Howland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä
oli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun
taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen
takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin
valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin,
sivistyksen viimeisen etuvartion valot.
Mutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta,
missä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista
maata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin.
Talviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä
räiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän
katseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät
avaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä,
loppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne -- aivan kuin
hänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman
rajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka
kun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa
kohtaloaan.
Pakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin
samalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua
raapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet
vavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka
intiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä
hengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän
tiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi
kauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin
lännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana
pohjoisessa.
-- Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. -- Hitto vieköön,
täällä pöyristyttää!
Hän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli
Saskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon
keveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan
askeleen päässä edessään.
Jack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama
tunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista
kolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta
elämää.
Niin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys.
Ahkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset
ja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi,
ja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi
itsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.
Hän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut
ylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä,
että vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli
kuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti
kotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa.
Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli
kärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt
sanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen
suureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo.
Hän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen
silmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen
hyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä --
saada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi
ja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen
kunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen
orjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti,
tarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes
nyt --. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti
kiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen
-- mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja -- oli hänelle
lausunut:
-- Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien
rakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet;
Gregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan.
Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän,
Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän
tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä!" Voitte ilmoittaa Le Pas'han
heti kun olette valmis matkalle!
Sanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden
saavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli
varma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän
asteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän
puhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen
hermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen
elämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen
peninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa.
Sitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa
erämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä
laajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä
olikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja
lannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.
Kun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli
yhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen
Saskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui
puoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja
hänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan.
Sekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina
Howlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui
kymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja
poronnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac
Bainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen
rajalla; toiset taas -- lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä
chippeway-intiaania -- olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka
olivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman
päästä pohjoisesta.
Silmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli
ympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä
hiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä
tai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt
opiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä
vaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet
pohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut
kaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä.
Nyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin
ajatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan
viereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.
-- Poltatteko?
-- Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti
sikarin. -- Kiitos!
-- Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt
sivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen
hän virkkoi: -- Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin
kaukana pohjoisessa?
-- Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi
välinpitämättömästi. -- Se on Barren Landin rajalla.
-- Oh! -- Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. -- Minäkin lähden
huomenna pohjoiseen, hän virkkoi.
-- Oletteko metsästäjä?
-- En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.
Hän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä
puoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa,
nopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä
säkenöivät -- ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin
luokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet
mitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka
hän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin
silmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja
tummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan
silmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi
silmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen
vihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä
tapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli
kiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä
kädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan
miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän
villipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.
-- Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.
-- Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen
takaa.
-- Ranskalainenko?
-- Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi
katsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen
kanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä.
Cree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien
minuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät.
Insinööri jäi yksin.
-- Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. -- Puhuvatkohan he
koskaan!
Hän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi
tähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut
itsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei
vielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän
odotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän
saisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän
katsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka
hän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi
tuijottamaan kadulle.
Äkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita,
ja pysähtyivät -- aivan kuin epäillen -- sitten ne taas lähestyivät, ja
ikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei
Howland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot -- ne olivat
liidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi -- hienopiirteiset ja
kauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi
houkutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland
tuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.
Huudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien
valaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei
vain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä -- paitsi että hän
kaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten
vieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään
askeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan.
Ainoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen
korviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.