Heidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti
Croisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi
selvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan
hiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan
ja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin.
Niiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua
herättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni -- se oli kuin haikea valitus
ja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän
näytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen
lakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana,
muuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen,
nälkäisen avunhuutoa -- siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi
paikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen
kasvonsa olivat liidunvalkoiset.
-- Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian
kuolee, hän kuiskasi. -- Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista
vuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.
Hänen silmissään oli hyvin levoton ilme.
-- Minun täytyy sitoa kätenne, herra!
-- Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.
-- Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin
tulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.
-- Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän
kuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. -- Sinä pelkäät, että
minä surmaan sinut.
-- Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka
tapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.
-- Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti
epämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. -- Nyt kun
minä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta,
kuin että juuri minä olen kuoleman oma.
-- Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, -- mutta paljon
mahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.
-- Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, -- sinä ja sinun
kirotut koirasi.
-- Vaiti, herra.
Vuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli
kallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki
että se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.
-- Jääkää tähän, hän käski. -- Minä palaan pian.
Howland odotti neljännestunnin ajan. Sillä aikaa kuului ulvominen kaksi
eri kertaa. Hän oli iloinen nähdessään Croisset'n palaavan.
-- Niin on kuten luulinkin. Kuolema on tuolla alhaalla. Seuratkaa
minua!
Lähestyessään suurta taloa Howland huomasi, että se oli rakennettu
jykevistä hirsistä, eikä siinä näkynyt ovia eikä ikkunoita. Kuinka
olikaan, he saapuivat kuitenkin ovelle. Croisset käveli hitaasti,
pälyillen epäluuloisesti ympärilleen. Vuorenlaelta kuului taas Woongan
pelottava kuolinlaulu, ja Jeania pöyristytti. Howland meni Croisset'n
perässä sisään. Talon ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Insinööri kuuli puoliverisen pimeässä hapuilevan lukkoa, ja he menivät
sisään toisesta ovesta. Jean raapaisi tulitikun.
Huoneessa oli pöytä ja pöydällä lamppu. Croisset sytytti sen ja katsoi
hymyillen insinööriin. He olivat kellarin tapaisessa huoneessa, jossa
ei ollut ikkunoita eikä muuta ovea kuin se, josta he olivat tulleet
sisään. Vain pöytä, pari tuolia, tulisija ja penkki olivat kalusteina.
Howland arveli, että tämä oli nyt hänen vankilansa, ja hän katsoi
kysyvästi Croisset'hen. Tämä sulki ja lukitsi oven, kääntäen sitten
laihat, keltaisen kalpeat kasvonsa insinööriin päin.
-- Teidän olisi vaikea arvata, missä nyt olemme.
Howland vaikeni.
-- Jos olisitte ollut kauemmin tässä maassa, olisitte kuullut
puhuttavan Punaisen surman talosta. Siellä me nyt olemme -- vankilassa.
Tässä on leiripaikka, joka on ollut tyhjänä koko minun muistini ajan.
Vielä ollessani lapsi isorokko puhkesi täällä, surmaten kaikki
asukkaat. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin punainen rutto tuli tänne
taas, eikä se nytkään jättänyt ainoatakaan elävää olentoa Poste de Mort
Rouge'en. Siitä lähtien tämä on ollut vain kärppien ja pöllöjen
olinsijana. Tätä paikkaa kammoksuu jokainen elävä olento Athabaskan ja
lahden välillä. Siksi te olette täällä hyvässä turvassa.
-- Hyvä Jumala! Howland huudahti. -- Keneltä minä olen turvassa,
keneltä?
-- Niiltä, jotka tahtoisivat teidät surmata, herra. Koska te ette
tahtonut palata etelään, kaunis Meleese on pakottanut teidät lähtemään
pohjoiseen. Ymmärrättekö?
Howland istui hämmästyksestä suunniltaan.
-- Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.
-- Minä -- minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. -- Te
tarkoitatte -- että -- Meleese --
-- Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla,
ellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta --
mutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin
teille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat
henkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän
palata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka
ansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?
-- Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.
-- En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän
kuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä.
Kuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.
Sen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi
oven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.
-- Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen
puoliverisen puoleen.
-- On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi
kuiskaten hänkin. -- Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse
hulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja
kun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu.
Ruton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle
varoitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on
repinyt lipun alas. Hän on kuollut.
Howlandia puistatti.
-- Isorokkoon?
-- Niin.
Muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen Croisset sanoi:
-- Jäätte tänne kunnes palaan, ja Howland istuutui pöydän vieressä
olevalle tuolille. Neljännestunnin kuluttua puoliverinen palasi tuoden
mukanaan suuren käärön ja ruukun.
-- Puita on uunin takana. Tässä on ruokaa ja vettä viikoksi sekä
nahkoja vuoteeksi. Nyt vapautan kätenne.
-- Aiotko jättää minut tänne yksin? Howland huudahti.
-- Hyvänen aika, eikö tämä ole sentään parempi kuin hauta, herra? Minä
palaan loppuviikolla.
Ovi oli raollaan, ja viimeisen kerran kuului Howlandin korviin koirien
ulvonta. Melkein uhkaavana hän tarttui Croisset'ia käsivarresta.
-- Jean, ellet sinä tule takaisin, niin mitä sitten tapahtuu?
Puoliverinen naurahti.
-- Siinä tapauksessa te kuolette -- hiljaa ja rauhallisesti -- mikä
joka tapauksessa on mukavampaa kuin heittää henkensä dynamiittilaatikon
päällä. Mutta minä tulen takaisin, herra. Hyvästi!
Croisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut
hänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli
ajatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän
nousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi
takassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa
huonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.
Hän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata
ja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan
Croisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti.
Hän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle,
puhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo
ennättänyt lähteä.
Mitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen?
Luultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan
Gregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja --
Hän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen,
miten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti
Meleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat
loistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet
murhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli
selittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt
saanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen
ymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli
kuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata
sinne.
Kun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa
synkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli
läheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin
henkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän
mukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa -- löytäisikö
hän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään --
sivistyneemmille seuduille -- vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen?
Vastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: "Herra,
Athabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat
teidät noitten sanojen vuoksi." -- Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen.
Jossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän
löytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!
Kello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi
riisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä
umpeen, hän kuuli äänen -- samanlaisen heikon, valittavan, nälkää
todistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince
Albertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi
tunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.
Avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko
valojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon.
Laitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten
hän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi
metsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki
majan katolla tuulen repimän punaisen lipun.
Tunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa
nurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti
alussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä
kautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin
pieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos.
Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa
alkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki --
jätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän -- Jack Howland --
joka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda
hänet tänne!
Tätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli
aikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva
toisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi.
Hänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä
parhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta
Saskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä
miina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.
Hän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa
olivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut
päästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen
olivat voittaneet hänet?
Nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen olisi ollut toimittava.
Jossakin, ei kaukana, oli Meleesen ja Jackpinen reki kääntynyt pois
siitä suunnasta, jonne häntä, Howlandia vietiin. Nuo toiset olivat
kahden. Miksi hän ei vanginnut Croisset'ia vaan antoi tämän sulkea
hänet tähän autioon taloon? Hän kirosi ääneen muistellessaan,
minkälaisia tilaisuuksia hän oli päästänyt käsistään. Pyssyllään hän
olisi voinut pakottaa Croisset'n ajamaan tuon toisen reen luo. Olisihan
hän voinut hyökätä Jackpinen kimppuun samalla lailla kuin aikaisemmin
oli hyökätty hänen kimppuunsa. Ja sitten? Hän hymyili. Mitähän Meleese
silloin olisi tehnyt?
Hän teki itselleen kysymyksen toisensa perään ja vastasi niihin
samassa. Meleese rakasti häntä. Siitä hän olisi voinut antaa vaikka
elämänsä. Howlandin veri kuumeni hänen muistellessaan tytön suloisia
suudelmia. Meleese oli nostanut hänen päänsä syliinsä, ja silloin hän
oli huomannut hänen silmistään ilmenneestä suuresta surusta, miten
paljon tyttö häntä rakasti. Niin, Meleese rakasti häntä! Mutta hän,
Howland oli päästänyt hänet käsistään kuin mikäkin raukka!
Hän ei halunnut ajatella enempää. Tulisihan Croisset takaisin. Hän
arveli olevan hyvinkin helppoa nujertaa puoliverinen ja pakottaa hänet
ajamaan Meleesen luo. Mutta missä hän oli? Luultavastikin hyvin lähellä
hänen vihollistaan. Entä sitten! Hän sytytti piippunsa puhaltaen ilmaan
savupilven toisensa perästä, niin että koko huone oli pian sakeana
tupakansavusta. Jälkiä pitkin hän pääsisi kyllä Meleesen luokse, missä
tämä olisikin. Tähän saakka viholliset olivat tulleet hänen luoksensa,
nyt hän menisi heitä vastaan. Kun hänellä olisi Croisset vallassaan,
eivätkä hänen vihollisensa aavistaisi hänen läsnäoloaan, voitto olisi
hänen. Hän nauroi ääneen.
Hän arveli olevan hyvinkin helppoa saada Meleese tulemaan hänen
luokseen -- tyttö saapuisi tervehtimään Croisset'ia. Howlandin läsnäolo
vaikuttaisi tyttöön sitten kuin odottamatta heitetty pommi. Siinä
silmänräpäyksessä, kun Meleese huomaisi, mitä kaikkea hän uskalsi hänen
tähtensä, että hän oli päättänyt omistaa hänet, ei tyttö voisi hylätä
hänen rakkauttaan. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin -- sodassa ja
rakkaudessa oli kaikki luvallista. Ja nythän oli kysymys rakkaudesta.
Rakkauden vuoksi Meleese oli ryöstänyt hänet työstään ja järjestänyt
hänet vangiksi keskelle erämaata. Rakkaus oli hänet siihen oikeuttanut.
Rakkaus antaisi myös oikeuksia hänelle, Howlandille. Hän ottaisi nyt
puolestaan tytön vangiksi ja antaisi Jeanin viedä heidät molemmat
Wekuskoon. Matkalla hän saisi olla Meleesen kanssa kahden, ei
ainoastaan useita tunteja, vaan päiviä, ja sillä aikaa hän varmaan
voittaisi hänet. Ehkä heitä ajettaisiin takaa, ehkä hänen täytyisi
taistella -- mutta hän olisi siihen kyllä valmis.
Sinä iltana Howland meni nukkumaan uneksien kaikesta siitä, mitä hän
odotti tapahtuvaksi. Tuli toinen päivä, kolmas yö ja kolmas päivä.
Tunti tunnilta hän alkoi yhä kärsimättömämmin odottaa Jeanin paluuta.
Välillä hän kuumeisesti toivoi pikaista ratkaisua. Hän tiesi, että
Croisset oli vahva ja ketterä, ja siksi hän mietti monia kymmeniä
hyökkäystapoja. Hän saattoi hyökätä Croisset'n kimppuun hänen
syödessään; hän saattoi karata miehen kurkkuun, kun tämä oli polvillaan
tulisijan luona; myös Howland saattoi koska tahansa käydä häneen kiinni
takaapäin ja iskeä hänet tajuttomaksi. Mutta viimeinen suunnitelma
alkoi samassa tuntua hänestä vastenmieliseltä. Hän muisti, että Jean
oli pelastanut hänen henkensä eikä ollut aiheuttanut hänelle mitään
ruumiillista tuskaa. Siksi Howland päätti odottaa sellaista
tilaisuutta, joka ei pahemmin satuttaisi Jeania. Nuori insinööri halusi
yhtä rehellistä taistelua kuin Jeankin oli käyttänyt, ja silloin
väkevämpi voittakoon.
Seuraavana aamuna Howland kuuli koirien haukuntaa, ruoskan läimäyksiä
ja tutun äänen. Jean Croisset oli palannut!
Yhdellä hyppäyksellä Howland oli jaloillaan. Puolipukeissa hän syöksyi
ovelle, kyyristyi sen viereen jännittynein lihaksin, ja hänen koko
ruumiinsa vavahteli kiihtymyksestä.
Hän oli nyt seurannut mielijohdettaan.