Howland oli tyytyväinen, että hän nyt sai olla hetken vaiti. Hän alkoi
ajatella, miten harvinainen tällainen seikkailu oli miehelle, jolla oli
vastuu mannermaan suurimman rautatieyrityksen toteuttamisesta ja jonka
piti seuraavana aamuna kello kahdeksan matkustaa työpaikalleen. Hänessä
liikkui sekavia tunteita, ja hän tuumi, mitä Van Hoen sanoisi, jos
tietäisi tämän.
Hän katsahti seuralaiseensa, jonka upeaa tukkaa ja lumoavia kasvoja hän
ei voinut tarpeeksi ihailla. Hän pelkäsi, että hän voisi näissä oloissa
käyttäytyä tyhmästi. Siinä tapauksessa hän ei voisi lohduttaa itseään
muulla kuin -- ettei siitä illasta, joka hänen oli pakko viettää Prince
Albertissa, muodostunutkaan niin ikävä kuin hän oli odottanut.
Howland pysähtyi joen rannalle, missä lautta oli puoliksi maalle
vedettynä, ja hän katsahti tyttöön ihmetellen. Tämä vain hymyili ja
osoitti vastakkaista rantaa.
-- Minä olin siellä jo illalla, virkkoi Howland. -- En nähnyt siellä
ainoatakaan asumusta, kuului vain susien ulvomista. Menemmekö sinne?
Hän tunsi käsivarttaan heikosti puserrettavan, jolla tavalla tyttö
tahtoi saada hänet ymmärtämään, että juuri sinne hänellä oli aikomus
viedä uusi tuttavansa. Howlandia alkoi hiukan arveluttaa. Joen toisella
puolen ulottui honkametsä aina rantaan saakka. Hän tiesi, että tässä
oli Prince Albertin raja. Tuolla erämaassa saattoi olla joku hökkeli,
mutta jos oli, ja jos tyttö tahtoi johdattaa hänet sinne, niin miksi
hän oli sanonut olevansa vieras täällä? Miksi hän oli pyytänyt apua
juuri häneltä, miksei hän ollut kääntynyt niiden puoleen, jotka hän
tunsi?
Howland teki hiljaa itselleen nämä kysymykset ja ennen kuin he
kiipesivät virran toiselle rannalle, hän sanoi:
-- Sanotte olevanne vieras täällä?
Tyttö hymyili ja nyökkäsi.
-- Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt,
Howland jatkoi. -- Minne aiotte minut viedä?
Tällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa
selvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen
jokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että
tästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille
saloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja
intiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n
ja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan
lumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat
tulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut
lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa,
ja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä
kasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi
lukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui
suru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut.
Äkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen
yhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö
laski kevyesti kätensä hänen olalleen.
-- Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. -- Tarkoitatteko,
että teillä on leiri täällä?
Tyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen
seuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin
herttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä
häntä kohden.
-- Te! hän huudahti. -- Teilläkö -- leiri täällä? Hän tarttui tytön
käsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit
kasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi
hänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut
koskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen
ruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä,
tuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin;
unohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten
silmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen
hänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi
taaksepäin ja päästi tytön kädet.
-- Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen
ajatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua
eteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki
edessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän
kääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä
kalmankalpeat.
-- Mitä nyt? Howland huudahti. -- Sanokaa --
Hän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta
tyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo.
Iso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut
aikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan.
Mutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän
vältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja
Howland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja
häntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin
revolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti
irroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat.
Tuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan
syvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset
voimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän
potkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi.
Päällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan
lumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän
oli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen
päässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä
kohti.
-- Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. -- Minä tässä
-- Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun --
miten teillä onkaan tapana sanoa? -- kreivin aikaan!
Howland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot,
jotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori
insinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain
ympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä
oli kadonnut.
-- Minä satuin tulemaan -- juuri parahiksi, Croisset jatkoi. -- Tulkaa,
meidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän
tarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman
määräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että
hänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi
käsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä
huudahtaa tuskasta.
-- Tyttö? hän sammalsi.
Croisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.
-- Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen
äänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten
lähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä
raskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville
muutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku
kohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan
lumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen
äänen huudahtavan:
-- Jumalan tähden, te tapatte hänet -- te tapatte hänet!
Howland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään
sanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.
-- Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän
ponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla -- Howland oli pyörtynyt --
lausui hän itsekseen: -- Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän
ihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut
vähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä
hulluja!