Jean juoksi koirien vieressä ja Howland reen perässä. Pari kertaa
Croisset vilkaisi hymyillen taakseen insinööriin, ja tämä katsoi häneen
kylmästi, mutta heidän katseissaan oli kuitenkin keskinäistä
ymmärtämystä. Howland käsitti, että ranskalainen kyllä pääsisi pian
kauemmas, mutta ei kuitenkaan niin pitkän matkan päähän, ettei hänen
luotinsa tätä tavoittaisi. Hän olikin päättänyt kylmäverisesti ampua
Croisset'n jos tämä yrittäisi paeta. Jos hänen täytyisikin jatkaa
matkaa yksinään, hän saattaisi helposti seurata Meleesen ja Jackpinen
reen jälkiä.
Toisen kerran pohjoiseen tulonsa jälkeen hän tunsi nyt verensä
kuumenevan samoin kuin silloin, kun hän Prince Albertissa oli vuorella
seistessään kuullut suden ulvontaa ja sitten myöhemmin nähnyt ikkunan
läpi kauniit naiskasvot. Howland oli niitä miehiä, jotka täysin
luottivat omiin ruumiin- ja sielunvoimiinsa, ja hän tunsikin nyt
itsensä hyvin levolliseksi. Hänen voitokas taistelunsa kaupungissa
kaikkia vaikeuksia vastaan oli antanut hänelle luontaista
itseluottamusta. Se ilmenikin hänen iloisilla kasvoillaan hänen
juostessaan reen perässä, ja se ihmetytti suuresti Jean Croisset'tia.
-- Siunatkoon, olette merkillinen ihminen! ranskalainen huudahti,
heidän kuljettuaan jo noin puoli peninkulmaa. -- Pyhimysten nimessä,
herra, te nauratte -- vannon, ettei nyt ole mitään naurunaihetta.
-- Voiko mies olla muuta kuin iloinen, ollessaan matkalla häihinsä?
Howland sanoi läähättäen.
-- Mutta ei kuitenkaan ollessaan matkalla hautajaisiinsa!
-- Jos olisin sinun siunattuja pyhimyksiäsi, antaisin salaman iskeä ja
tuhota sinut, Croisset. Minkälainen sydän sinulla oikeastaan on, mies?
Siellä, minne nyt olemme matkalla, on maailman kaunein tyttö. Minä
rakastan häntä. Hän rakastaa minua. Kuinka en siis olisi iloinen, kun
nyt niin pian saan nähdä hänet ja ottaa hänet mukaani etelään?
Jean mutisi jotain.
-- Ehkä sinä olet mustasukkainen, Jean, sanoi Howland. -- Sitä minä en
totisesti olekaan tullut ajatelleeksi.
-- Minä omistan sen, jota rakastan, ja häntä en vaihtaisi keneenkään
toiseen.
-- Hitto sinua ymmärtäköön, mies! insinööri huudahti. -- Sinä sanot
olevasi rakastunut, mutta kuitenkaan et tahdo auttaa Meleeseä ja minua.
Mitä se merkitsee?
-- Mutta sitähän minä juuri teen -- autan Meleeseä. Olisin tehnyt
hänelle vielä suuremman palveluksen, jos olisin antanut heti
ensimmäisenä iltana tappaa teidät ja jättänyt ruumiinne pedoille.
Olenhan sanonut teille kymmenet kerrat, että olisi aivan oikein tappaa
teidät. Ja teidät tapetaankin -- vieläpä sangen pian, herra.
-- Mutta niin ei sittenkään tapahdu, Jean. Etsin nyt käsiini Meleesen,
ja sitten palaamme yhdessä etelään. Jos olet kunnon mies, Croisset,
saat ehkä kyyditä meidät Wekuskoon, vieläpä mahdollisesti pääset
sulhaspojaksi meidän häihimme. Mitä siitä sanot?
-- Te olette hullu, Jean sanoi ja läimäytti ruoskaansa koirille ohjaten
ne kääntymään luoteeseen.
-- Voitamme täten kokonaisen päivän, Croisset selitti Howlandin
kysyessä kiivaasti syytä suunnan muuttamiseen. -- Tulemme näin toiselle
tielle, jota kulkien pääsemme pikemmin perille. Siitä riippuu ainoa
mahdollisuus teidän pelastumiseksenne, herra. Jos tuo toinen reki on
sivuuttanut --
Jean kohautti olkapäitään ja hoputti koiriaan.
-- Kuulehan, Howland huusi, juosten hänen vieressään. -- Ketkä
matkustavat siinä toisessa reessä?
-- Ne, jotka aikoivat tappaa teidät Prince Albertissa ja Wekuskossa,
Croisset vastasi.
Howland hiljensi juoksuaan, niin että hän jäi hieman jälkeen. Tunnin
kuluttua hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi usein istua rekeen, ja
matka edistyi siten hitaammin. Jean ei enää vastannut hänen
kysymyksiinsä. Howland voi huomata, että Croisset näytti nyt olevan
yhtä halukas kuin hänkin pääsemään perille mahdollisimman pian. Howland
tuli ajatelleeksi, että koska hän kai nyt tapaisi pahimmat
vihollisensa, hän taistelisi heitä vastaan, ja kun he olisivat poissa
hänen tieltään, eivät pohjoisessa tuntisi häntä muut kuin Meleese ja
voitettu Croisset.
Toivo täytti hänen sydämensä, ja hän kumartui tarkkailemaan Jeanin
lataamatonta pyssyä. Peninkulma peninkulmalta vakiintui hänen
päätöksensä, että hän ottaa nyt ratkaisevan askeleen. Jos he pääsisivät
Meleesen ja Jackpinen jäljille ennen kuin toinen reki oli ehtinyt ohi,
hän jäisi odottamaan vihollisiaan; jos nämä taas olisivat jo päässeet
edelle, hän ajaisi heitä takaa ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Samanlaisella tarkkuudella kuin olisi suunnitellut tunnelin tai sillan
rakentamista, hän selvitti itselleen kaikki mahdollisuudet. Reessä
olisi ehkä kaksi tai kolme henkeä. Jos he tulisivat lyhyen ampumamatkan
päähän, hän pakottaisi Jeanin sitomaan heidät, pitäen itse heitä
paikallaan ase viritettynä. Jos he taas tekisivät vastarintaa, hän
ehtisi ampua heidät kuoliaiksi tai ainakin haavoittaa heitä, ennen kuin
he ehtisivät tarttua pyssyihinsä, jotka heillä epäilemättä oli mukanaan
reessä. Tilanne oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää tullut
ollenkaan ajatelleeksi, mitä nuo miehet mahdollisesti olivat
Meleeselle.
Tuntia ennen päivällistä, kun he olivat saapuneet jääpeitteiselle
kukkulan laelle, Jean osoitti alas laaksoon, joka oli sen ja toisten
kaukana näkyvien vuorten välissä.
-- Tämä on osa Barren Landsia. Näettekö tuota tummaa metsänrajaa vuoren
länsi- ja eteläpuolella? Siellä toisella puolella on Athabaska-maa.
Jostain sieltä löydämme varmasti ne toiset jäljet. Olin odottanut, että
me tapaisimme heidät jo täällä laaksossa.
-- Ketkä? Meleesen ja Jackpinen, vai --.
-- Ei, ne toiset, herra. Syömmekö nyt päivällistä?
-- Emme ennen kuin olemme löytäneet jäljet, Howland sanoi. -- Haluan
mahdollisimman pian saada selville sen -- yhden ainoan mahdollisuuden,
josta sinä olet maininnut, Croisset. Jos he jo ovat ennättäneet
ohitsemme --
-- Jos he todellakin ovat ennättäneet ohitsemme, on viisainta, herra,
että annatte minun tässä ampua luodin ohimoonne.
Hän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä
Howlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat
tasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että
Jean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa
ajettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:
-- Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.
Melkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet.
Silmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille
selkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten
seuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen
veitikkamaisen ilmeen.
-- Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. -- Olkaa hiukan
varovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan
vastustaa tuollaista houkutusta.
-- Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. -- Olen sinulle hyvin
kiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin
kättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?
Croisset oli polvistunut jälkien viereen.
-- Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä
noin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo
kolme, neljä päivää sitten.
Howland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri
asetti siihen uusia patruunoita.
-- Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota
nyt esiin, hän käski. -- Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista
ole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki
nyt iltapäivällä tai ainakin illalla -- taikka nääntyä.
-- Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja
ellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.
-- Eikö ole mitään sopivaa syötävää?
-- On palanen kuivaa lihaa -- siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on
mahdoton saada kiinni sitä rekeä.
-- Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se
heti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos
vitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?
Jean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat
saivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan
sanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka
hän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni
koirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa
taakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he
olivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi,
että koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta
kertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut
saivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin
niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti
rekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.
He pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti
unohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon
edellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland
huomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin
mieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta
Jean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein
insinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.
-- Pysähdy, Jean! hän huudahti. -- Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä
olet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme
enää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme
nyt. Vai mitä sanot?
-- Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi
hyvin suopeasti. -- Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän
läpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte -- Meleese ja hänen
väkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä
tapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää!
Kuulkaa!
Jean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.
-- Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli
voitokas sävy. -- No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin
mitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä
niiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää
tässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!
Silmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä
ranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli
entisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat
Jeanin puolittain pilkallisen katseen.
-- Ellen olisi käskenyt sinun pysähtyä, niin olisimmeko jatkaneet
matkaa? Howland kysyi pidättäen henkeään.
-- Aivan varmaan, Croisset vastasi hymyillen. -- Tehän sanoitte
minulle, että jos vitkastelisin, tapahtuisi jotain epämiellyttävää.
Salamana Howland tempasi esiin revolverinsa ja ojensi sen ranskalaisen
sydäntä kohti.
-- Jos joskus olet rukoillut siunattuja pyhimyksiäsi, Jean Croisset,
niin tee se nyt. Minä aion ampua sinut.