Howlandin saapuessa sovitulle paikalle oli aikaa vielä lähes tunti,
ennen kun Meleesen oli määrä saapua. Hän piiloutui pensaikkoon,
istuutui kaadetulle kuusen rungolle ja sytytti piippunsa. Mutta
raapaistessaan tulta hän varjosti sitä huolellisesti kädellään. Kamalan
tapahtuman jälkeen Howland sai nyt vasta ensi kerran tilaisuuden
miettiä rauhassa, ja hän huomasi pian, miten välttämätöntä tyyni
harkitseminen tässä tapauksessa todellakin oli. Vähitellen hänen
verensä alkoi kiehua kostonhalusta, ja hän toivoi pian saavansa nauraa
noille ihmispaholaisille päin silmiä. Howland aavisti, että Meleese oli
lähellä tuota joukkoa, mutta hän oli myöskin varma siitä, ettei tyttö
aikonut hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin tahtoi pelastaa hänet.
Samalla kertaa Howland päätti myös, ettei hän anna Meleesen pyyntöjen
vähääkään vaikuttaa itseensä. Hän oli luvannut -- korvaukseksi Meleesen
luottamuksesta -- päästää nuo roistot rangaistuksetta, mutta hän
päättikin perua sen.
Oli jo lähes puoliyö, kun Howland jälleen katsoi kelloaan. Oliko
mahdollista, ettei Meleese tulisikaan? Howland ei voinut, ei tahtonut
uskoa, että tyttö tiesi mitään viime tapahtumasta. Ja kuitenkin -- jos
hän sittenkin tiesi --
Howland nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Hänen aivonsa
toimivat kuumeisesti. Ne, jotka olivat tahtoneet hänet surmata, olivat
nyt jo varmaan saaneet kuulla hänen pelastumisestaan. Tänä aikana oli
voinut tapahtua paljon. Roistot olivat ehkä jo paenneet leiriltä. Eihän
ollut lainkaan mahdotonta, että he jo olivat kiirehtineet pohjoiseen
rangaistusta pakoon, ja ehkä vieden Meleesenkin mukanaan.
Äkkiä Howland kuuli keveitä, nopeita askeleita, ja hän kiiruhti
iloisena vastaanottamaan sitä yksinäistä, hengästynyttä kalmankalpeata
tyttöä, joka syöksyi esiin metsän pimennosta.
-- Meleese! Howland huudahti hillitysti.
Hän levitti käsivartensa, ja tyttö juoksi suoraan hänen syliinsä,
painautui häntä lähelle ja katsoi häneen suurin, pelästynein silmin.
-- Nyt -- nyt, hän nyyhkytti, -- nyt te varmaan tahdotte lähteä täältä!
Meleese laski kätensä hänen olkapäilleen, ja kun Howland painoi hänet
puoleensa, hänen päänsä vaipui nuoren miehen rintaa vasten, ja koko
hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytyksistä.
-- Lähdettehän täältä? kuiskasi tyttö jälleen, -- lähdettehän --?
-- En, minä en lähde, Howland vastasi varmasti. -- En nyt sen jälkeen,
mitä tänä iltana on tapahtunut!
Meleese irtaantui hänestä kuin olisi saanut halvauksen. Hän riuhtaisi
kätensä irti Howlandin käsistä.
-- Minä kuulin -- tunti sitten -- mitä on tapahtunut, virkkoi tyttö
tukahtuneella äänellä. -- Minä kuulin heidän -- puhuvan siitä. Hän
koetti hillitä itseään ja pysyä rauhallisena. -- Teidän täytyy lähteä
leiristä vielä tänä yönä!
Howland hymyili hänelle ja otti pelästyneet kasvot käsiensä väliin.
-- Haluan peruuttaa sinulle eilen illalla antamani lupauksen, Meleese.
Minä tahdon antaa sinulle tilaisuuden varoittaa ketä hyvänsä. Mutta
minä en palaa etelään. Tästä hetkestä alkaa niiden kurjien roistojen
etsintä, jotka ovat yrittäneet surmata minut. Ennen aamun koittoa hakee
heitä joka mies Wekuskossa, ja jos heidät löydetään, ei ole puhettakaan
armahtamisesta. Tahdotko auttaa minua, vai --
Ennenkuin Howland oli lopettanut lauseensa tyttö oli jälleen
riistäytynyt irti hänestä. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan;
hänen huulensa saivat kovan sävyn ja kaikki hellyys näytti äkkiä
kadonneen hänen olennostaan. Hänen äänensä kuului merkillisen oudolta,
hänen kysyessään tylysti:
-- Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!
Kysymys kummastutti Howlandia, mutta hän käänsi kuitenkin kellonsa
tähtien valoa vasten, voidakseen nähdä, paljonko se oli.
-- Neljänneksen yli kahdentoista.
Tytön huulille ilmestyi hieno hymyn väreily. -- Oletteko varma siitä,
että kellonne käy oikein? hän kysyi.
Mykkänä hämmästyksestä Howland tuijotti häneen.
-- Merkitsee paljon sekä teille että minulle, jollei kello ole
neljänneksen yli kahdentoista, -- Meleese jatkoi, ja hänen silmänsä
säihkyivät. Samassa hän lähestyi Howlandia ja hiveli lämpimällä
kädellään hänen kasvojaan. -- Kuulkaa, hän kuiskasi. -- Eikö ole
mitään, joka saisi teidät muuttamaan päätöksenne, joka saisi teidät
pakenemaan etelään -- vielä nyt yöllä?
Meleesen suloisten kasvojen läheisyys, hänen somien kättensä kosketus
ja hänen lumoavien huultensa viehkeys houkutteli Howlandia taipumaan.
Hetkisen hän oli kahden vaiheilla.
-- Yksi mahdollisuus -- yksi ainoa mahdollisuus voi saada minut
matkustamaan tänä yönä, hän sanoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä.
-- Sinun tähtesi, Meleese, minä olen valmis uhraamaan kaikki --
kunnianhimoni, omaisuuteni ja rautatien rakentamisen. Jos minä lähden
täältä tänä yönä, niin tuletko sinä mukaan? Lupaatko tulla vaimokseni,
saavuttuamme Le Pas'han?
Hellä ilme kuvastui nyt Meleesen ihanista silmistä, jotka olivat niin
lähellä Howlandin omia.
-- Se on mahdotonta, tyttö kuiskasi. -- Te ette voi rakastaa minua, kun
saatte tietää, kuka minä olen -- mitä minä olen tehnyt --
-- Oletko tehnyt jotain pahaa -- jotain hyvin pahaa?
Silmänräpäyksen ajan tyttö katsoi poispäin; sitten hän sanoi:
-- Minä -- en -- tiedä. Luulenpa tehneeni. Mutta se ei ole sitä -- ei
sitä!
-- Tarkoitatko, ettei minulla ole oikeutta sinua rakastaa? Howland
kysyi. -- Tarkoitatko, että on väärin, kun kuuntelet minun puhuvan
tällaista? Minä -- minä -- luulin -- että sinä olit -- vapaa -- että --
-- Ei, ei se ole sitäkään, tyttö huudahti tulisesti. -- Ei ole väärin,
että te rakastatte minua. Samassa hän kysyi jälleen: -- Olkaa hyvä ja
sanokaa, paljonko kello on!
Howland katsoi taas kelloa.
-- Kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdentoista.
-- Menkäämme kauemmas tien viereen, Meleese kuiskasi, -- minua pelottaa
täällä.
Tyttö meni edellä ja istuutui tien viereen kaadetun puun rungolle.
Howland seurasi häntä ja istuutui hänen viereensä kääntäen selkänsä
pensaikkoon päin. Hän katsoi Meleeseen, mutta tämä oli kääntänyt
kasvonsa syrjään. Äkkiä tyttö hypähti hänen eteensä ja kirkaisi:
-- Nyt -- nyt!
Samassa tartuttiin takaapäin Howlandin käsivarsiin. Turhaan taisteli
Howland rautaista ylivoimaa vastaan, ja voimakas käsi painettiin hänen
suutaan vasten, niin ettei hän voinut huutaa. Vilaukselta hän näki
Meleesen kalpeat kasvot, mutta siinä silmänräpäyksessä sidottiin hänen
kätensä ja jalkansa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Avuttomassa
tilassa Howland makasi nyt selällään lumessa, kuunnellen matalaäänistä
keskustelua lähettyvillään. Hän ei ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta
hän oli eroittavinaan myös Meleesen äänen.
Äänet vaimenivat; hän kuuli poistuvia askeleita, ja pian hänen
ympärillään oli aivan hiljaista. Howland tuijotti suoraan ylös,
katsellen tuhansia tähtisarjoja. Häntä halutti kirota -- huutaa --
tapella. Oh, Meleese oli siis hänet pettänyt! Tällä kertaa se oli nyt
täysin selvää. Tyttö oli hyvillään kuunnellut hänen lemmentunnustustaan
-- oli antanut suudella itseään -- oli syöksynyt hänen syliinsä -- ja
samalla hän kuitenkin oli suunnitellut vain hänen pettämistään. Ehdoin
tahdoin oli Meleese antanut merkin hyökkäykseen, ja nyt --
Howland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden
välistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui
hänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen
silmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän
Howlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen
hänen nimensä.
-- Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. -- Hyvästi -- hyvästi --
Howland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti
siteistä -- mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän
suudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.