SEIKKAILUSTA SEIKKAILUUN
Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta
Kirj.
K. M. EADY
Englannin kielestä ["Adventurers All"] suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.
SISÄLLYS:
I. Matkamme tarkoitus.
II. Malaijilainen Kasim.
III. Manilaan.
IV. Matkustajamme.
V. Petos.
VI. Kuinka kapinallisia tehdään.
VII. Kiperä paikka.
VIII. Tumabongin mahtimiehet.
IX. Annabel Leen tuhoutuminen.
X. Kuinka kapinallisten lukumäärä enenee.
XI. Jälleen takaa-ajettuina.
XII. Pahoja uutisia Tumabongista.
XIII. Kenraali Hemingway.
XIV. Eittämätön voitto.
XV. Epäilyttävä rauha.
XVI. Taistelu maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä.
XVII. Eräs kahakka ja odottamattomia uutisia.
XVIII. Vanha tuttu.
XIX. Luizin pelastaminen.
XX. Cavitén taistelu.
XXI. Aseveljet.
XXII. Pilviä kokoutuu.
XXIII. Järjestäytyminen.
XXIV. Myrsky puhkeaa.
XXV. Seikkailujen loppu.
I.
MATKAMME TARKOITUS.
"Legioonamme suuri ja laskematon
on vielä outo ja liputon,
mutta sen tuhannet osastot voivat
aukaista muille tien, kun kuulat soivat."
_Rudyard Kipling_.
"En halua ollenkaan valehdella", sanoi perämiehemme Amos Livingston
puhuen hyvin hitaasti ja harkitusti ja pyöräytellen mälliään toisesta
poskesta toiseen, "mutta en luullakseni ole milloinkaan purjehtinut
kurjemmassa pyykkisaavissa kuin tämä Annabel Lee on, ja minä olen
sentään ollut mukana monessa myllyssä."
Laivaa ei saa kumminkaan milloinkaan moittia sen kapteenin kuullen,
vaikka sen viat olisivatkin miten suuret tahansa. Tämä on totuus, jonka
kokemukseni ovat osoittaneet paikkansa pitäväksi.
"Luullakseni näette siellä vielä huonompiakin", vastasi Annabel Leen
kapteeni, "joita he kumminkin ylpeästi nimittävät 'sotalaivoiksi'.
Peijakas, muutamat ihmiset eivät näytä ymmärtävän omaa parastaan!
Muutamia viikkoja sitten, kun kerroitte minulle eronneenne entisestä
laivastanne ja nähneenne viikkokausia nälkää maissa, ette voinut
aavistaakaan pääsevänne Englannissa rakennetun kuunarin perämieheksi;
laivan, jota —"
"Jonka rakentamiseen ei ole mennyt vuottakaan", sanoi perämies
halveksivasti.
"Komentaa amerikkalainen kapteeni", jatkoi kapteeni tyynesti, "ja jonka
omistaa yhtymä —"
"Puoliverisiä ja kapinoitsijoita."
"Sen miehistöön kuuluu —"
"Niin", pisti perämies vahingoniloisesti väliin, "keitä sen miehistöön
oikein kuuluukaan? Sanokaahan se!"
"No niin." Kapteeni keskeytti puhaltaen sinistä taivasta kohti paru
kolme savupilveä ja katseli niiden hajaantumista tarkkaavaisesti,
ennenkuin hän lisäsi huomattavasti epäröiden: "Vaikka sen miehistö
kieltämättä onkin hieman kirjava niin —"
"Tästä Evan Williamsista esimerkiksi, joka ei ennen elämässään
milloinkaan ole ollut merellä muuten kuin hienona matkustajana, olette
tehnyt toisen perä- ja päällysmiehen. Tuollainen tuhattaituri ei kykene
käskemään ketään."
"Tule koettamaan!" sanoin vihaisesti, mutta hän ei välittänyt
keskeytyksestäni.
"Tuki suusi, poikaseni! Puheeni on totta kuin evankeliumi etkä sinä
kykene kumoamaan väitettäni."
En voinutkaan ja sen vuoksi vaikenin hämilläni, vaikka minua
suututtikin vielä kovasti. Hän jatkoi entiseen tyyneen ja ärsyttävään
tapaansa:
"Entä sitten tuo malaijilainen merirosvo Kasim, laivan nykyinen
kirvesmies ja poosu, jolla on vyössään oikea asekokoelma? Hän sopii
mainiosti juuri tällaiseen rauhalliseen kauppalaivaan, jollaiseksi tätä
minulle sanottiin. Ja kiinalainen Chin, kokkimme, joka luullakseni on
oppinut taitonsa vankiloissa ja kultakentillä, on, jos nyt ihmisen
näöstä voidaan jotakin päättää, niin väärentämätön roisto kuin ikinä
on sattunut näkyviini. Ja loput sitten: Johann Mahmud, tuo jaavalainen
karkuunpäässyt taskuvaras, jota Batavian poliisit varmaankin
innokkaasti etsivät, ja Froggie ja Pitkänmatkan Jussi, jotka ovat niin
ujoja ja pidättyväisiä, etteivät he muista omia nimiäänkään, jos heillä
nyt sellaisia on ollut olemassakaan syntymisensä jälkeen. Nuo kolme
vielä mainitsematta olevaa kanakalaista poikaa ovat kyllä rauhallisia,
mutta uskokaa sanojani, että he ovat synnynnäisiä tyhmeliinejä. Niin,
miehistö on todellakin oikein valittua väkeä, juuri sellaista kuin
tällainen vanha ravistunut nelikko tarvitseekin, joka on mädännyt
niin kauan Singaporen satamassa, ettei siinä enää ole lahomatonta
paikkaakaan. Muut kuin tällaiset meidänlaiset puolihullut tolvanat
eivät astuisi siihen jalallaankaan, sillä siinä ei ole ehyttä lankkua
eikä raakaa ja, lukuunottamatta teitä ja minua, ei yhtään kunnollista
merimiestäkään."
"Onhan meillä Kasim", sanoi kapteeni tyynesti.
"Ah, pyydän anteeksi. Hän on kyllä merimies, mutta missä luulette
hänen oppineen ammattinsa? Lyön vetoa, että se on tapahtunut hänen
katkoessaan kurkkuja jossakin merirosvolaivassa. Jos hänellä vain olisi
puhtaat paperit, ei hän olisi täällä."
"Hänen paperinsa eivät olleet niinkään huonot", vastasi kapteeni
hymyillen hieman arvoituksellisesti. "Miksi hän pestautui laivaamme, en
tiedä enkä halua ottaa siitä selkoakaan. Ja mitä meihin itseemme tulee,
Amos, niin sanon sen sinulle, ettei ainoastaan säälimme noita köyhiä,
sorrettuja ja liiaksi verotettuja filipiiniläis-raukkoja kohtaan
taivuttanut sinua ja minua tähän hommaan. Tulimme tänne, koska ajat
olivat huonot, ja päätimme panna henkemme alttiiksi kuljettaaksemme
aseita kapinallisille. Älkäämme välittäkö Kasimin vaikutteista, kun hän
vain on hyvä merimies. Ja —" kapteeni keskeytti kuullessaan perämiehen
murahtavan jotakin käsittämätöntä.
"Ah, voin myöntää sen, mutta siinä onkin sitten kaikki", sanoi perämies
vastahakoisesti. "Ja mitä noihin muihin tulee, niin —" Hän sylkäisi
mereen tavalla, joka hyvin osoitti hänen mielipiteensä heistä.
"Luulen voivani kasvattaa heistä hyviä merimiehiä ennen heidän
eroamistaan minusta", sanoi kapteeni vakavasti.
"Niin, elleivät he katkaise kurkkuanne sitä ennen!"
"Sellaista en pelkää", vastasi kapteeni nauraen. "Olemmehan olleet
tällaisessa leikissä mukana ennenkin, vanha veikko, enkä ole sinun
vielä milloinkaan ennen huomannut pelkäävän miehistöä, josta sinun,
koira vieköön, ei tarvitse nytkään välittää. Kun pestasin nuo miehet,
tiesin millaisia he ovat ja valitsin heidät juuri senvuoksi tähän
tarkoitukseen. Kun tehtävämme supistuvat purjehtimiseen paikasta
paikkaan ja pieneen tavaran vaihtoon näiden ja kiinalaisten kanssa,
jolloin voimme näyttää niin viattomilta kuin ikinä vain ilkeämme, ei
kenelläkään ole siinä puupenninkään edestä tekemistä, millaista väkeä
meillä on laivassa. Asiat ovat hyvin nyt, mutta luulen liikkeemme
muuttuvan toisenlaiseksi saatuamme määräyksemme ja lähdettyämme
purjehtimaan saaria kohti. Olet ollut siellä pari kolme kertaa, kun
olot siellä olivat rauhalliset tahi ainakin melkein säännölliset,
ja sinä tiedät, millaisia he ovat. Kun sinä nuriset kaikenlaisille
määräyksille aina silloin tällöin, kunnioitat sinä kumminkin oman
pienen saarimaasi metsästyslakeja, jotka määräävät säästämään
riistaa, määräävät suuria metsiä hirvilaitumiksi ja muuta sellaista."
Perämies vaihtoi nyt levottomasti jalkaa ja punastui vihasta. Koska
kapteeni tästä tiesi hänen nyt rupeavan purkamaan sisuaan, jatkoi
hän nopeasti hymyillen, antamatta perämiehelle ollenkaan tilaisuutta
aloittamaankaan: "Niin, luullakseni ei maailmassa nyt tällä haavaa
olekaan Filippiinien saariryhmää suurempaa eläinpuistoa, jota eivät
muukalaiset saa lähestyäkään ja jonka kaikki portit on heiltä suljettu.
Espanjalaiset anastavat kaiken tietämättä oikein, mihin he saalistaan
käyttäisivät. He eivät ole milloinkaan tehneet siellä mitään hyvää
eivätkä he anna muidenkaan koettaa. Sinä et voi nousta siellä maihin
luvatta eikä kukaan alkuasukaskaan voi matkustaa saarelta saarelle
tahi maakunnasta maakuntaan cédulatta, eräänlaisetta lupakirjatta. Kun
olosuhteet ovat tällaiset säännöllisinä aikoina, niin millaiset luulet
niiden nyt olevan, kun koko Luzonin saari ja ehkäpä muutkin saaret ovat
nousseet kapinaan? Ja juuri tuohon vakoilijain ja epäluulojen maahan
olemme suostuneet purjehtimaan laivallamme ja viemään tavaramme maihin
joutumatta kiinni. Pojat, aion antautua tuohon onnenkauppaan, kuten
luullakseni tekin molemmat ja miehistökin, kunhan se vain saa selville,
mistä on kysymys. Mutta meidän ei pidä kumminkaan kuuluttaa asioitamme
liiaksi ja vaikka me olemmekin saaneet muutamia hurskaita, lakia
pelkääviä merimiehiä laivaamme, jollaisten kanssa olen purjehtinut
melkein alituisesti ja yleensä molemminpuoliseksi mielipahaksemme,
hiipivät he heti ensimmäiseksi työkseen maihin, kun saavumme
ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan, juorutakseen pienistä mukavista
asioista, joita he luulevat tietävänsä ja pitävät merkityksellisinä,
vaatien sitten palkkansa kiemurtelematta. Ei, herra, tuollaista en aio
sallia, jos vain voin sen estää."
"Mutta kuinka —?"
"Kuinkako?" sanoi kapteeni ivallisesti. "Kuulehan nyt, niin selitän.
Jos otaksumme, että meillä on laivassa muutamia roistoja, niin
luuletko sinä heidän omasta aloitteestaan menevän minkään maakunnan
viranomaisten puheille?"
"Eivät tietystikään, sillä niin tyhmiä eivät he suinkaan ole.
Luullakseni kaivataan heitä jokaista kaikissa paikoissa, joissa he
joskus ovat olleet."
"Varmasti! Laivan kapteenikin tarvitsee joskus tuollaisia hurjia
roistoja suunnitelmiensa toteuttajiksi ja nämä meidänkin miehemme
saavat nyt näyttää, mihin he kelpaavat. Tiedän, ettei miehistöni
kavalla suunnitelmiani, vaikka heidän palkkansa onkin pieni, ja, kuten
jo äsken sanoin, teen heistä merimiehiä ennen eroamistamme. Muuta
en heiltä vaadikaan, paitsi hieman terveellistä pelkoa kapteeniaan
kohtaan. Ja mitä laivaamme tulee, en kehukaan sitä täydelliseksi enkä
kiellä, että mieluummin olisin ottanut höyrylaivan tähän tarkoitukseen,
mutta kerjäläisellä ei ole varaa valita, ja luullakseni ovat rahat
melkein yhtä vähissä tämän omistajalla kuin sen miehistölläkin.
Kuunarimme on aika näppärä laiva, eikä meidän nyt tarvitse pelätä
amerikkalaisia risteilijöitä, kuten saarronmurtajien nuoruuteni
aikoina, jolloin ei auttanut turvautuakaan hätätilassa purjeisiin.
Mutta näiden herrain käsistä me kyllä livahdamme ja ainahan on mukava
tietää, ettemme ole menettäneet rahaa. Annabel Lee on täydellisesti sen
arvoinen, mitä yhtymä siitä maksoikin."
"Vai niin!" sanoi perämies vihaisesti. "Niin, hieno laivahan se
epäilemättä on ja hienothan sillä on tarkoituksetkin. Ihmettelen vain,
millaisia hulluja me oikeastaan olemme, kun aiomme antautua niin
päättömään seikkailuun."
"Seikkailuunko?" toisti kapteeni hitaasti. "Niin, luullakseni on tuo
oikea nimitys sille, vanha saapas, ja olen iloinen, että sen keksit.
Siitä kehittyykin erinomainen seikkailu ja me, päällystö ja miehistö,
olemme kaikki seikkailijoita. Sinä ja minä olemme tunteneet toisemme jo
monta vuotta, Amos, ja kokeneet yhtä ja toista elämässämme. Mitä teit
ennen tutustumistamme, et ole kertonut enkä minäkään ole milloinkaan
kysynyt."
Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään
teiltä, George W. Hemingway."
"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen
päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni
meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät
olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan
maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle,
ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei
ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen
jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin
seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja
luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä
hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme
puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme
tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen
jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla
mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina
hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos,
ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen
miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin
kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."
"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä
ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.
"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten
minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen
tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja
toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin
mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori
Williamskin, ellen suuresti erehdy."
"Koetan ainakin parastani", vastasin innokkaasti.
"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun
ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja
ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi
ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä
kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus
koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos
vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja
tuottakoon se meille onnea."
Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni
sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen
keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän
tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä
suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut
pakko viettää maissa.
Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella
äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias
saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta.
Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta
perämieheltämme.
"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti.
"Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama
kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän
suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen
muotoinen pyrstö."
"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä
enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta.
Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu
useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa
paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen,
mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia
kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia
ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi
näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin
vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan.
Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia,
jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja
ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin.
Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän
kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin
lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään
vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla
pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä,
koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."
Tämä kuulosti ilahduttavalta ja minä kuuntelinkin kunnioittavasti
vaitiollen. Sanoakseni kumminkin totuuden olivat tunteeni niin
erilaiset ja hämmentyneet, etten luultavasti olisi voinut pukea
niitä sanoiksikaan, vaikka olisin koettanutkin. Muutamia päiviä
aikaisemmin olin iloinnut saadessani vaihtaa korkean tuolini
eräässä Singaporen tukahduttavan kuumassa liikekonttorissa tulevaan
paikkaani Annabel Leessä, vaikka kapteeni tarjotessaan sitä minulle
ei tarkoin selittänytkään laivan laatua ja matkan tarkoitusta. Nyt
tiesin oikeiksi perämiehen huomautukset, joita ei kapteeni olisi
suvainnut kuunnellakaan keneltäkään muulta. Laivamme oli jonkun kerran
maailmassa mainiona pidetyn pienen kuunarin madonsyömä jäännös, jossa
ei ollut enää muuta jäljellä tuosta sen aikuisesta loistosta kuin
solakka runko ja pari vaskitykkiä. Sen miehistö oli kirjaimellisesti
ala-arvoinen, koottu kun se oli satamain huonoimmista aineksista,
joiden ainoa halu oli päästä maasta karkuun, sanalla sanoen, se
oli sellaista joukkoa, jota ei joku toinen kapteeni olisi ottanut
laivaansa maksustakaan, kuten perämiehemme huomauttikin. Kuten kaikki
nuo muutkin, Livingstonkin mukaan luettuna, olivat hekin tulleet
laivaan aavistaen hieman vaaroja, jotka heitä odottivat ja joihin
he antautuivat epäilemättä mieluummin kuin entisiin. Niin, olimme
kaikki seikkailijoita, jotka olimme iloisia saadessamme purjehtia
vapaasti satamasta ja entisestä elämästämme. Millaista kapteenin ja
perämiehen edellinen elämä lienee ollutkaan, en tiedä, mutta heidän
yhteiset kokemuksensa kuulostivat hyvinkin kovilta. Tiesin niiden
sisältävän useamman kuin yhden haaksirikon ja kapinan, ja olin kuullut
puhuttavan ajoista, jotka olivat olleet kovempia kuin ne, jolloin
laivanomistajat olivat epäröineet ottaa palvelukseensa kovaonnista
kapteenia tahi pestata perämiestä, jonka luonne oli niin ärtyisä.
Sellaista olivat aina seuranneet puute ja kieltäytymiset maissa,
neekerien työ nälkäpalkoilla ja joskus aivan työttömätkin ajat. Arvasin
heidän läpäisseen ne, toinen katkeran ivallisesti ja toinen alituisesti
muristen, mikä vain peitti hyvän joukon rehellistä luonnetta ja
lannistumatonta rohkeutta.
Oma elämäni, vaikka olinkin vasta kuudentoistavuotias, ei ollut
niinkään helppo. Vuosi sitten tulin Malaccaan isäni luo, joka oli
kauppiaana siellä. Hänen pääsyynsä kutsuessaan minut luokseen lienee
ollut hänen kykenemättömyytensä suorittamaan minun kouluttamisesta
aiheutuneita kustannuksia Englantiin ja ehkä sekin, että hän toivoi
liittämällä nuorta voimaa liikkeeseensä saavansa sen jälleen elpymään
rappeutuneesta tilastaan. Mutta kuinka sen asian laita nyt lienee
ollutkaan, eivät hänen suunnitelmansa kumminkaan toteutuneet. Hänen
kauppansa oli lamautumassa, kuten hän itsekin, vaikka emme kumpikaan
sitä silloin varmasti tienneet. Seuraava huono kausi tappoi hänet
jättäen minut taistelemaan elämäni puolesta vararikkotilassa olevin
liikkein, mitättömin tuntemuksin kauppa-asioista ja muutamin ystävin,
jotka eivät olleet paremmissa varallisuussuhteissa kuin minäkään,
sillä vanhan paikan merkitys kauppamaailmassa väheni vähenemistään,
ja aivan rahoitta. Vähässä ajassa ennätin kiertää maat ja mannut
koettamassa onneani, ennenkuin suopea kohtalo saatti minut omituisen
sääliväisyyden edustajan, kapteeni George Washington Hemingwayn,
Amerikan Yhdysvalloista kotoisin olevan seikkailijan yhteyteen.
Muutamien viikkojen, tuttavuuden jälkeen uskoin hänelle niin paljon
elämästäni kuin luulin tarpeelliseksi, ja kun hän sai kuulla minun vain
kuluttavan aikaani elääkseni, vaikka minun nuoret jäseneni ja innokas
mieleni ikävöivätkin jotakin jännittävämpää ja seikkkailurikkaampaa,
tarjosi hän minulle paikan pienessä laivassaan, jonka päällikkyyden hän
oli juuri ottanut haltuunsa.
Sellainen oli laivan päällystö, mutta entä miehistö? Malaijilainen,
jonka kapteeni oli vapauttanut ruorista, tervehti meitä ohimennessään,
ja nähtyäni hänen ilkeät ja viekkaat kasvonsa tiesin millaisia muutkin
miehemme olivat. Esimerkiksi Froggie, eräs jostakin ranskalaisesta
siirtokunnasta kotoisin oleva mustalainen, joka puhui omituista
ranskan, englannin ja malaijin kielten sekoitusta, oli hyvin vaitelias
entisyydestään. Hän oli kumminkin siksi kokenut kalastaja, että
toivoimme hänestä hyvää merimiestä, eikä hänen luonteensa, niin
paljon kuin me sitä tunsimme, ollut sen huonompi kuin muidenkaan,
semminkin kun otetaan huomioon eräs toinen malaijilainen, joka
makasi keulassa purjeen suojassa ja jolle toinen sanoi jotakin
ohimennessään. Häntä oli Singaporessa sanottu paljon pahemmaksi
mieheksi kuin tuota toista. Kasimista taasen, tuosta solakasta ja
jäntevästä malaijilaisesta ystävällisine käytöksineen ja hymyineen, oli
liikkeellä hyvin perusteltuja huhuja, jotka viittasivat merirosvoiluun
ja hurjiin väkivaltaisuuksiin, mutta syntyperäisen viekkautensa ja
muutamien vaikutusvaltaisten suojelijain avulla oli hän onnistunut
välttämään rangaistuksen alkuasukasvaltioissa, eikä häntä vastaan
englantilaisissa siirtomaissa ollut vielä ilmennyt mitään niin
raskauttavaa, että hänet sen perusteella olisi voitu vangita. Muista
miehistä näyttivät Pitkänmatkan Jussi ja Chin suurimmilta roistoilta,
vaikka emme tienneetkään mitään oleellista heistä. Johann Mahmud oli
liukas, öljytty ja hyvin kohtelias javalainen ja loput olivat kesyjä
kanakapoikia, jotka olivat erinomaista merimiesainesta, mutta joilla ei
vaaran hetkellä tehnyt mitään.
Sellaisella laivalla sellaisine miehistöineen purjehdimme nyt
itäänpäin juuri niihin aikoihin, jolloin monsuunituulet muuttivat nämä
aurinkoiset itäiset meret oikeiksi vaaran paikoiksi, pois kaikesta
sellaisesta, jota tavallisesti sanotaan sivistykseksi, laiksi ja
järjestykseksi, maihin, joissa enemmän kuin milloinkaan ennen voima
oli ainoa oikeuden mittapuu. Ja kun epäilyksiemme ja turvattomuutemme
lisäksi tiesimme vielä risteilymme kokonaan kansainvälistä lakia
rikkovaksi ja kun olimme varmat, ettei tahtilippu, jonka suojassa
purjehdimme, eivätkä vallat, joiden alamaisia me muutamat olimme,
voineet eivätkä tahtoneetkaan suojella meitä ollenkaan vaaran
sattuessa, oli yrityksemme todellakin oikea seikkailu.
Sillä lastiruumaamme oli viekkaasti kätketty manchesteriläisten
palttinapakkain, metallitavarain ja kaikenlaisen rihkaman alle halpoja
pyssyjä, ampumatarpeita ja ja muuta sotatavaraa kapinoitsijoille, jotka
tahtoivat lopettaa espanjalaisten vallan Filippiineillä.
II.
MALAIJILAINEN KASIM.
"Hän oli lempein mies, mikä milloinkaan
on upottanut laivoja ja katkonut kauloja."
_Byron_.
Muutamia öitä myöhemmin, ollessani vahdissa kannella, juttelin
malaijilaisen Kasimin kanssa, joka oli ruorissa. Olin alkanut
hieman aavistaa, mitkä syyt olivat tuoneet hänet Annabel Leehen; ja
mitä jo tiesin ja vielä enemmänkin arvailin, muuttivat hänet hyvin
mielenkiintoiseksi olennoksi silmissäni. Huolimatta siitä, mitä
perämies oli kertonut hänestä, tahi ehkäpä juuri sen vuoksi, minua
huvitti suuresti keskusteleminen hänen kanssaan, sillä kaikissa
tapauksissa ei joka päivä suoda tilaisuutta jutella useimmista asioista
taivaan alla ja muutamista sen yläpuolellakin epäillyn merirosvon ja
vielä epäillymmän salamurhaajan kanssa.
Malaijilaisilla merillä harjoitettu merirosvous ei ole aivan samaa kuin
tuo, joka on tehnyt kapteenien Kiddin ja Morganin nimet kuuluisiksi.
Sille eivät suoneet romantiikan hohdetta mitkään kätketyt aarteet
eivätkä puheet erinomaisesta onnesta, vaan se oli julmaa, tavallista
ja hyvin kauhistuttavaa taistelua, jossa oteltiin rakkaan hengen
ja kansallisen olemassaolon puolesta säälimättömän raivokkaasti.
Olin kuullut siitä jotakin jo ennenkin ja nyt sain kuulla enemmän
ymmärtääkseni sitä paremmin.
Perämies arvosteli malaijilaisia, ja heidän keinojaan valkoisen miehen
kannalta, mutta minä olin syntynyt heidän joukossaan ja viettänyt
lapsuuteni saman sinisen taivaan alla heidän toverinaan. Olin sitten
palannut heidän luokseen, ennenkuin poikavuosieni vaikutteet olivat
kokonaan haihtuneet, ja viettänyt sitten vuoden heidän keskuudessaan
sellaisten olosuhteitten vallitessa, että olin oppinut katselemaan
vaikutteiden ja aloitteiden pintaa syvemmälle, oppien siten tuntemaan
heidät paremmin. Ruskeitten miesten tavat eivät ole samat kuin
valkoisten, ja teot, jotka mielestämme ovat julmat, ovat heidän
mielestään ainoat jonkun rikoksen kunnialliset rangaistukset. Verikosto
on heidän mielestään oikeutettu ja kaikki keinot ovat luvalliset sen
saavuttamiseksi.
Kun hänen epäilystensä ja pidättyväisyytensä kuori kerran vain oli
puhjennut, selitti Kasim minulle tämän ja paljon muuta lisäksi
nähtyään, että halusin oppia ja omaksua hänen opetuksensa ivatta,
jota tuo arkatunteinen malaiji enimmän pelkäsi. Hän opetti minulle
purjehdustaitoa ja merenkulkua paremmin kuin moni muu olisikaan voinut,
miekkailua pitkällä miekalla ja keihäänkäyttöä, ilmaisten minulle,
sitten kuin hän oppi minut paremmin tuntemaan, alkuasukasten tapoja
ja liikkeitä, jotka sittemmin olivat minulle suureksi hyödyksi.
Omituisimmat ja kaameimmat olivat kumminkin hänen minulle lempeässä
tähtienvalossa kertomansa jutut, tähystäjän seistessä paikoillaan
suoraan edessämme keulassa ja vahdin torkahdellessa kannella, vanhan
laivamme kyntäessä tietään tuonne kaukaiseen itään, josta useimmat
hänen kertomuksistaan olivat kotoisin.
Ja omituisia olivatkin nuo puheet idän viekkaudesta ja hämärästä
lännen tuntemuksesta, vanhan maailman taikauskosta ja epäilyksistä,
kun ne kaikki oli kummallisesti sekoitettu toisiinsa jutuiksi,
joissa puhuttiin ahneudesta ja uteliaisuudesta, rohkeudesta ja
pelosta, kostosta ja julmuuksista, taisteluista, murhista ja nopeasti
sattuneista käsittämättömistä kuolemantapauksista, taikuuksista,
asioista, joita ei voitu selittää eikä nähdä, mutta jotka värisyttivät
selkää pimeydessä ja vapisuttivat hieman mieltä vielä päivänkin
valossa. Omituisimpia näistä jutuista oli kertomus hänen omasta
maanpakolaisuudestaan maissa, jotka sijaitsevat kaukana hänen
syntymäseutunsa ihanista saarista. Osan siitä sain kuulla juuri tänä
erikoisena yönä.
"Miehet ovat keskustelleet keskenään, tuan", sanoi hän katsellen
kirkkain silmin minuun, koettaen nähtävästi lyhdyn himmeässä valossa
nähdä kasvojeni ilmeet, "ja sanoneet olevansa uteliaat saamaan
selville, mihin tämä laiva suuntaa kulkunsa poistuttuaan tältä
rannikolta, tietysti vain senvuoksi, että nyt on sota. Muutamat ovat
arvailleet Kiinaa, muutamat Acheenia ja eräs sanoi meidän varmasti
olevan matkalla Manillaan." Koetin olla niin totinen, ettei mikään
kasvojeni ilmeiden muutos ilmaisisi mitään. "Jos määräpaikkamme on
Manilla", jatkoi hän tyynesti, "on se mielestäni hyvä. Me Sulun
malaijit vihaamme noita lempeitten valkoisten miesten pohjoisesta
tuomia orjia, mutta muutamat meistä ovat kumminkin asettuneet sinne
asumaankin. Minullakin on ystäviä kaupungissa, ja mikä on vielä
parempi, minulla on siellä vihamiehiäkin. Toivon erittäinkin tapaavani
erään, ja jos hän on siellä, ovat asiat oikein hyvin."
"Kuka hän on ja miksi niin erikoisesti tahdot juuri häntä tavata?"
kysyin, koska sekä hänen sanansa että käytöksensä kiihdyttivät
uteliaisuuttani.
"Luulen sinua ystäväkseni, tuan. Mikä kummallinen ajatus, että
valkoinen mies on Sulusta kotoisin olevan malaijin ystävä! Harmittaako
se sinua, tuan?"
"Ei!" vastasin suoraan. "Minulla on ollut hyviä ystäviä malaijien
joukossa ennenkin."
"No, se on hyvä", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ja totta puhuen
ei se harmita minuakaan. Sanon sinulle kumminkin, tuan, että jos
olisit espanjalainen englantilaisen asemesta, katkaisisin kurkkusi
ennen tikarillani kuin sanoisin sinua tuaniksi eli ystäväkseni. Oletko
kuullut puhuttavan meistä Sulun malaijeista?"
"En paljonkaan", oli minun pakko vastata. "Tiedän saarenne olevan
Filippiinien saariryhmän eteläisimmät. Espanjalaiset sanovat niitä
kaikkia omikseen, mutta te haluatte olla itsenäinen, oman sulttaaninne
hallitsema kansa. Olette senvuoksi taistelleet —"
"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä
alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia
sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he
suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja
saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä
monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla
vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä
ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja
kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin
minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö,
tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut
päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen
hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua —
ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin,
jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain
tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut
minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä,
taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä,
että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät,
tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun
pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin
muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin
laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja
monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran,
mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä
tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs
sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään
Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä
me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet.
Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja
tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti
käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim
Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän
meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut
muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi,
ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat
hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me
olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän
veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän
pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä
kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta
me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen
tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö
tulekin?"
Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni
kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en
milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.
Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti:
"Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää
tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia,
jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten
sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa
kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että
ne voivat sekä vihata että tappaa."
Hänen sanansa muistuivat mieleeni kerran kauan tämän jälkeen.
Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin
aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei
hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät
näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri
verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"
Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen
nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja
käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen
hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista,
joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta.
Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen
useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.
Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen
siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten
kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti,
silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa.
Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi
tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla
kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään
olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta.
Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta
tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis
lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.
Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin
hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi
oppia ohjaamaan?"
Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja
minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi
hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän
velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit
paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän
viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni
enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut
siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja
neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla
on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin
hyvä."
Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen
mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme
seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja
kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme.
Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin
voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja
varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan
oli sillä hetkellä ohi.
"Ja hänkö siis on paras miehemme, tuo hurjimus!" huudahti perämies
seuraavana päivänä kuultuaan mitä oli tapahtunut. Sillä ottaen
huomioon, että tuollaisia kohtauksia voi ehkä sattua Kasimille
tulevaisuudessakin, olin kertonut kaikki kapteenille, ja pienessä
omituisessa tasavallassamme, jossa vain muutamia valkoisia oli
kaikenvärisiä miehiä vastaan, oli asioista keskusteltava vapaasti
meidän kolmen kesken. "Siunatkoon, mehän tanssimme aivan toimivan
tulivuoren laella."
"Luullakseni ei tässä tanssiminen paljonkaan auta, ainakaan mitä sinuun
tulee", sanoi kapteeni katsellen meidän happamiin naamoihimme.
"Tanssia tahi kiroilla, se on samantekevää eikä se meitä liikuta. Mutta
miten luulette tämän kaiken loppuvan?"
"Meidän on annettava kaiken vain mennä menojaan. Nykyään on päähuolemme
nykyisyys, joka ei näytä niinkään synkältä kuin sinä sen luulet olevan.
Pieni laivamme osoitti viime yönä, miten se voi suoriutua kovastakin
tuulesta. Se on tarpeeksi merikelpoinen näille leveysasteille
huolimatta hirmumyrskyistä, joita eivät Atlantilla kulkevat
postilaivatkaan voisi kestää. Ja Kasim, jos hän tulee raivoon, kuten
voi tapahtua, niin tietysti —"
"Luullakseni ei meidän tarvitse pelätä sellaista enää", sanoin nopeasti
väliin.
"Hyvä, toivokaamme parasta", sanoi hän hitaasti, hymyillen perämiehen
epäilevälle ilmeelle. "Ja kaikesta huolimatta on hän paras merimies,
mitä milloinkaan olen hänen heimostaan tavannut, eikä se ole mikään
vähäarvoinen asia."
Tähän mielipiteeseen yhdyin minäkin sydämestäni, vaikkakin itsekseni,
sillä tietoni meriasioista olivat vielä hyvin mitättömät, asia, jota
perämies ei sallinut minun niinkään pian unhottaa.
III.
MANILLAAN.
"Satain polvien ajan on meitä tuuditettu
rakkauden ja vihan harhakuviin kummiin,
mutt' jokaisest', jok' valvoo nukkuessa veljen,
on totuus pahempi, kun verrataan sit' näkemyksiin tummiin."
_Shelley_.
Sellaiset, jotka osaavat niitä hakea, löytävät varmasti "idästä" pieniä
satamia, joissa tapahtuu paljon kummallisia asioita.
Ne voidaan helpommin löytää sieltä, missä Euroopan holhous tahi
Kiinan tahi Siamin yliherruus painavat keveimmin kuninkaitten ja
rajahien, mahtavien tahi vähäpätöisten, enimmäkseen vähäpätöisten,
valtaa, hallitsijain, jotka ovat itsenäisiä kaikissa muissa suhteissa
paitsi nimellisesti, kunhan he vain vuosittain lähettävät lähetystöjä
ja veroja, joita sanotaan tavallisesti "lahjoiksi", Singaporeen,
Pariisiin, Pekingiin tahi Bangkokiin. Tuollaisiin satamiin tulee
kaikenlaisia laivoja monenlaisin omituisin tarkoituksin, ollen täynnä
tahi hakien kaikenlaista omituista lastia, ja varustettuina paperein,
jotka mitä häpeämättömimmin valheellisuuksin vievät voiton kaikesta,
mitä milloinkaan on esitetty poliisituomioistuimien ratkaistavaksi
kotona.
Tuollaisesta pienestä satamasta olimme mekin saaneet lastimme, jota oli
sukkelasti nimitetty "maanviljelysvälineiksi", "rautapumpuiksi" ynnä
muuksi ja joka oli huolellisesti sullottu pitkiin, vastenmielisesti
ruumisarkkuja muistuttaviin lautalaatikkoihin. Ne oli tuotu, se ei
kuulu asiaan miten, eräästä erityisestä puolueettomasta valtakunnasta,
jonka välit Espanjan kanssa olivat nähtävästi mitä parhaimmat, mutta
saatuamme ne laivaamme olimme myös saaneet ohjeita Annabel Leen
isännistöltä — salamerkki sähkösanoman eräässä paikassa, johon
eräs kaapeli loppui — että purjehtisimme erääseen toiseen pieneen
paikkaan odottamaan "matkustavaisia" ja lopullisia ohjeita. Sittemmin
poikkesi pari sotalaivaakin sinne täydellisesti ystävällisin aikein
tutkiakseen jotakin merikarttaa tahi ottaakseen selville, olivatko
heidän ilmahavaintonsa oikeat, tahi jossakin muussa merkityksellisessä
ja tärkeässä asiassa. Sitten kuin kapteeni oli ovelasti tyydyttänyt
kaikenlaisten erisuuruisissa veneissä luoksemme tulleitten kohteliasten
meriupseerien uteliaisuuden ja kuten hän itse sanoi "heiluttanut
tähtilippua heidän silmiensä edessä niin kauan kunnes heitä oli
alkanut pyörryttää", oli hänen pakko myöntää, että oli aika lähteä jo
liikkeelle.
Mutta tuo liikkeellelähtö ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voitu
luulla, sillä kolme kertaa emme saaneet muita ohjeita kuin "tehdä
joku kauppa ja matkustaa" — johonkin muualle. Vihdoin saimme hyvin
huonoja uutisia. Odotettuja merkityksellisiä matkustajiamme, joiden
läsnäollessa eivät tuon maakunnan, johon olimme matkalla, kapinallisten
liikkeet tulisi onnistumaan, oli kielletty lähtemästä eräästä
kaupungista, joka oli vielä liian kuuma, jotta he olisivat voineet
olla siellä turvassa. Meidän oli pantava kaikki vaaralle alttiiksi
ja mentävä sinne heitä noutamaan — lähdettävä Manillaan, joka oli
Filippiinien ja espanjalaisen vallan pääkaupunki idässä.
"Suoraa hulluuttahan sellainen on! Sehän on aivan sama kuin pistäisimme
päämme leijonan kitaan ja pyytäisimme sitä puremaan sen poikki", sanoi
perämies vihaisesti.
"Kyllähän se on hieman onnenkauppaa", vastasi kapteeni miettiväisesti,
"mutta juuri senvuoksi voi se juuri onnistuakin. He eivät voi
milloinkaan uneksiakaan, että julkeamme purjehtia heidän satamaansa
silloin, kun ruumamme on täynnä aseita kapinallisille, ja sitäpaitsi ei
sotaa ole vielä julistettukaan, eivätkä he milloinkaan tule näkemään
tähtilipulla huomattavammasti pöyhkeiltävän kuin tässä kuunarissa.
Luullakseni eivät he uskalla tarkastaa laivaamme, ja kaikissa
tapauksissa on meidän toteltava määräyksiä."
Arvailin, kuka miehistämme oli ennustanut meidän olevan matkalla
Manillaan. Oliko se vain onnellinen sattuma, vai oliko se jonkun
tietävän varma ennustus? Jos asian laita oli niin, niin kuinka se
oli tullut hänen tietoonsa, ennenkuin kapteenikaan oli kuullut
siitä mitään? Koetin saada urkituksi sen Kasimilta, mutta hän sanoi
unhottaneensa koko tuona yönä tapahtuneen keskustelumme, ja tietysti
olin minäkin niin varovainen, etten ilmaissut mitään kysymyksilläni.
Hämmästyin ensin hetkeksi, mutta päätin ottaa asiasta selvän jolloinkin
myöhemmin.
Tällä välin purjehdimme Keltaisen meren poikki lounaisesta puhaltavan
monsuunin hännän kuljettamina ja saavuimme asianomaisesti Manillan
satamaan. Sitten me ankkuroimme ulommaksi, vaikka laivamme tarvitsi
todellisuudessa niin vähän vettä, että hyvin olisimme voineet purjehtia
jokeenkin. Satamaviranomaiset tulivat laivaan ja heitä seurasi tuo
tavanmukainen alkuasukasten veneitten joukko myytäväksi tuomineen
hedelmineen, kasviksineen ja monenlaisine muine kauppatavaroineen.
Meidän tavaton tulomme ei herättänyt kumminkaan mitään huomiota.
Viranomaiset eivät olleet erikoisemmasti uteliaita eivätkä
varustajammekaan olleet lähettäneet meille mitään erikoisia ohjeita,
joten kapteeni jälleen tiesi, että hänen oli pysyttävä paikoillaan,
odotettava eikä kysyttävä mitään.
Omasta puolestani suostuin mielelläni odottamiseen. Katselin tuota
kaunista, outoa ja aina vaihtelevaa taulua arvostelevin silmin, taulua,
joka oli täynnä tuon idän päihdyttävää tuoksua, jolle me kaikki
murisemme, mutta jonne me kaikki ikävöimme takaisin kuollaksemme. Näin
tuon kaiken hyvin ruusunhohteisten silmälasien värittämänä.
Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen
innostukseni.
"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta
satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua
jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen
kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia",
sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan
ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan,
mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos
sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat
maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme
ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa
pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan
huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot,
joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit,
joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset
pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille,
on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä
on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan.
Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi,
etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa
täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos
olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan,
rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä
pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja
laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin
herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen,
naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."
Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta.
"Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä.
Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin
mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme
liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli
paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa,
omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin
raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista
rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja
läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen;
monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä,
soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne
kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa
ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä
oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät
vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden
kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden
keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.
"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat
ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän
kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto
oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella
tämän minulle aivan oudon maan elämää.
Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja
jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin
kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen
ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti
kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen
myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja
välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen
hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei
kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies,
kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista
toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty
merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.
Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää
asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät
tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden
nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän
kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä
kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä
kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti
itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta
levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.