Varoitus

Howland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun

hän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen

vieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että

huone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti

kipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen

päätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän

huomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin

loukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa

lamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin.

Jean kurkisti sisään.

-- Kas, te olette valveilla, -- hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli

sisään. -- Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte

helposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui

äänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.

-- Onko laitani pahoin, Croisset?

-- Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.

-- Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. -- Minun täytyy lähteä

huomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han --

-- Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. -- Tuntuuko teistä siltä

kuin voisitte lähteä?

Howland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin

patjalle.

-- Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin

ruskeaan käteen ja lausui: -- Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En

tiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa

minut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö -- minä

menin sinne hänen kanssaan --

Samassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti

kummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi

Croisset'ia tutkivasti.

-- Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. -- Kuka hän on?

Miksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?

Hän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in

kasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin.

Mutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä

liikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea.

Keskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.

-- Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La

Pas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää

takaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä

vetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. -- Ehkä ymmärrätte, hän

lisäsi innokkaana, -- kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille

-- pikku Meleese!

Ennen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo

kadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut

vastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta

hän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen

poskensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen

illan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu

pettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella

hymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä

ajatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti

heittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei

ollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:

"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!"

Howland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat.

Hän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä;

maatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon

saman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä

tähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui.

Jos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän

sitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen

hätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon

vieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien

kosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki

vienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn.

Oliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat

houkutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän

kuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli

tyttö hänelle valehdellut -- hän ei ollut mykkä!

Pahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi,

hän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä

hän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. --

Kuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen

varoituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut

ketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen

tavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku

erityinen merkitys. "Ehkä ymmärrätte", oli Croisset sanonut, ja Howland

pinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän

viimein väsyi.

Nousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään

ikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa

ei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella

paahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili,

nähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.

-- Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen

viereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että

Croisset oli mukananne!

Howland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

-- Niin -- se oli -- epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi,

tirkistäen isäntää kasvoihin. -- Missä Croisset on?

-- Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se

Croisset! Saapui eilen Lac la Rougesta -- maasta, joka on sadan

peninkulman päässä täältä -- ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen

tuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin

huomata.

-- Tiedättekö jotain hänestä? Howland kysyi innokkaana.

-- En. Hän käy täällä vain pari kertaa vuodessa.

Insinööri haukkasi palasen paahdettua leipää ja ryyppäsi kahvia päälle.

Hetken kuluttua hän kysyi hyvin välinpitämättömänä:

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Meleese-nimisestä henkilöstä?

-- Meleese -- Meleese -- Meleese, isäntä toisti ja tuumiessaan

hypisteli sormillaan tukkaansa. -- Nimi kuulostaa minusta tutulta,

mutta en kuitenkaan voi muistaa. -- Äkkiä hän sitten huudahti: -- Oh,

nyt muistan. Kaksi vuotta sitten meillä oli keittäjä, jonka nimi oli

Meleese.

-- Se, jota minä tarkoitan, on nuori nainen, Howland sanoi olkapäitään

kohauttaen.

-- Keittäjä Meleese onkin jo kuollut, isäntä virkkoi ja nousi

lähteäkseen. -- Minä lähetän puolen tunnin kuluttua hakemaan

tarjotinta.

Muutamia tunteja myöhemmin Howland kömpi ylös vuoteesta ja valeli

päätään kylmällä vedellä. Tämän tehtyään hän tunsi itsensä

virkeämmäksi, pukeutui ja meni alas. Päätä särki vielä hieman, ja hän

oli voimiltaan heikko, mutta muita jälkiä tappelusta ei enää ollut

havaittavissa. Hän söi päivällistä, ja iltapäivällä tunsi hän itsensä

jo niin voimakkaaksi, että sytytti sikarin ja lähti ulos pienelle

kävelylle. Ensin hän ajatteli lähteä kiinalaiseen ravintolaan ottamaan

selvää tytöstä, mutta muuttikin aikomustaan ja alkoi seurata

eilisiltaisia jälkiä joelle. Hän saapui sille paikalle, missä hänen

kimppuunsa oli hyökätty, ja katseli taistelun jälkiä lumessa. Siellä,

missä hän ensin oli nähnyt puoliverisen, näkyi lumessa veripilkkuja.

Lumessa näkyi selvästi, minne päin haavoittunut mies oli ryöminyt, ja

Howland lähti siihen suuntaan, käsi lujasti revolverillaan. Metsästä

hän löysi pienen aukeaman, jossa oli leirin jätteitä sekä kasa

koivunriukuja, joita nähtävästi oli käytetty teltan tukina. Hän kuopi

saappaallaan tuhkaa, mutta esiin ei tullut yhtään kipinää, mikä olisi

osoittanut, että leiriä oli hiljakkoin käytetty. Howland saattoi tehdä

ainoastaan sen johtopäätöksen, että epäonnistuneen murhayrityksen

jälkeen hänen tuntemattomat vihollisensa olivat koonneet tavaransa ja

paenneet. Heidän mukanaan oli myös nähtävästi lähtenyt se tyttö, jonka

kauniit kasvot ja suloiset silmät olivat houkutelleet Howlandin ansaan.

Mutta minne he olivat lähteneet?

Hän tarkasteli huolellisesti hylättyä leiripaikkaa. Kovalla

jäänpinnalla näkyi koirain käpälien sekä leveän reen jälkiä. Viholliset

olivat siis edellisenä yönä lähteneet pohjoiseen.

Palatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän

tyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka

piti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana.

Kun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen

työintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille.

Croisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin

hidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi.

Taistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut

onnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa

uhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä

edessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen,

jonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan

Gregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja

siksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen

maailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää

kaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää

muutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä

todellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti

asettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien

varalle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen

kuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen

metsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.

Oli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun

sarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa

resinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo

odottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne,

ollut sen mukana häntä vastassa.

-- Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka

olivat tulleet häntä noutamaan. -- Thorne on Wekuskossa.

Ensimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja

hänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä

syvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan,

hänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin

siemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä

kaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta

neljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten

raikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten

runsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.

Valkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita

siellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen

lumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset

säteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä

avautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa

suurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja

päästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen

tuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista

maata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili

sitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi

katseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin;

hän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen

peittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei

ollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja

jollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut.

Gregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen.

Tämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki

riemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti

entistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja

innostuksessaan.

Hän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut

entinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin

ja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne,

jotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.

Lyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien

suojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin

etelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan

puutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se

oli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.

-- Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. -- Tuossa tulee Gregson.

Kookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen

Howlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen

pihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti

nuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut

sama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen,

iloinen ja vilkas mies, ei.

-- En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson

huudahti tarttuessaan hänen käteensä. -- Vielä kuukausi, niin minä

olisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!

-- Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän,

Howland vastasi. -- Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?

Gregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli

lyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana

seuralaiseensa.

-- Sairasko? Olen vähän -- ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan.

Ellei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä

olisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että

ennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä,

puoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta

inhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!

-- Sitä et voikaan! Howland virkkoi. -- Tiedäthän, etten minä koskaan

ole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi

nauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. -- Miten on niiden

laita täällä?

-- Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat

loistaa. -- Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön,

mikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen

oikeata havannaa -- sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! -- jos saisin

tietää, kuka hän oli!

He olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui

yltään paksut turkkinsa.

-- Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi

innostuneena.

-- Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu,

yllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin

minun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!

-- Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland

väkinäisen välinpitämättömästi.

-- En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.

-- Entä miestä, jonka nimi on Croisset?

-- En tunne sellaistakaan.

-- Sinäpä olet totisesti huvittava! nuori insinööri sanoi. -- Mutta

minä olen nälkäinen kuin susi!

Ulkoa kuului ruoskan läimäyksiä, ja Gregson meni ikkunan luo, joka

avautui aukihakatulle paikalle metsään päin. Silmättyään ulos kiirehti

hän siinä silmänräpäyksessä ovelle ja huusi Howlandille:

-- Kautta taivaan, täällä hän on, poikani! Pian, jos tahdot nähdä

hänestä edes vilauksen.

Howland riensi ovelle hänkin. Kuului jälleen ruoskan läimäys,

kovaääninen huuto, ja koirien vetämä reki kiirehti heidän sivuitseen

kadoten pimeyteen.

Myöskin Howland oli vähällä huudahtaa, sillä hän oli tuntenut

Croisset'n sekä hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama

tyttö -- yhtä kalpeana ja tuijottavana kuin Howland oli nähnyt hänet

hotellin ikkunasta Prince Albertissa -- joka oli houkutellut hänet

erämaahan ansaan.