toteutettavissa, vaan että ne koetettaisiin tehdä tyhjiksi kaikin
mahdollisin keinoin, sillä ei ainoastaan lastimme maihinsaanti olisi
ainoa suuri kolaus espanjalaisten vallalle saarilla, vaan vaarallisempi
olisi kostonhimoisten matkustajiemme hajautuminen maissa olevien
tyytymättömien eri joukkoihin. Sellaiset, jotka eivät olleet vielä
tarttuneet aseihin sortajiaan vastaan, olivat jo valmiit kapinaan,
johon heitä kehoittivat hyvittämättömät julmuudet ja täyttämättömät
lupaukset. He tarvitsivat vain kipinän räjähtääkseen melkein yht'aikaa.
Tulin pian huomaamaan, etteivät ketkään muut olisi sopineet paremmin
eivätkä olisi olleet innokkaammat sytyttämään tuota kipinää kuin
laivassamme olevat kolmetoista filippiiniläistä.
Hieman ennen auringonnousua voimme jo hämärästi erottaa ympärillämme
olevat esineet, ja alituinen luotaaminen ei niin ollen ollut enää
tarpeen. Ilmassa oli kumminkin vielä niin paljon sumua, ettemme voineet
huomata, ajettiinko vai eikö meitä vielä takaa. Seisoin kannella
toimetonna muutamia minuutteja nuoren Valdezin pysytellessä vierelläni.
Katsoimme molemmat pohjoiseen koettaen nähdä sumun läpi ja ajatuksiemme
luonnollisesti kohdistuessa mustaan savupatsaaseen, joka milloin
tahansa voi tulla näkyviin.
"Otaksun niiden ryhtyneen jo takaa-ajoon", sanoi nuori Valdez niinkuin
hän olisi odottanut kieltävää vastausta.
"Varmasti!" vastasin, voimatta saada ääneeni sellaista myötätuntoa
kuin hän ehkä oli odottanut. En nimittäin vielä tuntenut minkäänlaista
henkilökohtaista kiintymystä tähän kapinaan enkä kapinallisiin, ja
vaikka tietysti toivoin, että pääsisimme turvallisesti pakoon, olisin
tuntenut pettymystä, ellei meitä olisi ajettukaan takaa. Kujanjuoksu on
kuulemma jännittävää urheilua ja tämä näytti hyvin lupaavalta.
Luiz huokasi katsoen jälleen entiseen suuntaan.
"Pelkäätkö sinä niitä?" kysyin hieman halveksivasti.
"Ketä? Noitako epanjalaisia?" Hänen silmänsä säkenöivät ja otsa
vetäytyi ryppyihin. "En sodassa enkä silloinkaan, kun heillä on suuria
tykkejä ja kun heitä on kaksi yhtä vastaan, kuten viime lokakuussa,
jolloin he saivat selkäänsä. Voi", lisäsi hän nauraen, "miten me heitä
juoksutimmekaan!"
"Sinäkö?" Katsoin häneen epäluuloisesti. "Et suinkaan sinä ollut tuossa
taistelussa mukana?"
"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä
enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa,
ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa
komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en
pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella
mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan
likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa
vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos
joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan
meidät heille, hän sen tekee?"
"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti
yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut
ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin
silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa
taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään
seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni
ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen
kuitenkin, että olisin osannut.
"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä
te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.
"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan
varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota
siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia
enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti
lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen.
Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti
melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi
kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia
ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen
mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti,
"luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita
kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"
"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan
silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.
"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja
vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko
ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme,
ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen
tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin
tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he
kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen
ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa
asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin
mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja
koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen
valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen,
voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni.
Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri
kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"
"Lennämme ilmaan!" murahti tuo vanhus.
"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme",
vihjaisin kainosti.
Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi
sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä
oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä
ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen
kuuluvasti mennessään.
Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin
filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää
kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole
tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut
sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä
tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme
kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"
"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa
maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte
meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä
voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä
orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa
synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi
väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin,
tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran,
semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä
voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin
tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta
sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut
kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa
vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne
maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi
tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä
mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä
sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään
yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin
omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet
loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"
"Ei suinkaan herrasmiehiä sellaiseen pakoteta?" huudahdin.
"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja
eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä
maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla
kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi
muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy
laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."
"Eivätkö sellaiset saa joskus kuulaa kalloonsa?"
"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin
he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat
ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä
olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja
voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun
myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen
pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja
puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein
rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut
meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —"
hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa.
Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun
kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"
"Olen kuullut useistakin vangitsemisista Manillassa, jos niitä
tarkoitat."
"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme
'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon
sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali
Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat
keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten
te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä
menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja
kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin
heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin
linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän
luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin,
johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut
viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa
veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan
yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon
setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin
kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet
kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta
kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta
mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö
sitä?"
"En todellakaan", vastasin lämpimästi.
"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi
Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun
yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin
yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset
Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen
kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme
edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja
hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä.
Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä
vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin
järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon
armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"
"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka
näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."
Hän ojensi minulle kiikarinsa ja minä kiipesin nopeasti mastoon
katsellen levottomasti osoitettuun suuntaan. Sumu oli nyt jo haihtunut,
aurinko noussut ja ilma oli ihmeellisesti kirkas. Pohjoisella
taivaanrannalla ei näkynyt pilkkuakaan ja tiesin voivani erottaa
höyrylaivan savun noin kahdentoista tahi kolmentoista peninkulman
päähän, Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin, olimme heistä hyvän matkaa
edellä. Jäin maston nokkaan joksikin ajaksi, kunnes joku miehemme
vapautti minut, jolloin laskeuduin kannelle syödäkseni aamiaisen. Sen
oli valmistanut eräs hurjimman näköinen mies noista filippiiniläisistä,
mutta joka tohtori Valdezin sanojen mukaan oli erinomainen kokki.
VII.
KIPERÄ PAIKKA.
"Nopeus oli nyt ainoa tarinamme."
_Bret Harte_.
Syötyäni aamiaisen kiipesin jälleen mastoon jääden sinne joksikin
ajaksi. Tuijotin etäisyyteen levottomin mielin, kunnes joku luotettava
vahti vapautti minut.
Aamulla oli maatuuli kokonaan tyyntynyt, mutta pian kumminkin
alkoi säännöllinen monsuuni puhaltaa. Vuodenaika oli kumminkin
niin myöhäinen, ettei se enää ollut oikein tasainen. Sitäpaitsi
tiellämme olevat lukemattomat saaret ja Mindoro-nimisen suuren saaren
pohjoisrannikolla olevat vuoret vaimensivat sen voimaa muuttaen
sen myrskyiseksi ja puuskaiseksi, merivirtojen vielä siinä sivussa
häiritessä kulkuamme, mutta itse asiassa edistyi matkamme kumminkin
melko nopeasti. Koko matkallamme oli vauhtimme ollut keskimäärin noin
viisi solmunväliä tunnissa, ja me tiesimme, etteivät tykkiveneet, koska
ne olivat vanhat ja korjauksien tarpeessa, vaikeasti lämmitettävät
ja riittämättömästi miehitetyt, voineet kulkea tuota matkaa puolta
nopeammassa ajassa, tahi sinne päinkään. Kun olimme ottaneet huomioon
kaikki asiat — pitkän etumatkamme, heidän tavallisen hitautensa
matkalle lähtiessä ja heidän epäilyksensä välittömistä aikeistamme
— arveli kapteeni, ettei nopeinkaan niistä ilmesty näkyviimme ennen
keskipäivää. Sitäpaitsi ei se tällaisen hyvän tuulen meitä auttaessa
saisi meitä kiinni, ennenkuin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua
siitä, jolloin se saa meidät näkyviinsä. Senvuoksi jatkoimmekin samaan
suuntaan niin täysin purjein kuin kuunarimme suinkin vain voi sietää.
Aamupäivällä hätyytettiin meidät kumminkin turhaan monta kertaa.
Joskus luuli nimittäin jännittynyt tähystäjämme jotakin saarta,
hiekkamatalikkoa tahi vesilintuparvea joksikin sotalaivaksi. Kello
oli kuitenkin jo kaksi, ennenkuin mastonhuipussa oleva mies ilmoitti
takanamme olevalla taivaanrannalla näkevänsä pilkun, joka todellakin
näytti leviävän pitkäksi savujuovaksi.
Nyt kiipesi kapteeni itse mastoon käskien minun tulla mukaan.
Tarkasteltuaan huolellisesti tuota mitätöntä mustaa juovaa huokaisi hän.
"Luullakseni on se muudan niistä", sanoi hän hitaasti. "Jää sinä
tänne, Williams, ja pidä sitä tarkasti silmällä puolisen tuntia. Tule
sitten ilmoittamaan minulle, miksi sitä arvelet. Älä huuda, sillä on
turha hälyyttää miehistöä vielä. Menen nyt alas keskustelemaan asiasta
Valdezien kanssa."
Tein kuten hän käski, tarkastellen hänen kiikarillaan tuota takaamme
näkyvää pientä pilveä. Asteettain ja kieltämättä lyheni välimatka ja
lopulta luulin voivani nähdä laivan itsensä. Tosiasiaa, että se ajoi
meitä takaa, ei voitu kieltää, sillä se seurasi meitä hieman suuntamme
sivulle ja luonnollisesti saavutti meitä aina silloin kun meidän oli
käännyttävä. Määrätyn ajan kuluttua laskeuduin kannelle ilmaisten
kapteenille huomioni, jota hän kuunteli hyvin tyynesti.
Hän piti perää herra Valdezin seisoessa hänen vieressään, perämiehen
miehinemme, niihin luettuina tohtori Valdez ja nuori Luiz, joille ei
merimiesammattikaan ollut aivan outo, hääriessä purjeiden kimpussa. Ne
valettiin vedellä, että ne pysyisivät tiheinä, ja muutenkin käsiteltiin
niitä niin taitavasti ja tottuneesti kuin suinkin oli mahdollista. Ja
palattuani kapteenin määräyksestä tähystyspaikkaani huomasin, että
aloimme olla tasaväkiset nopeudessa. Jos tuuli vain olisi jatkunut
tasaisena, olisimme kyllä pysyneet tarpeeksi edellä pimeään asti,
jolloin sen suojassa ehkä olisimme päässeet pakoon, mutta kun tuuli
vähitellen heikkeni meidän joutuessa pois suunnastamme ja päästessä
jälleen eteenpäin jonkun matkaa vain vihurien hetkisen pullistaessa
purjeitamme ja sitten jälleen tyyntyessä, tiesin ponnistelumme
turhiksi. Laivojen välinen matka oli jo supistunut kuudeksi
peninkulmaksi, ja ellei joku sattuma muuttaisi tykkiveneen suuntaa,
pääsisi se ampumamatkalle noin tunnin kuluttua, ja auringonlaskuun oli
vielä neljä tuntia.
Palatessani kannelle, ilmoittaakseni viimeiset ikävät huomioni, näin
kapteenin, perämiehen ja noiden molempien Valdezien keskustelevan melko
kiihkeästi keskenään. He olivat levittäneet jonkun kartan eteensä
katsellen milloin sitä, milloin takaa-ajajaamme ja luoden silloin
tällöin silmäyksen alihangan puolella olevaan maahankin, jolloin he
näyttivät hyvin toivorikkailta. Kapteenin kasvot näyttivät todellakin
niin julman tyytyväisiltä, ettei se ollenkaan sopinut yhteen tukalan
asemamme kanssa.
"Luullakseni saavat he kumminkin pitkän nenän", sanoi hän kuultuaan
ilmoitukseni. "Tämä suo niille vielä tunnin välillämme olevan matkan
lyhentämiseen ja vie meidät niin lähelle heitä, että he ovat valmiit
melkoisiin uhrauksiin, ennenkuin he suostuvat luopumaan meistä.
Hyväksyn suunnitelmanne hyvin mielelläni, herra Valdez. Luuletteko
voivanne varmasti luotsata meidät tuosta kanavasta läpi?"
"Tunnen jokaisen tuuman siitä", vastasi herra Valdez varmasti. "Asuin
tässä lähellä muutamia vuosia ja olen kalastellut kaikilta näiltä
kareilta, en ainoastaan uivia kaloja, vaan —"
"Helmiäkinkö?"
Herra Valdez hymyili. "Ainoastaan muutamia — ei tarpeeksi tekemään
miestä rikkaaksi, mutta kumminkin miellyttävä lisä silloisiin
pieniin tuloihini. Nyt olen kumminkin jo irti siitä. Maaherra alkoi
tiedustella, ja minun olisi pitänyt maksaa enemmän lupakirjoista,
oikeudesta ja hänen minulle tekemästä palveluksesta kuin noista
helmistä sainkaan. Niin, siten loppuvat melkein kaikki yritykset tässä
maassa", lisäsi hän huokaisten. "Mutta palatkaamme jälleen tuohon
kanavaan. Joen suu on vielä noin viiden peninkulman päässä kauempana
rannikolla, ja näin pienet laivat kuin tämä kuunarikin voivat purjehtia
jokea jonkun matkaa ylöspäin. Sen suussa on kumminkin ilkeä matalikko,
jonka yli ei voida päästä muuten kuin nousuveden aikana, ja ellen
tietäisi vuoksen alkavan heti sen jälkeen kuin kuljemme sen yli, en
rupeaisi ollenkaan luotsaamaan Annabel Leetä jokeen. Tykkiveneen
päällikkö ei ihmettele luullakseni ollenkaan, että olemme valmiit mihin
tahansa välttääksemme vangiksijoutumisen, ja kun hän huomaa meidän
suuntaavan kulkumme jokea kohti, luulee hän varmasti meidän koettavan
päästä särkän yli. Hänen karttansa ilmaisevat hänelle, ettei hän voi
seurata meidän esimerkkiämme eikä seurata meitä joelle, joten hän
koettaa kaiken voitavansa sulkeakseen tiemme tahi tuhotakseen meidät
kokonaan ennen lopulliseen turvapaikkaan pääsemistämme."
"Mutta hänhän voi lähettää veneensä jälkeemme", huomautti kapteeni.
"Kyllä", vastasi Valdez miettiväisestä. "Mutta hän tietää teillä olevan
pari pientä tykkiä laivassanne", Valdez viittasi niihin, "ja luulee
teitä hyvin toivottomiksi. Sitäpaitsi ei hän tiedä, kuinka lähellä
lähimmät vallankumouksellisten joukot ovat. Kun ajattelen asiaa, niin
luullakseni on hänestä parempi hyökätä kimppuumme avoimella merellä,
vaikka se olisikin onnenkauppaa."
"Varmasti! Niin minäkin tekisin hänen sijassaan."
"Pitkin tätä rannikkoa suojellen joen suuta — näette sen selvästi
tästä kartasta — on kuin ketjussa pieniä saaria, joiden ja mantereen
välinen meri on täynnä kareja, paitsi yhdessä kanavassa."
"Niin, näen sen olevan merkityn tähän", vastasi kapteeni, seuraten
sormellaan siihen merkittyä kanavaa, jonka syvyys vaihteli
puolestatoista sylestä kahteen syleen.
Herra Valdez hymyili jälleen. "Mittaukset tätä karttaa varten tehtiin
maakunnan viranomaisten toimesta monta vuotta sitten melko tarkasti,
mutta sen jälkeen melkein heti ja ehkä muutamien pienien paikallisten
maanjäristysten vaikutuksesta, muuttui meren pohja näillä paikoin
omituisesti. Toisin paikoin maa kohosi ja toisin paikoin taas laskeutui
sellaisin seurauksin, että tämä kanavakin kokonaan muuttui." Sanottuaan
sen otti hän taskustaan muistikirjan, käänteli sen lehtiä, kunnes hän
löysi hakemansa muistiinpanon ja sanoi sitten tyynesti: "Luvallanne
teen tähän karttaan pieniä korjauksia", alkaen nopeasti muutella
kanavan varrella olevia kuvioita toisenmuotoisiksi.
Kapteeni katseli hänen työtään tarkasti ja perämies hyvin
hämmästyneenä. Selän takana nimitteli tämä viimeksimainittu Valdezien
veljeksiä neekereiksi huolimatta siitä, ettei heidän ihonvärinsä ollut
paljonkaan tummempi kuin monen muunkaan hänen saarilla tapaamansa
espanjalaisen. Ei sekään, että nuorempi oli saavuttanut tohtorin
arvon Pariisin ja Madridin yliopistoissa, ollut voinut kumota hänen
ennakkoluulojaan. "Hän tulee vielä hulluksi jonakin päivänä, kuten kävi
eräälle länsi-afrikalaiselle neekerille, joka oli lukenut tohtoriksi
Edinburghin yliopistossa", selitti hän vain. Mutta nähdessään nyt
tuon toisen veljen, joka ei voinut vedota mihinkään yliopistossa
saavuttamaansa sivistykseen eikä milloinkaan ollut purjehtinut
perämiehenäkään saaristoaluksessa, haluavan ja osaavankin korjata
karttoja, tietävän vuoksen, luoteen ja merivirtojen ominaisuudet,
joutui hän kokonaan ymmälle. "No, vie sinun!" mumisi hän vain
tuijottaen suurin silmin ja avoimin suin.
"Nyt", sanoi filippiiniläinen täydennettyään työnsä, "olen varma, ettei
tykkiveneen kapteeni tiedä mitään tästä kanavan muutoksesta, vaan ajaa
meitä takaa sinne täydellä vauhdilla. Ellei hän silloin joudu karille
niin pitkäksi aikaa kuin toinen tykkivene irroittaa heidät siitä,
hämmästyn suuresti."
"Mainiota!" sanoi kapteeni, ja minä unhottaen hänen läsnäolonsa ja
alotetun laivan upseerin arvoni hurrasin äänekkäästi.
Hän vain hymyili lempeästi, sillä miestemme katseet olivat kiintyneet
meihin, ja hän oli epäilemättä hyvin mielissään, että he saivat
nähdä ja kuulla uudistuneen toivomme. Sitten hän käski minun palata
tähystyspaikalleni ja heti ilmoittaa takaa-ajajamme muuttuneista
liikkeistä ja jonkun muun höyrylaivan mahdollisesta ilmestymisestä
näkyviin. Ollessani tässä toimessa muutti hän laivan suuntaa hieman
maihin päin.
Tykkiveneestä huomattiin kumminkin heti tämä liikkeemme. Sen piipusta
tupruava paksu savu ja huomattava vauhdin lisäys ilmaisivat, että
sen kapteeni oli tehnyt toivomamme johtopäätöksen siitä. Hän näytti
varmasti luulevan, ettei tuhoamisemme enää ollut kuin muutaman tunnin
asia, jos nyt laskuihin ollenkaan voi luottaa, ja nähtävästi peläten,
että vaaralliset matkustajamme pääsevät pakenemaan rannalla oleviin
viidakkoihin, jos nimittäin laivamme joutuu haaksirikkoon virran suussa
olevalle matalikolle, koetti hän saada meidät tykkiensä kantomatkan
sisäpuolelle, jos suinkin sellainen voi olla mahdollista, ennen meidän
turvaan pääsemistämme.