Jeanin kertomus

Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella.

Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa

hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan

saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet

aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot

kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen

kynttilän.

Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä

pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä

alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi

minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi

vankilansa mustat muurit.

Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin

hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä

ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja

heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi

pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista

tulvi sisään raitista ilmaa.

Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän

tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä

oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty

taskuun.

Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti

kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli

aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi

maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään.

Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen

rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet

paperit olivat kadonneet.

Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut

tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti

hämärän tultua -- ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä

yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään.

Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka.

Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän

ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä

ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.

Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko

kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta?

Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he

vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen

pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä

tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.

Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat

hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan,

todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia

tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin

seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta

ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain

pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän

ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla

olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat

pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu --

ehkä kilpa-ajo -- mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi

Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland

nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai

taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt

käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä -- ja luvannut.

Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut.

Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja

laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten

nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä

herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku

yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi

pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän

tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä

asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen

kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota

ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.

-- Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi

synkästi.

Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja

Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista

ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko

tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään

lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet

siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.

-- Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen

insinöörin puoleen. -- Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille

vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne

valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille -- ja minulle.

Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui

Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin

insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen

ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.

-- Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. -- Leirillä jo odotetaan.

On mahdotonta päästä pakenemaan.

-- Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti

rauhallisena. -- Miten sinun on käynyt?

-- Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen

kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut

mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.

-- Se on ollut Meleese, sanoi Howland. -- Minä kerroin sinusta hänelle.

Jean nojasi päänsä käsien varaan.

-- Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. -- Hän lähettää terveisiä

ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän

vain tietäisi -- jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole

sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen --

sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne

pelastaakseen teidät -- ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin

kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?

Howlandia puistatti. -- Puoli viisi.

Myös ranskalaisen ruumis vavahti.

-- Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta

elämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. --

Sen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin

mahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä

jo odotetaan. Kello kuusi --

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

-- Kello kuusi -- mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. -- Ihminen,

miksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?

Jean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan

sisään, ja hänen äänensä oli vakaa.

-- Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen

auttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa.

Meleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani

vieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja --

-- Ja -- keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.

-- Ja teon toimeenpanijaksi, herra.

Jack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana

kuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.

-- Suuri Jumala! hän läähätti.

-- Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi

katsoen insinööriin. -- Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä,

että ymmärtäisitte sen niin kuin me -- pohjolan väki -- sen ymmärrämme.

Se alkaa kuusitoista vuotta takaperin.

-- Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. -- Jatka!

-- Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, -- ja koskee

teitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan -- "valkoista enkeliä" --

niin, häntä sanottiin "valkoiseksi enkeliksi". Hyvä Jumala, miten

toimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella,

herra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta

rakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen

oli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan

tyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan

nuorin.

-- Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra,

Croisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, -- ja se johtui kokonaan

miehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese

syntyi -- hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli

koskaan nähnyt -- meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen,

että se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä

ymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista

käsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi -- olen

itse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi,

samoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat

veljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai

koettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista

vuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.

-- Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia

kokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.

-- Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?

Croisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava

vartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui

insinöörin puoleen.

-- Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin --

kuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja

kolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme

Churchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä

toiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa

hänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.

-- Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra -- etelän

seudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja -- mutta hän ei

kuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme

kummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut

naisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo

ilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten

hänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän

epäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin

suorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään -- voi, suuri Jumala,

voitteko arvata mitä sitten tapahtui?

Croisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja

rinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja

ihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä

itsensä.

-- Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta

porojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin

majassa pienen Meleesen kanssa -- ja kun me illalla palasimme kotiin,

hän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla

miehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten

väki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa

tavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui,

herra? Kun mies -- perkele hän oli -- yllytti koiriaan, hänen poikansa

ampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden

kuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt

tuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme

nähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra,

kalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin?

Ehkä näette --

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt,

mitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan

-- unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu

kohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän

puolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat

kasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat

kaivautua pöytään hänen kysyessään: -- Mitä sitten tapahtui, Croisset?

Jean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:

-- He pääsivät pakoon.

Syvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän

kääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän

leimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa

taskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.

-- Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. -- "Viimeisellä minuutilla", --

sanottiin, -- "hän lukekoon tämän!"

-- Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, -- mitä tämä

merkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin

ihmiset muualla, -- erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja

sielläpäin. -- Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen

tähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista,

kun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä

hoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti

minua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja

kostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin

lempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä

yksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin -- hänen vielä ollessaan

Montrealissa -- minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja

siellä, herra, siellä --

Croisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen

päänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa

kiihkoa.

-- Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n

kohdata toisen noista miehistä -- ja tappaa hänet.

Hän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.

-- Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle,

mitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan

kuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan,

missä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten

kuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä

kolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että

hän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.

-- Entä se toinen -- hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen.

-- Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?

-- Mitä olisitte tehnyt, herra?

Howland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.

-- Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.

-- Se ilahduttaa minua.

Jean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut

paperikasa.

-- Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan

kun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit.

-- Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän

tapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo

satoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra.

Niissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta

sitten.

Tämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti

pöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.

-- Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin

korvaan. -- Tässä on heidän nimensä -- niiden kahden nimet, jotka

hävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman

paratiisin.

Hetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen

suonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: "Tänään saapuivat

leiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa".

Kiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui

Croisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean

seisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten

kätensä hitaasti.

-- Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja

äidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi

henkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin

dynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi -- kun aamu sarastaa --

kello kuusi --

Croisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan

näyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa

voidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille

lukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä.

Viisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat

liidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi

kädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen

silmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin

hän olisi odottanut hyökkäystä.

-- Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen

sanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. -- Ymmärrän.

Nimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän...

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.

-- Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. -- Ja te, Jean

Croisset, uskotteko, että minä olen se John Howland -- se John Howland

-- poika, joka --

Hän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.

-- Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs

asia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa

ovat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on

kummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet.

Heidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään

kidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan.

Nyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta -- ammutaan

teidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä -- tämä kirjelappu

Meleeseltä -- on viimeinen, jonka voin antaa teille.

Croisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun

jäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat,

nähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:

"Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule

rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut -- seuraan

teitä.

Jack Howlandin seikkailut · 第 23 / 26 题