Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli,
saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten
milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan
maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat
tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat
määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua
ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset
yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit
ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen
nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja
varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi
hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni
mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta
kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana
törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa
iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla
käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin
päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä
sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan
heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta
ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman
katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.
Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani
tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen
vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin.
Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan
ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia
päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli
kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla
oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia
hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas
henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan.
Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi
anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa.
Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä
muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten,
ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani,
luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen
kaupasta.
Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt
hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni
enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien
minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt
kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin
hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille,
pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.
Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten
toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni
katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi
vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin
epäluuloisesti. —
En tiedä, miksi tunnuin hänestä vastenmieliseltä jo ensi katsaukselta,
mutta luultavasti olin hänen mielestään vielä liian nuori käsillä
olevaan tehtävään. Minulla puolestani, ainakin mitä näöstä voi
päättää, oli hyvät syyt vastenmielisyyteeni häntä kohtaan, sillä
hän oli epäilemättä roistomaisimman näköinen itämaalainen, mitä
milloinkaan olin nähnyt, vaikka perämiehen sanojen mukaan meillä oli jo
suurenmoinen kokoelma sellaisia laivassa.
Ensiksikin oli hän menettänyt toisen silmänsä luultavasti miekan
iskusta, ja huonosti parantunut haava, jotka oli sen muistona, antoi
niin veitikkamaisen ilmeen hänen kasvoilleen kuin olisi hän alituisesti
iskenyt silmää pahaaennustavasti. Hänen niskapiiskansa oli varmaankin
sitten myöhemmin leikattu poikki, sillä hänen kalottinsa alta pisti
vain esiin muutamia takkuisia hiustupsuja eikä siihen kiinnitetty pitkä
palmikko ollut nähtävästi hänen omansa. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi
sitäpaitsi hyvin huonoa luonnetta, sillä tutustuminen lain peloittaviin
kouriin kuvastui siitä selvästi, ja sitäpaitsi oli hänen hartioissaan
ja selässään kyttyröitä, jotka viittasivat toisenlaisiin rangaistuksiin.
Hänen pukunsa oli aivan tavallinen kulin puku, ja puheessaan käytti hän
tuon saman ihmisluokan huonoa englannin kieltä, mutta hänen äänensä
ja käytöksensä olivat hyvän kasvatuksen saaneen sivistyneen miehen —
miellyttävät, viehkeät ja hyvin kohteliaat.
"Oletteko", hän kumarsi, "tuon pienen kuunarin, Annabel Leen, perämies?"
"Olen", vastasin lyhyesti.
"Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä pienen ilmoituksen kapteenillenne?"
"Kyllä", vastasin jälleen. Tiesin kumminkin silmieni ilmaisseen
mielenkiintoa ja hämmästystä, koska hänen muotonsa synkistyi
paheksuvasti.
"Olette vielä niin nuori, ettette voi pitää suutanne kiinni."
"Tiedän milloin puhun ja milloin olen vaiti", sanoin vihaisesti.
"Ilmaiskaa minulle asianne, niin ilmoitan sen suoraan kapteenille.
Ettekö ymmärrä?" kysyin, sillä en tiennyt, johtuiko hänen jatkuva
epäröimisensä sanojen ymmärryksen puutteesta vai epäluottamuksesta
minua kohtaan. "Vien ilmoituksenne suoraan kapteenille, ilmaisematta
sitä kenellekään muulle", toistin vielä kerran.
"Ymmärrän", sanoi hän omituisesti hymyillen ja kohauttaen olkapäitään.
"Kapteeni on varmaankin lähettänyt teidät tänne kuulemaan ilmoitustani?"
"Ei minua ole kukaan lähettänyt", aloitin, mutta nähdessäni tuon
omituisen hymyn jälleen puhetoverini huulilla keskeytin äkkiä.
Oliko minut lähetetty? Senkövuoksi siis, että satuin osaamaan
useita malaijilais-murteita ja voin niin ollen ymmärtää hieman
Manillan filippiiniläisten kieltä, tagalogiakin, vai senkötähden,
että nuoruuteni ja vähäpätöisyyteni tekivät minusta luotettavan
välittäjän, minun oli sallittu kierrellä kaupungissa niin vapaasti,
olipa perämies monesti vapauttanut minut töistänikin, jotka olivat
osa velvollisuuksistani, ja lähettänyt minut maihin muristen
hyväluontoisesti pojista ja huvituksien paljoudesta, joitta he eivät
voi elää?
"Kapteeni näyttää olevan viisaampi kuin olen osannut aavistaakaan",
sanoin itsekseni puoleksi vihoissani, puoleksi hyvilläni, lisäten
sitten ääneen: "No sanokaa nyt asianne!"
"Sanokaa hänelle, että hän valmistautuu lähtemään millä hetkellä
hyvänsä Tumabongiin. Hänen tietämänsä miehet tulevat huomenillalla
laivaan matkustaakseen sinne. Ymmärrättekö?"
"Tuleeko miehiä huomenna laivaamme matkustaakseen kanssamme
Tumabongiin?"
Hän nyökäytti päätään. "Sanokaa hänelle myöskin, että Cavitéssa oleva
pieni tykkivene pitää silmällä Annabel Leetä, joten sen on tämä
sivuutettuaan jatkettava matkaansa Kiinaan päin jonkun matkaa ja
palattava sitten Tumabongiin. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, Annabel Leen on petettävä Cavitéssa oleva tykkivene ja
palattava sitten Tumabongiin. Onko vielä muuta?"
"En tiedä enempää. Eräs mies, eräs hyvin mahtava mies", sanoi
hän halveksivasti hymyillen, "tulee laivaanne ja kertoo enemmän,
kun kapteeninne vain sanoo tagalogin kielellä: 'Ne viisikolmatta
haluavat matkustaa Tumabongiin.' Älkää vain unhottako tätä ja
erittäinkin on teidän muistettava tuo sana 'viisikolmatta'. Ei, ei
ollenkaan!" huudahti hän huomatessaan, että aioin kirjoittaa nuo sanat
muistiin taskukirjaani. "Älkää kirjoittako, sillä se voi olla hyvin
vaarallista." Hän vilkasi pelokkaana yli olkansa taakseen kuiskaten
sitten: "Ehkä meitä vahditaan, ja jos joudutte kiinni, takavarikoidaan
kirjanne ja kaikki tulee ilmi. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", vastasin ja katsoin vuorostani taakseni,, sillä hänen
ilmeinen vaaranpelkonsa oli tarttunut minuunkin. Tulla äkkiä
yllätetyksi ja ryöstetyksi ei ollut mitään tavatonta tähän aikaan, ja
minulla oli yksinäinen pitkä matka edessäni hämäriä kapeita katuja
pitkin satamaan, ja ilta alkoi jo pimetä. Pistin siis kirjan jälleen
taskuuni ja käännyin sanoakseni jäähyväiset toverilleni.
Mutta hän oli hävinnyt yhtä äänettömästi kuin hän oli ilmestynytkin,
jättämättä mitään jälkeä, luullakseni johonkin oviaukkoon, joita oli
kummallakin puolellani. Tällainen ilmeinen pelko hänen puoleltaan
vahvisti jollakin tavoin omaakin säikähdystäni ja senvuoksi aloin
kiiruhtaa niin nopeasti kuin suinkin laivaa kohti. Matkani kulki erään
kaupunginosan kautta, joka ei milloinkaan ennenkään liene ollut hyvässä
maineessa, saati sitten nyt, jolloin ilma oli täynnä häivyttäviä
huhuja ja jolloin kerrottiin, että kapinalliset pääsivät silloin
tällöin tuntemattomina kaupunkiin ryöstämään ja murhaamaan vihaamiansa
valkoisia miehiä, heidän itsensä joutumatta juuri milloinkaan kiinni.
Niin ollen oli epävarmuus niillä tienoin suuresti lisäytynyt.
Rientäessäni eteenpäin olin silloin tällöin kuulevinani, takaani
varovaisia hiipiviä askelia, jotka lisäsivät vauhtia silloin kun
minäkin ja loittonivat silloin kun seisahduin kuuntelemaan, jota,
tunnustan sen suoraan, en tehnyt usein. Sitten ilmautui vielä toinenkin
toivottomuuden syy. Suoraan edessäni olevalta kadulta, jonka kautta
minun nyt oli kuljettava, kuului meteliä, huutoja, kirouksia ja
lyöntejä. Siellä ryöstettiin varmaankin parhaillaan jotakin, joten
sinne meno oli ilmeisesti vaarallista, mutta takaa päin uhkaava vaara
oli ehkä vieläkin suurempi. Seisahduin hetkeksi miettimään tilannetta,
mutta kiiruhdin sitten eteenpäin tietäen kaikissa tapauksissa jokaisen
askeleen vievän minua lähemmäksi laivaani.
Kierrettyäni nurkan voin hämärästi erottaa muutamia yhdessä kasassa
kieriskeleviä olentoja, mutta tultuani lähemmäksi huomasin siinä olevan
noin puoli tusinaa turbaanipäisiä malaijeja, joista eräs oli pitkänään
maassa toisen seisoessa kahareisin hänen päällään nähtävästi puolustaen
häntä ja muitten koettaessa hurjasti pistellä heitä tikareillaan.
He pitivät pahempaa elämää kuin milloinkaan olin kuullut malaijien
tapellessaan saavan aikaan — tarkoitan kaupungissa, jossa viranomaiset
ovat kieltäneet katutaistelut. Mielestäni aiheuttivat tuon melun
kumminkin vain nuo neljä ahdistajaa eivätkä nuo pari puolustajaa, jotka
vaitiollen näyttivät vain tappelevan henkensä puolesta.
Koettaessani sivuuttaa heidät huusi kumminkin maassa makaava nopeasti:
"Tuan, tule auttamaan!" jolloin huutajan äänestä tunsin hänet
laivatoverikseni Kasimiksi. Vai hän siinä olikin, ja epäilemättä oli
hän juuri kostotoimenpiteissään saanutkin aikaan tuon kahakan, vaikka
näyttikin siltä kuin tässä erityisessä tapauksessa osat olisivat
kokonaan vaihtuneet.
Tehtäväni ei kumminkaan ollut nyt tuomita, kumpi oli oikeassa, kumpi
väärässä. Kasim kuului miehistöömme, ollen muutamissa suhteissa
ystävänikin, ja oli nyt joutunut hyvin hankalaan asemaan. Senvuoksi
tartuinkin juuri äskettäin ostamaani veitseen ja syöksyin joukkoon
päästäen varmasti yhtä hurjan ja äänekkään sotahuudon kuin nuo
toisetkin.
Kuultuaan sen hajautuvat viholliset hieman, kuten olin toivonutkin.
Hyökkäsin lähimmän miehen kimppuun ja paiskasin toisen menemään kaikin
voimin. Muudan heistä, en tiedä kuka, sillä en silloin vielä tiennyt
olevani haavoitettu, löi takaisin viiltäen poskeni pahasti, mutta
taisteluinto oli heissä sammunut, ja arvattavasti luulivat he minulla
olevan tovereitakin. Kaikissa tapauksissa he pakenivat huudellen
mennessään ja koettaen siten, kuten sitten jälkeenpäin huomasin,
lähettää patrullin niskaamme, sillä en ennättänyt muuta kuin nostaa
Kasimin maasta ja silmätä hänen haavojaan, kun huomasin sotamiesosaston
ympäröineen meidät, ja eräs lihava luutnantti selitti espanjan kielellä
meidät vangituiksi, koska olimme tapelleet kadulla.
No niin, sitä emme voineet kieltääkään, eivätkä he voineet tahi
sitten eivät tahtoneet ymmärtää selityksiäni, että olin sekautunut
asiaan puolustaakseni erästä miestämme. Ajatellessani sanomaa, joka
minun oli toimitettava kapteenille heti, yritin pakoon, mutta lyönti
miekanlappeesta palautti minut jälleen järkiini ja minun oli seurattava
heitä hiljaa ja katkerin mielin vankilaan.
Koska en ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa, tuntui tämä
ensimmäinen tutustumiseni siihen hyvin vastenmieliseltä, semminkin kun
sanoma poltti aivojani ja olin juuri huomannut haavani. Tilanne tuntui
minusta perin sietämättömältä, sillä en tyhjän vuoksi ole tulinen
walesilainen. Tietysti oli minun suunnattava vihani jotakin kohtaan, ja
haukuttuani tarpeeksi oven toisella puolella olevaa tyhmää ja puhettani
ehkä aivan ymmärtämätöntä vahtia käännyin Kasimin puoleen, joka sitoi
omiaan ja ystävänsä haavoja ja kiroili kovaa onneaan, joka oli auttanut
vihollisen pakoon hänen kostoltaan.
Lausuin hänelle mielipiteeni hänen kostostaan vihaisesti ja
säästelemättä sanoja. "Ja tämän mielettömyytesi johdosta on meidät nyt
teljetty tällaiseen likaiseen ja mitättömään koppiin, joka on liian
kurja englantilaisille sioillekin, sen sijaan että meidän pitäisi olla
töissämme Annabel Leessä, jonne meitä juuri kiihkeästi odotetaan!"
lisäsin raivoissani. "Kauniiseen loukkuun olet sinä nyt saattanut sekä
itsesi että minut."
Hän kuunteli moitteitani hämmästyttävän nöyrästi. "Olen pahoillani,
tuan. Tämä paikka ei todellakaan sovi valkoiselle miehelle, mutta en
voi sitä todellakaan nyt auttaa. Tällä kertaa en hakenut vihollistani,
vaan hän ystävineen väijyi minua, tahi jotakin toista, en tiedä
varmasti. Tiedän ainoastaan, että kun Abdulrahman, tämä ystäväni, ja
minä, kiersimme kulman, huusi joku heistä, ei Muhamed Asim Tubay,
viholliseni, vaikka hänkin oli siellä: 'Täällä on eräs Annabel Leestä',
jolloin he hyökkäsivät muitta mutkitta kimppuumme. Taistelimme henkemme
puolesta emmekä kostaaksemme. Olin jo kaatunut muutaman iskusta ja
minut olisi tapettu, ellet olisi tullut avukseni."
Tämä hämmästytti minua. "Mikä syy heillä oli hyökätä jonkun Annabel
Leen miehen kimppuun?"
"Kukapa sen tietää, tuan? En minä ainakaan."
Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin
ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi
ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa
aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden,
itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri
ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä
hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista
ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.
Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen
koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti,
varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun
oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä
asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää
tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt
missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat
taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa
taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle
lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella
kunnioituksella.
Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen
konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli
annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi
hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme
ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei
meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa
rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli
kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu
löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti
anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista
vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan.
Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.
Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä
kirjanne voidaan varastaa."
Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta",
ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla
saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli
tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka
varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin.
Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen
johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen
varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla
toteuttaa tuumansa.
IV.
MATKUSTAJAMME.
"Keskinäinen viha on ollut monen pysyvän ystävyysliiton alku."
_Shelley_.
Vankilan ulkopuolella oli meidän kuunneltava noiden ehkä ei suotta
harmistuneitten konsulaatin virkamiesten isällisiä varoituksia.
He painostivat meille, että juuri nykyään oli välttämättömämpi
kuin milloinkaan ennen espanjalaisten järjestyksenpito kaduilla,
ja viittasivat siihen, että erittäinkin Amerikan lipun turvissa
purjehtijain oli kaikin mokomin vältettävä rauhattomuuksia, lisäten
vielä, ettei käytöksemme sopinut kenellekään arvossapidetystä maasta
kotoisin olevalle merimiehelle. Sisällä, siitä tarvinnee tuskin
huomauttaakaan, olivat he tehneet kaikkensa saadakseen espanjalaiset
viranomaiset uskomaan, että Kasim ja hänen rauhallinen ystävänsä
olivat joutuneet aivan odottamattomalle hyökkäykselle alttiiksi,
mutta täällä ulkona noiden molempien hurjain veitikoiden katsellessa
välinpitämättömästi nuhtelijoita, jotka olivat nähneet heidän suuren
asekokoelmansa, ei siitä asiasta mainittu juuri sanaakaan.
Minulle sanottiin, että kun otettiin huomioon kaikki asianhaarat,
voin pitää itseäni hyvin onnellisena, että olin päässyt vapaaksi
niin helposti.. Voin todellakin huomata, että sekä kapteeni että
nuo molemmat herrasmiehet olivat hyvin hämmästyneet viranomaisten
lempeydestä. Ja mitä noihin molempiin malaijeihin tulee, oli heidän
vapauttamisensa vielä hämmästyttävämpi, sillä vaikka Kasim olikin
ylpeästi maininnut, että hän oli syntynyt jossakin Sumatralla, ja vielä
lisännyt, että tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Filippiineillä,
olisi hänen murteensa oikeastaan pitänyt ilmaista hänet, vaikka hän
valehtelikin niin taitavasti ja sujuvasti kuin ainoastaan hyvin
kasvatettu malaiji kykenee. Abduirahmanilla taasen, tuolla hänen
ystävällään, sattui olemaan taskussaan oleskelulupa, jossa hänen
sanottiin olevan kotoisin Palawanista ja oleskelevan nykyään vain
satunnaisesti Manillassa kauppa-asioissa. Palawanin muhamettilaiset
malaijit ovat hurjimpia saariston lannistumattomista alkuasukkaista.
Sulu-saarilta, jossa ikuinen sota vallitsee alkuasukkaiden ja heidän
espanjalaisten vartijainsa välillä, kotoisin olevain omituisten
siirtolaisten kauppaa pohjoisten saarien asukkaiden kanssa on aina
ennenkin seurattu epäluuloisin katsein, saati sitten nyt, jolloin
jokainen mies voi olla vakoilija, joka vain tarkastaa, eikö Luzonin
kapina ja uhkaava sota Amerikan kanssa vihdoin suo hyvää tilaisuutta
eteläisillekin saarille nousta kapinaan. Kaikki tämä olisi ollut
tarpeeksi pätevä syy jokaiselle espanjalaiselle tuomioistuimelle
lähettää nämä molemmat malaijit johonkin pieneen joko oikeaan tahi
luuloteltuun kapinallisjoukkoon, jonka mestaus soiton kaikuessa
Lunetalla, kaupungin enimmän käytetyllä kävelypaikalla, lisäisi sinne
kokoontuneen ylhäisen ja arvokkaan yleisön huvia.
Niin, olimme päässeet vapaiksi menettämättä sen enempää kuin muutamia
vaikeasti hankittavia aseita, joista Kasimin tiesin sydämessään
kaipaavan tuota pientä käärmemäistä tikaria, jota hän sanoi
"kostonpuukoksi", vähän rahaa ja muistikirjani.
Olin tietysti innokas kertomaan kaiken kapteenille ja hän yhtä innokas
kuulemaan. Hän kielsi kumminkin minua merkillä sanomasta mitään juuri
silloin, ja kiitettyämme sopivin sanoin konsulaatin virkamiehiä
pääsimme melkein vaitiollen laivaamme, jonne Kasim ystävineen meitä
myöskin seurasi. Mutta niin pian kuin olimme päässeet kajuuttaan ja
sulkeneet oven, kerroin kaikki, mitä oli tapahtunut, mitä tiesin
ja paljon sellaista, jonka vain arvasin, kapteenin kuunnellessa
ajattelevin ilmein ja perämiehen muristessa silloin tällöin jotakin.
Muistikirjani menettäminen järkytti heitä molempia hieman pannen
perämiehen huomauttamaan, että olin nuori tyhmeliini.
"Tuki suusi!" sanoi kapteeni tyynesti. "Kuinka poika olisi voinut sen
arvata? Luullakseni on minun pääasiassa syytettävä tästä itseäni,
koska en kertonut hänelle, mihin tarkoitukseen häntä käytimme, ja
varoittanut häntä suoraan, että häntä varmasti vakoiltiin. Kuulehan,
poikaseni, en menetellyt niin senvuoksi, etten olisi luottanut sinuun,
vaan siksi, että olet vielä poikanen ja kokematon toimimaan. Jos olisit
tiennyt, että sinun oli odotettava erästä sanomaa, olisit tuskin
voinut olla tiedustelematta sitä, ja se varmaankin olisi kiinnittänyt
huomion sinuun. Olin melkein aivan varma, että nuoruutesi ja
tietämättömyytesi pettäisivät kaikki vakoilijat, joita mahdollisesti
olisi läheisyydessä, mutta jos otaksumisesi on oikea, että nuo miehet
seurasivat sinua ja että tuo Kasimia vastaan tehty hyökkäys olikin
aiottu sinulle, vaikka se ei onnistunutkaan hänen ja hänen vihollisensa
riidan vuoksi, on suunnitelmani mennyt myttyyn. En kumminkaan käsitä,
miten tuo ainoa sana voisi ilmaista heille mitään."
"Mitä tuo sanoma tarkoittaa, kapteeni?"
"En tiedä. Viimeiset B:ssä saamani ohjeet olivat jo tarpeeksi
salaperäiset: 'Purjehtikaa Manillaan odottamaan niitä viittäkolmatta!'
sanottiin siinä vain. Saamme sen kumminkin tietää tänä iltana,
luullakseni. Noiden 'viidenkolmatta' täytyy kumminkin olla oikeita
kultapaloja, jos ne ovat niin arvokkaat kapinallisille, että he niiden
vuoksi ovat panneet laivassamme olevan lastin vaaralle alttiiksi
tuomalla sen tänne. Toivokaamme kuitenkin että saamme sen turvallisesti
pois täältä. Ilmoitukseni sisältää kummikin purjehdusmääräyksen. Tuli
papereita tai ei — luullakseni emme saa sellaisia — lähdemme illalla,
Amos."
"Entä matkustajat?"
Kapteeni irvisti. "Ne tulevat laivaamme telakan luota. Luulen
kohtaavamme ne lahdella illalla pimeän tultua."
Perämiehen murahdus ilmaisi hämärästi hänen mielipiteensä odotetusta
lisäyksestä kuunarin miehistöön. Kuten lordi Burleigh'n nyökkäys oli
sekin hyvin sisällysrikas. Sitten antoi kapteeni hänelle lopulliset
määräyksensä laittaa kaikki valmiiksi lähtöä varten ja käski hänen
karttaa kaikkea turhaa hälinää ja hämminkiä laivassa,, Raa'at hinattiin
paikoilleen ja purjeet kiinnitettiin, mutta ainoastaan "harjoituksen
vuoksi"; kaikki laiturilla olevat meille varatut tavarat, joita ei
ollutkaan paljon, tuotiin laivaan sillä aikaa kuin kapteeni oli maissa
koettaakseen, kuten hän sanoi, "puhaltaa hieman sumua viranomaisten ja
muiden asiallisten silmiin". Jos maatuuli vain puhaltaisi tasaisesti
tänä iltana, toivoimme pääsevämme kunnollisesti lähtemään, sillä tässä
"mananan" (huomiseksi lykkäämisen) maassa eivät viranomaiset pitäneet
kiirettä eivätkä siis luultavasti ehtisi ryhtyä mihinkään meidänkään
vuoksemme. Jos joku olisi sattunut kysymään, milloin matkustamme,
olimme päättäneet vastata: "Ensi viikolla."