Howland vihelsi kummastuneena.
-- Missä sinä nukut yösi, Jackpine? hän kysyi äkkiä.
-- Mökissä metsän laidalla, intiaani vastasi.
-- Entä miten käy aamiaisen? Thorne ei ole vielä maininnut minulle
mitään ruokailusta.
-- Thorne sanoi, että te syötte hänen luonaan huomenaamulla. Tulen
aikaisin herättämään teidät. Kun hän on matkustanut -- huomenna --
syötte täällä.
-- Sinun ei tarvitse herättää minua, Howland virkkoi, riisuen takin. --
Minä olen varmasti Thornen luona ennen kuin hän on ehtinyt nousta.
Hyvää yötä!
Jackpine aukaisi oven puoliksi, ja silmänräpäyksen ajan nuori insinööri
huomasi hänen tummissa silmissään merkillisen välähdyksen, hänen vielä
kääntyessään, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain; mutta hän
näyttikin samassa muuttavan mieltään, ja Howlandista tuntui, kuin
intiaanin suu olisi ollut remahtamaisillaan nauruun.
Lukittuaan oven Howland sytytti pienen lampun, meni makuuhuoneeseen ja
alkoi valmistautua nukkumaan.
-- Täytyyhän sitä sentään nukkua, olkootpa asiat miten tahansa, hän
mutisi itsekseen, kömpiessään peitteiden väliin.
Vaikka hän oli tottunut heräämään heti aamun sarastaessa, Jackpine sai
herättää hänet muutamia tunteja myöhemmin. Leirillä oli tuskin vielä
ketään liikkeellä, kun hän intiaanin seurassa asteli Thornen asunnolle.
Vanhempi insinööri oli jo pukeutunut.
-- On ikävää, että minun pitää häiritä sinua näin aikaisin, mutta minun
on pakko matkustaa postireessä. Meidän kesken sanoen, en minä juuri
paljon luota leirin lääkäriin. Minun olkapääni ja käsivarteni ovat
tavattoman kipeät, ja siksi kiirehdin mahdollisimman pian jonkun
taitavan lääkärin pakeille.
-- Tulihan Weston teidän mukananne tänne, sanoi Howland, joka tiesi,
ettei tämä ollut mikään kyvytön lääkäri.
-- Tuli, Thorne sanoi katsoen tarkasti Howlandia kasvoihin. -- En tahdo
sanoa, että hän olisi tietämätön, mutta minun sairauttani hän ei näy
ymmärtävän, hän oikaisi samassa. -- Kuulehan -- minä olen tarkastanut
palkkauslistan, mutta en ole tavannut Croisset-nimeä.
Noin tunnin ajan aamiaisen jälkeen istuivat molemmat insinöörit
paperien, karttojen ja piirrosten ääressä. Jo hyvinkin pian Howland oli
selvillä siitä, etteivät hänen edeltäjänsä lähteneet kotiin suinkaan
puutteellisten tietojensa vuoksi. Hän oli luullut töiden olevan aivan
epäjärjestyksessä ja viheliäisessä tilassa. Mutta niin ei ollut.
-- Tämä on runsaan kuuden kuukauden työn tulos, Thorne sanoi, kun he
olivat lopettaneet. -- Hyvä Jumala, saapuessamme tänne ei täällä ollut
kerrassaan mitään! Ja nyt -- katso, mitä olemme saaneet aikaan! Täällä
on viisikymmentä rakennusta, neljä ruokalaa, postikonttori, sairaala,
kolme pajaa ja laivatelakka.
-- Laivatelakka! huudahti Howland hämmästyneenä.
-- Niinpä niin. Viidenkymmenen tonnin laiva on jo puolivalmis, mutta
nyt jäissä kiinni. Sinä saat sen valmiiksi kevääksi; voit olla varma,
että siitä on paljon hyötyä, kun kuljetetaan tavaroita Wekuskosta. Nyt
käytämme hevosia, jotka kulkevat jäitse. Oli suuri vaiva saada tänne
noita elukoita Le Pas'sta kokonaista viisikymmentä. Kaiken tämän
lisäksi meillä on valmista rautatietä kuusi peninkulmaa etelään ja
kolme pohjoiseen. Radan molemmissa päissä on sivuleirit, mutta tähän
saakka kuitenkin useimmat miehet ovat tulleet yöksi kotiin. Thorne
nousi vaivalloisesti ja hitaasti kuultuaan ovelle koputettavan. -- Se
on Mac Donald, ylin katsastusmiehemme, hän selitti. -- Pyysin häntä
tulemaan kahdeksalta. Kerrassaan kelpo mies!
Huoneeseen astui pieni, laiha, punatukkainen mies. Huomatessaan
Howlandin hän kiirehti heti tämän luo hymyillen ja kumartaen.
-- Howland kai! hän huudahti. -- Hauska nähdä teidät. Olen myöhästynyt
viisi minuuttia -- hyvin ikävää -- mutta minulla on ollut niin kovasti
touhua sen miinan vuoksi, jonka räjäytämme nyt aamulla.
Sitten hän kääntyi Thornen puoleen.
-- Miten käsivartenne voi? Jos teissä asuu hitunenkin armeliaisuutta,
niin sanokaa, toiko Jackpine Le Pas'sta sikareja? Jos hän unohti ne,
niin kuin postintuoja viime kerralla, minä otan totta totisesti hänet
hengiltä!
-- Hän toi sikarit, Thorne sanoi. -- Mutta mikä miinaa vaivaa, Mac?
Luulin sen olevan jo valmiina sytytettäväksi.
-- Sitä se onkin -- nyt. Eteläinen vuorenrinne räjäytetään kymmeneltä.
Pohjoinen vuori halkaistaan sitten illalla. Siitä koituu ihana
ilotulitus -- satakaksikymmentäviisi tynnyriä ruutia ja neljä kahden
kilon laatikkoa dynamiittia. Teidän täytyy nähdä se, Thorne.
-- Se olisi jotain Mac, mutta kyllä se nyt jää minulta näkemättä. Minä
lähden postireessä etelään. Juuri siksi kutsuin teidät tänne nyt
aamulla. Saatte nyt tutustuttaa Howlandin kaikkeen.
-- Mainiota! ylikatsastusmies huudahti, hieroen hyvillään käsiään. --
Gregson ja Thorne ovat saaneet aikaan paljon. Silmänne suurenevat,
kunhan olette nähnyt täällä kaiken. Olemme rakentaneet rautatien
metsien, vuorten ja soiden läpi -- ja kohta pääsemme maailman
loppupisteeseen. Mannermaan halkaisijarata ei ole mitään tähän
verrattuna.
-- No, no, riittää, riittää! Thorne huudahti, ja Howland nauroi. Heti
alussa hän oli alkanut pitää ylikatsastusmiehen punaisista,
pisamaisista kasvoista.
-- Siinä miehessä on sähköä, sanoi Thorne hiljaa Howlandille, kun Mac
Donald siirtyi hiukan syrjään. -- Hän on aina samanlainen -- ylipäätään
suruton kuin poikanulikka, josta kaikki pitävät, mutta suuttuneena hän
on itse paholainen. En käsitä, miten leiri tulisi toimeen ilman häntä!
Samoin ajatteli Howlandkin monta kertaa seuraavan parin tunnin
kuluessa. Mac Donald näytti olevan koko leirin sielu. Leiripäälliköt ja
työnjohtajat osoittivat kyllä jotain kunnioitusta vanhempaa insinööriä
kohtaan, mutta pari tuon punatukkaisen ylikatsastusmiehen lausumaa
ystävällistä sanaa saivat heidän silmänsä äkkiä loistamaan. Thorne ei
ollut entisensä kaltainen, hän, joka suuren yhtiön huomatuimpana
miehenä oli saavuttanut paljon mainetta. Howland oli huomannut, miten
tavattoman hermostunut Thorne oli työväkensä keskuudessa; hänen
katseensa tähyili aina ympäri, ikään kuin hän olisi etsinyt erityisiä
kasvoja. Mac Donaldin tarkka silmä oli havainnut Howlandin
hämmästyksen, ja kerran kuiskasi hän tälle:
-- Luulenpa, että Thornen on aika palata etelään. Hänen hermonsa
menevät täällä pilalle. Ja kuitenkin Weston sanoi minulle eilen, ettei
hänen terveytensä ole vaarassa. Minä en käsitä sitä.
Vähän ajan kuluttua he kääntyivät takaisin kotiin Thornen seurassa.
-- Minä tahdon, että Howland näkee eteläisen miinan räjähtämisen, Mac
Donald sanoi. -- Thorne, tuletteko toimeen ilman häntä? Me palaamme
kahdeltatoista.
-- Tulen. Tulkaa siis syömään päivällistä kahdeltatoista. Siihen
mennessä minä voin merkitä muistiin, mitä mahdollisesti olen unohtanut.
Howland oli huomaavinaan vanhemman insinöörin äänensävystä, että tämän
mieli oli keventynyt; mutta hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään
ylikatsastusmiehelle, heidän astellessaan miinaa kohti. Kun he
saapuivat paikalle, miina oli jo valmiina sytytettäväksi. Se oli
porattu viisitoista metriä syvään tunneliin rinteessä, ja Mac Donald
osoitti seuralaiselleen sähkösytytyslankaa.
-- Merkillistä, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan miinan
räjähtämistä, Mac Donald sanoi. -- Olemme työskennelleet miinan
sijoittamiseksi kolme kuukautta. Tällaista tapausta ei näe kuin kerran
elämässään. Mikähän sitä Thornea oikeastaan vaivaa?
Vastausta odottamatta Mac Donald kiirehti oikealle. Vahdit olivat jo
paikoillaan ylhäällä, ja heidän huutonsa kuuluivat kauas: "Räjähtää --
räjähtää -- räjähtää!" kaikui hiljaisessa erämaassa, missä tällä
hetkellä kaikki työt olivat pysähtyneet. Vuoren rinteelle oli
kerääntynyt satakunta työmiestä, ja kun Howland ja ylikatsastusmies
lähestyivät, he hajaantuivat suuren litteän kiven luona, jolle
sähköpatteri oli asetettu. Mac Donaldin silmät säihkyivät, kun hän
osoitti pientä nappia.
-- Hyvä Jumala, minä en voi käsittää, miksi ei Thorne tahtonut tulla
katsomaan räjäyttämistä! hän toisti jälleen. -- Ajatelkaa -- noin neljä
tonnia ruutia ja noin sata kiloa dynamiittia. Ei muuta kuin kerran
painaa nappia, niin salama kiitää lankaa pitkin, ja miina syttyy! Parin
minuutin kuluttua ei koko vuorta ole olemassakaan. Eikö se ole
todellakin suurenmoista? Hän suoristautui ja otti lakin päästään. --
Herra Howland, tahdotteko painaa nappia?
Kummallisen tunteen valtaamana nuori insinööri kumartui silmäten
vuoriin, jotka tummina ja jylhinä nousivat puolen peninkulman päässä ja
ikään kuin uhmasivat ankaraa kohtaloaan. Vapisevin käsin hän painoi
pientä valkeaa nappia, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus.
Kului minuutti -- kaksi -- kolme -- viisi, kun kipinä kulki pitkin
sytytyslankaa. Kuului hiljainen paukaus, jonka jälkeen kohosi ilmoille
jotain, mikä näytti sakealta tomupilveltä, ja ennen kuin se hälveni,
korkeuteen syöksähti tulenliekki, jota samassa seurasi pari sekuntia
kestävänä räjähdys. Syntyi jyrinää ja pauketta, ikään kuin maan
perustukset olisivat järkkyneet; mustat savupilvet nousivat taivasta
kohti, niin kuin tuhansien laukaistujen kanuunoiden suusta. Niin
pitkälle kuin silmä kantoi näkyi säihkyviä tulenliekkejä, ja toinen
toisensa perästä kuului jysäyksiä, joista toiset jymisivät kauan,
toiset taas jyrähtivät terävinä, lyhyesti. Kallionlohkareita sinkoili
sinne tänne; tonninkin painoiset palaset lensivät satojen kyynäräin
päähän. Tätä hirmuista luhistumista kesti noin kolmen minuutin ajan.
Sen jälkeen tulipatsaat heikkenivät, ja savupilvet alkoivat hälvetä.
Howland tunsi käsivarteensa tartuttavan. Sanaakaan sanomatta hän
kääntyi ja näki ylikatsastusmiehen kalpeat tuijottavat kasvot.
Howlandin korvissa humisi ja jokainen säije hänen ruumiissaan oli
jännittynyt. Mac Donaldin ääni kuulosti hänestä niin kummalliselta ja
juhlalliselta.
-- Mitä sanotte tästä kaikesta, Howland?
Molemmat miehet puristivat toisiaan kädestä, ja kun he taas katsahtivat
ympärilleen, he näkivät vain rikkinäisiä kiviä siellä, missä vielä
äsken oli kohonnut jättiläisvuori estämässä lahdelle suuntautuvan
rautatien rakentamista.
Paluumatkalla leirille Howland oli hyvin harvapuheinen. Näytelmä, jonka
hän oli äsken nähnyt, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen; se
herätti jälleen eloon hänen entisen intonsa ja kunnianhimonsa, mutta
kuitenkaan hän ei löytänyt sanoja niiden tulkitsemiseen. Hän oli
iloinen, kun päivällinen Thornen luona oli ohi, ja kun postireki, jossa
vanhempi insinööri matkusti, oli lähtenyt, tunsi hän itsensä oikein
riemastuneeksi. Nyt hän, Howland, oli kaiken johtaja; tästä hetkestä
alkaen oli rautatie hänen tiensä. Erotessaan Mac Donaldista hän puristi
tämän kättä tavalla, joka merkitsi enemmän kuin sanat. Asunnossaan hän
riisui takin, sytytti piippunsa ja alkoi ajatella, mitä tämä kaikki
hänelle vastaisuudessa merkitsi. Hänelle oli uskottu maailman suurimman
rautatien rakentaminen -- hänelle, Jack Howlandille, joka vain
kaksikymmentä vuotta sitten oli paljasjalkainen, puoliksi nälkiintynyt
katupoika ja joka myi sanomalehtiä kaupungissa, missä hän nyt oli
kuuluisa mies. Mutta mikä olikaan se musta aave, joka uskalsi estää
hänen menestymistään juuri nyt, kun hän oli saavuttamaisillaan suuren
voiton? Hän puristi nyrkkiin kätensä muistellessaan kaikkea sitä, mitä
jo oli tapahtunut -- kurjaa hyökkäystä, varoituksia -- ja hänen verensä
alkoi kuumeta. Tänä iltanahan hän tapaisi Meleesen -- saisiko hän
tietää tältä mitään? Mutta sen hän tiesi, että ei anna itseään
Gregsonin ja Thornen tavoin pakottaa lähtemään pois.
Yö saapuu aikaisin keskitalvella ylhäällä pohjoisessa, ja nytkin alkoi
jo hämärtää, kun ulkoa kuului ääniä. Sitten äkkiä kolkutettiin
kiivaasti ovelle. Howland pyysi tulemaan sisään, ja ovella
näyttäytyivät miehen pää ja hartiat.
-- Pohjoiselle miinalle on tapahtunut jotain, sir, ja Mac Donald
pyytää, että te tulisitte sinne niin kiireesti kuin mahdollista. Hän
lähetti minut reellä teitä noutamaan.
-- Mac Donald sanoi minulle, että miina on jo valmis sytytettäväksi,
huomautti Howland pukiessaan ylleen. -- Mitä nyt sitten on tapahtunut?
-- Vika lienee latauksessa, arvelen. Minä kuulin hänen mainitsevan
siitä. Hän toivoo, että heti tulisitte sinne.
Puoli tuntia tämän jälkeen reki pysähtyi sille paikalle, missä Howland
aikaisemmin päivällä oli nähnyt miesten sullovan tunneliin ruuti- ja
dynamiittisäkkejä. Kalliolla paloi puolikymmentä lyhtyä, mutta Howland
ei voinut kuitenkaan huomata siellä liikettä. Insinöörin saattomies
läimäytti piiskallaan, ja samassa kuului pimeydestä kuin vastauksena
siihen miesäänen huikkaus.
-- Se on Mac Donald, sir. Te tapaatte hänet toisen lyhdyn luona, missä
on miinan aukko. Hän karjuu miehille ruutikammiossa, missä näki
dynamiitin päällimmäisenä, vaikka sen pitäisi olla ruudin alla.
-- Hyvä, Howland sanoi ja riensi sinne. Mutta hän oli tuskin astunut
kymmenen askelta, kun joku kova esine osui hänen päähänsä, ja hän
vaipui hervottomana maahan. Hän kuuli kuin unessa ääniä, kuiskaavia
ääniä ympärillään; hän tunsi miten häneen tartuttiin ja häntä alettiin
kantaa jonnekin, niin että jalat laahasivat maata. Sitten hän alkoi
vajota alas -- alas -- alas -- alas -- kunnes hän lopulta meni
tiedottomaksi...