johtajamme taakse. Hänellä oli ladattu winchesterinsä kädessään
huomattavasti uhkaavassa asennossa. Livingston ja minä pidimme
revolverejamme niin vaikuttavasti ja tehokkaasti kuin suinkin vain
kykenimme, ja takanamme olevat kolme malaijia heiluttivat erilaisia
puukkojaan hyvin ihastuneesti. Jos siinä syntyisi tappelu, toivoivat he
vain saavansa ottaa siihen tehokkaasti osaa. Pienen, mutta yhtenäisen
ja hyvin asestetun ryhmämme ilmestyminen hämmästytti selvästi sekä
piiritettyjä että parittajia, etääntyessämme hitaasti ja harkitusti
kunnantaloa kohti. Sieltä huudettiin meidät heti tervetulleiksi
minkään pettymyksen aiheuttaman murinan sekoittumatta tervehdykseen,
sillä meidät tunnettiin heti samoiksi valkoisiksi miehiksi, jotka
olivat tuoneet Valdezin sinne ja senvuoksi olivat hänen ystäviään.
Sitäpaitsi luulivat he, että kuunarimme molempine vaskitykkeineen,
jotka olivat täyttäneet alkuasukasten sydämet kauhulla, oli
lahden suulla ankkurissa. Viimeisen onnistumattoman hyökkäyksensä
johdosta rohkeutensa menettäneet ja ampumavarojen puutteessa olevat
kapinoitsijat rupesivat epäröimään, ja he pakenivat tällä haavaa
lihavan, mutta ei juuri erikoisen arvokkaalta näyttävän päällikkönsä
henkilökohtaisesti heitä johtaessa.
Piiritetyt ampuivat muutamia nähtävästi aivan hyödyttömiä laukauksia
pakenevan vihollisensa jälkeen, tullen sitten miehissä kuistille
toivottamaan meidät tervetulleiksi. Muutamat rupesivat kyhäämään
karkeatekoisia portaita käytettäväksemme, mutta ennenkuin ne oli
ennätetty asettaa paikoilleen, ilmestyi Luiz Valdez ovelle, hyppäsi
keveästi kuistin kaidepuun yli maahan ja juoksi luoksemme. "Hänen
kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat mustuneet savusta, ja
patruunavyö oli vieläkin paikoillaan hänen vyötäisillään. Näimme
selvästi, että hän oli miehuullisesti ottanut osaa puolustukseen, mutta
hänen lähestyessään huomasin hämmästyksekseni kyynelten valuvan hänen
poskilleen rinnan kohoillessa nyyhkytysten voimasta.
"Tervetuloa, ystäväni!" huusi hän tervehtien meitä hänen rodulleen
ominaisin kohteliaisuuksin ja tarttuen sitten kapteenin käteen. "Voi,
herra kapteeni, isäni, minun isäraukkani!" sanoi hän katkonaisesti.
"Isännekö? Mikä häntä vaivaa?"
"Hän on kuolemaisillaan noiden roistomaisten kapinallisten murhaamana!
Hän ei elä tuntiakaan enää, sanoo setäni, mutta kun hän kuuli
ilohuudot, joilla miehemme tervehtivät teitä, heräsi hänessä kiihkeä
halu saada puhutella teitä. Tahdotteko tulla hänen luokseen?"
"Tietysti!" vastasi kapteeni hänen vakavien kasvojensa ja äänensä
ilmaistessa hänen mielenliikutuksensa, ja sanomatta sen enempää
kiiruhti hän portaille tahi oikeammin sanoen pykälöidylle paalulle,
joka nyt johti maasta kunnantalon kuistille.
Puristettuani Luizin kättä myötämielisesti läksin minäkin kiipeämään
paalua pitkin, joka oli hyvin vaikea tehtävä eurooppalaisin jalkinein.
Loput joukostamme tulivat sitten jälkeenpäin. Saavuttuani tuohon
suureen rakennukseen, jossa oli vain muutamia ikkunoita pitkälle
esiinpistävän paksun olkikaton alla, ei ollut mikään helppo asia
erottaa mitään sen sisässä vallitsevassa hämärässä, jota vielä
huoneessa leijailevat savupilvetkin lisäsivät. Kun lopulta rupesin
näkemään, huomasin useita miehiä makaavan muutamalla huoneen
tuonnimaisessa päässä olevan ikkunan viereen kyhätyllä lavalla. Toiset
olivat käpristyneet kokoon kuin tuskassa, toiset vaikeroivat ja
kieriskelivät levottomasti, parin kolmen maatessa jo niin hiljaa, ettei
unesta voitu erehtyä. Voitto heidän omista puoluelaisistaan ja ehkä
jossakin suhteessa heidän sukulaisistaan oli kalliisti ostettu.
Vähän matkan päässä noista toisista oli pieni ryhmä miehiä. Herra
Valdez makasi maassa pitkin pituuttaan kääritty nuttu päänsä alla,
kuolonkalpeana ja hengittäen lyhyesti, säännöttömästi ja vaikeasti.
Hänen valkoinen takkinsa oli auki, ja sekä se että hänen paitansa
olivat aivan veriset. Hänen veljensä oli polvistunut hänen viereensä
ja hänen päänpohjissaan seisoi eräs noista kolmestatoista ladatuin
pyssyin. Tarvitsin vain vilkaista tämän viimeksimainitun kasvoihin
huomatakseni, että hän oli päättänyt henkensäkin uhalla puolustaa
kuolevaa johtajaansa kaikilta mahdollisesti vielä sattuvilta
onnettomuuksilta. Tällaisin päätöksin ja vaipuneena suruunsa ei hän
ollut vielä huomannutkaan, että taistelu oli jo lakannut. Kapteenin
lähestyessä häntä kohotti hän päänsä vihaisesti ja sormi lähestyi jo
uhkaavasti liipasinta, mutta sitten hän tunsi tulijan ja tervehti
pyssyllään mumisten joitakin kuulumattomia sanoja.
Kenraali koetti heikosti kohottautua käsivartensa varaan, mutta hänen
veljensä painoi hänet lempeästi takaisin käskien hänen kuiskaten
makaamaan hiljaa. Sitten hän antoi kenraalille jotakin virkistävää
eräästä ohuesta pullosta, ennenkuin hän viittasi kapteenia tulemaan
hänen paikalleen kuolevan miehen vierelle. Käskettyään vahdin vetäytyä
etemmäksi olisi hän itsekin poistunut, ellei hänen veljensä olisi
pyytänyt häntä jäämään.
"Minulla ei ole mitään salattavaa sinulta, Matteo", sanoi hän
hiljaa katsoen hellästi häneen, "eikä rakkaalta Luiziltanikaan,
eikä muiltakaan rakkailta ystäviltäni", lisäsi hän tervehtien meitä
ystävällisesti hymyillen. Sitten hän ojensi kätensä kapteenille.
"En voi sanoin ilmaista teille, miten tervetullut olette, herra
kapteeni", sanoi hän innokkaasti. "Huomaatte kai, miten asiat ovat
täällä kehittyneet? Varoituksenne oli oikeutettu. Tuo petturi onnistui
pujahtamaan vartijain ohi ja haavoittamaan minua tänä aamuna. Hän
luuli ehkä, että kun minä olen poissa, pääsevänsä tämän paikan
itseoikeutetuksi päälliköksi, mutta hän ei ottanut huomioon miesten
lojaalisuutta eikä noiden toisten häntä kohtaan tunteman vihan
katkeruutta." Hän katsahti erääseen kauempana olevaan ikkunaan päin,
jonka vieressä nyt näin nuo pari muuta tumabongilaista everstiä,
Hapenin ja Cuevasin, keskustelevan vakavasti ja samalla katselevan
sinne päin, jonne kapinalliset olivat paenneet.
Kapteenin katse sen kääntyessä noista toisista jälleen kenraaliin oli
hyvin epäilevä, mutta tämä viimeksimainittu hymyili luottavaisesti.
"He ovat rehellisiä ja lojaalisia, luullakseni", sanoi hän espanjan
kielellä. "He ovat kyllä tyhmiä ja uskomattoman turhamaisia, mutta he
olisivat suojelleet minua ja tulevat suojelemaan seuraajianikin. Heidän
miehensä ovat samaa mieltä. Nyt, herra kapteeni, pyydän teiltä erästä
suosionosoitusta."
"Jotakin siis, jonka voin suorittaa, arvaan", vastasi kapteeni
vaatimattomasti ja suoraan.
"Teidän on vain vietävä sana kenraali Aguinaldolle. Jos voitte saada
laivanne läpi, kertokaa hänelle nämä tapaukset ja pyytäkää häntä
lähettämään tänne joku mies minun sijaani — joku voimakas mies
päälliköksi. Veljeni pitää huolta asioista siksi kunnes hän saapuu."
"En ole mikään sotilas", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti.
"Tiedän sen." Kuoleva mies näytti huolestuneelta. "Mutta sinä olet
uskollinen asiallemme ja teet senvuoksi parhaasi, ja —"
"Odottakaa hieman!" keskeytti kapteeni muuttuen yhä vakavamman
näköiseksi. "Ajateltuani asiaa, luulen, etten voi suorittaa pyytämäänne
tehtävää."
"Mitä? Ah niin", Valdezin kalpeat kasvot punastuivat, "olin unhottanut.
Tehän olette muukalainen ja tietysti on tehtävä hyvin vaarallinen,
joten —"
"Erehdytte kokonaan", keskeytti kapteeni punastuen hiusmartoa myöten.
"Tässä ei nyt ole kysymyksessä tahto, vaan kyky. Jos olisin arvostellut
vaaraa sentinkään edestä, ette nyt olisi täällä, herra kenraali, mutta
tosiasia on, että pieni laivani on joutunut haaksirikkoon, eikä minulla
ole mitään keinoja ilmoituksen perille viemiseen."
Vastaukseksi heidän innokkaihin ja pahoitteleviin kysymyksiinsä
kertoi hän koko jutun lisäten siihen puoleksi leikillisesti puoleksi
surullisesti edellisenä yönä tekemämme päätöksen yhdistää kohtalomme
kapinallisiin. "Ja luullakseni olemme valmiit vaikka minkälaiseen
onnenkauppaan", lisäsi hän, "ja minä olen valmis viemään sananne
kenraalille yhtä mielelläni kuin kukaan muu ameriikkalainen tahansa,
kunhan se vain voi tapahtua maitse."
"Muukalaisen on melkein mahdoton siitä suoriutua", vastasi kenraali
päättäväisesti ojentaen samalla vielä kerran kätensä kapteenille.
"Pyydän teiltä anteeksi äskeisiä epäluulojani, ystäväni. Poikani ja
Felipe, eräs noista viidestäkolmatta ja tietääkseni uskollisempi
asiallemme kuin moni muu, vievät sanan perille varmemmin kuin muut.
He tuntevat seudun ja Luiz voi sitäpaitsi pukeutua naiseksi. Mutta
minulla on eräs toinenkin asia pyydettävänä teiltä, herra kapteeni."
Hänen äänensä alkoi muuttua hyvin hiljaiseksi, mutta hän ponnisti
voimansa äärimmilleen puhuakseen selvästi. "Kerroitte minulle kerran
taistelleenne kansalaistenne puolesta espanjalaisia vastaan, ja nyt
sanotte haluavanne taistella filippiiniläisten puolesta. Pyydän teitä
nyt rupeamaan minun sijaisekseni tänne niin kauaksi, että kenraali
ennättää lähettää tänne toisen päällikön tahi vahvistaa nimityksenne.
Silloin olisit sinäkin, Matteo, tyytyväisempi, koska sinun ei
tarvitsisi ryhtyä siihen itse."
"Varmasti!" vastasi tohtori Valdez iloisesti. "Kapteeni Hemingway
ymmärtää sotataitoa paremmin kuin minä. Lupaan kumminkin auttaa häntä
niin uskollisesti kuin olisin auttanut sinuakin, Marcos."
"Tiedän sen", sanoi hänen veljensä tyynesti. "Ja nyt, kapteeni, saanko
kuulla vastauksenne?"
Kapteeni tuijotti häneen hämmästyneenä. "Mutta minähän olen —
muukalainen."
"Ette sen jälkeen kuin yhdistitte kohtalonne meihin", sanoi kenraali
selvästi.
"Noiden miesten mielestä olen ainakin sellainen", vastasi kapteeni
katsahtaen tumabongilaisiin eversteihin.
"Luullakseni erehdytte. Kutsu heidät tänne, Matteo!"
Nuo molemmat alkuasukkaat lähestyivät heti vaitiollen, mutta täynnä
kunnioittavaa myötätuntoa ja henkilökohtaista varovaisuutta. He olivat
huomanneet pätevän johtajan tuottaman hyödyn menettääkseen hänet heti,
ja he olivat, kuten myöhemmin saimme kuulla, todellakin peloissaan
omasta kohtalostaan heidän johtajansa kuoleman jälkeen. Haluten säästää
veljensä voimia niin paljon kuin suinkin selitti tohtori Valdez heille
nopeasti kuolevan veljensä toivomukset, kapteenin päätöksen auttaa
kapinallisia ja edun, jonka sellaisen seuraajan Saaminen kenraali
Valdezin sijalle tuottaisi. He kuuntelivat huomattavasti huojentuen
ja sitten kuin tohtori oli lopettanut selittämisensä, kääntyivät he
innokkaasti ameriikkalaisen puoleen.
"Päätös on mielestämme hyvin harkittu. Lupaamme palvella teitä
uskollisesti", vannoivat he kapteenille, joka tuijotti heihin melkein
hullunkurisen pettymyksen ilmeellä.
"Mutta enhän minä osaa heidän kieltänsäkään", vastusteli hän vielä.
"Nuori toverinne osaa kumminkin", sanoi tohtori Valdez katsahtaen
minuun. "Ja minäkin lupaan olla tulkkinanne niin kauan kuin sellaista
tarvitsette. Uskokaa minua kapteeni", lisäsi hän kiihkeästi, "Veljeni
on oikeassa. Tähän päällikkyyteen tarvitaan joku voimakas mies,
kykenevä ja varovainen", hän katsoi surullisesti veljeensä, "ja ennen
kaikkea sellainen, joka on johtanut miehiä. Kaikista nyt täällä
olevista olette te ainoa sopiva siihen hommaan. Ettekö halua ottaa sitä
vastaan?"
Kapteeni katsoi heitä ja meitä kasvoihin ja sitten kuolevan johtajan
kiihkeästi rukoileviin silmiin. Kaikissa, paitsi yhden, oli sama ilme,
kaikki, paitsi yksi, pyysivät häntä ottamaan tuon vastuunalaisuuden
hartioilleen. Ainoastaan perämies näytti epäilevältä ja mumisi:
"Ajatelkaa, George Hemingway, millaiseen vaaraan antaudutte. Jos
espanjalaiset saavat teidät vangiksi, tappavat he teidät säälimättä."
Luullakseni se ratkaisi asian. "Otaksun, etten rukoilekaan armoa",
sanoi hän hymyillen ja kohottaen päätään. "Suostun pyyntöönne, hyvät
herrat. Jos joskus erehdyn, on teidän suotava minulle anteeksi, mutta
parastani tahdon koettaa."
XIII.
KENRAALI HEMINGWAY.
"Kapteeni on hyvin rauhallinen;
hän ei ole kiireissään, eikä hänen äänensä
ole kova eikä matala,
ja hänen silmänsä suovat meille enemmän
valoa kuin taistelulyhtymme."
_Walt Whitrnan_.
"Hyvästi!"
Tämä hyvästeleminen erosi suuresti eilisistä iloisista jäähyväisistä,
joilla Marcos Valdez oli toivottanut meille hyvää onnea. Nyt näytti
siltä, että tuo hyvä onni oli jättänyt sekä hänet että meidätkin
pulaan. Poistuimme hänen luotaan surullisin mielin, jättäen hänet
hänen poikansa, veljensä ja tuon uskollisen henkivartijan huomaan.
Hänen mielensä oli nyt rauhoittunut hänen velvollisuuksiinsa nähden
eikä meistä kukaan voinut tehdä enempää hänen puolestaan. Hän oli jo
suorittanut työnsä, mutta meidän tumabongilaiset velvollisuutemme
olivat vasta alussa.
Uuden kenraalimme tapoihin ei kuulunut tuhlata kallista aikaa. Kylää
ja siellä olevaa asevarastoa ja piirikunnassa muodostettavan armeijan
ydintä uhattiin parilta suunnalta, joten oli heti ryhdyttävä toimiin
niiden puolustamiseksi. Kapinalliset, vaikka he nyt olivatkin lyödyt
ja alakuloiset, voivat nimittäin vielä palata, ja tykkiveneet saapuvat
myöskin varmasti jonkun ajan kuluttua, ja pääsy jokeen on vielä aivan
vapaa.
Tähän asiaan oli meidän ensimmäiseksi kiinnitettävä huomiomme. Uusi
päällikkö käski minun kysyä noilta molemmilta tumabongilaisilta
eversteiltä heidän komennuksessaan olevien miesten lukumäärää ja
laatua. Sillä aikaa tarkasteli hän huolellisesti heidän kasvojaan
saadakseen selville, kykenivätkö miehet mihinkään. Molemmilla oli noin
parisataa niin sanottua "opetettua sotilasta", mutta niistä ei ollut
kylässä tällä haavaa kuin noin puolet muiden mentyä kotiinsa joko
luvalla tahi luvatta.
Kylän naiset ja lapset olivat paenneet viidakkoon muutamia tunteja
sitten, silloin kun tuo raukkamainen Valdezin päälle hyökkääminen
oli johtanut äkilliseen taisteluun puolueiden välillä, jotka joko
kannattivat hänen päällikkyyttään tahi Lopezin kapinallisuutta. Mutta
useimmat tumabongilaiset, muistaen varamaaherran viimeiset julmuudet
ja vääryydet, olivat päättäneet taistella kenraalin heille lähettämän
johtajan puolesta. Useimmat tunsivat nimittäin kenraalin nimeltä,
kunnioittaen häntä heidän maansa tulevana vapauttajana. Nämä miehet
eivät osanneet käyttää pyssyjä ja olivat pelokkaita ja päättämättömiä
luonteeltaan, mutta he olivat taitavia ja kokeneita kalastajia. "He
tuntevat jokaisen tuuman joestaan", sanoi Cuevas meille, "ja niin ollen
voivat olla teille nyt suureksi hyödyksi."
"Luullakseni tämä Cuevas ei ole niinkään tyhmä", sanoi uusi päällikkö
arvostelevasti. "Käske hänen viedä neljä- tahi viisikymmentä miestään,
niiden joukossa parhaimmat ampujansa, tuonne joen suuhun. Sen
itäiselle jyrkälle rannalle on hänen kaivettava juoksuhauta puiden
suojaan ja asetettava parhaat miehensä siihen sellaisin määräyksin,
että heidän on ammuttava niiden kaikkien espanjalaisten veneitten
miehistöt, jotka koettavat tunkeutua jokeen tahi nousta rannalle.
Jokaisen miehen on otettava mukaansa lapio, kuokka ja parikymmentä
patruunaa. Sano hänelle, että hän panee muut miehensä laittamaan tätä
kylää puolustuskuntoon. Hapenin miesten on koottava kaikki puhvelit
ja tuotava ne tänne. Onnettomuudeksi ei Annabel Lee tuonut tänne
tykkejä, mutta muistaakseni Valdez sanoi täällä jo olevankin muutamia
entuudestaan. Vaikka ne eivät olisikaan sen suurempia kuin kiinalaiset
nikat, voidaan niillä kumminkin ampua veneitä upoksiin. Jos löydän
ne, tuon ne sinne jyrkänteelle ja laitan ne asemiin, mutta ellei
niitä löydy, tuon sinne vain enemmän ampumatarpeita ja ruokaa. Oletko
tulkinnut hänelle nyt tämän kaiken?"
"Kyllä ja luullakseni on hän käsittänytkin määräyksenne."
"Amos, ota Kasim tulkiksesi ja muutamia näistä miehistä mukaasi, ja
koeta etsiä nuo tykit ja niihin tarvittavat ampumavarat käsiisi. Minä
rupean jakamaan patruunia miehille noista tuolla olevista laatikoista."
"Kyllä, kenraali."
"Entä minä sitten?" huudahdin kärsimättömästi peläten hänen unhottaneen
minut ja haluten työskennellä.
"Hyvä on, poikaseni, minulla on sinulle paljon työtä varattuna. Vie
nämä tumabongilaiset joen suuhun heidän omilla kanooteillaan ja käske
jokaisen miehen ottaa mukaansa kirves tahi joku sellainen ase. Menkää
aivan joen suuhun saakka, sillä siellä on pari kanavaa, jotka on
tukittava. Käske miesten hakata puita ja vesoja siltä jyrkänteeltä,
johon Cuevasin miehet asettuvat, ja tukkia niillä molempien kanavain
suut. Toivoakseni ne estävät espanjalaisia tunkeutumasta jokeen.
Tultuani sinne annan sinulle muuta tehtävää."
"Kyllä, kenraali."
Poistuin käskien tumabongilaisten seurata itseäni. He olivat jotensakin
haluttomia ja epäluuloisia ensin eivätkä halunneet poistua kylästään,
mutta selitettyäni heille, mitä heidän oli tehtävä ja miksi, seurasivat
he minua melko mielellään. Useimmilla oli mukanaan jonkunlainen suuri
taipuisa kassara, jollaista he aina käyttivät hakatessaan puita, ja
muille annettiin kirveet. Sitten vetivät he majojen alla olevien
paalujen välistä kuusi kanoottia, joihin me nousimme, ja aloimme meloa
myötävirtaan kaikin voimin.
Tiesin, ettei meillä ollut varaa tuhlata aikaa. Jos vain espanjalaiset
veneet pääsisivät jotenkin tunkeutumaan jokeen, ei kunnantaloa ja
siinä olevia varastoja voitaisi mitenkään puolustaa. Niiden tarkoitus
olisi tuhota se ja ensimmäinen yhteislaukaus heidän pikatykeistään
riittäisi jo ehkä sen päämäärän saavuttamiseksi. Selitin miehilleni
sen eikä minulla jälkeenpäin ollut syytä moittia heitä laiskuudesta.
He eivät olleet vielä ottaneet sen tehokkaammasti osaa kapinaan
kuin maksamalla heidän johtajiensa heille määräämän veron. He eivät
olleet syypäät siihen, että heidän kyläänsä oli hyökätty ja heidän
kunnantalonsa vallattu, ja luullakseni olisivat he vastustaneet
kumpaakin, jos he vain olisivat uskaltaneet, mutta toiselta puolen
olivat he tyytymättömät hallintoon, suuriin veroihin ja maaherran
heitä kohtaan harjoittamaan sortoon, ja olivat tarpeeksi viisaat
huomatakseen, että tuon pienen kapinallisarmeijan läsnäolo olisi
saattanut heidät anteeksiantamattoman huonoon valoon espanjalaisten
silmissä. Jos vain joku rangaistusretkikunta olisi noussut maihin
täällä, olisi se merkinnyt heidän kotiensa, veneittensä ja pienien
viljelyksiensä hävittämistä, ellei jotakin vielä pahempaakin. Silloin
olisi voinut sattua sellaistakin, että kylän johtavat miehet olisi
asetettu riviin jonakin kylmänä aamuna ja ammuttu kuin todelliset
kapinalliset.
Katkottuamme solakoita nuoria puita ja koottuamme suuria risukimppuja
ja paljon rottinkia patosimme niillä kummankin lantaasta jokeen
johtavan kanavan. Kummallakin puolella olevat hiekka- ja
korallimatalikot olivat lujia valleja, ja ainoastaan yksi kanootti
kerrallaan, ja senkin olisi pitänyt olla aivan tyhjä, olisi voinut
tunkeutua niistä nousuveden aikana. Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut
odottaa palaavaksi ennen seuraavan aamun auringonnousua.
Sillä aikaa olivat Cuevasin miehet työskennelleet rannalla yhtä
ahkerasti. Jyrkänteet, joille heidän oli määrä asettua, kohosivat
noin neljänkymmenen jalan korkeuteen joen kummaltakin puolelta.
Kolmannella puolella oli tiheä läpipääsemätön viidakko ja neljännellä
kylän merenpuolella oleva metsäinen mäki, jonka läpi vei ainoastaan
pari kapeata polkua, joita ei voitu sanoa teiksikään. Se oli
erinomainen asema, jossa tusina miehiä voi pitää puoliaan kymmentä
kertaa lukuisampaa vihollista vastaan ja jossa muutamat taitavat
ampujat voivat oleskella puiden ja pensaiden suojassa, joilla vallin
merenpuoleinen osa oli heti peitetty sen valmistuttua, turvallisesti
tappaen alempana olevia vihollisia yhtä helposti ja mukavasti kuin jos
he olisivat ampuneet lakassa olevia kyyhkysiä.
Muistaen kumminkin heidän äärettömän huonon tähtäämistaitonsa
kunnantalon puolustamisessa epäilin, voisiko koko tuo joukko ampua
tusinaakaan kunnollista laukausta. Levottomuutta herättävämpi oli
kumminkin epäilyni, jota en kuitenkaan lausunut julki, voisivatko he
pysyä tyyninä ja rohkeina suurten tykkien aloittaessa ampumisensa
laivastosta ja luotien alkaessa viheltää heidän yläpuolellaan.
Toivoin saavani tähän kysymykseen pian joko myönteisen tahi kielteisen
vastauksen, sillä tykkiveneet olivat jo aikoja sitten olleet näkyvissä
ja jyrkänteellä oleva tähystäjä voi jo seurata niiden liikkeitä. Niiden
suora kulkusuunta ei jättänyt mitään epäilyksiä niiden aikeista, sillä
kierrettyään särkän niin läheltä kuin suinkin ohjasivat ne kulkunsa
suoraan meitä kohti haluten epäilemättä hyvin kiihkeästi kostaa meille
täydellisesti viimeisten päivien pettymykset. Olimme, sovittuamme siitä
jo ennakolta, lähettäneet sananviejän ilmoittamaan uudelle päällikölle
niiden lähestymisestä, ja minä odotin juuri kenraalin tuloa paikalle,
kun eversti Cuevas ilmestyi joen törmälle ja pyysi minua innokkaasti
tulemaan sinne neuvottelemaan hänen kanssaan.
Käskettyäni miesten jatkaa työtä, joka nyt olikin jo melkein
loppuunsuoritettu, meloin nopeasti rantaan sellaiseen paikkaan,
josta helposti voin kiivetä törmälle, ja menin tapaamaan
alkuasukaspäällikköä. Upseereineen, joina toimi pari nuorta
ymmärtäväistä alkuasukasta, tuijotti hän kiinteästi merelle, ja
kaikki kolme näyttivät minulle, mikä heitä luonnollisesti oli niin
suuresti hämmästyttänyt. Tykkiveneethän sen olivat tehneet. Ne olivat
pysähtyneet erään noin kolmen peninkulman päässä särkässä olevan
aukon edustalle ja niiden vesille laskemat pari venettä olivat jo
tunkeutuneet aukosta ja lähestyivät rantaa.
Olimme sellaisessa paikassa, ettemme voineet nähdä rannalle, mutta
huomasimme laivan tykkien olevan suunnatut sinne veneiden maihinpääsyn
suojelemiseksi. Aikoivatko miehet nousta maihin siellä ja tunkeutua
viidakon läpi hyökätäkseen Tumabongiin? Ei varmastikaan, sillä ei
kukaan päällikkö, joka vähänkin tunsi seudun luontoa, voinut ehdottaa
niin harkitsematonta liikettä.
Ei, sellainen ei heidän aikomuksensa ollutkaan. Lyhyen matkan päässä
siitä, josta arvelimme rannan alkavan, lakkasivat miehet soutamasta,
ja eräs toisen veneen perässä istuva mies nousi ja näytti rupeavan
keskustelemaan jonkun rannalla olijan kanssa.
"Lopez, tuo roistomainen petturi!" huusin.
Cuevas ja nuo molemmat nuoret upseerit katsoivat minuun ensin
epäillen, mutta alkoivat sitten hyvin vastahakoisesti ja harmistuneina
uskoa minua. Minun ei tarvinne toistaa heidän huomautuksiaan, ja
sanonkin vain, etten olisi voinut kuvitellakaan alkuasukasten kielen
sisältävän niin runsasta ja monipuolista varastoa kirouksia, joilla he
sadattelivat petturia, sillä pian ei meidän enää tarvinnut epäilläkään
hänen aikeitaan. Veneet lipuivat kauemmaksi rantaan päin kadoten
kokonaan näkyvistämme, mutta ilmestyivät jonkun ajan kuluttua jälleen
otettuaan mukaansa muutamia uusia tulokkaita, joiden joukosta ystäväni
helposti tunsivat entisen toverinsa. Veneet palasivat heti laivoihin ja
hinattiin kannelle niin nopeasti kuin suinkin.
Olimme olleet niin syventyneet tämän kaiken katselemiseen, ettemme
olleet huomanneet mitään liikettä takanamme, ja Cuevasin miesten
kaikuva huuto oli meidän ensimmäiseksi saamamme merkki kenraalin
tulosta. Hänen takaansa näkyi Kasimin ruskea naama loistaen onnesta.
Meidän olisi oikeastaan pitänyt jo kuulla heitä seuraavan kulkueen
synnyttämä hälinä melko kaukaa ja vielä päälle päätteeksi myötätuuleen,
sillä oli omituista, että kaikenkokoiset ja -laiset puhvelit eivät
näyttäneet ollenkaan pitävän valkoisen miehen hajusta. Sieltä ne
tulivat, kahdeksan aina yhdessä valjakossa, vaikeasti ja puhkuen huonoa
tietä pitkin ja paiskellen kuormiaan puita, kantoja ja juuria vasten
niin etteivät mitkään köydet näyttäneet voivan kestää jännitystä. Mutta
jokaisen kuormitusta oli ollutkin valvomassa merimies, joka nyt marssi
kulkueen edellä ollen hyvin mielissään onnistuttuaan hankkimaan kolme
pientä vaskitykkiä patterinsa tehokkuuden lisäämiseksi. Oli varmaa,
ettei suurinkaan niistä ollut isompi kuin neljän naulan ja muut, joilla
oli lavetitkin, eivät olleet puolenkaan suuruiset. Ne olivat sitäpaitsi
toivottomasti vanhanaikaiset ja kömpelöt.
"Mutta ne ovat tykkejä kumminkin kaikesta huolimatta!" sanoi kapteeni
— hänen vanha arvonimensä tahtoi väkisinkin nousta huulilleni vielä
kauan aikaa tämänkin jälkeen — "ja elleivät ne halkea ensimmäisessä
koetuksessa, panemme ne paukkumaan jossakin tilaisuudessa. Halloo, mitä
sinun miehesi oikein tuijottavatkaan?"