Tyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan
kuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli
ollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän
lähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin
silmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.
-- Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori
insinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin
hän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt
pienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei
ollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut
saavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen
huulensa koskettivat tytön hiuksia. -- Miksi juoksitte pois?
Tyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin
katsetta.
-- Valehtelin teille, hän kuiskasi. -- Minä valehtelin --
Sanat tarttuivat tytön kurkkuun. Howland näki, miten tyttö ponnistellen
koetti estää huultensa värähtelyä, äänensä värinää. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tyttö vaipui tukahtuneesti nyyhkyttäen tuolille ja
peitti käsillään kasvonsa. Kun Howland huomasi olkapäiden puistatuksen,
täytti omituinen ilo hänen sydämensä -- hän ei iloinnut siksi, että
näki tytön surevan, vaan siksi, että tyttö suri, mitä oli tehnyt. Nuori
insinööri lähestyi häntä hiljaa. Tytön nahkalakki oli pudonnut hänen
päästään, ja mustat, kiiltävät suortuvat valahtivat hänen kaulalleen ja
säihkyivät lampun valossa. Vähän aikaa Howland epäili, mutta pian hän
kuitenkin laski kätensä tytön painuneelle päälle.
-- Toisinaan on se ystävä, joka valehtelee, ainoa oikea ystävä, hän
lausui. -- Luulenpa, että teidät oli pakotettu -- valehtelemaan.
Yhden ainoan kerran siveli hänen kätensä hyväillen tytön pehmeitä
hiuksia; sitten nuori insinööri loittoni ja istuutui pöydän vieressä
olevalle tuolille. Hän näki, kun tyttö nosti päänsä, miten hänen
poskensa paloivat. Samoin Howland huomasi hänen kasvoillaan kyynelten
jälkiä, mutta silmissä, jotka nyt etsivät varmuutta niihin sanoihin,
jotka hän äsken oli lausunut, ei näkynyt niistä mitään merkkiä.
-- Luuletteko niin? tyttö kysyi innokkaana. -- Te siis uskotte, että
minun täytyi -- valehdella? Hän kumartui hiukan nuoren insinöörin
puoleen, ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti hänen odottaessaan
vastausta.
-- Uskon, Howland vastasi. Hän lausui tuon sanan varmuudella, joka sai
ilon salaman välähtämään häntä kohti tähdätyissä silmissä. -- Minä
uskon, että teidän täytyi valehdella.
Hän aikoi sanoa vielä jotain lisää, mutta vaikeni kuitenkin. Mutta
hänen sanojensa sisältö kuvastui siitä riemun loisteesta, joka ilmestyi
hänen kasvoilleen. Nuori tyttö väistyi sen edessä ja hänen poskensa
vaalenivat jälleen.
-- Uskon myös, että ette milloinkaan valehtele minulle toista kertaa,
Howland lisäsi.
Tyttö nousi, työnsi suortuvansa sivulle ja katsoi häneen, ja tuosta
silmäyksestä saattoi lukea, ettei hän ollut koskaan ennen tavannut
tuollaista miestä ja ettei hän tätä ymmärtänyt.
-- Minä en valehtele teille enää koskaan, tyttö vakuutti varmalla
äänellä. -- Uskotteko minua nyt?
-- Uskon.
-- Palatkaa etelään! Minä olen tullut toistamaan nämä sanani --
pakottaakseni teidät uskomaan minua. Teidän olisi pitänyt kääntyä jo Le
Pas'ssa. Ellette lähde -- huomenna -- niin --
Hänen äänensä petti -- hän antoi insinöörin itse täydentää lopun.
Howland kiiruhtikin hänen luokseen, ja hänen verensä kuohahti. Hän
tarttui tyttöä kovasti käsistä ja pakotti hänet katsomaan ylös.
-- Ellen minä lähde huomenna, niin minut surmataan, hän täydensi. --
Jos nyt tahdotte olla rehellinen minulle, niin sanokaa: kuka minut
surmaa ja miksi?
Tyttö vavahti ja vastasi:
-- Minä sanoin, etten enää koskaan valehtele teille. Jos en voi sanoa
totuutta, niin en sano mitään. Minun on mahdotonta kertoa, miksi teidän
henkenne on vaarassa.
-- Te siis tiedätte sen?
-- Tiedän.
Hän vei tytön uudelleen istumaan, istuutuen itse häntä vastapäätä.
-- Voitteko sanoa minulle, kuka olette?
Tyttö epäili, hypistellen hermostuneesti vallatonta, alaspäin
valahtanutta suortuvaansa.
-- No?
-- Jos sanoisin teille, kuka olen, tyttö sanoi viimein, -- niin
tietäisitte, kuka vaanii henkeänne.
-- Tuhat tulimmaista! Howland tuijotti tyttöön hämmästyneenä. Tämä
nousi jälleen.
-- Lähdettehän täältä? hän pyysi. -- Lähdettehän huomenna?
Tyttö tarttui ovenripaan.
-- Lähdettehän?
Myöskin Howland oli noussut ja sytytti nyt itselleen sikarin. Nauraen
hän läheni tyttöä.
-- Lähden, varmaan -- katsomaan, että te pääsette onnellisesti kotiin.
Hän palasi sohvan luo ottamaan revolveria, jonka pisti taskuunsa. Hänen
tullessaan taas ovelle sulki tyttö päättäväisesti häneltä tien.
-- Te ette lähde täältä.
-- Miksi en?
-- Siksi... Howland kuuli, miten tytön ääni värähteli. -- Siksi, että
jos lähdette, teidät surmataan.
Nuoren insinöörin naurahdus osoitti enemmän iloisuutta kuin pelkoa.
-- Minua ilahduttaa, että te tahdotte pitää minusta huolta, hän
kuiskasi hiljaa.
-- Teidän täytyy lähteä! tyttö toisti.
-- Kyllä teidän kanssanne! Howland vastasi.
-- Ei, ei -- huomenna. Teidän täytyy palata etelään -- Le Pas'han.
Ettekö voi sitä minulle luvata?
-- Ehkä, Howland sanoi. -- Sanon sen teille kohta.
Hänen varman äänensä vaikutuksesta tyttö taipui, ja hän seurasi tätä
pimeään yöhön. Tyttö kulki kiireesti edellä pientä polkua pitkin, joka
johti syvälle metsään. Kun tyttö pysähtyi ja hermostuneesti tarttui
häntä käsivarresta, saattoi Howland kuulla hänen sydämensä kiihkeän
tykytyksen ja hänen läähättävän hengityksensä.
-- Sinne on pitkä matka, hän kuiskasi. -- Ette saa saattaa minua. Jos
teidät nähtäisiin minun seurassani -- tähän aikaan vuorokaudesta...
Nuori insinööri huomasi, miten tyttö vapisi.
-- Ainoastaan vähän matkaa.
Tyttö myöntyi taas, ja he jatkoivat matkaansa, nyt hitaammin kuin
äsken, kunnes heidän edessään alkoi näkyä himmeitä valoja.
-- Nyt -- nyt teidän täytyy mennä.
Silmissä, joiden katse nyt kääntyi häneen, Howland näki jälleen sen
ihanan, suloisen voiman, joka oli valloittanut hänen sielunsa. Tässä
tilanteessa hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön
vasta muutamia tunteja, ja että hän vasta tänä iltana oli kuullut
ensimmäisen sanan hänen huuliltaan. Hän tiesi vain sen, että niiden
tuntien kuluessa hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotain, mitä hän tähän
saakka ei ollut tuntenut, ja hänet valtasi vastustamaton halu sanoa se
tytölle täällä metsän hiljaisuudessa, halu sulkea hänet syliinsä ja
tunnustaa, että tytöstä oli tullut hänelle paljon enemmän kuin
satunnainen näky. Tällä hetkellä Howland unohti ne päämäärät, joihin
hän oli pyrkinyt; menestyminen, kunnianhimo, voitto -- näistä syntyneet
tunteet väistyivät nyt uuden, tärkeämmän mielialan tieltä -- mielialan,
jonka oli aiheuttanut tuon suloisen tytön olemassaolo; ja kun hän
jälleen katsoi tyttöä silmiin, joissa oli pelokas, rukoileva ilme, hän
unohti myös sen, mikä tämä nainen oli ja olisi voinut olla; hän tiesi
ainoastaan sen, että tyttö oli avannut hänelle aivan uuden, ihanan
maailman, täynnä lupausta, joka kuumensi hänen vertaan kuin tulinen
viini. Hän painoi tytön kädet rintaansa vasten ja veti hänet niin
lähelle luokseen, että tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Howland ei
lausunut sanaakaan -- ja yhä katsoi tyttö rukoilevasti häneen. Äkkiä
nuori insinööri irrotti tytön toisen käden ja pyyhkäisi hellästi
otsalle valahtaneet suortuvat taakse sekä käänsi hänen kasvonsa niin,
että kalpea tähdenvalo valaisi niitä. Tyttö luki Howlandin katseesta
sen, mitä nuori mies ei ollut uskaltanut sanoa, ja puoliksi
tukahdutettu nyyhkytys pyrki esiin hänen huuliltaan.
-- Ei, minä en ole luvannut enkä lupaa, Howland sanoi pitäen tytön
kasvoja niin, ettei hän voinut kääntää niitä poispäin. -- Antakaa
anteeksi -- että -- että -- että minä -- teen näin. Ennen kuin tyttö
saattoi aavistaakaan, Howland oli sulkenut hänet syliinsä ja painanut
niin lähelle itseään, että hän tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä.
-- Tämä on syy, miksi minä en tahdo palata etelään, hän huudahti. --
Minä en tahdo lähteä siksi, että rakastan teitä -- rakastan teitä --
Nuori insinööri koetti pidättää sanojaan, mutta ei voinut. Kun tyttö
irtaantui hänen syleilystään, Howland luki hänen silmistään jotain,
mikä saattoi hänet ojentamaan molemmat kätensä häntä kohti.
-- Annattehan minulle anteeksi, hän pyysi. -- En aio tehdä teille
mitään pahaa. Teidän täytyi vain tietää syy, miksi en nyt tahdo lähteä
täältä.
Tyttö sanoi niin hiljaa, että Howland kuuli sen vain vaivoin:
-- Jos rakastatte minua, niin lähdette täältä. Tehkää se minun tähteni!
-- Ja te?
-- Minäkö? Howland kuuli, miten tytön ääni värisi. -- Unohdatte pian,
että -- koskaan olette -- nähnyt minua.
Alhaalta tieltä kuului samassa hiljaisia ääniä. Säikähtyneenä tyttö
kiiruhti Howlandin luo ja työnsi häntä takaisin molemmin käsin.
-- Menkää! Menkää! hän huudahti levottomana. -- Juoskaa takaisin
majaan. Lukitkaa ovenne älkääkä lähtekö ulos enää tänä yönä. Voi, jos
te rakastatte minua -- niin --
Äänet lähenivät. Howland oli erottavinaan tummia varjoja puiden
välitse.
-- En aio juosta pakoon, tyttöseni! hän kuiskasi hiljaa nauraen. --
Katsokaa!
Hän veti taskustaan esiin revolverin, joka välkkyi tähtien valossa.
Tyttö työnsi hänet syrjään pensaikkoon. He olivat pian noin kymmenen
askeleen päässä polulta. Hiljaisuuden vallitessa Howland pisti
revolverin takaisin taskuunsa. Silloin äänet kuuluivat aivan läheltä.
Nuoren insinöörin seuralainen hiipi aivan hänen viereensä, hänen
kätensä tarttuivat hänen käsivarteensa; tyttö silmäili häntä
pelästynein, rukoilevin katsein. Veri Howlandin suonissa poltti kuin
tuli. Hän ymmärsi, että juuri ne, jotka kohta kulkisivat hänen
ohitseen, olivat hänen salaperäiset vihollisensa. Ehkä ne olivat samat
miehet, jotka Le Pas'ssa olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Hänen
lihaksensa jännittyivät, ja tyttö huomasi sen. Nuori insinööri tarttui
jälleen revolveriinsa ja astui askeleen eteenpäin; hänen silmänsä
salamoivat, ja hän suoristautui. Melkein nyyhkyttäen tyttö heittäytyi
häntä vasten ja piti häntä paikoillaan.
-- Antakaa olla -- antakaa olla -- voi, antakaa olla! hän kuiskasi.
Howland voi kuulla, miten risut ratisivat lähenevien askeleista. Äkkiä
äänet vaikenivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.
Tyttö irrotti hänen käsivartensa ja kosketteli kädellään hänen
kasvojaan, hyväillen, rukoillen.
-- Antakaa olla! hän kuiskasi jälleen, painautuen nuorta insinööriä
vasten. -- Antakaa olla -- jos -- jos pidätte minusta.
Hiljaa Howland sulki hänet syliinsä, painoi hänen päänsä rintaansa
vasten, suuteli hänen hiuksiaan, hänen silmiään, suutaan.
-- Minä rakastan sinua, hän toisti.
Askeleet kuuluivat jälleen, äänet häipyivät, ja hän päästi tytön
syleilystään. Tytön huulet hymyilivät hänelle, ja siinä hymyilyssä oli
hellää moitetta, suloista anteeksiantoa, ja Howland huomasi, että hänen
poskensa olivat punaiset ja silmänsä loistivat ja säteilivät.
-- He ovat menneet, tyttö sanoi vapisten.
-- Niin, he ovat menneet.
Howland seisoi vaiti ja katseli tytön hehkuvia silmiä. Viimein hän
sanoi:
-- He ovat menneet. Ne olivat siis ne miehet, jotka aikoivat Prince
Albertissa murhata minut. Olen antanut heidän mennä -- sinun vuoksesi.
Haluatko sanoa nimesi?
-- Kyllä -- niin paljon voin sanoa -- nyt. Minun nimeni on Meleese.
-- Meleese!
Samassa Howland muisti, mitä Croisset oli sanonut hänelle. Puoliverisen
sanat, jotka olivat palanneet hänen mieleensä, olivat nyt vähällä
toistua hänen huuliltaan. "Ehkä ymmärrätte, kun sanon, että tämän
varoituksen on lähettänyt teille pikku Meleese". Mitä Croisset oli
tarkoittanut?
-- Meleese, sanoi nuori insinööri vieläkin ja katseli ihaillen tytön
kasvoja.
-- Niin, Meleese.
Tyttö vetäytyi poispäin, ja veri katosi jälleen hänen poskiltaan; ja
kun hän näki Howlandin katseen, päästi hän puoleksi pidätetyn
huudahduksen.
-- Nyt -- te ymmärrätte -- nyt te ymmärrätte -- miksi teidän tulee
palata etelään, hän sanoi melkein nyyhkien. -- On, minä tein väärin,
kun sanoin teille nimeni. Mutta tehän lähdette täältä, eikö totta?
Tehän lähdette -- minun tähteni --
-- Sinun tähtesi olisin valmis menemään vaikka maailman ääriin, Howland
keskeytti hänet. -- Mutta sinun täytyy sanoa minulle syy. Minä en
ymmärrä sinua. En käsitä, miksi he tahtoivat Prince Albertissa surmata
minut. En tiedä, miksi minun henkeni on täällä vaarassa. Croisset sanoi
minulle, että varoituksen lähetti eräs tyttö, jonka nimi oli Meleese.
Mutta minä en ymmärtänyt häntä. Mikäli tiedän, ei minulla koskaan ole
ollut vihollisia. Mitä hän tarkoitti? Mitä sinä tarkoitat? Miksi
tahdot, että minä lähtisin Wekuskosta? Kaikki tämä tuntuu minusta
tavattoman salaperäiseltä. Miksi olen vaarassa? Velvollisuutesi on
antaa minulle selitys. Minä olen ollut rehellinen sinua kohtaan. Minä
rakastan sinua. Minä tahdon, jos tarvitaan, taistella sinun puolestasi
-- mutta sinun täytyy sanoa minulle -- sanoa minulle --
Tyttö kuunteli häntä, ja näytti siltä kuin nuoren insinöörin sanat
olisivat vieneet häneltä puhekyvyn.
-- Etkö tahdo sanoa minulle sitä? Howland kuiskasi. -- Meleese --
Tyttö ei tehnyt vastarintaa, kun hän nyt toisen kerran veti hänet
syliinsä suudellakseen.
-- Meleese, etkö halua sanoa minulle?
Meleese kohotti päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Jos sanon sen teille, tyttö vastasi, -- ja siten petän niitä, joita
rakastan, lupaatteko siinä tapauksessa, ettette tee pahaa kenellekään
heistä, vaan -- vaan palaatte etelään?
-- Ja jätän sinut?
-- Niin -- jätätte minut.
Meleesen ääni oli puolittain nyyhkytystä.
-- Minä vannon tekeväni sen, mikä on parasta sinulle -- ja itselleni,
Howland sanoi, hyväillen häntä. -- Vannon, etten tee pahaa kenellekään
heistä, joita sinä tahdot suojella. Mutta en lupaa jättää sinua.
Lempeällä liikkeellä Meleese irrottautui nuoren insinöörin syleilystä,
asettuen hänen eteensä.
-- Ajattelen asiaa, hän kuiskasi nopeasti. -- Sanon ehkä sen teille
huomenillalla -- täällä -- jos pidätte lupauksemme ja teette sen, mikä
on parasta itsellenne -- ja minulle.
-- Sen vannon!
-- Minä tulen tapaamaan teitä tänne -- samaan aikaan kuin nyt -- kun
muut nukkuvat. Mutta -- huomenna teidän täytyy olla varovainen --
varovainen. Olettehan?
-- Minä lupaan!
Meleese katosi kuin varjo. Howland kuuli hänen nopeat askeleensa ja
näki hänen häipyvän metsän pimentoon. Hän seisoi vielä hetken ja
kuunteli. Sitten hän palasi reippain askelin majaansa.