Siinä silmänräpäyksessä vaihtui ilme Croisset'n kasvoilla. Pilkallinen
hymy kuoli hänen huuliltaan, ja hän muuttui harmaan kalpeaksi
nähdessään Howlandin sormen olevan valmiina painamaan viritettyä hanaa.
Silmänräpäys sen jälkeen kuului terävä naksaus.
-- Kirottua! Tyhjä hylsy! Howland huudahti. -- Unohdin ladata tuvassa
ampumieni panosten jälkeen. Mutta nyt täältä tulee, Jean!
Tahallaan hän ampui toisen tyhjän patruunan.
-- Hyvä Jumala! Croisset läähätti. -- Herra -- Metsän takaa kuului
koirien haukuntaa. Howland siirsi sekunniksi katseensa ranskalaisen
pelästyneiltä kasvoilta kääntyen katsomaan sinne päin, josta ääni
kuului.
-- He tulevat! Croisset huusi. -- Minä vannon, että --
Jälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.
-- Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi
pelottavan rauhallisena. -- Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä
johdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella -- jos
tänne tulee ihmisiä. Kuule!
Tällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän
koiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä
vaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.
-- Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä
rauhallisemmin. -- Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana,
kaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä --
-- Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä,
joka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa --
-- Mitä sitten? Howland kysyi.
-- Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin
nyt levollisempana. -- Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne!
Minä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa -- vai
ammutteko minut?
-- Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui
etummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen
pensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet
sadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti
valjakkonsa.
-- Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän
huudahti. -- Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se
olisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne --. Hän huoahti
helpotuksesta. -- Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin
jäämättä ihmettelemään!
Howland latasi revolveriaan.
-- Ensi kerralla en aio ampua turhaan, hän sanoi pitäen asetta koholla.
-- Olit hetki sitten lähempänä kuolemaa kuin koskaan olet ollut, Jean,
-- ja nyt puhukaamme asiat selviksi keskenämme. Matkalla luotin vielä
vähän sinuun, mutta nyt en enää tee sitä. Katson nyt sinut pahimmaksi
vihollisekseni, ja vaikka nyt oletkin hyvin lähellä ystäviäsi, et
milloinkaan ole ollut niin tukalassa tilanteessa kuin nyt. Jos
epäonnistun tehtävässäni, tapan sinut. Jos et toimi niin, että saan
nähdä Meleesen ja puhua hänen kanssaan, niin tapan sinut. Kuolemasi on
siinä tapauksessa yhtä varma kuin lähestyvä yö. Saadessani pienenkin
aiheen epäluuloon ammun kuulan sydämeesi. Mitä sinä nyt siis aiot
tehdä?
-- Olen iloinen, että vielä olen hengissä. Koetan nyt tehdä parhaani,
Jean vastasi. Samassa muutamia lumihiutaleita putosi maahan, ja Jean
katsoi taivaalle. -- Tunnin kuluttua tulee sankka lumisade. Elleivät he
siihen mennessä havaitse jälkiämme, olemme turvassa.
He jatkoivat matkaa hitaasti ja varovaisesti metsän läpi, ja joka
kerran kun Jean kääntyi, hän näki Howlandin revolverin piipun olevan
tähdätyn itseään kohti.
Puolen tunnin kuluttua Croisset pysäytti valjakon kukkulan juurella.
-- Jos luotatte minuun, niin pyydän teitä menemään edellä, hän
kuiskasi. -- Tuon kukkulan laella on vanha koju, joka on ollut
hylättynä vuosikausia. Sieltä voitte nähdä illalla valon Meleesen
ikkunasta.
Hän ei odottanut vastausta, vaan alkoi kiivetä kummun rinnettä ylös.
Pian he olivat kojun luona, eikä siellä näkynyt mitään elonmerkkejä.
Jean tutki tarkasti lumen pinnan, ja huomattuaan, ettei vaaraa ollut,
hän huoahti helpotuksesta.
-- Jumalan kiitos, tähän saakka olen pelastanut nahkani, hän sanoi suu
tahallaan vinossa. -- Nyt, herra, päättäkää itse, onko Jean pitänyt
sanansa!
He olivat menneet kukkulan toisen rinteen reunalle, ja sieltä Croisset
osoitti sormellaan heidän edessään aukenevan tasangon yli. Noin puolen
peninkulman päässä oli kolme, neljä hirsirakennusta, mustia ja aution
näköisiä. Eräs näistä rakennuksista oli aivan sen näköinen kuin se,
missä Howland oli ollut vankina, ja kun hän katseli sitä, hän näki
samassa koiravaljakon ja reen tulevan talon takaa ja pysähtyvän sen
eteen. Hän erotti selvästi ajajankin. Croisset sanoi äkkiä:
-- Kuulkaahan! Te kai näette tuon miehen, joka nyt parhaillaan astuu
portaita ylös taloon. Voin kertoa teille, että hän on sama henkilö,
joka aikoi tappaa teidät Prince Albertissa, ja hän oli myös mukana
sulkemassa teitä miinatunneliin. Talo on hänen asuntonsa, ja nyt hän
luultavasti menee Meleesen luo. Jos olisitte taitava ampuja, voisitte
lähettää häneen luodin näinkin kaukaa.
Mies oli pysähtynyt. Silmänräpäyksen hän katsoi laaksoon päin -- sitten
hän katosi. Howland ei lausunut sanaakaan, mutta jokainen jäsen hänen
ruumiissaan värisi.
-- Sanot, että Meleese on tuolla, hän sanoi viimein. -- Entä tuo mies
-- kuka hän on, Croisset?
Jean kohautti olkapäitään ja väistyi pensaikkoon päin.
-- Sitä en sano, hän vastasi. -- Olen tuonut teidät tänne. Olen
näyttänyt teille portaat, jotka vievät Meleesen huoneeseen. Voitte
hakata minut palasiksi, mutta en sano, kuka hän on.
Taas Howlandin silmät saivat uhkaavan ilmeen.
-- Ojenna kätesi selän taa, Croisset, hän käski. -- Aion nyt sitoa
kätesi, samoin kuin sinäkin teit minulle. Sitten --
-- Entä sitten? Jean kysyi totellen hänen käskyään.
-- Sitten sinä kerrot minulle kaikki, mitä minä tahdon tietää, Howland
täydensi sitoen hänen kätensä yhteen ranteista.
Sen jälkeen he menivät majaan. Huoneessa, jota valaisi vain yksi
ikkuna, ei ollut muuta kuin yhdellä seinällä suurehko pöytä sekä
muutamia tavaralaatikoita, joita nähtävästi oli käytetty tuoleina. Hän
viittasi Jeania istumaan. Itse Howland lähti ulos, sitoi kiinni
valjakon etukoiran ja palasi sen jälkeen tupaan.
Valo lankesi ikkunasta suoraan Croisset'n tummapintaisille kasvoille
sekä Howlandin revolveriin, joka oli tähdätty ranskalaisen rintaa
kohti.
-- Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä
me nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla -- juuri parahiksi
niin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun -- ovat vihollisemme.
En todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en
voisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he
eivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin
tiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin.
Sinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt
sinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää
olla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai
minä ammun sinut.
Jean istui järkähtämättömän rauhallisena -- suorana ja pelkäämättömänä.
-- Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. -- Olen vannonut Pyhän
Neitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut.
Kiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa
kysymyksiinne.
Hitaasti Howland kohotti revolverinsa.
-- Vielä kerran, Croisset, kerrotko?
-- En, herra.
Pimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä
puristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin
läheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.
-- Kerrotko minulle, Jean?
Tällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.
-- En, herra.
Miesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa
vaipua.
-- Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset!
Mieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.
Hän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo
hämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.
-- Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko
korvasi kipeäksi?
-- Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty
neulalla. Ammutte hyvin, herra.
Howland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.
-- Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut
tänne tavatakseni Meleesen. No, -- miten se on mahdollista?
-- Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin
ei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan.
-- On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes
Meleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja
tavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa
leiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian
paljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.
-- Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, -- mutta olen
kadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma
siitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla
alhaalla asuvat roistot.
-- En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. -- Sen olisin jo
voinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin
enää haluan teitä surmata.
-- Mutta olisin hullu, jos luottaisin sinuun! Eikö totta?
-- Ette, jos minä annan sanani.
-- No, kuulehan, Croisset, en voi vastustaa itseäni, vaan antaudun
vaaraan. Howland sanoi äkkiä totisena. -- Tahdotko siis lähteä illalla
Meleesen luo ja kertoa hänelle pyyntöni.
-- Mikä se pyyntö on?
-- Että hän tulisi tänne majaan.
-- Sitä en tee, herra.
-- Piru sinut periköön! Howland kivahti. -- Jos olisin varma siitä,
etten enää tarvitsisi sinua, kuristaisin minä sinut nyt kuoliaaksi.
Hän nousi ja meni tulisijan luo. Vaikka se olikin vanha, voi siihen
vielä kuitenkin sytyttää takkavalkean, ja koska ulkona oli jo pimeä,
joten savu ei voinut näkyä, hän alkoi valmistaa iltaruokaa. Jean
katseli häntä koko ajan vaiti, ja vasta kun ruoka ja juoma olivat
valmiina pöydällä, insinööri keskeytti hiljaisuuden.
-- En tietystikään aio ryhtyä syöttämään sinua. Sen vuoksi minun täytyy
nyt päästää kätesi vapaiksi. Mutta ole varuillasi!
-- Minähän saattaisin murhata teidät haarukalla, ranskalainen hymähti
veitikkamaisesti. -- Juon maljanne, herra, ja toivotan teille
menestystä.
-- Sinä valehtelet! Howland kähisi.
Jean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.
-- Se on totta, hän vakuutti. -- Taistelun jälkeen erämaan talossa en
voi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen
menestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa
koettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat
leirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas
ette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese --
voiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä
huolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan
kuolleena, ellen sitä ole.
Howland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten
Jean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.
-- Olit vähällä tappaa yhden heistä -- sinä iltana Prince Albertissa,
hän sanoi hitaasti. -- En voi käsittää, miksi silloin olit minun
puolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä
tuonne alas?
Jean naurahti.
-- Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo
riittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.
Mitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.
-- Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin
huutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi
olisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.
-- Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on
vähän liian kova istua.
Muutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon
niin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys.
Ainoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät
loistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa
yhä himmeämpinä.
Hänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli
lujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja
rauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä
poikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt
hänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui
siitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja
että hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja
odottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas.
Hyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland
oli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka
askeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän
poikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon,
jonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.
Hän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut
syvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.
Hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli
koiran haukuntaa -- niin läheltä, että hän pysähtyi -- ja äkkiä vilahti
valo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä,
ikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin
muurin luona -- ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!
Hetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita
valoja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen
ympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä
turvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä
terävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä
pysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa
valaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä.
Hänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se
nainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä
nyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen.
Hieman lähemmäs -- vain askel -- ja hän varmistuisi siitä.
Varjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat -- hän lähestyi niitä ja
katseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.
Hän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään -- ei ketään
näkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.