Tulipunainen, tuijottava silmä läpitunkemattomassa pimeydessä -- joku
kaamea, kiiluva pilkku, joka sai hänet kauhusta vapisemaan -- se oli
Howlandin ensimmäinen havainto hänen palatessaan tajuihinsa. Silmä oli
aivan hänen kasvojensa edessä, hänen päänsä tasalla; se oli kuin
kultainen tulikuula, joka tuntui syöpyvän hänen sieluunsa. Hän koetti
huutaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän yritti liikahtaa,
mutta hänen jäsenensä näkyivät kadottaneen liikuntakykynsä. Silmä
suureni. Hän huomasi sen olevan niin loistavan, että sen ympärillä oli
kirkas sädekehä, joka yhä laajeni, kunnes pimeys näytti kokonaan
häipyvän pois. Nyt Howland ymmärsi. Hänen edessään paistoi kymmenen
jalan päässä lyhty. Hän yritti taas vapauttaa kätensä näkymättömistä
kahleista. Hän luuli ensin, että hänestä pitivät kiinni ihmiskädet;
lyhdyn valossa hän nyt kuitenkin huomasi, että hänet oli sidottu, eikä
hän voinut huutaa sen vuoksi, että jotain paksua ja tukehduttavaa oli
sullottu hänen suuhunsa.
Salaman nopeudella hän käsitti todellisen tilansa. Hän oli
miina-aukossa, ja hänen ympärillään oli säkkejä, jotka olivat täynnä
ruutia. Hän istui erään laatikon päällä -- ja hänen allaan oli noin
kaksikymmentä kiloa dynamiittia. Kylmä hiki alkoi valua hänen
kasvoiltaan. Hänen jalkojensa alta lähti kapea, valkoinen juova --
sytytyslanka, ja sen pää oli laatikossa, jonka päälle hänet oli
sidottu.
Hän koetti vapautua siteistä raivokkaasti, kunnes hän väsyi. Hän oli
kuulevinaan Meleesen sanat: "Teidän täytyy lähteä -- huomenna --
huomenna -- tai teidät surmataan!" Tälläkö tavoin hänen siis tuli
kuolla? Hän sulki silmänsä ja koetti rauhoittua. Voiko todella olla
ihmisiä, jotka tuomitsivat hänet näin julmaan kuolemaan? Miksi eivät
hänen vihollisensa tappaneet häntä kalliolla? Olisihan se tapahtunut
helpommin -- keveämmin -- mukavammin. Miksi häntä tahdottiin kiduttaa?
Minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt? Oliko hän ehkä tullut hulluksi
-- ja oliko kaikki tämä vain hänen sekavien aivojensa kamalaa
kuvittelua? Hän teki itselleen kysymyksen toisensa jälkeen, mutta
mihinkään niistä hän ei osannut vastata. Hän oli aivan hiljaa, hän
tuskin uskalsi hengittää. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sydämensä
raju tykytys. Mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi erottaa
toisenlaistakin heikkoa ääntä --
Tik-tik-tik!
Se oli hänen kellonsa. Kauhun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.
Paljonkohan kello oli?
Miinahan räjäytettäisiin yhdeksältä. Hänen lähtiessään asunnostaan se
oli ollut neljä. Kuinka kauan hän oli ollut tajuton? Jokohan Mac Donald
oli painanut sitä pientä valkoista nappia, joka lähettäisi hänet
iäisyyteen?
Hän alkoi jälleen rajusti koettaa vapautua siteistään, mutta hän oli
vähällä hirttäytyä naruun, joka oli kiedottu hänen kaulansa ympäri. Hän
lyyhistyi uudelleen kokoon väsyneenä. Hänen siinä maatessaan silmät
kiinni hänen järkensä alkoi toimia. Oliko hän todella sellainen raukka,
että hän nyt tulisi hulluksi?
Tik-tik-tik!
Hänen kellonsa naksutti hyvin nopeasti. Olikohan se epäkunnossa? Hän
koetti laskea sekunteja, mutta ei onnistunut. Aukaistessaan silmänsä
hänen katseensa osui äskeiseen pieneen tulipalloon. Se ei ollut enää
samanlainen kiiluva, tuijottava silmä kuin vähän aikaa sitten. Sen valo
oli nyt paljon himmeämpi, heiketen heikkenemistään. Se oli jo melkein
sammumaisillaan. Vielä muutama minuutti, ja hän olisi pimeässä! Oli
siis kulunut useita tunteja, koska öljy nyt oli loppunut! Hän liikahti
niin epätoivoisen rajusti, että naru kaulassa oli kuristaa hänet.
Vasta nyt hän huomasi, että hänen oli helpompi hengittää. Hänen
suussaan ollut tukko oli siirtynyt pois, ja hän voi nyt huutaa. Hän
huusi, tietäen kuitenkin, miten turhaa se oli. Hänen kärsimyksensä
olivat kauheat. Tuntui kuin neuloja olisi pistetty syvälle hänen
jäseniinsä; hänen selkäänsä särki tuskallisesti, ja hänen päänsä oli
raskas kuin lyijy. Hänen jalkansa olivat tunnottomat. Hän oli
halvaantunut -- ja kauhunhuuto pääsi hänen huuliltaan.
Valo oli sammunut.
Niin kuin tuon tulipisteen sammuminen olisi merkinnyt hänen
kuolinhetkeään, Howland kuuli samassa terävää, sihisevää ääntä, ja hän
näki pienen tulisen kipinän hitaasti lähestyvän itseään.
-- Tunti -- minuutti -- sekunti oli siis tullut. Mac Donald oli jo
painanut pientä nappia. Howland kirkaisi. Hän tiesi loppunsa nyt olevan
hyvin lähellä, ja se antoi hänelle voimaa. Kerran hän oli nähnyt
kuolemaantuomitun ennen ratkaisevaa hetkeä, ja hän oli ihmetellyt tämän
kirkasta ääntä ja pelottomuutta.
Nyt hän ymmärsi. Sentti sentiltä kipinä läheni. Se oli jo kohta hänen
jalkojensa kohdalla. Hänellä oli enää aikaa elää vain kaksi minuuttia.
Tällä kertaa, kun kuolema oli hänestä vain sadan sekunnin päässä, hänen
toimintansa oli kylmää, harkittua, voimakasta. Äkkiä hän tunsi siteen
irtoavan -- hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa oli vähällä
haljeta. Vielä ponnistus -- ja kumeassa tunnelissa kaikui äänekäs
riemuhuuto. Hänen kätensä olivat vapaat! Hän kurkotti sytytyslankaan
päin, mutta samassa hänen äänensä muuttui kamalaksi nyyhkytykseksi,
sillä hänen kätensä eivät ylettyneet sinne -- häntä pidätti kaulaan
kiedottu nahka.
Hän tavoitteli puukkoaan. Hän oli unohtanut sen huoneeseensa. Enää
kuusikymmentä sekuntia -- neljäkymmentä -- kolmekymmentä. Hän näki
palavan kipinän jo olevan melkein päämäärässään. Viimein osuivat hänen
hapuilevat sormensa taskussa olevaan revolveriin. Hän sieppasi sen
esiin ja ojensi sen suun muutaman tuuman päähän surmankipinästä. Ensi
laukauksella se leimahti, mutta ei sammunut. Toisen laukauksen jälkeen
se lakkasi näkymästä, ja Howland nojautui taaksepäin, istuen hiljaa
hetken aikaa, kiihtymyksestä raukeana. Hetken kuluttua hänen onnistui
vetää housuntaskusta kynäveitsensä. Kesti kauan ennen kuin hän sai
kihnatuksi poikki kaulaansa kiedotun nahkasiteen. Sen tehtyään hän
vapautti myös jalkansa.
Hän koetti nousta ylös, mutta hän oli tuskin päässyt seisomaan, kun
hänen herpaantuneet jäsenensä pettivät, ja hän vajosi maahan. Hitaasti
veri alkoi jälleen virrata hänen suonissaan, ja rauhallinen tunne
valtasi hänet. Hän silmäsi edessään olevaa mustaa kalliota, ja yksi
ainoa ajatus liikkui nyt hänen aivoissaan: hän oli pelastunut. Hän oli
ruudin ja dynamiitin ympäröimä, mutta ne eivät voineet syttyä, ennen
kuin ihmiskäsi oli asettanut niihin uuden sytytyslangan. Sen Mac Donald
kyllä pian järjestäisi, ja Howland vaipui horrostilaan, joka oli kuin
unta.
Vihdoin hän kuuli vasaraniskuja yläpuolellaan kalliolla. Mac Donaldin
väki oli jo alkanut raivata miina-aukon esteitä pois. Puolen tunnin
kuluttua hän siis jälleen olisi elävänä vapaassa maailmassa!
Ajatus siitä sai hänet uudestaan kohottautumaan. Tunto oli palannut
hänen jäseniinsä, ja hän kykeni jo kävelemään. Hänen ensimmäinen
toimenpiteensä oli raapaista tulta ja katsoa kelloaan.
-- Puoli yksitoista!
Hän lausui nämä sanat ääneen ja ajatteli Meleeseä. Puolen tunnin
kuluttua hänen piti tavata tämä määrätyllä paikalla. Pääsisiköhän hän
siksi vapaaksi? Miten hän voisi antaa sellaisen selityksen
vankinaolostaan, ettei Mac Donald saisi aihetta viivyttää häntä? Kun
vasaraniskut kävivät kuuluvammiksi, alkoivat hänen aivonsa työskennellä
nopeammin. Kunpa hän nyt keksisi tilapäisesti tyydyttävän selityksen,
jotta voisi päästä tuon helvetillisen salaliiton perille ja vangita
murhaajansa. Hän toivoi saavansa jotain tietoja Meleeseltä.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hänelle oli selvinnyt, miten hänen oli
meneteltävä. Hän kokosi narunpalat ja kätki ne ruutisäkkien taakse,
etteivät ne, jotka saapuisivat tarkastamaan miinaa, näkisi niitä.
Tunnelin suulla oli vuorenhalkeama, jonne hän saattoi piiloutua. Kun
miehet kumartuisivat tarkastamaan lankaa, hän tulisi esiin. Siten
näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut miina-aukkoon heidän perässään.
Puolta tuntia myöhemmin muutamia kiviä vieri alas, ja hetken kuluttua
haamu näkyi ryömien lähenevän miinaa. Sen perässä seurasi toinen ja
sitten kolmas.
Samassa Mac Donaldin ääni kuului sanovan:
-- Ojentakaa tänne lyhty.
Se sytytettiin, ja Howland näki ylikatsastusmiehen laskeutuvan
polvilleen.
-- Mitä hittoa! Mac Donald huudahti.
Howland hiipi hiljaa esiin.
-- No, mitä nyt, Mac Donald?
Nuori insinööri lyöttäytyi joukkoon hyvin tyynenä. Kun Mac Donald
huomasi Howlandin, hän hämmästyi kovasti.
-- Howland! hän huudahti ihmeissään. Howland näki ylikatsastusmiehen
kasvoista jotain, mikä sai hänet äkkiä kääntymään ja antamaan miehille
ensimmäisen määräyksensä.
-- Pois täältä pojat, hän sanoi. -- Emme saa täällä nyt mitään aikaan
ennen kuin huomenaamulla.
Miesten mentyä hän sanoi Mac Donaldille hiljaa:
-- Antakaa puolen tusinan parhaimpia miehiänne vartioida tunnelin
suuta, Mac Donald. Minulla on syytä tutkia täällä huomenna asiaa.
Pankaa liikkeelle huhu, että sytytyslanka oli viallinen. Ymmärrättekö?
Howland kömpi ulos ennen ylikatsastusmiestä, ja kun tämä oli ehtinyt
pois miina-aukosta hänkin, insinööri oli jo kadonnut tähtikirkkaaseen
yöhön. Howland kiiruhti tapaamaan nuorta kaunista tyttöä, joka, -- niin
hän luuli -- paljastaisi koko kurjan salaliiton.