Howland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden
kasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa
oli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään
haaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin
kerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan
entiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli
kohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.
-- Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella
itseään. -- Ja hänen silmänsä...
Mutta hän ei ajatellut yksinomaan kauniita silmiä eikä kauniita
kasvoja, hän tuumi myös, minkä takia tyttö oli pysähtynyt juuri sen
ikkunan eteen, jonka ääressä hän istui. Ja miksi tyttö oli katsellut
häntä niin kiintyneesti kuin olisi tahtonut häneltä jotain? Hänen
poskiensa puna ja huultensa hymy häipyivät pian, kun hän rupesi
syyttämään itseään siitä, ettei hän varmaankaan ollut käsittänyt sitä,
mitä tuo nainen mahdollisesti oli koettanut saada häntä ymmärtämään.
Mutta olisikohan tyttö erehtynyt, ehkä hän oli hakenut toista henkilöä?
Ehkä hän oli ensin luullut Howlandia etsimäkseen henkilöksi, mutta
huomattuaan erehtyneensä olikin kiirehtinyt pois! Tavallisissa
olosuhteissa olisikin Howlandista tämä selitys tuntunut aivan
luonnolliselta, mutta tänä iltana hän oli toisenlaisessa mielentilassa
ja rupesi tuumimaan, että vaikka ratkaisu olisikin ollut oikea, ei se
kuitenkaan selittänyt syytä tytön kasvojen kalpeuteen ja ihmeelliseen
rukoukseen, jonka Howland oli lukenut hänen silmistään.
Se oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut hänelle, ja hän astui ulos.
Kauempana saman kadun varrella -- noin neljännespeninkulman päässä --
loistivat valot pienen kiinalaisen ravintolan ikkunoista, ja hän
suuntasi askeleensa sinne.
-- Minäpä poikkean tuonne juomaan kupillisen teetä, hän virkkoi
itsekseen, heitti pois sikarinpätkänsä ja veti keuhkonsa täyteen
kylmää, kuivaa ilmaa. -- Miten ilta olikaan ihana! Toivoisinpa, että
Van Hoen olisi täällä!
Hän pysähtyi ja kääntyi taas katsomaan pohjoiseen. Lukemattomat
tähtisarjat, jotka heijastivat välkkyviä valojaan, ja joen toisella
puolen oleva tumma erämaa alkoivat lumota häntä yhä enemmän ja enemmän.
Siitä aamusta saakka, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt tämän
kummallisen jäämaan, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut
suoniinsa uutta verta, ja hän riemuitsi siitä, että onni ja menestys
odottivat häntä juuri täällä. Koskaan hän ei ollut edes uneksinutkaan
tällaisesta elämän riemusta. Nyt siinä tuijottaessaan kaukaista
napaseutua hän tuli ajatelleeksi, oliko hänen uskonsa, ettei hän ollut
tippaakaan haaveilija, sentään oikea. Ainainen työ ja ankara toiminnan
todellisuus oli johtanut hänet siihen, että hänestä näyttivät
hullunkurisilta kaikki runollisuus -- ja naiset. Mutta täytyi hänen
sittenkin olla rehellinen itselleen ja myöntää, että hän toki oli aina
nauttinut haaveellisuudesta kaikkialla, missä oli sitä tavannut. Nyt
viimeksi hänen verensä oli lämminnyt niiden kauniiden kasvojen
näkemisestä, jotka hän niin äkkiarvaamatta oli erottanut yön
pimeydestä.
Hän kuuli takaansa pianon rämpytystä. Hänen astuessaan sisään
ravintolaan vilahtivat ohitse mies ja nainen, ja näiden punakat kasvot
ja epävakaa käynti varmensivat hänen aavistustaan ravintolan
epäilyttävyydestä. Howland astui suureen saliin, joka oli täynnä pöytiä
ja tuoleja; siellä tunkeutui sieraimiin merkillisiä tuoksuja. Pöydän
ääressä istui pitkäpalmikkoinen kiinalainen pää käsivarsien varassa.
Tiskin takana seisoi toinen, liikkumattomana kuin obeliski, ja katseli
kehottavin silmäyksin Howlandia hänen astuessaan sisään. Ylhäältä
kuului pianonsoittoa, ja nyökäytettyään ystävällisesti nuori insinööri
astui ylös rappusia.
Soitto lakkasi, kun kuultiin hänen askeleensa. Hän hämmästyi suuresti
sitä näkyä, joka hänet nyt kohtasi. Hän tuli huoneeseen, joka oli
alakerran salille täydellinen vastakohta. Tämä yläkerran huone oli mitä
upein; sen seiniä peittivät kauniit itämaiset verhot, pöytiä
suojustivat silkkikaihtimet, ja istuinten päällyksiä somistivat
koruompelukset. Howland istuutui pöydän ääreen ja soitti tarjoilijaa.
Hänen luokseen kiirehtikin heti mustiin puettu kiinalainen, jonka tukka
oli leikattu lyhyeksi.
-- Teetä, Howland sanoi, ja lisäsi samassa itsekseen: Hiton hieno
paikka tällaiseksi erämaan ravintolaksi! Ihmettelenpä --
Hän silmäili uteliaana ympärilleen. Vaikka kello oli vasta yksitoista,
näyttivät huoneet jo tyhjiltä. Kuitenkin Howland oli varma siitä,
ettei ravintola ollut tyhjä. Hän aavisti, että ihmisiä oli hänen
lähettyvillään. Hän nimittäin tunsi tupakansavun seasta lievän katkeran
tuoksun, ja maksaessaan teensä kohautti hän olkapäitään huomiostaan
varmistuneena.
-- Opiumia, niin totta kuin nimeni on Jack Howland, hän lausui
itsekseen tarjoilijan poistuttua. -- Mitenkä suuri menekki sillä täällä
lienee?
Hän maistoi teetään ja tähyili uteliaana joka puolelle. Tuskin
kiinalainen oli mennyt, kun hän kuuli askelia rappusilta. Samassa
silmänräpäyksessä hän oli huudahtaa hämmästyksestä, sillä ovella
seisoi, katsoen häntä epäilevästi suoraan silmiin, sama nuori tyttö,
jonka hän oli nähnyt hotellin ikkunasta.
Pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat, mutta sinäkin aikana
ehti tuon kauniin olennon kuva painua Howlandin sieluun. Aina ennen
tähän asti, kun hän oli nähnyt kauniita naiskasvoja, hän oli ihaillut
niitä kylmästi ja tunteettomasti, ja hän oli arvostellut niitä kuin ne
olisivat olleet vain jotain hänen omien kättensä työtä. Mutta nämä
kasvot herättivät nyt hänessä aivan outoa mielenkiintoa. Ne olivatkin
kieltämättä ihanat kasvot. Siitä hän oli selvillä heti. Nyt ne eivät
myöskään olleet niin kalpeat, jollaisina hän ne oli nähnyt ikkunan
läpi. Tytön poskia peitti nyt hieno puna, hänen kauniit huulensa olivat
erillään toisistaan, ja hän hengitti kiivaasti, kuin olisi rasittunut
noustessaan ylös portaita. Mutta hänen silmänsä, ne ne saivat veren
Howlandin suonissa virtaamaan tulisemmin. Oh, niin lumoavat silmät!
Tyttö kääntyi nopeasti ja istuutui kaukana olevaan pöytään, niin että
Howland saattoi nähdä hänen kasvonsa ainoastaan sivulta. Se oli hänelle
vain uusi puoli tuon ovella näyttäytyneen olennon kauneudesta, ja hän
tarkasteli tyttöä lakkaamatta, tämän ollessa tietoinen siitä. Howland
täytti kuppinsa uudelleen, iloiten siitä, ettei tyttö ollut istuutunut
minkään kaihtimen taakse. Purppuraisista poskista nuoren insinöörin
katse siirtyi tytön tuuheisiin, kiiltäviin hiuksiin, jotka paksuina,
pehmeinä aaltoina puolittain peittivät hänen korvansa ja päättyivät
niskassa suureksi kiehkuraksi. Ensimmäistä kertaa Howland kiinnitti
huomionsa hänen pukuunsa. Se hämmästytti häntä. Tytön lakki ja muhvi
olivat ilveksen nahkaa, ja hänen kaulansa ympärillä oli puuhka samasta
nahasta. Hänen kätensä olivat moitteettomasti hansikoidut. Jokaisella
hänen rakastettavien kasvojensa piirteellä, jokaisella pienimmälläkin
yksityiskohdalla hänen asussaan oli mitä hienostunein leima. Howlandin
huulilta katosi veitikkamainen hymy. Kuka hän oli? Miksi hän oli
täällä?
Kissan ketteryydellä kiirehti kiinalainen tarjoilija hänen luoksensa,
ja pienelle taululle, jota Howland ei ollut huomannut aikaisemmin,
tyttö kirjoitti tilauksensa. Se oli teetä. Hän näki, että tyttö maksoi
tarjoilijalle dollarin setelillä ja että tämä antoi hänelle takaisin
seitsemänkymmentäviisi senttiä.
-- Hän ei näytä olevan täällä ensi kertaa, koska hän tuntee tavat,
Howland ajatteli.
Hän kaatoi itselleen viimeisen kupillisen teetä, ja jälleen nostaessaan
päänsä hän huomasi kummakseen, että tytön huomio oli kiintynyt häneen.
Hetken aikaa tyttö tuijotti suoraan häneen, mutta pian hän punastui,
hänen pitkät silmäripsensä painuivat, ja Howland huomasi, että käsi,
joka piteli pientä japanilaista kuppia, vapisi hiukan. Howland nojautui
eteenpäin, ja aivan kuin tämän liikkeen pakoittamana tyttö käänsi
jälleen katseensa häneen. Hänen tummissa silmissään oli ilme, joka oli
vähällä saada Howlandin hypähtämään, sillä hän luki niiden hehkusta
hartaan, mutta samalla puolittain pelästyneen rukouksen. Howland nousi,
ja hänen tutkivaan katseeseensa tyttö vastasi päännyökkäyksellä.
-- Pyydän anteeksi, insinööri sanoi ja istuutui vieraan tytön luo, --
saanko antaa teille korttini?
Howlandista tuntui kuin hän olisi käyttäytynyt epähienosti ja
kömpelösti, ja tietoisuus siitä nosti veren hänen poskilleen. Tyttö
luki hänen nimikorttinsa, hymyili hänelle, ja hän antoi Howlandille
merkin hakea kuppinsa, maistaakseen hänen teetään. Kun nuori mies
palasi, tyttö kirjoitti parhaillaan samalle taululle, jonka hän oli
nähnyt äsken, ojentaen sen sitten hänelle.
-- Anteeksi, etten sano mitään, hän luki siitä. -- Voin hyvin kuulla,
mitä puhutte, mutta onnettomuudekseni olen mykkä.
Howland ei voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta, ja kun tyttö
kohotti kuppinsa, näki hän jälleen tämän kasvoilla saman ilmeen, joka
oli tehnyt häneen niin merkillisen vaikutuksen Windsor-hotellin
ikkunassa. Howlandilla ei ollut kokemusta mielistelystä. Hän ei
ymmärtänyt käyttää kiertoteitä, siksi hän meni suoraan asiaan ja katsoi
tyttöä silmiin:
-- Näin teidät illalla hotellin ikkunasta, ja kasvojenne ilme sai minut
luulemaan, että teillä on joku huoli. Siksi olen tässä. Olen insinööri,
ja tehtävänäni on rakentaa Hudson-lahden uusi rautatie. Olen
parhaillaan matkalla Chicagosta Le Pas'han. Olen vieras tässä
kaupungissa. En ole koskaan ennen ollut täällä. Tämä on hyvin sievä
teehuone, jonka turvin on varsin sopiva tehdä opiumkauppaa.
Näillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen.
Hän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn
mielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se
talo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa
vaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön
katse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa
kiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen
ilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.
-- En tiennyt -- tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken.
Hänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland
oli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja
hänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen
tykyttämään kiivaammin. -- Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti
sitten. -- En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi
että --
Taas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt
kuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.
-- Minä tulin siksi että tekin tulitte.
-- Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. --
Sanokaa minulle -- miksi?
Tyttö kirjoitti:
-- Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain
tietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta
sinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät
ikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne.
En tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne.
Tuletteko mukaani -- sinne missä asun -- niin minä kerron teille --
Tyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan
virkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.
-- Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain
hymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti
portaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle
käsivartensa.
-- Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.
Tyttö nyökkäsi ja hymyili hänelle taas. Hänen päänsä oli hyvin lähellä
Howlandin olkapäätä, ja hänen kasvonsa näyttivät tähtien valossa
entistä kauniimmilta.
He eivät katsoneet taakseen. He eivät myöskään kuulleet mokkasiinien
sipsuttelua vähän matkan päässä takanaan. Eikä kumpikaan huomannut
puoliverisen Jean Croisset'n kiiluvia silmiä ja hänen laihoja,
tummahipiäisiä kasvojaan, kun he kiireesti astelivat Saskatchewania
kohti.