ajoi meitä takaa, täytyi sen olla kaukana jäljessä, ja niin ollen
kuluisi monta tuntia, ennenkuin se voi ruveta ahdistamaan meitä
toverinsa sijasta tahi ryhtyä hinaamaan tätä, jos se nimittäin
täyttäisi toivomme ajamalla karille. Nyt voin jo maston huipusta
erottaa tuon pienistä saarista muodostuneen ketjun tuulen puolella
olevine mataloine ruskeine vesineen ja petollisine vihreine
juovineen. Manner oli metsäinen, mutta näytti aivan asumattomalta,
ulottuen kaukana siniseltä kajastavan vuoriston juurelle asti, joen
kiemurrellessa sen läpi kuin valkoinen nauha. Tykkiveneen tähystäjä
huomasi sen myöskin, jolloin piipusta rupesi tupruamaan yhä enemmän
savua. Veneen keulaan äkkiä ilmestyvä valkoinen savupilvi ilmaisi
kuulan tuloa ja se putosikin veteen kauas taaksemme kehoittaen meitä
pysähtymään.'
Tempasin lakkini päästä ja kumarsin hurraten. Luiz Valdez vastasi
kannelta toisella hurraahuudolla, joka kuulosti aivan kukon kimeältä
kiekumiselta, jollaista luulen hänen otaksuneen minun tahtoneen
jäljitelläkin. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt englantilaisen hurraahuudon
tarkoitusta ollenkaan. Näin kolmen kanakapoikamme rientävän keulaan
käsivarret kohotettuina ylös, ikäänkuin suojellakseen itseään kuulilta,
joiden he epäilemättä luulivat lentelevän laivan yli. Muut laivassa
olevat eivät näyttäneet ollenkaan välittävän koko ampumisesta. Ohjaten
entiseen suuntaan lähenimme vähitellen maata.
Tykkivene lähestyi kumminkin lähestymistään ampuen silloin tällöin
nähtävästi vain peloittaakseen meitä, sillä olimme vielä ampumamatkan
ulkopuolella. Se saavutti kumminkin meitä joka hetki. Minuutit
tuntuivat aivan tuntien pituisilta, ennenkuin todellakin pääsimme
kanavaan, ja silloin, vaikka tiesinkin tavattoman hyvän näköni vuoksi
olevani enemmän hyödyksi täällä ylhäällä, halusin laskeutua kannelle
ottamaan tehokkaammin osaa muiden hommiin.
Sillä tietysti ei kulkumme tuon kanavan kauttakaan ollut aivan
vaaraton. Vaikka Annabel Lee ei näin lastissakaan ollessaan tarvinnut
kuutta jalkaa enempää vettä ja kanavan matalimmassa kohdassa oli
sanottu olevan kahdeksan jalkaa, oli ehkä sen jälkeen kuin herra
Valdez oli purjehtinut siitä niin usein, joko toinen vaipuminen
tahi kohoaminen voinut tapahtua, ja niin ollen voimme odottaa, että
laivamme keula milloin tahansa raapaisee pohjaa. Eikä se ollut ainoa
vaara. Tuuli oli niin puuskainen ja kieppuva, että pieninkin erehdys
ohjaamisessa ja purjeiden hoitamisessa voi aiheuttaa pienen, hyvän
laivamme tuhon.
Vihdoin saavuimme virran suuhun ja tykkivene oli tullut kanavaan
jäljessämme. Näimme sen miehistön kokoutuvan keulaan, kuulimme
sen koneiden jyskytyksen ja miesten huudot, sen ampumien kuulien
putoillessa vaarallisesti lähellemme. Muutamia satoja metrejä vielä
eteenpäin ja se ajaisi matalikolle, joka nyt oli sen karttaan merkityn
kanavan sijalla. Voidakseen paremmin kestää mahdollisesti siihen osuvat
luodit oli kuunarin keula käännetty suoraan rantaa kohti. Nyt ryhtyi
tykkivene hyökkäykseen tullen meitä kohti hirmuista vauhtia ja ampuen
samalla kuulan isonpurjeemme läpi osumatta kumminkaan köysistöön.
Silloin kääntyi kuunari jälleen tuuleen, ja tuulen alkaessa pullistaa
sen lepattavia purjeita huusivat miehemme äkkiä riemusta, sillä
tykkivene oli heiluttuaan hetkisen pysähtynyt, hypähdellyt hetkisen
paikoillaan ja linkoutunut sitten taasen muutamia jalkoja pysähtyäkseen
lopulta kokonaan.
"Hurraa, hurraa!" huusin. "Nyt se on kiinni!"
Kuulimme sen koneiden työskentelevän hurjasti propellien myllertäessä
mutaa pohjasta, mutta siinä se vain pysyi avutonna ja liikkumatonna,
kunnes joku ystävällinen höyrylaiva nousuveden aikana hinaisi sen
syvälle vedelle jälleen. Ja Annabel Lee tervehdittyään lipullaan
ivallisesti purjehti turvallisesti tiehensä.
Tykkivene ampui muutamia laukauksia jälkeemme repien purjeitamme ja
köysistöämme hieman, saamatta kumminkaan mitään suurempaa vahinkoa
aikaan. Siihen se jäi paikoilleen ikävöimään kostoa ja lähettelemään
merkkejä yhä vieläkin näkymättömissä olevalle toverilleen.
VIII.
TUMABONGIN MAHTIMIEHET.
"Heille suotu valta oli lyhytaikainen."
Saavuimme Tumabongiin enemmittä seikkailuitta ennen päivänkoittoa
seuraavana aamuna, ja ankkuroimme melkein parin sylen vedelle
sopivan matkan päähän särkästä. Siinä oli kyllä aukko muutamien
upoksissa olevien kallioiden vieressä, mutta särkän sisäpuolella
oleva tyyni lannas ei sopinut niinkään pienten laivain kuin Annabel
Leen ankkuripaikaksi, ja meidän oli siis tyydyttävä ulkopuolella
olevaan, hieman vaaralliseen satamaan. Pieninkin olettaminen myrskyn
alkamisesta tahi tuulen kääntyminen voivat milloin tahansa pakottaa
meidät nostamaan ankkurin ja purjehtimaan merelle. Tähystäjän piti siis
tarkastaa ilmaa ja pitää silmällä mahdollisesti näkyviin ilmestyviä
tykkiveneitä.
Tumabongin taloja ei voitu nähdä rannalta. Särkän sisäpuolellakin
voivat satunnaisen myrskyn seuraukset tuntua, ja sen vuoksi
olikin kylä rakennettu noin puolen peninkulman päähän kukkuloilta
virtaavan joen rannalle. Se teki sen aseman vieläkin edullisemmaksi
vallankumouksellisten joukkojen ja tavarain varastopaikaksi, sillä ei
mikään ahdisteleva tykkivene uskaltanut tulla särkän Sisäpuolelle, ja
virran suu ja kylän välissä oleva raivaamaton viidakko oli mainio suoja
tarkka-ampujille, joiden tehtäväksi oli annettu ampua kaikki veneihin
maihinnousua varten sijoittuneet sotamiehet.
Annabel Leestä ammuttu laukaus toi kaikki kylän asukkaat heidän
asuntojensa oville haukottelemaan ja tarkastelemaan, säikäytettyään
ehkä heitä hieman. Mutta jos niin olikin laita, emme kumminkaan nähneet
heistä jälkeäkään. Pian kuitenkin saapui eräs vartiovene virtaa
alaspäin ja sen miehistö huudahti ilosta nähdessään kuunarin, jonka
mastoon vedetyn tähtilipun vieressä liehui Filippiinien tasavallan
äsken suunniteltu omaperäinen lippu aurinkoineen, kolmine tähtineen ja
valkoisine kolmioineen punaisella ja sinisellä pohjalla, merkki, joka
mielestäni oli melko pöyhkeilevä. Huuto oli kuulunut varmaankin kylään
asti, sillä pian alkoi viidakosta ilmestyä miehiä, naisia ja lapsia,
jotka nauroivat ja lausuivat meidät huutaen tervetulleiksi heiluttaen
käsivarsiaan, aseitaan ja vaatteitaan, näitä viimeksimainittuja
erittäinkin lapset, jotka näyttivät ajattelevan, etteivät he voi
likaisia rääsyjään muuhun käyttääkään.
Miesten joukossa ei voitu huomata kurista eikä järjestyksestä
jälkeäkään. Metsästä ilmestyi kumminkin pian kolme eurooppalaisiin
vaatteihin pukeutunutta miestä, jotka kävelivät verkalleen ja
jonkunmoisella oman arvon tunnolla joukon läpi, astuivat veneeseen,
joka jo odotti heitä joen suussa, ja tulivat laivaan.
"Luullakseni ovat nuo paikallispäälliköitä", sanoi herra Valdez
asettautuen kapteenin viereen ottaakseen heidät vastaan, hänen
veljensä ja nuoren Luizin sijoittuessa hänen taakseen jonkunlaisiksi
adjutanteiksi. Heidän taakseen olivat taasen järjestäytyneet nuo
epäilyttävät "Kymmenen", jotka olivat nyt aivan erinäköiset kuin nuo
pari vuorokautta sitten laivaamme hiipineet väsyneet ja kurjat olennot.
Kapteeni oli nimittäin saanut käskyn luovuttaa lastin herra Valdezille,
jonka käskystä oli avattu eräs khakiunivormuja sisältävä laatikko
ja puvut lahjoitettu matkustavaisille. Sitäpaitsi oli heille vielä
annettu pyssyt ja patruunavyöt, joten he nyt, peseydyttyään, syötyään
kyllikseen ja vapautuneina hieman luonnollisesta pelostaan, muodostivat
melko käyttökelpoisen ryhmän vallankumouksellisia sotilaita.
Kun nuo kolme hämäräperäistä henkilöä tulivat laivaan, kumarsimme
kaikki kohteliaasti. He olivat pukeutuneet eurooppalaisiin univormuihin
kiinnittäen pitkät miekat ja silmiinpistävät sapelitaskut kupeilleen.
Tervehdykseemme vastasivat hekin kumartaen nostaen kätensä otsalleen
alkuasukasten tavalliseen tapaan. Muudan muita pitempi, pöyhkeilevä ja
suuri mies astui etummaiseksi ruveten puheenjohtajaksi välittämättä
toveriensa vastustavasta muminasta.
"Hyvää huomenta, herrat! Onko minulla kunnia puhutella herra Marcos
Valdezia?" kysyi hän puhtaalla espanjan kielellä, katsellen hieman
epäilevästi edessään olevaa pientä hiljaista miestä, joka niin vähän
muistutti noita tyypillisiä kapinan johtajia.
"Kyllä, olen Marcos Valdez", kuului tyyni vastaus tagalogin kielellä.
Kaikkien arvonimien poisjättäminen ja alkuasukasten kielen käyttäminen
sisälsivät pienen moitteen, jota ei tuo toinen tyhmyyksissään
kuitenkaan huomannut.
"Ettekö puhu espanjan kieltä?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Kyllä", vastasi Valdez kylmästi, "mutta se on vihollistemme kieli.
Puhun mieluummin omaamme, paitsi silloin kun puhun sellaisten kanssa,
jotka eivät sitä ymmärrä." Nyt oli nuhtelu jo aivan silmiinpistävä.
Lihava mies punastui. "Tietysti minäkin puhun omaa kieltämme", sanoi
hän nopeasti, lisäten kumminkin espanjan kielellä: "Mutta joskus on
kumminkin johtajien edullisempi keskustella kielellä, jota eivät heidän
seuralaisensa ymmärrä", ja hän katsoi tarkoittavasti Valdezien taakse
kokoutuneeseen pieneen miesjoukkoon ja silmäsi melkein pahansuovasti
molempiin suuttuneihin tovereihinsa. Epäilemättä eivät he osanneet
muuta kieltä kuin omaansa, ja voi hyvin käsittää, että tämä pöyhkeilevä
olio oli antanut sen heidän hyvin ymmärtääkin.
Valdez hymyili. "Tämän sodan alkuun asti olin vain vaatimaton
maanviljelijä, jolla ei ollut juuri mitään yhteyttä maamme
vallanpitäjien kanssa. Toverini puhuvat puhtaampaa espanjan kieltä kuin
minä. Muutamat heistä ovat entisiä kauppiaita Manillasta ja muista
sellaisista kaupungeista, joissa sitä alituisesti puhutaan, ja veljeni,
tohtori Matteo Valdez", hän viittasi tuohon herrasmieheen kädellään,
"on opiskellut Madridin yliopistossa."
Vieraamme kumarsi syvään, mumisten jonkunlaisen anteeksipyynnön
oppineelle tohtorille ja noille muille, nyt kumminkin omalla kielellään.
"Entä te, herra", kysyi Valdez nyt vuorostaan, "suonette kai minulle
kunnian kuulla nimenne?"
"Olen Colonel Sebastian Jeromino Lopez, entinen Leonin maaherra, mutta
nyt eversti isänmaallisissa joukoissa, ja tällä haavaa", hän katsahti
epäilevästi molempiin tovereihinsa, "tänne kokoontuneitten joukkojen
päällikkö."
"Mitä sanotkaan? Olemmehan mekin everstejä", pistivät nuo toiset
vihaisesti väliin.
"Mutta minä ainoastaan olin maaherra!" tiuskaisi tuo lihava ylpeästi,
jolloin toiset vaikenivat.
Voin hyvin käsittää, millaista iloista elämää Leonin maakunnan
asukkaat olivat viettäneet hänen hallituskautenaan. Nämä alimaaherran
virat uskottiin mieluummin maakuntain espanjalaisten maaherrain
alaisten virkamiesten hoidettaviksi, mutta joskus pyrkivät niihin
innokkaasti juuri tällaiset Lopezin kaltaiset henkilöt, jotka halusivat
lyhytaikaista valta-asemaa. He elivät usein tuhlaavan ylellisesti,
sillä ellei joku köyhtynyt talonpoika voinut maksaa verojaan, oli
maaherran täytettävä vajaus, saaden kumminkin väliajoilla käyttää
kaikkia keinoja — vankeutta, pieksämistä, kovennettua työtä ja vieläpä
silpomistakin — kiristääkseen tuon puuttuvan summan syntipukilta.
"Minulla on kirjeitä teille, Colonel Lopez, sekä eversteille Hapenille
ja Cuevasille", (noiden molempien nöyryytettyjen kasvot kirkastuivat ja
he ojensivat kätensä), "päälliköltämme, kenraali Aguinaldolta", aloitti
Valdez.
"Kenen valtuuttamana on Aguinaldo ottanut tuon viran haltuunsa?"
keskeytti Lopez nopeasti. "Se kuuluisi oikeastaan minulle, sillä hän
oli vain maaherra, kuten minäkin, ja nyt —"
"Nyt on kansa valinnut hänet meidän johtajaksemme", jatkoi Valdez yhtä
tyynesti kuin ennenkin. "Sitten kuin maamme on vapautettu, tulee hän
presidentiksemme."
"Tahi, paremmin sanoen, diktaattoriksemme!" pisti toinen vihaisesti
väliin.
"Sama kai se on", myönsi Valdez rauhallisesti. "Tällainen sekaverinen
kansa, joka ei ole tottunut hillitsemään itseään, tarvitsee ankaran
hallitsijan, jota voitte nimittää miksi haluatte — presidentiksi,
diktaattoriksi tahi —"
"Kuninkaaksi", sanoi lihava ivallisesti.
"Hän ei halua tuota arvonimeä, emmekä me sitä hänelle tarjoakaan",
vastasi Valdez. Sitten hänen äänensä koveni ja siihen ilmautui
jotakin käskevää, joka selitti minulle, miten hän oli saavuttanut
nykyisen asemansa. "Nykyään on hän, kuten jo sanoin, joukkojemme
ylipäällikkö, ja on lähettänyt minut tänne, kuten nämä kirjeet teille
näyttävät, kenraalin valtakirjalla varustettuna, järjestämään teidän
komennettavina olevia joukkoja tarmokkaampaan toimintaan yhdessä hänen
joukkojensa kanssa. Nämä toverini", hän viittasi noihin kymmeneen, "on
valtuutettu kokoamaan ja opettamaan rekryyttejä, ja toimimaan kokonaan
minun määräysteni mukaan, ja tämä herra", hän kumarsi kapteenille,
"tuopi maihin aseita, ampumavaroja ja muita tarvitsemiamme tavaroita.
Tahdotteko nyt olla niin ystävällinen ja mennä maihin lähettääksenne
sieltä tänne jokaisen käyttökelpoisen veneen noiden tavarain
kuljettamista varten? Pari tykkivenettä ajaa nimittäin meitä takaa,
ja tavarat olisi hyvä saada maihin, ennenkuin niiden ampumat kuulat
alkavat putoilla keskuuteemme."
Tämä viimeinen vihjaus oli ratkaiseva. Otettuaan kirjeensä ja
sanottuaan pikaiset jäähyväiset laskeutuivat nuo kolme everstiä
veneeseensä mennäkseen maihin.
"Saatte vielä tekemistä noista kolmesta, herra Valdez", sanoi kapteeni
vakavasti.
"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Valdez tyynellä tavallaan.
"Mutta minun on opetettava heille, ettei täällä voi olla muuta kuin
yksi päällikkö."
"Jonka on hankittava luotettava suojelujoukko turvakseen", vihjaisi
kapteeni.
"Sellainen minulla jo onkin, veljeni ja poikani", sanoi Valdez
hymyillen luottavaisesti. "Näillä toisilla ystävilläni on muutakin
tekemistä."
Keskustelu oli nyt lopetettava, sillä kaikki, matkustajammekin,
rupesivat purkamaan tavaroita veneisiin, joita oli kokoutunut tusinan
verran laivan viereen.
IX.
ANNABEL LEEN TUHOUTUMINEN.
"Oo Jumala, miten kauhealta hukkuminen minusta tuntuukaan,
koska veden kohinakin kuulostaa niin hirveältä korvissani!"
_Shakespeare_.
"Lastinpurkaminen lämpimissä maissa on kovaa hommaa", mumisin muutamia
tunteja myöhemmin kuivatessani otsaani.
"No, miksi sitten tänne tulit?" murahti perämies myöskin lämpimissään,
vaikka hän ei siitä mainninnutkaan muuten kuin murisemalla jonkun
lisävastuksen sattuessa.
"Samasta syystä luullakseni kuin tekin", vastasin. "Ollaksemme mukana
tässä kepposessa ja ansaitaksemme rahaa."
"No on tämäkin kaunis kepponen!" puhisi hän. "Ja mitä tulee rahan
ansaitsemiseen, niin näyttääkö tämä sinusta sellaiselta? Saamme
työskennellä kuin neekerit näiden hirtettäväksi tuomittujen
kapinallisten vuoksi, jotka joko murhaavat meidät tahi tappavat
toisensa piakkoin. Saat nähdä minun olevan oikeassa. Ainoaksi
palkaksemme saamme luullakseni muutamien vuosien vankeuden. Joutuin
siellä, te laiskat murjaanit!" huudahti hän vihaisesti työskenteleville
miehille.
Mutta todellisuudessa ei sinä päivänä laivassamme ollenkaan
laiskoteltu. Kaikki miehet työskentelivät kuumeisesti ymmärtäen
täydellisesti meitä uhkaavan vaaran, sillä tuuli oli ensin kiihtynyt
ja sitten vähitellen epäilyttävästi tyyntynyt. Jos sitä vain kestäisi
pitemmälti, saavuttaisi tykkivene meidät varmasti, ja vaikka me
silloin jo luultavasti olisimme purkaneetkin lastimme minkään muun
kuin painolastin ja tyhjien ruumien jäämättä puolustettavaksemme
kujanjuoksussa, oikeuttaisi kumminkin päättäväinen sotalaivan
karttamisemme edellisenä päivänä ja nykyinen oleskelumme Tumabongissa
meidän vangitsemisemme, minkä jälkeen ei mikään merituomioistuin
maailmassa, olipa se sitten vaikka etuoikeutettu espanjalainenkin,
voisi tuomita meitä ensi hädässä, kuten perämies viisaasti huomautti.
Ja sitten, ellei ruvennut tuulemaan, merkitsi tämä tyyni ehkä myrskyn
lähestymistä, ja me olimme suojattomalla rannalla, jossa karit
ulottuivat noin parikymmentä peninkulmaa kummallekin taholle. Ei ollut
siis ollenkaan ihmeellistä, että kaikki työskentelivät kuumeisin
kiirein.
Vuorottain poistuivat omat veneemme ja alkuasukasten kanootit laivan
sivulta, kaikki vaarallisesti ylikuormitettuina noilla ruumisarkkuja
muistuttavilla pyssylaatikoilla, ruutitynnyreillä, luotiarkuilla
ja vaatepaaluilla, lörpöttelevien alkuasukasten tunkeutuessa joka
paikkaan, jossa vain oli muutamia tuumiakaan tilaa. Toinen toisensa
jälkeen pujahtivat veneet särkässä olevasta aukosta lannakseen, jonka
poikki ne sitten kyllä onnellisesti pääsivät. Sitten purettiin tavarat
rannalle, josta miehet, naiset, ja vieläpä lapsetkin kantoivat ne
kauempana olevaan kyläänsä. Nämä pienet ruskeat alastomat veitikat
valtasivat kaikki kevyemmät tavarat kantaen ne pois ihastushuutojen
kera, mutta ellei sellaisia sattunut olemaan, näyttivät he viettävän
kaiken aikansa vedessä polskutellen veneiden seassa laivan ympärillä,
ja lisäten huudoillaan yleistä hämminkiä.
Herra Colonel Lopez oli virkansa puolesta melkein koko ajan rannalla.
Hän oli luopunut miekastaan, jolla oli ollut kumma taipumus tunkeutua
hänen jalkainsa väliin ja kammeta hänet kumoon. Sen sijaan oli hän
nyt varustautunut paksulla kepillä ja kävellä lylleröidessään sinne
tänne lyödä huitaisi hän epäröimättä jokaista, jonka hän luuli
laiskottelevan tahi muuten hätiköivän. Nuo molemmat toiset everstit
pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä "hänestä jäljitellen kumminkin
vaatimattomasti hänen tapaansa saada miehet nopeasti tottelemaan.
Saatoimme huomata, että heidän miehensä suhtautuivat upseereihinsa
jonkinlaisin pelon tuntein.
"Tuollainen kuri ei mielestäni kelpaa, sillä se voi aiheuttaa kapinan",
sanoi kapteeni tyynesti, kun herra Valdez oli kiinnittänyt hänen
huomionsa asiaan.
"Niin, ja kapina on usein syynä tappioon", vastasi filippiiniläinen
vakavasti. "Huomaan nyt, miksi minut? lähetettiin tänne. Kuten muutkin
viisaat miehet, tietää kenraalimmekin enemmän kuin hän puhuu."
Siten työskentelimme koko pitkän kuuman päivän vain sellaisin
väliajoin, jotka olivat välttämättömät aterioidaksemme. Kaikki
pyssyt saatiin maihin ja vietiin sieltä kylän yleiseen kokoustaloon.
Haalasimme jo viimeisiä ruutitynnyreitä ja raskaita kuulalaatikkoja
kannelle, kun kapteeni sanoi minulle: "Williams, mene vapauttamaan
Kasim mastosta! Ole hyvin tarkkaavainen, poikaseni, sillä en tiedä,
kumpiko tulee ensin, tuuliko vai tykkiveneet, vai tulevatko ne
yht'aikaa."
Puolen tunnin kuluttua huusin hänelle: "Näen mustan pilkun lounaassa ja
tuulen aiheuttamaa värettä noin kolmen peninkulman päässä!"
"Pidä niitä molempia silmällä!" vastasi hän. Näin kumminkin, että
laivan veneet erotettiin muiden joukosta ja hinausköydet kiinnitettiin
niihin. Sitten määrättiin kanootit siirtymään peräpuolelle, ankkuri
nostettiin ja veneemme alkoivat kiskoa kuunaria kauemmaksi särkästä.
Kun kapteeni arveli meidän päässeen tarpeeksi kauaksi, ankkuroitiin
laiva jälleen ja purkaminen aloitettiin taasen kuumeisin kiirein. Suuri
pelastusveneemme ja ruuhemme eivät ottaneet kumminkaan enää siihen
osaa. Ne oli sidottu laivan perään nostettavaksi kannelle heti kun
tuuli kiihtyisi niin paljon, että voisimme koettaa pelastua niillä.
Jonkun ajan kuluttua huusin jälleen kapteenille: "Näen taivaanrannalla
pari savujuovaa, joista toinen on hieman toisesta edellä! Tuulen
väreitä samalla suunnalla kuin äskenkin, mutta leveämmällä alalla!"
Nyt hinattiin veneet laivaan, muutamia purjeita nostettiin,
vallankumouksellisten lippu laskettiin alas ja perämies seisoi valmiina
ankkuritouvin vieressä kirves kädessään — toinen nuristen suotu lahja,
jonka Filippiinit saivat osalleen. Laivassa oli enää vain muutamia
paaluja tavaraa, jotka heitettiin nopeasti mereen. Useat alkuasukkaat
olivat kumminkin innoissaan palanneet liian aikaisin takaisin
noutamaan enemmän lastia tottelematta määräystä tuoda soraa ja kiviä
kanooteissaan meille painolastiksi. Laivamme oli nyt hyvin vähän veden
pinnan alapuolella, ja se oli vaarallisesti keveä, jos se nyt joutuisi
myrskyn kynsiin.
Mutta nyt ei ollut enää aikaa korjata epäkohtaa. Lounaassa olevat
pilvet synkkenivät synkkenemistään ja jokainen vihurinpuuska tuli vain
lähemmäksi ja lähemmäksi. Kapteeni käski tiukasti kaikkien vieraiden
poistua laivasta, jolloin alkuasukkaat kiiruhtivat veneihinsä. Nuo
kymmenen läksivät muiden mukana ja viimeiseksi Valdezit.
Nuori Luiz katsoi ylös huutaen jäähyväiset minulle.
"Hyvästi vain!" vastasin. "Tapaan kai sinut jolloinkin jälleen!"
lisäsin aavistamatta ollenkaan, miten pian se tapahtuisikaan.
"Olkoon matkanne onnellinen!" kuulin kenraalin huutavan seisoessaan
muutamia minuutteja veneessään hattu kädessään tuon pienen laivaston
jäädessä taaksemme.
Nyt tarttui tuuli purjeihimme, Annabel Lee kallistui, mutta
suoristautui jälleen ja matkamme Tumabongista oli alkanut. Kulkumme
oli alussa melko hidasta, sillä tuuli oli puuskainen ja kieppuva,
mutta se tasautui kumminkin joka puhalluksella. Päästyämme kauemmaksi
maasta enenivät vihurit, eikä meidän tarvinnut tarkastella pilviäkään
ymmärtääksemme, että myrsky oli tulossa. Se oli meille kumminkin vain
hyödyksi niin kauan kuin tuuli pysyi sillä kulmalla, sillä tykkiveneet
lähestyivät nopeasti ja ainoastaan kiitämällä tuulen mukana voimme
toivoa pääsevämme pakoon.
Purjehdimme samaan suuntaan noin tunnin ajan tuulen pysyessä hyvin
tasaisena. Kuunarin vauhti oli melkoinen, noin yhdeksän solmunväliä
luullakseni, mikä oli ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin
tykkiveneitten. Mutta kapteeni tiesi, ettei sitä voinut kestää
hyvinkään pitkälti, ja näin hänen katsahtavan silloin tällöin hyvin
levottomasti etelään.
Tuuli heikkenikin vähitellen tyyntyen vihdoin kokonaan, meidän jäädessä
lepattavin purjein merelle, joka aaltoili jo tarpeeksi, heilutellakseen
meitä melko ilkeästi. Taivaalle keräytyi mustia pilviä, erittäinkin
etelän puolelle, josta pian alkoi tuntua heikkoja tuulen henkäyksiä
ilmapuntarin laskeutuessa nopeasti.
Kokosimme nokka- ja keulapurjeet, ja reivasimme ison purjeen, sillä
tiesimme nyt tuulen rupeavan puhaltamaan äärettömin voimin. Meidän ei
tarvinnut sitä kauan odottaakaan. Vinkuen syöksyi ensimmäinen vihuri
kimppuumme ja pieni laivamme kallistui niin, että raakojen nokat
melkein koskettivat veteen.
Vanha Livingston ja Kasim seisoivat mastojen vieressä kirveineen
odottaen kapteenin määräystä, sillä oli epätietoista, jaksaisiko
kuunari enää nousta kohdalleen, koska se painolastittomana ei
voinut kestää mastojen painoa. Se suoristautui kumminkin hitaasti
ja tuulenpuuskan mentyä ohi olisi se noussut kokonaan, ellei
painolastimme olisi siirtynyt. Nyt se jäi kallelleen, mitä emme voineet
ihmetelläkään, kun muistimme, miten nopeasti ja hätiköiden sora oli
laivaamme otettu. Kallistuminen ei olisi kuitenkaan merkinnyt mitään
eikä se tavallisissa oloissa olisi meitä huolestuttanutkaan, ellei
laivamme olisi ollut niin keveästi lastattu, että kaikki, mikä häiritsi
laivan tasapainoa, oli merkityksellistä meille annetun tehtävän
ratkaisemisessa.