Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään,
sitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen
jälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui
lumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan
vain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan
vieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä,
sitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella
pöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt
valkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi
painaen kasvojaan ikkunaa vasten.
Meleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori
insinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa
valuivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos
Howland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut
hänet.
Hänellä oli kova halu painaa kasvonsa tiiviimmin ikkunaan ja koputtaa
niin että tytön huomio olisi suuntautunut häneen, mutta joku voima esti
häntä. Hitaasti tyttö kohotti katseensa, ja kummallista, kuin vaistoten
hän samassa vetäytyi syrjään. Howland näki, miten hän tarttui
hiuksiinsa ja sitoi ne pian kiiltäväksi palmikoksi.
Howland silmäili kiireesti ympäri huonetta. Meleese oli aivan yksin.
Insinööri huomasi oven johtavan sieltä toiseen huoneeseen, johon myös
päästiin hänen takanaan olevan porrasoven kautta. Hän päätteli heti,
että tämä oli Meleesen asunto, muista erillään -- ja että Meleese
parhaillaan oli menossa nukkumaan. Ellei ulko-ovi olisi lukossa ja hän
menisi sisään, voisiko kukaan häiritä häntä? Oli jo myöhä. Leirillä
nukuttiin. Hän ei ollut nähnyt muita valoja.
Tuskin tämä ajatus oli syntynyt, kun hän jo seisoi porrasoven
ulkopuolella. Lukko vääntyi, hän avasi oven ja astui varovasti sisään.
Ilma oli siellä kylmä ja kostea. Hän ojensi kätensä oikealle ja tunsi
rosoisen seinän; sitten hän astui askeleen eteenpäin ja tunsi seinän
vasemmallakin puolella. Nähtävästi hän oli kapeassa käytävässä.
Edessään hän huomasi valkoisen valoviivan; se tuli Meleesen ovesta.
Kooten rohkeutensa hän meni sitä kohti, koputti ja astui sisään.
Meleese oli poissa. Howland veti oven perässään kiinni; hän tuskin
uskoi silmiään. Huoneen toisessa päässä hän kuitenkin huomasi hiljaa
heilahtelevan verhon, niin kuin joku olisi ollut sen takana.
-- Meleese! hän sanoi hiljaa.
Kasvot liidunvalkoisina, vaatteet lumisina, Howland seisoi siinä
ojennetuin käsin, kun verho vedettiin sivuun ja Meleese seisoi hänen
edessään. Ensin tyttö ei tuntenut häntä hänen aavemaisen ulkonäkönsä
takia. Mutta ennen kuin säikähdyksen huudahdus, joka juuri oli
pääsemäisillään hänen huuliltaan, ehti päästä ilmoille, levisi äkkiä
hänen kalpeille poskilleen hehkuva, lämmin puna. -- Howland seisoi
kädet ojennettuina häntä kohden, ikään kuin ilmaisten mykän rukouksen,
Meleese taas puristaen käsiään rintaansa vasten ja koettaen tukahduttaa
nyyhkytyksiään.
Kun Howland lähestyi häntä, ei hän löytänytkään niitä sanoja, jotka oli
aikonut tytölle lausua; nuori insinööri veti vain hänet puoleensa
puristaen häntä rintaansa vasten, tietoisena siitä, että tällä hetkellä
ei mikään muu kuin hänen rajusti sykkivä sydämensä ja hänen kasvojensa
polte voinut puhua tytölle selvempää kieltä hänen rajattomasta
rakkaudestaan, joka näytti antavan eloa heitä ympäröivälle
hiljaisuudellekin.
Sen keskeytti tytön äkillinen, äänekäs, puoleksi tukahtunut kirkaisu,
ja pelästyksestä lumivalkoiset kasvot kääntyivät hänen puoleensa.
Howland tunsi, miten tyttö koetti riistäytyä irti; Meleesen katse
todisti tavatonta kauhua, ikään kuin hän äkkiä olisi kovasti
säikähtänyt jotain. Tämä muutos vaikutti Howlandiin vain kiihottavasti.
Hän päästi tytön syleilystään, ja taas tämä puristi tuskaisesti käsiään
rintaansa vasten.
-- Olen tullut tänne noutamaan sinua, Meleese, Howland sanoi
rauhallisesti, ikään kuin hänen tuloaan olisi odotettu. -- Jean on
minun vankini. Minä pakotin hänet kyyditsemään itseni majalle tuonne
kukkulalle, ja siellä hän nyt koiravaljakkoineen odottaa minua. Me
menemme sinne tänä iltana -- nyt. Kuiskaavalla, rukoilevalla äänellä
hän lisäsi: -- Hyvä Jumala, etkö sinä näe, miten minä sinua rakastan?
ja hän tarttui molemmin käsin tytön kasvoihin. -- Etkö ymmärrä,
Meleese? Jean ja minä olemme tapelleet; hän makaa nyt majassa sidottuna
käsistä ja jaloista -- ja minä odotan sinua -- sinua. Hän taivutti
tytön kasvot puoleensa, ja tämän huulet olivat häntä nyt niin lähellä,
että hän saattoi tuntea hänen hengityksensä. -- Minä olen tullut
taistelemaan sinusta -- ellet sinä omasta tahdostasi seuraa minua, hän
lisäsi kiihkeästi kuiskaten. -- Minä en tiedä, miksi väkesi on tahtonut
tappaa minut, miksi he edelleenkin tahtovat tappaa, mutta nyt se on
samantekevää. Sinut tahdon saada. Sitä olen tahtonut siitä saakka kun
ensi kerran näin vilauksen sinun kasvoistasi ikkunan läpi, siitä asti
kun minun kimppuuni hyökättiin tiellä -- joka tunti, joka minuutti sinä
olet minun ajatuksissani -- olet aina, niin kauan kuin elän. Ellet sinä
tahdo seurata minua -- ellet tahdo tulla mukaani tänä iltana -- hän
puristi tyttöä yhä lujemmin itseään vasten -- siinä tapauksessa jään
sinun luoksesi.
-- Ei, ei, ei, Meleese läähätti ja tarttui kovaa häntä käsivarresta. --
Teidän täytyy palata nyt -- nyt -- Hän työnsi Howlandia ovea kohti. --
Teidät surmataan, jos teidät tavataan täällä, hän lisäsi valittavalla
äänellä. -- Nyt ollaan siinä luulossa, että olette kuollut -- että
putositte kalliolta koskeen ja hukuitte. Jos te ette usko minua, että
en koskaan voi tulla mukaanne, niin sanokaa Jeanille --
Sanat näyttivät juuttuneen hänen kurkkuunsa.
-- Sanokaa Jeanille mitä? Howland toisti hiljaa.
-- Menettekö sitten? hän huudahti nyyhkyttäen. -- Palaatteko siinä
tapauksessa etelään, jos Jean kertoo teille kaikki -- kaikki minusta --
ja --
-- En, Howland keskeytti hänet.
-- Jos vain tietäisitte kaikki -- niin palaisitte, ettekä enää koskaan
koettaisi tavata minua. Silloin ymmärtäisitte --
-- Minä en koskaan ymmärrä mitään sellaista. Minun mielestäni juuri
sinä, Meleese, et ymmärrä! Minä en ollenkaan välitä siitä, mitä Jean
voi kertoa minulle. Käsitätkö?
Howland vaikeni ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.
-- En välitä mistään muusta kuin siitä, mitä sinä sanoit minulle
Wekuskossa -- ettei ole väärin, että rakastan sinua.
-- Mutta jos sanon teille, jos tunnustan, että valehtelin teille --
lähdettekö sitten? tyttö kysyi innokkaana.
Hänen silmissään leimahti kummallinen kiilto.
-- En, Howland vastasi levollisesti. -- En uskoisi sinua.
-- Mutta se on totta. Valehtelin -- valehtelin teille kauheasti. Teidän
täytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi
teidät täällä --
-- Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. -- Olen
tullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen
ruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin
kasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta -- hän oli
varma Meleesen rakkaudesta -- hän puristi tyttöä lujemmin itseään
vasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut,
mutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin
aikaisemmin Wekuskon tiellä.
-- Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. -- Sinä luulet, että
jos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi
nähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin -- miksi et
siis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä
iltana! Me voimme lähteä minne tahansa -- vaikka maailman ääriin.
Howland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen
kasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui
sanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa
samaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti
parin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran.
Hänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen
kimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä
kuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.
Howland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan
ikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari
silmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti
toisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.
Howland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti
hänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi
Howlandin luo -- kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä.
Sanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman
verhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He
olivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja
jossa myös oli yksi ikkuna.
-- Teidän täytyy poistua -- tätä kautta! hän huudahti, ja hänen
kyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. -- Pian! Voi
Jumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?
Howland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea
vaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili
toinen miehen ääni.
-- Miksi menisin? hän kysyi. -- Sanoinhan minä sinulle, Meleese,
muutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin
jäädä tänne -- taistelemaan!
-- Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs
ikkunaa. -- Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi
peittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan -- tapetaan --
-- Mieluummin tappelen ja tulen tapetuksi kuin lähden ilman sinua. Jos
sinä tulet mukaan --
Meleese painautui hänen syliinsä.
-- Minä en voi tulla nyt -- tätä tietä, hän kuiskasi. -- Mutta minä
tulen pian -- minä tulen. Hän piteli Howlandin päätä käsiensä välissä.
-- Menettekö -- jos minä lupaan sen teille?
-- Vannotko seuraavasi minua -- tulevasi mukaani Wekuskoon? Hyvä
Jumala, Meleese, puhutko sinä totta?
-- Minä tulen, minä tulen -- jos nyt lähdette. Tyttö työnsi häntä
ikkunaan päin. -- Minä tulen -- tulen, mutta en Wekuskoon, jonne teitä
vainottaisiin. Palatkaa Prince Albertiin -- hotelliin, missä ensin
näitte minut. Tulen sinne -- joskus -- sitten kun voin.
Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän oli pistänyt revolverin
taskuunsa ja piti vielä silmänräpäyksen Meleeseä sylissään.
-- Sinä siis tulet vaimokseni? hän kuiskasi.
Howland tunsi tytön sydämen sykkivän omaansa vasten. Äkkiä Meleese
kiersi käsivartensa lujasti hänen kaulaansa.
-- Tulen -- jos huolitte minusta sitten enää, kun olette saanut tietää,
kuka olen. Menkää nyt -- voi -- menkää, menkää!
Howland hyppäsi ikkunasta ulos.
-- Jos sinä et tule -- kuukauden kuluessa -- palaan tänne, hän sanoi.
Meleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:
-- Minä tulen.
Tuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran
haukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois
lumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja
miesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen
ylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului
yllyttävän koiraa.
Howland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa
olisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin
hanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa -- ja
valitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.
Taas hän syöksyi eteenpäin -- koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut
niin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili
hänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen
tuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen
saakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän
panosti revolverinsa uudelleen.
Jean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt
ajatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo.
Howland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa
ja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi
ainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä,
että joku hänet pettäisi.
Hän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun
hän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata
sykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen
kuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti
taaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan
hän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi
hiljaisuus -- kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät,
mutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava,
nyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua,
mutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään,
ne olivat kuin rautakahleissa.
Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes
aamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut
siinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa
jäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä
avautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän
maannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen
sijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen
ympärillään oli pimeää -- paitsi kohtaa, missä pieni keltainen
tulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi
ollut peninkulman päässä. Mutta se läheni -- läheni -- kunnes hän
huomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.