tuulenpuuskien sysäyksiä. Vihurit syöksyivät kimppuumme, ensin aina
noin neljännestunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin ja vihdoin
melkein alituisesti. Ehkä, jos me olisimme saaneet taistella vain
raivoavia luonnonvoimia vastaan, se olisi päässyt tuhoutumatta siitä,
sillä vaikka nopeutemme ei nyt ollutkaan suuri, onnistuimme kumminkin
pitämään sen saman matkan päässä rannasta, eli noin parin peninkulman
päässä särkkää vasten syöksyvistä nälkäisistä tyrskyistä. Mutta
huolimatta myrskyn raivosta olivat nuo molemmat tykkiveneet yhtyneet
rohkeasti leikkiin. Sukellellen ja keikkuen ja kadoten silloin tällöin
näkyvistä niiden yli syöksyviin kuohuihin, ilmestyivät ne jälleen
jonkun aallon harjalle ja lähestyivät tasaisesti vakain aikomuksin
anastaa laivamme. Heti kun ensimmäinen oli päässyt ampumamatkalle
laukaisi se tykkinsä luodin pudotessa aivan viereemme ja käski
merkinannoin meitä pysähtymään.
"Luuletteko saavanne meidät käsiinne tyrskyistä, jos ohjaamme sinne,
te kirotut espanjalaiset?" murisi vanha Livingston. "Ette suinkaan aio
antautua?" kysyi hän sitten kapteenilta.
"Kyllähän ne saavat nähdä jotakin toista ensin!" vastasi kapteeni
tuimasti. "Hinatkaa suurin tähtilippumme mastoon, että he saavat nähdä,
kenen kanssa he ovat ryhtyneet tekemisiin."
"He eivät välitä siitä enempää kuin mekään heistä", sanoi perämies
ivallisesti mennessään täyttämään määräystä.
Hänen ennustuksensa, ainakin tykkiveneitä koskeva asia, toteutui
pian. Ne lähenivät molemmat päättäväisesti, ja vaikka niiden ilman
vuoksi olikin suotava meille laaja liikkumistila, pysyttelivät
ne kumminkin ampumamatkalla ja kuulia alkoi tipahdella tiheästi.
Heidän tähtäämistaitonsa oli kumminkin yhtä huono kuin ennenkin
ja me suhtauduimme luoteihin, jotka joko lensivät ylitsemme tahi
putosivat läiskähtäen mereen milloin millekin puolellemme hyvin
välinpitämättömästi. Mutta juur kun taistelimme muudatta äkäistä
vihurinpuuskaa vastaan, tuli eräs luoti vinkuen ja paremmin
sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen perusteella, uskallan sanoa,
rikkoi peräsimemme, peräsinvartemme, ja suuren osan ympäröivästä
laudoituksesta.
Laiva kääntyi heti poikittain tuuleen, kallistui ja alkoi
ajelehtia tuulen mukana. Kasim ja muut malaijit alkoivat valmistaa
malaijilaismallista peräsintä meidän muiden koettaessa ohjata laivaa
purjeiden avulla, mutta tuuli oli liian voimakas meille. Vinkuen
köysistössämme kuin riemuiten vihollisemme voitosta kuljetti se meitä
vain lähemmäksi noita peloittavia tyrskyjä.
Vastustajillamme ei näyttänyt olevan hiventäkään ritarillisuutta.
Seuraava laukaus pudotti isonmaston nokan muutamaan kannen nurkkaukseen
piiloutuneitten kanakapoikien päähän ja hartioille. Toinen kuoli
heti ja toinen vahingoittui niin pahasti, että hänkin kuoli suuria
tuskia kärsien muutamia minuutteja myöhemmin. Jostakin syystä olimme
me muut kaikki samaa mieltä tapahtuman ikävästä vaikutuksesta, että
nämä ystävälliset, pelkurimaiset olennot, jotka olivat vaarattomimmat
ja avuttomimmat meistä kaikista, saivat ensimmäiseksi kärsiä
lainrikkomuksestamme. Mutta sen sijaan, että tapaus olisi tehnyt meistä
katuvia ja nöyriä, kuten sen ehkä olisi pitänyt vaikuttaa, synnytti
se vain rintaamme kiihkeän toivon saada kostaa. Laivassamme ei ollut
yhtään miestä, eloonjääneet kanakapojatkin mukaan luettuina, joka olisi
vapaaehtoisesti suostunut sillä hetkellä laskemaan lippumme alas,
vaikka kaikki tiesimme, millaiseen kuolemanvaaraan olimme joutuneet.
Ja mitä siihen tulee, niin luullakseni ei antautuminen olisi meitä
ollenkaan hyödyttänytkään. Tykkiveneet eivät nimittäin uskaltaneet
tulla niin lähelle, että ne olisivat voineet ruveta hinaamaan kuunaria
tahi pelastamaan meitä, vaikka ne olisivat sellaista halunneetkin. Ja
todella, niiden ainoa halu näytti nyt olevankin saada pieni laivamme
tuhotuksi. Epäilemättä olivat ne jo huomanneet kevyestä kellumisestamme
vedessä ja vaikeista liikkeistämme, että olimme jo purkaneet lastimme,
ja halusivat enää vain tuhota meidät päästäkseen palaamaan Tumabongiin.
Ne koettivat ampua laivamme runkoon ja onnistuivatkin pari kertaa
osaamaan veden rajan alapuolelle. Vettä alkoi virrata sisään ja
se pani jo ennestäänkin kovan kohtalon alaiseksi joutuneen pienen
kallellaan olevan laivamme yhä enemmän kallelleen, parantaen kumminkin
jossakin suhteessa tilaamme, sillä se lisäsi laivamme painoa, ja me
ajelehdimme nyt hitaammin tyrskyjä kohti. Malaijilainen peräsin oli
saatu lopultakin kuntoon, vaikka se ei toiminutkaan kehuttavasti.
Mutta huolimatta halkaisijasta ja etupurjeesta, jotka olivat vielä
ylhäällä, ja ponnistuksistamme, emme voineet kääntää laivaamme tuuleen.
Me taistelimme ja ajauduimme meikein kyljittäin tyrskyjä kohti; mutta
vauhtimme vähentyminen ja melamme osittainen teho peränpidossa olivat
herättäneet kapteenissa heikon toivon säilyttää henkemme ja vapautemme,
ellei juuri laivaamme.
Vähän matkan päässä edessämme olevassa särkässä oli aukko, jota ei
oltu merkitty karttaan, mutta joka selvästi oli aivan vapaa kivistä.
Sen kummallakin puolella särkyivät aallot vaahdoksi kallioihin, mutta
siinä kohden ne vyöryivät murtumatta, kuten meistä ainakin näytti,
lannakseen. Jos me vain onnistuisimme pääsemään portista turvallisesti,
saapuisimme jälleen tyynempään veteen särkän sisäpuolelle. Syvyys
oli ehkä niin vähäinen, että kuunari lannakseen päästyään tarttuisi
kiinni, mutta se ei kumminkaan pirstoutuisi niin nopeasti palasiksi
siellä kuin särkän ulkopuolella olevilla kallioilla. Silloin olisi myös
meillä jonkunlainen mahdollisuus pelastua hengissä vähine tavaroinemme,
sillä tykkiveneet eivät voineet seurata meitä sinne eivätkä lähettää
veneitänsäkään myrskyn kestäessä.
Yritys oli onnenkauppaa, mutta se oli nyt ainoa mahdollinen, ja kaikki
miehet tekivät voitavansa, että se voitaisiin panna toimeen. Hitaasti
mutta varmasti ajelehdimme aukkoa kohti onnistuen vaivoin pysyttelemään
tyrskyjen ulkopuolella ennen sen suun kohdalle pääsemistämme.
Mutta silloin, juuri kun iloitsimme luullessamme saavuttaneemme
tarkoituksemme, näimmekin jotakin, jonka sumu ja särkkää vasten
särkyneitten aaltojen tyrskyt olivat tähän asti piilottaneet meiltä.
Sillä ainoastaan kanavan suupuoli näyttikin vain olevan vapaa
kallioista. Ei kolmannesosankaan matkan päässä siitä rantaan oli
toinen pienempi ja kallioisempi, melkein vedenalainen kari, josta
silloin tällöin kuohuvan veden sitä huuhdellessa paljastui joku terävä
kiven nokka. Sen kummallakin puolella taipui särkkä sisäänpäin,
kuten puolikuu, jättäen ainoastaan kapean kanavan kallioiden väliin.
Kauniillakin ilmalla, vaikka pieni kuunarimme olisi ollutkin hyvässä
kunnossa ja totellut peräsimen pienintäkin vääntöä, olisi sitä tuskin
mitenkään voitu ohjata kanavasta läpi, saati sitten nyt, ja kaikki
luultavasti huomasivatkin sen mahdottomuuden.
Mutta haaksirikkoutuminen tuolle sisemmälle särkälle ei ollut hetikään
niin peloittava asia kuin pirstoutuminen ulompia kallioita vastaan.
Olivatko ne kummatkaan edullisemmat vangiksi joutumista ja vankeutta
oli asia, josta emme nyt kyenneet päättämään, sillä väännähdys tuolla
kömpelöllä perämelallamme oli kääntänyt kuunarin keulan maata kohti
vieden meidät tyrskyihin, jotka kohisivat ympärillämme nakellen meitä
aallon harjalta toiselle. Suunnan muuttaminen oli niin ollen aivan
mahdotonta. Malaijilainen perämies ei voinut tehdä muuta kuin ohjata
laivaa tuulen suuntaan ja antaa sen ajelehtia.
Kuunari oli nyt kallistunut niin paljon, että jokaisen miehen oli
tarrauduttava johonkin kiinni pysyäkseen mukana. Kapteenin ääni hukkui
tuulen ja aaltojen synnyttämään kohinaan, aaltojen, jotka ajoivat
takaa toisiaan kuin raivostuneet hevoset, lähtiessään ulommaisen
särkän kummastakin päästä, sisemmästä särkästä, takaisin paiskautuvia
kuohuja vastaan ja taistellen puolivälissä niiden kanssa vallasta. Hän
viittasi kumminkin kädellään varmasti suunnan, jota oli seurattava,
ja nuo molemmat malaijit ponnistivat kaikki voimansa pysyttääkseen
laivan siinä, sillä he tiesivät varmasti, että jos laiva törmäisi tässä
karille, se kaatuisi ja tuhoutuisi heti.
Ensimmäinen osa läpäistiin onnellisesti, ja vastaukseksi kapteenin
käskyyn väännettiin nyt mela tiukasti sivulle suoriutuaksemme kanavan
loppuosastakin. Mutta mela ei kestänytkään. Kuului ropsahduksia, kun
köydet katkesivat ja tuo jykevä mela irtautui ollen vähällä pyyhkäistä
peränpitäjät mereen. Kerran vielä joutui laiva sivuttain tuuleen, ja me
ajelehdimme avuttomina ja voimattomina särkkää kohti.
Takanamme kohoava ääretön aalto tarttui Annabel Leehen, kuten lapsi
varpaaseensa, kuljetti sitä uskomattoman nopeasti ja kauhealla voimalla
eteenpäin, paiskaten sen lopulta kallioita vasten niin voimakkaasti,
että sen mastot katkesivat kuin tulitikut ja vahvat lankkukyljet
murtuivat kuin munan kuoret. Sitten seurasi toinen hirviö huolimatta
ensimmäisen palaavista pyörteistä, kietoi laivan ja meidät sen mukana
syleilyynsä nostaen pienen laivamme kokonaan karin yli ja paiskaten sen
lopulta kyljelleen särkän toisella puolella olevaan tyyneen veteen.
"Hypätkää nyt mereen, jokainen!" huusi kapteeni malaijin-kielellä, eikä
meitä tarvinnut kahdesti käskeä.
Jokainen hypätä loikkasi veteen, toiset onnettomuudeksi liian likelle,
juuri kun kuunari kääntyi kyljelleen viimeiselle leposijalleen.
Ajattelin, että loppuni oli tullut samalla kuin Annabel Teenkin.
Voimatta selviytyä sotkeutuneista köysistä ja revityistä purjeista
imeydyin palaavan laineen mukana laivan alle. Törmäiltyäni muutamia
sekunteja, jotka tuntuivat aivan iankaikkisuudelta, joitakin
näkymättömiä esineitä vastaan ollen vähällä ruhjoutua, tulla sokeaksi
ja tukehtua, suuni, korvieni ja nenäni täyttyessä vedellä niin, että
olin vähällä pyörtyä, oli minulla kumminkin vielä sen verran ymmärrystä
jäljellä käsittääkseni, että ellen voi vapautua ennen kuunarin
lopullista kaatumista, murskaudun sen alle auttamattomasti palasiksi.
Huomioni ei ollut mikään ilahduttava, mutta se antoi minulle kumminkin
voimia ponnistuksiin henkeni pelastamiseksi. Tartuin erääseen
yläpuoleltani esiinpistävän parrun päähän ja ponnistaen raivokkaasti
onnistuin kohottautumaan hieman saaden pääni veden pinnalle, mutta
ruumiini ja jalkani olivat vielä kietoutuneet märkiin köysiin ja
purjepalasiin, jotka vetivät minua alaspäin äärettömin voimin.
Jatkaessani kamppailua hurjasti, mutta melkein toivottomasti, tunsin
jonkun suuren ja mustan esineen putoavan taakseni ja erään käden,
joka ilmestyi jostakin sen yläpuolelta, tarttuvan käsivarteeni ja
vetävän minua sitä kohti, veitsen välähdellessä minun ja ympärilleni
kietoutuneiden köysien välissä.
"Nyt, tuan!" kuulin huudettavan niin kovasti ja iloisesti, että se
vaimensi kaikki muut korviini kuuluvat äänet, herättäen sammuneen
toivoni jälleen eloon.
Potkin raivokkaasti ja pääsin kun pääsinkin vapaaksi. Sitten veti käsi
minua taaksepäin juuri kun rytisevät ja ritisevät katkenneet lankut
putosivat paikkaan, jossa vasta olin ollut.
Se oli ohi muutamissa sekunneissa, ja minut oli nähtävästi nykäisty
varman kuoleman kynsistä. Ensin en voinut oikein ymmärtääkään mitä
oli tapahtunut, mutta huomasin sitten melkein vaistomaisesti pitäväni
kiinni kumossa olevan pelastusveneemme kölistä kapteenin maatessa
poikittain sen päällä ja kannattaessa minua kainaloista. Kun hän
huomasi minun jo voivan pysytellä kiinni omin voiminenikin, voi hän
peräytyä mukavampaan ja varmempaan asemaan, jolloin näin Kasimin
istuvan hajasäärin kölillä aivan hänen takanaan ja asettavan juuri
tikariaan vyöstään riippuvaan tuppeen. Hän siis oli katkonut nuo
köydet, jotka vetivät minua syvyyteen kapteenin vetäessä minut esille
laivan alta. Molemmat olivat antautuneet sitä tehdessään melkoiseen
vaaraan, sillä siinäkin oli jo melkein tarpeeksi työtä, että jaksoi
pysytellä märässä ja liukkaassa kölissä kiinni veneen keikkuessa ja
sukellellessa korkeassa aallokossa.
Kauempana olivat Abdulrahman, perämies ja siamilainen Froggie, kaikki
pysytellen kiinni veneessä. Muista miehistä ei näkynyt jälkeäkään.
Luullakseni olivat he kuunarin kaatuessa joutuneet sen alle ja
murskautuneet kuoliaiksi, tahi hukkuneet surkeasti sotkeuduttuaan
purjeiden mutkiin kuin rotat loukkuun.
Sukeltaen, hyppien ja heiluen, ollen milloin milläkin kyljellä ja
pudistellen meidät paikoiltamme melkein joka liikkeellään, ajautui vene
hitaasti eteenpäin tarttuen lopulta pohjaan kiinni. Silloin se kääntyi
kyljelleen heittäen heidät kaikki veteen, mutta madaltuva vesi oli
valmisranut meidät siihen ja me onnistuimme kääntämään sen jälleen
kohdalleen. Sitten työntäen sitä edellämme horjuimme tyrskyjen läpi
ja vedimme sen korkealle maalle. Ja suojassa välittömältä vaaralta
ja tuntien sellaiseen tilaan joutuneitten ihmisten tavoin omituista
avutonta laiskuutta, istuuduimme tuolle asumattomalle rannalle
katselemaan edessämme olevaa vieläkin autiommalta näyttävää merta.
X.
KUINKA KAPINALLISTEN LUKUMÄÄRÄ ENENEE.
"Mutta rumpu vastasi: 'Tulkaa!'"
_Bret Harte_.
Pitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan, sillä mitäpä puhumista siinä
olisi ollut. Tuolla oli Annabel Leen hylky pohja ylöspäin, ollen
enemmän kuolleen valaan kuin laivan näköinen. Joskus ei sitä näkynyt
juuri ollenkaan, mutta joskus paljastui sen kuparoitu pohja kokonaan
aaltojen kohistessa sen yli ja ympärillä, ja rikkoen sitä yhä enemmän.
Se oli mennyttä kalua, ja nuo tyhmät espanjalaiset, jotka olivat
tuhonneet sen, ampuivat siihen yhteislaukauksia särkän meren puolelta.
Niin, siinä se oli, sille ei voitu enää mitään, ja ajatellessani sen
kohtaloa purskahdin nauruun kurkkuni samalla omituisesti kuristuessa.
Luulen kumminkin heidän todellisuudessa koettaneen ampua meitä,
eikä se hämmästyttänyt minua ollenkaan silloin, että heidän vihansa
menettämänsä saaliin johdosta kiihoitti heidän kostonhimoaan niin, että
he rupesivat ampumaan haaksirikkoutuneita, aseettomia ja avuttomia
vihollisiaan. En tiedä, näkikö heidän tähystäjänsä meitä sumun ja
tyrskyjen läpi, mutta heidän oli täytynyt arvata, mitä kuunarille
oli tapahtunut, ja niin ollen olisivat he voineet säästää meidät
noilta yhteislaukauksilta. Luodit eivät kumminkaan aiheuttaneet
meille mitään vahinkoa, sillä niin pitkältä matkalta, jossa heidän
oli pakko pysytellä, ei heidän tykeillään voitu ampua tarkasti
neljännespeninkulmankaan päähän meistä, ja me katselimmekin noita
hyödyttömästi ammuttuja veteen putoavia luoteja välinpitämättömästi.
Perämies muodosti kumminkin yhden poikkeuksen, sillä hänellä oli
ehkä enemmän syytä valituksiin kuin meillä muilla. Pienet säästönsä
oli hänellä ollut mukana laivassa, ja nyt hän oli menettänyt ne,
sekä paikkansa. Hän oli jo vanhemmalla puolella ikää ja hänen
mahdollisuutensa näyttivät todellakin synkiltä, semminkin kun hän
tällä haavaa kärsi kovia ruumiillisia tuskia. Kun mastot katkesivat,
löi muudan putoava raa'an nokka häntä kovasti päähän, ja veri oli
hyytynyt ja maksoittunut hänen kasvoilleen, jotka olivat aivan sen
peitossa. Hänen ylpeytensä oli myöskin saanut kovan kolahduksen,
sillä kuulin, että hänen oli kiittäminen hengestään Froggieta, jota
hän ehkä oli halveksinut ja moittinut enemmän kuin muita miehiämme.
Mies oli kumminkin kiskonut hänet esille hylystä aivan samoin kuin
kapteeni jälkeenpäin minut. Mies-raukan häviöt, hänen tuskansa ja vielä
lausumattomat kiitokset painoivat luullakseni raskaasti hänen mieltään,
mutta puhuessaan haukkui hän vain espanjalaisia, heidän keinojaan ja
toimiaan niin tarmokkaasti ja sujuvasti, että se hämmästytti meitä
kaikkia. Sitten hän keskeytti äkkiä, kääntyi Froggien puoleen ja alkoi
puhua sopertaen kuin juopunut tuota omituista malaijin, hindustanin ja
puolen tusinan muun kielen sekoitusta, jota hän tavallisesti käytti
keskustellessaan miesten kanssa.
"Kuulehan sinä Hui-Hai", aloitti hän, "sinä pelastit henkeni äsken,
enkä minä ole kiittämätön. Jos minä vielä joskus maailmassa pääsen
perämieheksi johonkin laivaan, jonka miehistöön sinäkin kuulut, niin
saat sen huomata aivan varmasti. Ota tämä", ja hän kopersi housujensa
taskusta vanhan hopeaisen taskukellon ojentaen sen siamilaiselle,
"muistoksi minulta, sillä se on ainoa noiden espanjalaisten minulle
jättämä esine, jolla on jotakin arvoa."
"Etkö halua antaa hänelle muutamia dollareita tuon kellosi asemasta,
Amos?" kysyi kapteeni nopeasti, "sillä sinustahan se on hyvin arvokas."
"Minustako?" Vanhus suoristautui huomattavin ponnistuksin ja sanoi
selvemmästi: "Niin kyllä, mutta henkeni on kumminkin arvokkaampi. Hän
tietäisi noiden dollarien tulevan sinulta, mutta minä haluan antaa
hänelle jotakin sellaista, joka on kokonaan omaani, ymmärrätkö?"
Lopettaessaan paksuni hänen äänensä äkkiä ruveten värisemään ja hän
katsoi kapteeniin omituisen vetoavasti. Sitten hänen päänsä retkahti
nopeasti rinnalle ja hän kaatui tiedottomana ja hervottomana viereemme.
Hyppäsimme kaikki pystyyn huolestuneina ja moittien itseämme, että
olimme antaneet haavoittuneen miehen olla niin kauan hoidotta ja
alttiina myrskyn raivolle. Sillä sade valui päällemme tasaisesti ja
rankasti, tuuli ulvoi ja vinkui ympärillämme, ja huolimatta ilman sillä
hetkellä epäilemättä korkeasta lämpömäärästä, värisytti meitä kuitenkin
kaikkia märissä vaatteissamme.
Muutamien metrien päässä meistä kohosi maa jotensakin jyrkästi rannasta
muodostaen kentän, jossa muutamia kokospalmuja ja bamburuokoja heilui
tuulessa. Rannalla ei voitu huomata jälkeäkään ihmisasunnoista eikä
mikään viidakkoon johtava polkukaan ilmaissut sellaisen olemassaoloa
sisämaassakaan, ja vaikka puiden juurella olisi joskus ollutkin maja,
oli se kuitenkin nyt kadonnut jäljettömiin pensaitten ja pitkän
aroruohon valloitettua sen sijan. Muun suojan puutteessa tuntuivat
kumminkin puut paremmalta turvalta kuin avoin taivas, ja me kannoimme
perämiehen niiden juurelle ja rakensimme bamburuo'oista, lehvistä
ja ruohosta niin hyvän katoksen hänen suojakseen kuin vain voimme.
Menin sitten hakemaan raikasta vettä ja löydettyäni erään virran
läheisyydestä, valoimme muutamia tippoja hänen suuhunsa kapteenin
hautoessa hänen haavaansa ja sitoessa sitä huivilla ja paidasta
revityillä siekaleilla.
Hän vaipui melkein heti levottomaan uneen meidän muiden istuutuessa
hänen läheisyyteensä toimettomina ja hyvin epämukavasti, torkkuaksemme
silloin kun voimme ja puhuaksemme muulloin matalin äänin tämän
onnettoman ja vaiherikkaan päivän tapahtumista. Olimme vetäneet
veneen niin korkealle, etteivät aallot voineet ulottua siihen, ja
silloin tällöin hyökkäsimme sateeseen, joka oli tuskin kosteampi kuin
vettä tippuva ja höyryävä suojuksemmekaan, korjaamaan paaluja, jotka
uhkasivat kaatua kovassa tuulessa, tahi sateen painosta taipuvaa majan
kattoa. Silloin tällöin kiipesi joku malaijeista puuhun tuoden meille
nuoria kokospähkinöitä ja ilmoittaen samalla, ettei tykkiveneistä
enää kuulunut eikä näkynyt jälkeäkään, mutta lukuunottamatta näitä
hommia emme voineet tehdä mitään. Myrskyn raivotessa emme voineet
lähteä merellekään veneellämme, ja sellaisessa ilmassa ja lisäytyvässä
pimeydessä oli yritys tunkeutua takanamme olevan viidakonkin läpi yhtä
vaarallinen.
Kasim oli juuri laskeutunut puusta tuoden meille, joista kaikki muut
paitsi perämies olivat valveilla, hedelmiä ja ilmaisten samalla
huomionsa. Syötyämme tämän harvinaisen päivällisen aloimme keskustella
tykkiveneitten otaksutuista liikkeistä.
"He uskaltavat tuskin ankkuroida tuon särkän läheisyyteen tällaisena
yönä", sanoi kapteeni, "eivätkä he uskalla lähteä Tumabongiinkaan
tällaisessa tuulessa. Senvuoksi kulkevat he luullakseni kauemmaksi
seuraten rannikkoa löytääkseen turvallisemman ankkuripaikan. Elleivät he
voi panna aikeitansa täytäntöön, pysyttelevät he koko yön jonkun hyvin
tuntemansa lahden läheisyydessä. Luullakseni tulevat he tänne huomenna,
ainakin toinen, sellaisin toivein, että he saisivat meidät kiinni,
sillä he haluavat viedä Manillaan jotakin nähtäväksi, etteivät he aivan
turhaan ole kuluttaneet hiiliä, ruutia, luoteja eivätkä tarmoaan."
"Luuletteko niin!?" sanoin levottomasti muistaen viimeisen vierailuni
vankilassa ja tahtomatta enää uudistaa tuttavuuttani espanjalaisen
vankilan kanssa.
"Kun he tulevat, huomaavat he lintujen lentäneen tiehensä", vastasi
kapteeni tyynesti arvaten epäilemättä ajatukseni. "Tuuli on kieppuva ja
puuskainen jälleen, ja myrsky on raivonnut raivottavansa tunnin tahi
parin kuluttua. Sillä aikaa särkyy pieni laivamme aivan palasiksi ja
meille hyödyllisiä tavaroita ajautuu maihin. Luullakseni ei veneemme
ole hyvinkään pahoin ruhjoutunut. Paikattuamme sen rikaamme siihen
maston purjeineen, ja otettuamme muutamia airoja ja ruokatavaroita,
ellei — muuta ilmesty, niin onhan meillä ainakin noita pähkinöitä
— mukaamme, lähdemme Tumabongiin, pysytellen särkän sisäpuolella
ollaksemme suojassa hyrskyiltä ja voidaksemme, nousta maihin päivisin
piiloutuaksemme sinne, jos nyt nimittäin tykkiveneet sattuvat
ilmestymään näkyviin."
"Aikomuksenne on siis palata takaisin Tumabongiin?"
"Kyllä. Ystävämme ovat siellä, ainoat koko saarilla, siitä
saat olla varma, sillä ei mikään konsuli uskalla tehokkaasti
suojella ilmitullutta ja paljastettua sodanaikaisen kieltotavaran
tullikavaltajaa. Sitäpaitsi, ellen nyt hyvin suuresti erehdy, voimme
olla hyödyksikin tuolla Tumabongissa, jos vain haluamme. Mutta
muistakaa, pojat, että heti, kun olemme päässeet sinne, maksan
teille palkkanne, ja jokainen saa mennä sitten minne itse haluaa.
Olen nimittäin varma, että kenraali Valdez voi järjestää turvallisen
kulun johonkin paikkaan, josta helposti voidaan päästä Suluun, tuohon
vapaaseen satamaan, missä ei teiltä kysellä syitä, miksi olette
poistuneet viimeisestä satamasta."
Katsahdin häneen nopeasti. "Entä te sitten, kapteeni?"
"Jään Tumabongiin, jos vain Valdez voi antaa minulle jotakin työtä."
"Silloin jään sinne minäkin, jos vain saan."
"Ymmärrätkö, millaiseen uhkapeliin silloin antaudut, Williams? Sinun on
yhdyttävä kapinallisiin, joko sitten haluat tahi et."
"Luullakseni teimme sen jo ottaessamme nuo kolmetoista laivaamme
Manillasta."
"Olet oikeassa, Williams", vastasi hän vakavasti, "ja olen pahoillani
saatettuani sinut tällaiseen tilanteeseen."
"Mutta minäpä en!" sanoin varmasti.
"Kuinka? Oletko myötämielinen noita kapinallisia kohtaan? Olet
englantilainen, jonka mielipiteet kapinallisista ovat luullakseni samat
kuin useimpien muidenkin kansalaistesi."
"Niin kyllä, mutta —" Keskeytin muistaessani keskusteluni nuoren
Valdezin kanssa edellisenä päivänä. "Olen ollut espanjalaisessa
vankilassa, johon minut luullakseni viekkaasti pyydystettiin,
espanjalaiset tykkiveneet ovat ajaneet minua takaa ja ampuneet minua
silloin kun olin haaksirikkoutunut ja aseeton, ja minut saadaan
hirttää, elleivät he ole tehneet minusta nyt yhtä kostonhimoista
kapinallista kuin muistakin filippiiniläisistä."
"Kuulen sinun nyt ensimmäisen kerran puhuvan järkeä, poikaseni!" kuulin
vanhan Livingstonin murahtavan takanani. Hän oli ollut valveilla jonkun
aikaa kuunnellen keskusteluamme vaitiollen ja huvitettuna. "Olen
kanssanne, Hemingway, sillä minustakin on tullut hurja kapinallinen."
"Peijakas, millaisia tyhmeliinejä me sentään olemme!" lisäsi hän
nauraen hyväntuulisesti.
"Minäkin olen kapinallinen", sanoi Kasim vakavasti, lisäten omalla
kielellään: "Ja sellainen olen aina ollutkin."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Abdulrahman.
Kasimin selitettyä vannoi Abdulrahman melkein tarpeettomasti aina
olleensa ja tulevansakin olemaan noiden vihattujen espanjalaisten
vihollinen.