Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella.
Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa
hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan
saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet
aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot
kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen
kynttilän.
Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä
pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä
alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi
minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi
vankilansa mustat muurit.
Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin
hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä
ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja
heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi
pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista
tulvi sisään raitista ilmaa.
Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän
tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä
oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty
taskuun.
Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti
kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli
aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi
maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään.
Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen
rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet
paperit olivat kadonneet.
Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut
tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti
hämärän tultua -- ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä
yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään.
Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka.
Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän
ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä
ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.
Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko
kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta?
Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he
vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen
pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä
tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.
Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat
hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan,
todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia
tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin
seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta
ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain
pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän
ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla
olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat
pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu --
ehkä kilpa-ajo -- mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi
Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland
nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai
taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt
käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä -- ja luvannut.
Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut.
Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja
laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten
nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä
herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku
yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi
pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän
tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä
asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen
kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota
ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.
-- Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi
synkästi.
Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja
Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista
ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko
tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään
lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet
siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.
-- Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen
insinöörin puoleen. -- Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille
vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne
valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille -- ja minulle.
Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui
Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin
insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen
ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.
-- Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. -- Leirillä jo odotetaan.
On mahdotonta päästä pakenemaan.
-- Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti
rauhallisena. -- Miten sinun on käynyt?
-- Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen
kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut
mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.
-- Se on ollut Meleese, sanoi Howland. -- Minä kerroin sinusta hänelle.
Jean nojasi päänsä käsien varaan.
-- Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. -- Hän lähettää terveisiä
ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän
vain tietäisi -- jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole
sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen --
sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne
pelastaakseen teidät -- ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin
kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?
Howlandia puistatti. -- Puoli viisi.
Myös ranskalaisen ruumis vavahti.
-- Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta
elämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. --
Sen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin
mahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä
jo odotetaan. Kello kuusi --
Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
-- Kello kuusi -- mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. -- Ihminen,
miksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?
Jean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan
sisään, ja hänen äänensä oli vakaa.
-- Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen
auttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa.
Meleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani
vieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja --
-- Ja -- keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.
-- Ja teon toimeenpanijaksi, herra.
Jack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana
kuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.
-- Suuri Jumala! hän läähätti.
-- Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi
katsoen insinööriin. -- Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä,
että ymmärtäisitte sen niin kuin me -- pohjolan väki -- sen ymmärrämme.
Se alkaa kuusitoista vuotta takaperin.
-- Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. -- Jatka!
-- Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, -- ja koskee
teitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan -- "valkoista enkeliä" --
niin, häntä sanottiin "valkoiseksi enkeliksi". Hyvä Jumala, miten
toimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella,
herra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta
rakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen
oli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan
tyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan
nuorin.
-- Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra,
Croisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, -- ja se johtui kokonaan
miehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese
syntyi -- hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli
koskaan nähnyt -- meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen,
että se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä
ymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista
käsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi -- olen
itse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi,
samoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat
veljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai
koettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista
vuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.
-- Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia
kokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.
-- Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?
Croisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava
vartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui
insinöörin puoleen.
-- Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin --
kuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja
kolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme
Churchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä
toiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa
hänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.
-- Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra -- etelän
seudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja -- mutta hän ei
kuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme
kummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut
naisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo
ilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten
hänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän
epäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin
suorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään -- voi, suuri Jumala,
voitteko arvata mitä sitten tapahtui?
Croisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja
rinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja
ihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä
itsensä.
-- Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta
porojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin
majassa pienen Meleesen kanssa -- ja kun me illalla palasimme kotiin,
hän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla
miehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
Rikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten
väki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa
tavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui,
herra? Kun mies -- perkele hän oli -- yllytti koiriaan, hänen poikansa
ampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden
kuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt
tuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme
nähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra,
kalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin?
Ehkä näette --
-- Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt,
mitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan
-- unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu
kohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän
puolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat
kasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat
kaivautua pöytään hänen kysyessään: -- Mitä sitten tapahtui, Croisset?
Jean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:
-- He pääsivät pakoon.
Syvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän
kääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän
leimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa
taskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.
-- Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. -- "Viimeisellä minuutilla", --
sanottiin, -- "hän lukekoon tämän!"
-- Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, -- mitä tämä
merkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin
ihmiset muualla, -- erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja
sielläpäin. -- Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen
tähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista,
kun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä
hoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti
minua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja
kostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin
lempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä
yksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin -- hänen vielä ollessaan
Montrealissa -- minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja
siellä, herra, siellä --
Croisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen
päänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa
kiihkoa.
-- Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n
kohdata toisen noista miehistä -- ja tappaa hänet.
Hän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.
-- Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle,
mitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan
kuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan,
missä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten
kuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä
kolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että
hän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.
-- Entä se toinen -- hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen.
-- Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?
-- Mitä olisitte tehnyt, herra?
Howland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.
-- Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.
-- Se ilahduttaa minua.
Jean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut
paperikasa.
-- Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan
kun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit.
-- Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän
tapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo
satoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra.
Niissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta
sitten.
Tämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti
pöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.
-- Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin
korvaan. -- Tässä on heidän nimensä -- niiden kahden nimet, jotka
hävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman
paratiisin.
Hetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen
suonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: "Tänään saapuivat
leiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa".
Kiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui
Croisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean
seisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten
kätensä hitaasti.
-- Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja
äidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi
henkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin
dynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi -- kun aamu sarastaa --
kello kuusi --
Croisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan
näyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa
voidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille
lukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä.
Viisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat
liidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi
kädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen
silmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin
hän olisi odottanut hyökkäystä.
-- Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen
sanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. -- Ymmärrän.
Nimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän...
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.
-- Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. -- Ja te, Jean
Croisset, uskotteko, että minä olen se John Howland -- se John Howland
-- poika, joka --
Hän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.
-- Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs
asia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa
ovat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on
kummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet.
Heidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään
kidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan.
Nyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta -- ammutaan
teidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä -- tämä kirjelappu
Meleeseltä -- on viimeinen, jonka voin antaa teille.
Croisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun
jäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat,
nähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:
"Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule
rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut -- seuraan
teitä.