Samassa kun reki oli kiitänyt heidän ohitseen Howland oli huudahtaa
Croisset'n nimen; hän sysäsi Gregsonin syrjään ja työntyi ulos, ja
hänellä oli kova halu lähteä seuraamaan noita henkilöitä, jotka
viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa olivat niin
salaperäisellä tavalla sekaantuneet hänen asioihinsa.
Gregsonin ääni sai hänet jälleen tajuihinsa.
-- Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä,
Howland, hän huudahti nauraen. -- Kauniit kasvot tekevät siis sinuun
täällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet
ollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa --
Howland keskeytti hänet.
-- Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?
-- En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä!
Huomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät.
Olisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole
huvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan
rakastuisi ensi silmänräpäyksessä! -- Mutta olisinpa minä nähnyt tuon
tytön ennen --
-- No, riittää, Howland murahti. -- Palatkaamme sisään aterioimaan!
-- Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön
kasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan
ennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki
ohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.
-- Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.
-- Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi,
olkapäitään kohauttaen.
-- Miksi hän sitten "katseli sinua pitkään?" Tahtoi ehkä aloittaa
mielistelyn.
-- Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. --
Hänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin -- niin, hän
katsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein
ajattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista
mielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?
-- Vain pelkästä uteliaisuudesta, Howland vastasi. -- Minä en pidä
keimailusta.
-- En minäkään, Gregson virkkoi miettiväisenä. Samassa tuotiin ruoka
sisään, eivätkä he aterian aikana vaihtaneet montakaan sanaa. Howland
oli huolellisesti tarkannut Gregsonia ja saanut varmuuden siitä, ettei
tämä tiennyt mitään Croisset'sta eikä tytöstä. Hän oli nyt entistä
enemmän ymmällä. Lisäksi meni yli hänen ymmärryksensä se, että Gregson
ja Thorne -- molemmat maan etevimpiä insinöörejä -- saattoivat
vapaaehtoisesti luopua sellaisesta tehtävästä kuin Hudson-lahden
rautatien rakentamisesta syystä, että he olivat "väsyneet koko
kolkkaan".
Vasta kun he olivat nousemassa pöydästä Howland huomasi, että Gregsonin
vasemmasta kädestä puuttui pikkusormi. Hän huudahti kummastuneena, ja
Gregson veti samassa kätensä piiloon.
-- Pikku tapaturma, hän sanoi. -- Sellaista sattuu täällä usein.
Howland oli itsepintainen; hän tarttui ystävänsä loukkaantuneeseen
käteen ja tarkasteli sitä.
-- Merkillinen arpi, hän huomautti. -- Kas kun en huomannut sitä ennen.
Sinun sormesihan on katkaistu. Miten se on tapahtunut?
Hän huomasi Gregsonin hermostuneena punastuvan.
-- Hm -- sormeen ammuttiin -- siitä on jo useita kuukausia. -- Mutta
sikarit odottavat meitä!
He lähtivät ruokasalista ja menivät siihen hotellin huoneeseen, joka
oli puoleksi eteinen, puoleksi kapakka. Siellä istui tusina
hauskannäköisiä Le Pas'n miehiä. Isäntä viittasi Howlandille ojentaen
hänelle kirjeen.
-- Se saapui sillä aikaa kun te söitte, hän selitti.
Vilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren
murtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen
kasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa
silmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä,
jonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat
saivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon
vihellyksen.
Kirje kuului seuraavasti:
"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua
nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy
huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette
pääse koskaan sieltä hengissä takaisin."
-- Mitä hittoa! Howland huudahti.
-- No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.
Howland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.
-- Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. -- Tule, Gregson,
menkäämme ulos.
Päästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli
revolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le
Pas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt
Croisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä
mitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet
päivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen
kirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.
-- Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva
Mac Donald ihastuneena. -- Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti
minulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.
-- Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin
hotelliin. -- Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?
-- Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. -- Olen jo
saanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt
nukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?
-- Heti kun olemme haukanneet aamiaista -- jos sinulla on kiire.
-- Kyllä on. Hyvää yötä!
Howland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän
istui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän
kävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat.
Alussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta
nyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan
suunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi
takaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei
yleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että
Wekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei
kuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää -- ja kylmäverisesti
vain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää
näyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään,
oli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne
kaikkialla -- pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa
tähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa
kauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai
noissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat
hänelle valehdelleet. "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen
tehnyt!" -- Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit
uudelleen. "Uskokaa minua nyt!" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan
selvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli
houkutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren
insinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet
vaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön.
Tarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön
kuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva
suu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka -- ne olivat
lakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä
viehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden
kasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti
piilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.
Howland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui.
Hänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta
kuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään
ikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa
aamiaisella.
-- Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään.
Gregson lisäsi: -- Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En
tulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton,
sillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin
menetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen.
Eihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?
-- Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, --
en uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa.
Mikä ajaja on miehiään?
-- Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine -- hän on meidän ainoa
uskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille
ruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään
hänestä.
Niin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland
paiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä
välähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin
reippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson
ystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri,
ja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään
välinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.
-- Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. -- Sinä tiedät, että
liikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista -- että ihmiset täällä
ovat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan
tai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain
siksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida
leiriäsi!
Hän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland
istuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi
Gregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä
karjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin,
nojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta
olotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle
ladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka
ulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen
ruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät
koirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä
pitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja
alkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin,
rinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan
eteenpäin.
Matka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella
kädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien
harmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista
hänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan
rasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa;
hänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat
vihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren
vuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli
nyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.
-- Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. -- Mutta suuri Jumala, tehän tapatte
koirat!
Jackpine irvisti.
-- Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä!
[Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]
Ihaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä
erämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä,
mutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran
lähettyviltä.
-- Ei koskea siihen! intiaani huudahti. -- Se ole puoliksi koira,
puoliksi susi -- tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa
sitä!
-- Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt,
sanoi Howland. -- Tässä maassa on todellakin ihmeitä.
Kun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä
päivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin
parisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä
hän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista
ruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin
onnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet
cree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi
häntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla
variksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten,
juuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen
nukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui
luokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.
-- Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin,
Jackpine. Mitä sanot siihen?
Intiaani kääntyi puoliksi ja päästi tukahutetun naurun, samalla kun
hänen kasvoilleen levisi irvistys.
-- Gregson -- hän ole pelko, Jackpine virkkoi. -- Täällä ei on pahoja
ihmisiä. Hän ole pelko -- minä kyllä sen arvaa.
-- Oli pelko -- minkä vuoksi?
Jackpine kumartui nuotioon päin. Sitten hän suoristautui, koukisti
vasemman kätensä pikkusormen ja osoitti sitä toisella kädellään.
-- Ehkä sormensa tapaturman vuoksi -- ehkä ei, hän vastasi.
Kymmenelläkään kiihkeällä kysymyksellä ei hänen onnistunut saada
Jackpinea sanomaan mitään enempää. Howland huomasi, että ajomies katui
noita muutamia harvojakin sanojaan. Nuori insinööri alkoi nyt muistella
Gregsonin kummallista käytöstä, hänen suurta haluaan poistua tästä
maasta ja hänen vastenmielisyyttään palata käymään Wekuskossa. Kaikkeen
tähän hän ei voinut olettaa muuta kuin yhden ainoan selityksen. Gregson
oli jollain tavoin sekaantunut siihen samaan salaisuuteen, joka nyt
ympäröi häntä itseään, Howlandia, ja päättäen Jackpinen sanoista hänen
ystävänsä puuttuvalla sormella oli myös jotain tekemistä tämän
arvoituksen kanssa. Ehkä Thorne antaisi hänelle kaikesta tästä
tyydyttävän selityksen -- jos sellaiseen todellakin oli syytä. Vai
olisiko mahdollista, että he jättäisivät hänet tietämättömäksi niistä
mahdollisista seikoista, jotka karkoittivat heidät pois tältä
pohjoiselta alueelta?
Howland paneutui levolle, eikä piitannut sen enempää vartioimisesta.
Kun Jackpine herätti hänet, höyrysi jo valmiina lämmin aamiainen, ja
hänen jälleen matkatessaan läpi metsien kaikkosivat kaikki
epämiellyttävät aavistukset ja tunteet. Jackpine antoi melkein koko
päivän koirien juosta niin paljon kuin ne jaksoivat ja vakuutti heidän
pääsevän perille Wekuskoon ennen yötä. Oli jo pimeä, kun he ajoivat
metsästä aukeamalle, ja Howland näki tulien loistavan siellä ja täällä.
Intiaani pysäytti koirat aukeaman laidalla olevan hirsimajan edustalla,
joka oli melkein puiden suojassa. Se oli useiden satojen askelten
päässä lähimpänä näkyvästä tulesta, ja polkematon lumi sen ympärillä
osoitti, ettei rakennuksessa ollut asuttu viime aikoina. Jackpine otti
taskustaan avaimen ja sanaakaan sanomatta avasi raskaan oven.
Heitä vastaan tulvi kylmä kostea ilma, heidän tirkistellessään eteensä
pimeässä. Raapaistessaan tulitikun Howland kuuli intiaanin nauravan
hiljaa, ja kun suuri kattolamppu oli sytytetty, hän käänsi irvistäen
katseensa insinööriin päin.
-- Gregson ja Thorne -- teki tämän majan tullessaan tänne, hän sanoi
hiljaa. -- He ei tahtoneet olla liian lähellä kolinoita -- kaunis
paikka tämä -- täällä on rauha yöllä. He asui täällä vähän aikaa -- he
muutti sitten asumaan leiriin. Gregson ja Thorne sanoi, on liika
kaukana ihmisistä. Mutta ei ole se. Thorne on pelko -- Gregson myös on
pelko.
Olkapäitään kohauttaen avasi hän suuren lieden luukun.
Howland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella
huomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle
oli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset,
että ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä
taulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas
turkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland
arveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa
tarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin
sitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.
-- Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?
-- Niin.
-- No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun
tulostani.
Silmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven
jälkeensä.
-- Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä.
-- Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo
Gregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä
puolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua
tietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.
Hän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli
arvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli,
kuvastin ja pesuteline.
Hän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean
ääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui
sisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli
sitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme
kuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies
parhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja
korkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein
hän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin
ihanne. Ja nyt --
Nuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin
liike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut
turkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa
olivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen
ilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen
kalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.
-- Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. -- Mitä sinä tuijotat, ihminen?
Olenko minä niin aaveen näköinen?
-- Miten on sinun laitasi, Thorne? Minä tapasin Gregsonin
puolikuolleena Le Pas'ssa, ja nyt sinä --
-- On ihme, Jack, että sinä et lue vain nimeäni jostakin pienestä
puurististä sen sijaan, että nyt näet minut ilmielävänä edessäsi,
Thorne sanoi, hermostuneesti nauraen.
Thornen olan yli Howland näki vilaukselta intiaanin kasvot. Tämän
silmissä välähti tumma salama. Hänen hampaansa loistivat hetken,
paksujen huulten vetäytyessä pilkkahymyyn.
Thorne istuutui takan viereen ja hieroi käsiään.
-- Meillä on ollut kiusoja, Jack, hän lausui viimein. -- Gregsonia ja
minua on vainonnut huono onni siitä saakka kun tulimme tänne leiriin,
ja nyt me emme jaksa olla täällä enää kauempaa. Kuluu ainakin kuusi
kuukautta ennen kuin me olemme jälleen ihmisiä. Sinä tapaat täällä
kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä. Linja on porattu auki aivan
lähelle lahtea; meillä on kolmesataa työmiestä, hyvät varastot, ja
mikäli minä tiedän, ei Wekuskossa ole ainoatakaan epäystävällistä
ihmistä. Luultavasti otamme Gregson ja minä rakentaaksemme radan pään
Le Pas'ssa myöhemmin keväällä. Sinä kyllä saat radan valmiiksi lahdelle
saakka.
-- Olen pahoillani, että teidän on käynyt niin huonosti, Howland sanoi.
Hän kumartui hyvin lähelle Thornea ja kysyi: -- Onko täällä ketään
Croisset-nimistä miestä -- tai tyttöä, jonka nimi on Meleese?
Hän tarkasteli tutkivasti Thornea, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt
värähdystäkään, mikä olisi saattanut vahvistaa hänen epäilyksiään.
Päinvastoin Thorne katsoi kummastuneena häneen.
-- Ei minun tietääkseni, Jack. Mutta palkkauslistastahan näet, jos
työmiehistä on joku senniminen. Heidän joukossaan on viisitoista,
parikymmentä nainutta miestä, joilla on perheet. Gregson muuten tuntee
tytöt täällä paremmin kuin minä. Koskeeko asia jotain erityistä
toimitettavaa?
-- Minulla on heille vain terveiset, jos satun tapaamaan, Howland
virkkoi välinpitämättömästi. -- Tämäkö tulee asunnokseni?
-- Jos tästä pidät. Loukkaannuttuani muutimme, Gregson ja minä,
leirille. Lähemmäksi työpaikkaa, ymmärräthän.
-- Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin
samaan aikaan, Howland sanoi. -- Gregsonin arpi oli pahan näköinen.
Kuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että
sellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!
Thorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi
katsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen
niin kuin joku miina olisi räjähtänyt.
-- Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. -- Mutta -- hm --
eikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?
-- Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?
Viimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin.
Jackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.
-- Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi
viimein.
-- Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi
intiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut
häntä. -- Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun
tulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista
kahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä
poltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette
peittäneet ikkunan laudoituksella?
Vasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana,
jonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin
valmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota
laitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi
puoliksi nauraen:
-- Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä
sormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?
Hän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät
vanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin
ajan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine
lähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.
Heidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja
alkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia
seikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa
menettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista
kokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli
vakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään
Wekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja
seutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat
häneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että
he tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen
viittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut
sitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin
Thorne oli itse rehellisyys -- hän oli viimeinen pettämään ketään
toveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan
vanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista
tyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi
hänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen
ikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että
hänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.
Vaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan
ollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen
verhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän
aivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän
saakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista
tikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä.
Tuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi -- hiljaa, mutta
kuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.
Ponnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen
riisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän
läheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän
pysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin
ajan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus
uudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.
Kuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti
hiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui
jälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti
tarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.
Silmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä
sanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä
valkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui
takaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä
hartaimmin halusi tavata -- hän, joka oli joutunut näyttelemään niin
merkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä
ensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka
hetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään
sanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan
hänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka
edestä hän oli valmis -- sen hän tiesi nyt -- uhmaamaan kaikkia niitä
vaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.