"Miks'ei lähteä heti?" sanoi kapteeni Jansen meille Penduffrynissä
Guadalcanalin saarella. Charmian ja minä katselimme toisiamme ja
aprikoimme asiaa ääneti puoli minuuttia. Sitten nyökkäsimme yht'aikaa.
"Parasta on, että otatte mukaan revolverinne ja niiden lisäksi pari
kivääriä", sanoi kapteeni Jansen. "Minulla on viisi ampuma-asetta
laivallani, mutta yhteen niistä — mauserkivääriin — minulla ei ole
patruunia. Onko teillä liikoja sellaisia?"
Veimme laivalle ampuma-aseemme ja suuren joukon mauser-patruunia
sekä myös Wadan ja Nakatan, Snarkin kelpo kokin ja laivapojan. Wadan
ja Nakatan mielentila ei ollut oikein päivänpaisteinen. Lievästi
sanoen: he eivät olleet lainkaan ihastuneita matkaan, vaikk'ei Nakata
milloinkaan vaaran hetkellä osoittanut pelkuruutta. Mutta heillä ei
ollutkaan Salomonin saarista kauniita kokemuksia. Ensinnäkin molemmat
olivat poteneet "salomoninhaavoja". Tosin niitä oli ollut meillä
muillakin — hoidin parhaillaan kahta uutta elohopeakloridilla — mutta
kumpikin japanilainen oli saanut osakseen vitsausta melkein enemmän
kuin sieti. Sellaiset haavat ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ne
ovat ylen pahoja mätähaavoja. Moskiitonpisto tai pieninkin nirhama
riittää maaperäksi myrkylle, jota ilma tuntuu olevan täynnä. Ja mätä
rupeaa heti leviämään. Se leviää joka taholle, syövyttää sekä ihoa että
lihaa hämmästyttävän nopeasti. Haava, mikä tänään on nuppineulanpään
kokoinen, on huomenna kymmensenttisen kokoinen, eikä sitä viikon
kuluttua voisi peittää hopeadollarillakaan.
Enemmän kuin haavoistaan molemmat japanilaiset olivat kumminkin
kärsineet saariston ilmastokuumeesta. Se oli ollut kummallakin useita
kertoja, ja toipumisaikansa heikkoudessa heillä on tapana ryömiskellä
siinä osassa Snarkia, mikä sattui olemaan lähinnä kaukaista Japania, ja
katsella kaihoten sille suunnalle.
Mutta pahinta oli, että he nyt joutuivat Minota-laivalle
värväysmatkalle Malaitan villisaaren rannikoille. Wada oli toveriaan
pelkurimaisempi: hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei enää milloinkaan
näkisi Japaniaan, ja hän katseli väsynein ja kiillottomin silmin, miten
pyssyjämme ja ampumavarojamme vietiin Minotalle. Hän tunsi Minotan
ja sen Malaitian-retket. Hän tiesi, että sen kimppuun oli hyökätty
Malaitan rannikolla kuusi kuukautta sitten, että sen kapteeni oli
hakattu kappaleiksi sotakirveillä ja että sanotulla suloisella saarella
oli villien katsantokannan mukaan oikeus velkoa Minotalta vielä kaksi
päätä. Muuan Penduffryn-plantaasin työmies — malaitalainen nuorukainen
— oli sitäpaitsi äsken kuollut punatautiin, ja Wada tiesi, että
Penduffryn oli siitä joutunut Malaitalle kolmannen pään velkaan. Kun
tavaroitamme ahdettiin laivurin pieneen kajuuttaan, hän näki kajuutan
ovessa merkkejä kirveen iskuista, joilla voitolliset villit olivat
tunkeutuneet sisälle. Ja kaiken kukkuraksi laivalla ei ollut jälkeäkään
keittiön uunilaitteista, koska villit olivat vieneet ne saaliinaan.
Minota oli australialainen jahti, teak-puusta rakennettu,
ketchiksi rikattu, pitkä ja siro, enemmän kilpapurjehtijaksi kuin
värväysalukseksi tarkoitettu. Kun Charmian ja minä saavuimme laivalle,
se oli täynnä väkeä. Vahvistettu miehistö käsitti viisitoista
matruusia, ja lisäksi siellä oli kolmattakymmentä palaavaa työmiestä,
jotka olivat palvelleet sopimusaikansa plantaasilla ja nyt matkasivat
kotikyliinsä. Ja ne näyttivät totisesti ihmissyöjiltä. Heidän
lävistettyihin sierainlehtiinsä oli pistetty lyijykynän paksuisia luu-
ja puupuikkoja. Muutamat olivat tehneet reiän myös nenänpäähänsä,
missä törrötti kilpikonnanluinen tappi tai riippui pieniä lasihelmiä
täyteen pujotettu teräslankarengas. Jotkut olivat koristaneet nenänsä
kokonaisilla reikäriveillä, mitkä kulkivat sierainlehtien kaarten
suuntaisina. Kaikkien korvat olivat lävistetyt, ja niissä olevien
reikien lukumäärä vaihteli kahdesta toisellekymmenelle — ja toiset
reiät olivat niin isoja, että niihin mahtui kolmen tuuman läpimittainen
puupalikka, toiset niin pieniä, että niissä saattoi pitää ainoastaan
savupiippuja ja muita samanlaisia vähäpätöisyyksiä. Kaiken kaikkiaan
reikiä oli niin paljon, ettei riittänyt koristuksia niiden täytteiksi.
Ja kun seuraavana päivänä Malaitaa lähestyessämme kokeilimme kivääreitä
varmistuaksemme siitä, että olimme tarpeellisesti varustettuja,
tapahtui yleinen suurhyökkäys patruunahylsyjen kimppuun, mitkä
sittemmin täyttivät monta tyhjää aukkoa matkustajiemme korvissa.
Samaan aikaan kuin kokeilimme kivääreitä panimme pystyyn
piikkilanka-aitauksemme. Vierasten oli aivan liian helppo päästä
kuusi tuumaa korkean laidan yli Minotan sileälle kannelle, missä
ei ollut minkäänlaisia korokkeita eikä hyttejä. Sentähden laitaan
ruuvattiin terästankoja, joiden varaan viritettiin kaksinkertainen
rivi piikkilankaa ympäri laivan keulasta perään. Se kaikki muodosti
erinomaisen suojan villejä vastaan, mutta oli ylen hankala kannella
olijoille Minotan keikahdellessa aallokossa. Kun ei mielikseen törmää
suojapuolen piikkilanka-aitaukseen eikä tohdi tarttua tuulenpuolen
piikkisuojukseen liukumista estääkseen — ja sellaisissa sangen
epäsuloisissa olosuhteissa joutuu yht'äkkiä laskemaan mäkeä aivan
sileätä, neljäkymmentäviisi astetta kallistunutta kantta pitkin, niin
on selvillä osasta nautintoja, joita Salomonin saarilla risteileminen
tarjoaa. On myöskin muistettava, ettei tuskallisesta piikkilanka-aitaan
törmäämisestä pääse pelkästään silloin saamillaan naarmuilla. Voi olla
aivan vakuuttunut, että jok'ainoa naarmu muuttuu syöpyväksi haavaksi.
Todistuksen siitä, ettei varovaisuuskaan pelasta piikkilangoilta,
saimme eräänä kauniina aamuna purjehtiessamme pitkin Malaitan rannikkoa
loorinkituulessa. Tuuli sangen vinhasti, ja aallokko yltyi yltymistään.
Muuan nuori mustaihoinen matruusi oli ruorissa. Kapteeni Jansen,
perämies Jacobsen, Charmian ja minä olimme vast'ikään istuutuneet
kannelle aamiaista syömään. Juuri silloin kimppuumme karkasi kolme
tavattoman isoa hyökylainetta. Peränpitäjä joutui pois tolaltaan. Kolme
tuimaa tulvaa vyörähti Minotan yli. Aamiainen meni mereen. Veitset ja
kahvelit katosivat pyykattien kautta. Eräs perällä ollut mies vierähti
laidan yli, mutta kiskottiin takaisin, ja kelpo kapteenimme takertui
piikkilankaverkkoon... Sittemmin talouskalujemme yhteiskäyttö muodosti
erinomaisen esimerkin alkeellisesta kommunismista!
* * * * *
Ensimmäinen satamamme oli Su'u Malaitan länsirannikolla. Salomonin
saaret ovat maailman vihoviimeisiä perukoita. Ei totisesti ole helppoa
pimeinä öinä purjehtia kapeilla, riuttojen täyttämillä väylillä
ja odottamattomissa virroissa, kun ei oppaina ole minkäänlaisia
majakkatulia — Salomonin saaret muodostavat tuhannen peninkulman
pituisen jonon, ja koko tällä pitkällä rannikkotaipalella ei ole
ainoatakaan majakkaa — ja vaikeuksia lisää samalla mitä suurimmassa
määrässä se, ettei varsinaista maatakaan ole kunnolla kartoitettu.
Siitä on Suu esimerkkinä. Malaitaa esittävällä Amiraliteetin
merikartalla ranta sillä kohtaa muodostaa suoran, yhtäjaksoisen
viivan. Mutta sen suoran, yhtäjaksoisen viivan poikki Minota purjehti
kahdenkymmenen sylen syvyisessä vedessä. Siinä, missä merikartta
osoitti olevan maata, olikin syvä lahdeke. Purjehdimme sinne, ja
mangrovepuiden muuri tiheni tihenemistään ympärillämme, ja vihdoin
laskimme ankkurin kuvastinkirkkaalla sisälahdella.
Kapteeni Jansen ei pitänyt ankkuripaikasta. Hän oli ensimmäistä
kertaa siellä, ja Su'u oli huonossa huudossa. Lahdella ei puhaltanut
minkäänlaista tuulta, mitä olisi saattanut käyttää hyväkseen pois
pyrkiessään, jos olisi joutunut hyökkäyksen alaiseksi, ja tiheän
rantakasvillisuuden suojassa väijyvät viholliset olisivat voineet ampua
koko miehistön suurveneestä, jos laivaa olisi koettanut sillä hinata.
Olimme koreasti loukussa siinä tapauksessa, että syntyi meteli.
"Jos Minota nyt haaksirikkoutuisi — niin mitä silloin tekisitte?"
kysyin.
"Se ei saa haaksirikkoutua", kuului kapteeni Jansenin vastaus.
"Mutta entä jos se haaksirikkoutuisi!" intin.
Hän mietti pari sekuntia ja silmäili perämiestä, joka juuri oli
kiinnittämässä revolverivyötään, ja miehistöä, joka oli laskeutumassa
suurveneeseen, jok'ainoalla kivääri kädessä.
"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman
nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.
Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa
malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät
kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä
oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista
työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät
auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen
hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.
Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden
pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan
saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon
alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään
vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta
valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin
merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen,
että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa.
Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään
maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.
Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa.
Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen
mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan
ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan
vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin...
Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli
tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta
tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme
antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä
aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta
villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.
Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään
kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu.
Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään
perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman
edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä.
Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten
olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä
olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula
edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen
menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan
jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut
suojavenettä.
Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme
näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja
dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui
kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä
alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua
villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa.
Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme
kootessa huumaantuneita kaloja.
Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään
työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet
yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai
oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme
pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat
kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä
oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle —
kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat
rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan.
Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta
aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen
kapteenin.
Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti
tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva,
jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä
sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama
Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran
Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme
lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan
kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle,
Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla —
Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä
purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä
kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista
peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.
Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta.
Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana
päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme.
Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat
välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut
saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä
ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun
Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin
miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin
hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin
kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa.
Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden
kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat
niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat
pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä
välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista
Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia
menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua
vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä
myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa,
sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla.
Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän
näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti,
vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi
viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi
näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma
verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.
Vielä valaistakseni Salomonin saarten oloja mainitsen, että Johnny
toi Minotalle kaupaksi pirkkelin, suurpurjeen ja keulapurjeen, ja
hintana oli pieni erä tupakkaa. Seuraavana päivänä saapui laivalle
Billy-niminen päällikkö ja luovutti — myös vähäistä tupakkamäärää
vastaan — maston ja puomin. Kaikki kuului suurveneeseen, minkä
kapteeni Jansen oli ottanut villeiltä Minotan edellisellä retkellä.
Vene oli Ysabelin saarella olevan Meringe-plantaasin omaisuutta.
Yksitoista pestautunutta työmiestä, kaikki Maritalta, oli päättänyt
paeta plantaasilta. Koska he olivat viidakkolaisia, he olivat aivan
tottumattomia "suolaisella vedellä" eivätkä kyenneet hoitamaan venettä.
Mutta he houkuttelivat kaksi San Cristovalin alkuasukasta, "tottunutta
merimiestä", pakenemaan kanssaan. San Cristovalin miehet saivat
ansaitun palkkansa. Heidän olisi pitänyt olla viisaampia. Päästyään
varastamallaan veneellä onnellisesti Malaitalle viidakkolaiset
hakkasivat luotsaajiltaan pään poikki vaivojen korvaukseksi. Sen veneen
ja sen vehkeet kapteeni Jansen sai takaisin.
Enkä minäkään ollut "turhaan" tehnyt matkaa Salomonin saarille.
Siellä vihdoinkin sain nähdä Charmianin mielen nöyryytettynä ja
hänen naisellisuudestaan tuntemansa kuningatarylpeyden maan tomuun
masennettuna. Se tapahtui Langa Langassa, ihmiskäsien luomalla
saarella. Vaeltelimme siellä keskellä ujostelemattoman alastomia
miehiä, naisia ja lapsia. Meillä oli revolverimme kädessä,
venemiehistömme istui täysissä aseissa airojen ääressä, ja veneen perä
oli käännetty maata vasten. Sotalaivan viidakkolaisille antama läksy
oli siksi tuoreessa muistissa, ettei meidän tarvinnut pahasti pelätä
hyökkäystä. Kiertelimme siis kaikkialla katselemassa ja saavuimme
mahtavalle puunrungolle, mikä oli asetettu sillaksi matalan kanavansuun
poikki. Silloin mustat asettuivat tielle tiheäksi muuriksi ja
kieltäytyivät laskemasta meitä eteenpäin. Pyysimme selittämään, minkä
tähden meitä estettiin. Mustat vastasivat, että me kyllä pääsisimme
sillan yli. Emme käsittäneet heitä. Silloin he selittivät selvemmin.
Kapteeni Jansen ja minä olimme miehiä, ja sentähden me pääsimme
eteenpäin. Mutta ainoakaan "Mary" ei saanut edes kahlata kanavan poikki
sillan lähitse, saati kulkea sillan yli. "Mary" merkitsee naista
Etelämeren englannissa. Charmian oli Mary. Hänelle silta oli tabu... Oi
miten rintani paisui ylpeydestä! Vihdoinkin oli miehinen arvoni päässyt
täysiin oikeuksiinsa. Minä kuuluin sukupuoleen, jolla oli herruus ja
valta, me olimme MIEHIÄ — ja me saimme kulkea suoraan sillan yli, mutta
hänen täytyi tehdä kiertomatka veneellä.
Kaikki tietävät Salomonin saarilla, että kuumekohtaukset usein
aiheutuvat mielenliikutuksesta. Puoli tuntia sen jälkeen kuin
Charmiania oli kielletty kulkemasta sillan yli, hänet saatettiin
nopeasti Minotalle, käärittiin viltteihin ja hänelle annettiin annos
kiniiniä. En tiedä, minkälaatuisia mielenliikutuksia Wada ja Nakata
samaan aikaan olivat joutuneet kokemaan — joka tapauksessa hekin
sairastuivat kuumeeseen samana päivänä. Salomonin saaret saisivat
totisesti olla terveellisempiä kuin ovat!
Kuumekohtauksensa kestäessä Charmian sai myös mätähaavan. Silloin
mitta oli täysi. Snarkilla olivat sen vitsauksen uhreiksi joutuneet
kaikki paitsi hän. Minä olin jo uskonut menettäväni toisen jalkani
erään erittäin pahalaatuisen mätähaavan vuoksi. Henryllä ja Teheillä,
molemmilla tahitilaisilla matruuseillamme, oli ollut useita. Wada
saattoi laskea haavojensa lukumäärän pariksikymmeneksi, ja Nakatalla
oli ollut kolme tuumaa pitkiä haavoja. Martin oli ollut aivan varma
siitä, että saisi luumädän lukemattomista mikrobeista, mitkä olivat
valinneet hänen säärensä tyyssijakseen. Mutta Charmian oli tähän
asti säilynyt. Ja moinen pitkäaikainen erikoisoikeus oli herättänyt
hänessä eräänlaisen ylenkatseen meitä muita kohtaan. Hänen minänsä
tunsi itsensä siinä määrin imarrelluksi, että hän eräänä kauniina
päivänä hyvin häveliäästi uskoi minulle salaisuuden, että koko seikka
varmaankin riippui veren puhtaudesta. Ja koska meillä kaikilla muilla
oli haavoja, mutta hänellä ei ollut — niin... No niin — nyt hän
kumminkin makasi vuoteessa ihossaan hopeadollarin kokoinen haava,
ja verensä puhtauden avulla hän sai sen parannetuksi monta viikkoa
kestäneellä huolellisella hoidolla. Tätä kirjoittaessani hän vakuuttaa
lujasti uskovansa elohopeakloridin ihmeitätekevään voimaan. Martin
vannoo, että jodoformi on parasta. Henry käyttää laimentamatonta
sitruunamehua. Ja minä puolestani uskon, että kun elohopeakloridi
vaikuttaa liian hitaasti, on parhainta vuorotellen käyttää sitä ja
vetysuperoksidiliuosta. Salomonin saarilla on valkoisia miehiä, jotka
panevat kaiken luottamuksensa boorihappoon, ja sellaisia, jotka
käyttävät haavalääkkeenään aivan yksinomaan lysolia. Minullakin on
heikkouksia erästä varmaa yleislääkettä kohtaan — ja se lääke on
Kalifornia.
Jatkoimme purjehdusta laguunilla Langa Langasta eteenpäin, keskellä
mangrovepuita kasvavia rämeikköjä pitkin väyliä, mitkä olivat tuskin
laivamme levyisiä. Sivuutimme riutalla olevat Kalokan ja Aukin kylät.
Kuten Venetsian perustajat olivat "suolaisen veden miehetkin" alkuaan
pakolaisia manterelta. Ollen liian heikkoja muuten pitämään puoliaan
olivat kyläverilöylyistä pelastuneet asukasten rippeet paenneet
laguunin hiekkasärkkien turviin. Ja nämä hiekkasärkät he rakensivat
saariksi. Heidän täytyi hankkia toimeentulonsa merestä, ja heistä tuli
pian "suolaisen veden miehiä". He perehtyivät kalojen ja kuoriaisten
pyytämiseen ja valmistivat itselleen koukkuja ja siimoja, verkkoja
ja muita kalastusvehkeitä. He paransivat kanoottien muotoa. Kun
heillä ei ollut tilaisuutta vaellella maissa ja he viettivät kaiket
aikansa veneessä, heistä kehittyi voimakaskätistä ja leveäharteista
väkeä, jolla oli hento vyötärö ja hoikat jalat. Merenrannikon valtius
teki heidät rikkaiksi: sisämaan kauppa kulki suurelta osalta heidän
käsiensä kautta. Mutta heidän ja viidakkolaisten välillä vallitsee
ikuinen vihollisuus. Ainoa pysähdys keskinäisissä taisteluissa tapahtuu
kauppapäivinä, mitkä ovat määrättyinä aikoina, tavallisesti kahdesti
viikossa. Viidakkolaisten naiset ja rannikkolaisten naiset hoitavat
vaihtokaupan. Sadan jaardin päässä viidakossa vaanivat viidakkolaiset
täysissä aseissa, ja rantavedellä olevissa kanooteissa pitävät
puolestaan vahtia "suolaisen veden miehet". Hyvin harvoin rikkuu
kauppapäivien rauha. Viidakkolaiset pitävät liian paljon kalasta,
ja kalastajaväki tarvitsee kasvimaailman tuotteita, joita ei voida
viljellä heidän tiheästirakennetuilla ja liika-asutetuilla pikku
saarillaan.
* * * * *
Kolmenkymmenen peninkulman päässä Langa Langasta saavuimme
Bassakanna-saaren ja manteren väliselle väylälle. Siellä meidät
tapasi tyven pimeän tullessa, ja miehistö souti hikoillen
suurvenettä, koettaen hinata laivaa väylän läpi. Mutta vuorovesi
oli vastassamme. Keskiyön aikaan kohtasimme puolisalmessa Eugenien,
ison värväyskuunarin, jota kaksi suurvenettä hinasi. Sen päällikkö,
kapteeni Keller, voimakas kahdenkymmenenkahden ikäinen saksalainen,
tuli laivallemme "pakinoimaan", ja silloin saimme kuulla Malaitan
viime uutiset. Häntä oli onnistanut: hän oli saanut kaksikymmentä
työmiestä Fiun kylästä. Hänen siellä ollessaan oli tapahtunut katala
salamurha, jollaiset olivat hyvin tavallisia. Murhattu oli nuori
mies, niin sanottu "suolaisen veden viidakkolainen" — puoleksi
kumpaakin väestöryhmää: asui meren rannalla, mutta ei saarella. Kolme
viidakkolaista oli tullut hänen luokseen hänen työskennellessään
puutarhassaan. Ne käyttäytyivät ystävällisesti ja esittivät hetken
kuluttua haluavansa kai-kaita ruokaa. Nuori mies teki tulen
keittääkseen taroa. Hänen ollessaan kyyryssä kattilansa ääressä muuan
viidakkolaisista ampui häntä päähän. Hän kaatui suulleen tuleen,
jolloin murhaajat iskivät keihään hänen ruumiinsa läpi ja väänsivät
sitä niin, että varsi katkesi!
"Enpä totisesti tahtoisi tulla ammutuksi sniderkiväärillä", sanoi
kapteeni Keller. "Mies sai hirveän reiän päähänsä — siitä olisi
mahtunut ajamaan hevosilla ja vaunuilla."
Muuan toinen Malaitalta kuulemani "urotyö" oli erään vanhan miehen
murha. Joku viidakkolaispäällikkö oli kuollut luonnollisen kuoleman.
Mutta viidakkolaiset uskovat, ettei kuolema milloinkaan voi olla
luonnollinen. He eivät ole kuulleetkaan kenenkään kuolleen luonnollista
kuolemaa. Heidän ainoa kuolintapansa on kuolla kuulasta, kirveeniskusta
tai keihäänpistosta. Jos joku kuolee muulla tavalla, on aivan selvää,
että kysymyksessä on noituus. Ja kun siis päällikkö kuoli, oli hänen
heimonsa sitä mieltä, että joku määrätty suku oli rikollisesti
toimittanut hänet päiviltä. Koska oli aivan samantekevää, mikä suku
surmattaisiin rangaistukseksi, valittiin sellaiseksi muuan yksiksensä
asuva vanha mies. Se helpotti seikkaa suuresti. Vanhuksella ei myöskään
ollut kivääriä puolustusaseena. Ja lisäksi hän oli sokea. Mutta
ukko sai vihiä suunnitelmasta ja varusti itselleen paljon nuolia.
Kolme uljasta soturia, joista jokaisella oli sniderkivääri, teki
hyökkäyksen häntä vastaan iltahämärissä. Koko yön sankarit taistelivat
miehuullisesti vanhusta vastaan. Kohta kun he liikahtivat viidakossa,
niin että kuului kahinaa, ukko ampui nuolen siihen suuntaan. Mutta
aamulla, kun ukolta oli mennyt viimeinenkin nuoli, urhokolmikko hiipi
hänen kimppuunsa ja ampui hänet hengiltä.
Aamu tapasi meidät turhaan ponnistelemassa salmen läpi. Emme päässeet
tuumaakaan eteenpäin. Lopulta teimme aivan epätoivon vallassa
käännöksen, laskimme merelle ja purjehdimme kauniin kierroksen
Bassakannan ympäri päämääräämme Maluun. Malun ankkuripaikka oli oikein
hyvä, mutta se oli rannan ja vedenpäällisen riutan välissä, ja joskin
sinne oli helppo päästä, oli poispääsy sitä vaikeampi. Pasaatituulen
suunta pakotti luovimaan, riutan äärimmäinen kärki oli hyvin pitkä ja
vain vähän veden alla, ja voimakas virta veti alituisesti sitä kohden.
Malun lähetyssaarnaaja mr Caulfeild palasi juuri silloin pitkältä
rannikolle tekemältään veneretkeltä. Hän oli laiha ja hento mies,
työhönsä hurmaantunut, käytännöllinen ja sivistynyt — oikea Jumalan
soturin perikuva kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Tullessaan
malaitalaiselle lähetysasemalleen, hän kertoi, hän oli sitoutunut
viipymään siellä kuusi kuukautta. Ja hän oli sitäpaitsi luvannut siinä
tapauksessa, että olisi hengissä sanotun määräajan kuluttua, jatkaa
työskentelyään siellä. Siitä oli kulunut kuusi vuotta, ja hän oli
siellä yhä. Hänen epäilynsä, ettei olisi hengissä kuuden kuukauden
kuluttua, oli kuitenkin aivan perusteltu. Kolme lähetyssaarnaajaa oli
ennen häntä ollut Malaitalla, ja vajaassa puolessa vuodessa kaksi
niistä oli kuollut kuumeeseen, ja kolmas oli matkustanut kotiinsa
terveys kokonaan murtuneena.
"Mistä murhasta te puhutte?" kysyi hän äkkiä keskustelumme aikana.
Kapteeni Jansen selitti seikan yksityiskohtaisesti.
"Oh — ei se ole sama kuin minun tarkoittamani", sanoi mr Caulfeild.
"Tuohan on jo vanha juttu — tapahtui jo pari viikkoa sitten."
Malussa minua kohtasi rangaistus siitä tyytyväisyydestä, jota olin
tuntenut Langa Langassa, kun Charmianin "salomoninhaava" ilmestyi. Mr
Caulfeild joutui tahtomattaan tuomarikseni. Hän lahjoitti meille kanan,
jota ajoin takaa viidakossa kivääri kädessä. Tarkoitukseni oli ampua
siltä pää poikki, ja aie onnistuikin, mutta takaa-ajaessani kompastuin
puunrunkoon ja pohkeeni naarmuuntui. Seurauksena oli kolme mätähaavaa.
Lukuunottaen ne kaksi, mitkä minulla oli ennestään, minulla siis oli
viisi sellaista koristusta ruumiissani. Kapteeni Jansen ja Nakata taas
saivat gari-garin, minkä voi kääntää: syyhy-syyhy. Me kyllä Ymmärsimme
sen kääntämättäkin. Kapteenin ja Nakatan eleet riittivät sanattomaksi
käännökseksi.
* * * * *
Totisesti — Salomonin saaret saisivat olla terveellisemmät! Kirjoitan
tätä Ysabelin saarella, minne olemme vieneet Snarkin kallistettavaksi
pohjan puhdistamista varten. Olen läpäissyt viime kuumekohtaukseni
tänä aamuna — ja saanut pitää vain yhden lomapäivän kohtausten
välillä. Charmianin kuumekohtaukset ovat uudistuneet parin viikon
väliaikojen päästä. Wada on aivan mennyttä miestä kuumeesta.
Eilisiltana näytti siltä, kuin hän saisi keuhkokuumeen. Henry, voimakas
tahitilaisjättiläinen, on vast'ikään päässyt viime kuumekohtauksestaan
ja hoipertelee kulkiessaan — näyttäen kurtistuneelta villiomenalta.
Hän ja Tehei ovat kilpailleet mätähaavojen lukumäärästä. He ovat
myös saaneet uuden lajin gari-garia, jonkin kasvimyrkytyksen. Mutta
he eivät kärsi siitä yksinään. Muutama päivä sitten Charmian, Martin
ja minä olimme pienellä saarella kyyhkysiä metsästämässä, ja siitä
alkaen olemme saaneet tuntea kiirastulen tuskien esimakua. Samalla
pikku saarella Martin sitäpaitsi sattui polkemaan jalkapohjansa
rikki koralleihin, ajaessaan haita takaa — ainakin hän sanoo niin,
mutta näkemäni perusteella luulisin, että takaa-ajossa osat olivat
päinvastaiset. Kaikki hänen haavansa ovat muuttuneet mätähaavoiksi.
Ihan ennen viime kuumekohtaukseni alkua minulta hiertyi nahka
rystysistä hiivatessa, ja nyt minulla on niissäkin kolme haavaa.
Entä Nakata-poloista! Hän ei ole kyennyt istumaan kolmeen viikkoon.
Eilen hän istuutui ensimmäisen kerran, ja kesti tosiaankin paikallaan
kokonaisen neljännestunnin. Hän selittää oikein urhoollisesti, että
toivoo gari-garinsa paranevan noin kuukaudessa. Liian innokkaan
raavinnan johdosta se on kuitenkin muuttunut lukemattomiksi
"salomoninhaavoiksi". Ja sitäpaitsi hän on aivan vast'ikään kestänyt
seitsemännen kuumekohtauksensa.
* * * * *
Ei ole elämän herkkupuuhia purjehtia värväilemässä plantaasityömiehiä
pienellä ahtaalla jahdilla. Kansi on täynnä mustia työmiehiä ja
niiden perheitä. Suurkajuutta on niitä tupaten täynnä. Öisin ne
nukkuvat siellä. Meidän kajuuttaamme pääsee ainoastaan ison kautta,
ja meidän täytyy tunkeutua nukkujain lomitse tai päällitse. Se ei
ole miellyttävää. Jok'ainoalla on kaikenkarvaisia pahaluontoisia
ihotauteja, joista eräs bukua-niminen on hyvin yleinen. Se aiheutuu
kasviloisesta, mikä tunkeutuu ihoon ja syövyttää sitä. Sen aiheuttama
kutka on kauhea. Syyhyiset raapivat raapimistaan, niin että ilma
heidän ympärillään on täynnä pientä, kuivaa hilsettä. Ja monilla on
vaikeita ihovammoja. Laivalle tulee miehiä, joilla on jaloissaan
niin isoja mätähaavoja, että he saattavat kulkea vain varpaisillaan,
tai niin hirveitä reikiä säärissä, että niihin mahtuisi nyrkki.
Verenmyrkytystapauksia sattuu usein, ja kapteeni Jansen suorittaa
kaikki leikkaukset aseinaan puukko ja purjeneula, olipa tapaus
miten epätoivoinen tahansa. Avattuaan ja puhdistettuaan haavan hän
asettaa sen päälle vedessä liuotetuista laivakorpuista valmistetun
puurohauteen. Kohta kun näemme jonkin oikein pahan tapauksen,
vetäydymme loitolle johonkin kolkkaan ja pesemme omat haavamme
elohopeakloridilla.
Sellaisissa olosuhteissa elämme, syömme ja nukumme Minotalla, aina
vaaralle alttiina, ja "tulemme hyvin toimeen".
Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden
loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" —
Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään
asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä
verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan
sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa
peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan
varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä
vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen
laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti
tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen
tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian
ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka
oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten
johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja
vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.
* * * * *
Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen
nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan
pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä.
Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme
koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta
riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme
niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia,
niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää
niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit.
Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta
meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet
kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden
tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti
Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi
kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella
on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti
tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään...Joskus
minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta
Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada
seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen
salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan
uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä
ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti
tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi
ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti
kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan
eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin
niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin,
mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa
kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki
täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.
Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet —
viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät
hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö
hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi
haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi
hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä
he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella
oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin
että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan
välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille
hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi
paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja
perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana,
vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild
lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.
Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan
kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka
taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä
kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan
yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat
täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen
ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain
viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin
koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen
työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka
ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea
muuta mitä laivalla oli...
Minota oli lujatekoinen, mikä onkin riuttaa vasten loukahtelevan
aluksen elämänehto. Jonkinlaisen käsityksen aluksemme kestävyydestä
antaa tieto, että se ensimmäisen vuorokauden kuluessa katkaisi kaksi
ankkurikettinkiä ja kahdeksan kaapeli touvia. Miehistöllä oli täysi
työ sukellellessa kiinnittämään ankkureihin uusia köysiä. Pari kertaa
tapahtui, että kaapelitouveilla vahvistetut kettingit murtuivat. Ja
sentään Minota kesti koossa. Kolme puunrunkoa hankittiin rannalta
ja tungettiin aluksen alle suojelemaan sen köliä ja hillitsemään
loukahduksia. Puunrungot hankautuivat säpäleiksi, niitä pitävät
köydet hiertyivät pätkiksi, mutta alus loukahteli loukahtelemistaan
hajoamatta. Meillä oli joka tapauksessa parempi onni kuin Ivanhoella,
isolla kuunarilla, mikä oli ajautunut Malaitan rannalle muutamia
kuukausia aikaisemmin ja minkä alkuasukkaat heti valtasivat. Kapteenin
ja miehistön onnistui pelastua suurveneellä, mutta viidakkolaiset ja
"suolaisen veden miehet" ryöstivät aluksen.
Myrskypuuska toisensa jälkeen kovine tuulispäineen ja sokaisevine
sadekuuroineen riepotteli Minotaa, ja aallokko kasvoi kasvamistaan.
Eugenie oli viiden peninkulman päässä tuulenpuolella, mutta erään
niemekkeen takana, niin ettei siellä tiedetty mitään onnettomasta
asemastamme. Kapteeni Jansenin kehoituksesta kirjoitin kirjeen
kapteeni Kellerille ja pyysin häntä avuksemme sekä tuomaan pari
vara-ankkuria ja muita pelastusvehkeitä. Mutta oli mahdotonta saada
ketään kanoottimiehistä hänelle kirjettä viemään. Tarjosin puoli
pakkalaatikollista tupakkaa vaivasta, mutta mustat vintiöt vain
irvistelivät ja pidättelivät kanoottejaan paikoillaan kokat tuulta
kohden. Puoli pakkalaatikollista tupakkaa merkitsi kolmea puntaa.
Kovassakin vastatuulessa ja -aallokossa mies olisi voinut viedä kirjeen
perille ja palata kahdessa tunnissa sekä saada silloin palkkion,
minkä edestä hänen piti työskennellä puoli vuotta plantaasilla. Minun
onnistui sentään saada käsiini kanootti, ja meloin mr Caulfeildin
luo, joka oli suurveneellään vara-ankkuria kuljettamassa, arvelin
näet, että hänellä oli suurempi vaikutusvalta villeihin. Hän kutsui
niitä luokseen, ja parikymmentä kanoottia noudatti kehoitusta. Ne
kerääntyivät hänen ympärilleen, ja alkuasukkaat kuuntelivat, kun hän
lupasi puoli laatikollista tupakkaa mutta kukaan ei vastannut.
"Kyllä tiedän, mikä teillä on mielessä", huusi lähetyssaarnaaja
villeille. "Ajattelette, että kuunarilla on tukuttain tupakkaa ja että
saatte kynsiinne kaiken. Mutta minä sanon teille, että kuunarilla on
tukuttain kivääreitä. Tupakkaa sieltä ette saa hitustakaan, mutta
lyijyä saatte!"
Lopulta eräs mies, joka oli yksikseen pienessä kanootissa, otti
kirjeeni ja lähti matkalle. Apua odotettaessa Minotalla jatkettiin
sitkeästi työtä. Vesikammiot tyhjennettiin ja puomit, purjeet ja
painolasti siirrettiin perään. Totisesti oli Minotan kannella vilinää
aluksen keikahdellessa puoleen ja toiseen ja parinkymmenen miehen
tehdessä korkeita hyppyjä pelastaakseen henkensä ja jäsenensä, kun
pakkalaatikkoja, puomeja ja painolastin rautaromua vyörähteli laidalta
toiselle. Kaunista aluspoloista! Kannella olevat irtaimet esineet
muodostivat hirveän sekamelskan. Kannen alla kaikki oli ylösalaisin.
Suurkajuutan permanto oli revitty auki painolastia kevennettäessä,
ja siellä tulvi ruosteista pohjavettä. Särkyneen sitruunalaatikon
sisällys lainehti maidonsekaisessa vedessä kuin puolikypsän keiton
kokkareet. Sisäkajuutassa oli Nakata vartioimassa kivääreitämme ja
ampumatarpeitamme.
Kolme tuntia sananviejämme lähdön jälkeen näimme mahtavalla purjeella
varustetun suurveneen lähestyvän myötätuulessa keskellä hurjaa
sadekuuroa. Sieltä saapui kapteeni Keller, sateen ja suolaisen kuohun
liottamana, revolveri vyössä, miehistö täysissä aseissa ja ankkurit
kaapelitouvikeolla keskellä venettä — saapui niin vinhaa vauhtia kuin
tuuli jaksoi kuljettaa — valkoinen mies, lannistumaton valkoinen mies
valkoisen veljensä avuksi.
Kanoottirivin haaskalinnut, jotka olivat niin kauan odotelleet
saalistaan, hajaantuivat ykskaks ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat
tulleetkin. Kun kaikki kävi ympäri, ei haaska ollutkaan haaska. Meillä
oli nyt kolme suurvenettä. Kaksi niistä kulki alituisesti aluksen ja
rannan väliä, ja kolmannella oli täysi työ soutaessaan ankkureita
vesille, korjatessaan katkenneita kaapelitouveja ja etsiessään pohjaan
jääneitä ankkureita. Myöhemmin iltapäivällä riisuimme miehistöltämme
aseet, koska osa sitä ja kymmenen työmiestä oli seudun asukkaita.
Lisäksi miehet silloin saattoivat työskennellä molemmin käsin. Kiväärit
annettiin viiden mr Caulfeildin miehen huostaan. Ja kannen alla,
ruhjotussa suurkajuutassa lähetyssaarnaaja ja hänen kristinuskoon
kääntyneet seuralaisensa rukoilivat Jumalaa pelastamaan Minotan.
Se oli vaikuttava hartaushetki — aseeton Jumalan palvelija rukoili
horjumattomalla uskolla, ja hänen villit, kivääreihinsä nojaavat
seuralaisensa mumisivat: Amen. Kajuutan seinät huojuivat rukoilijain
ympärillä. Jok'ainoa aalto kohotti aluksen korkealle ja ryskäytti sen
korallisärkkään. Kannelta kuului kovaa huutoa, siellä ponnistelevat
miehet rukoilivat toisella tavalla — tarmokkaalla tahdolla ja
voimakkailla käsivarsilla.
Sinä iltana mr Caulfeild toi meille varoituksen. Erään vastavärvätyn
päästä oli luvattu neljäkymmentä sylystä kaurisimpukoita ja
neljäkymmentä sikaa. Kun aluksen valtaushankkeet olivat menneet myttyyn
viidakkolaisilta, olivat nämä päättäneet ottaa henkipaton pään. Mutta
teurastuksen alettua ei kukaan tiedä, miten se päättyy, ja sentähden
kapteeni Jansen aseisti suurveneen ja souti aivan lähelle rantaa.
Muuan Ugi-niminen mies nousi puhumaan kapteeninsa puolesta. Ugi oli
vimmoissaan. Kapteeni Jansenin varoitus, että jok'ainoa Minotaa yöllä
lähestyvä kanootti joutuisi kuulasateeseen, muuttui Ugin suussa
suoranaiseksi sodanjulistukseksi, mikä päättyi suunnilleen seuraavasti:
"Jos te tappaa minu kapteeni, minu juoda häne veri ja kuolla häne
kansa!"
Viidakkolaiset tyytyivät polttamaan erään tyhjillään olevan
lähetysrakennuksen ja hiipivät sitten takaisin metsiinsä. Seuraavana
päivänä Eugenie purjehti lahdelle ja laski ankkurin. Kolme päivää ja
kaksi yötä Minota jyskytti riuttaa vasten, mutta kesti koossa, ja
vihdoin saatiin sen runko irtaantumaan ja ankkuroiduksi tyvenelle
vedelle. Siellä sanoimme jäähyväiset sille ja kaikille siinä oleville
ja jatkoimme purjehdustamme Eugeniella, minkä matkan määränä oli
Florida-saari.
* * * * *
Osoittaakseni, ettemme me Snarkin väki toki olleet sellaisia
"mammanpoikia" kuin kenties saattaisi luulla meitä kohdanneista
monista vitsauksista, lisään tähän vielä joitakuita, sanasta
sanaan jäljennettyjä Eugenien matkakirjan otteita, joita voi pitää
tyypillisinä Salomonin saarilla risteiltäessä:
* * * * *
Ulava. Torstai, 12.3.1908. Vene meni maihin aamulla. Toi kaksi
lastillista kookospähkinöitä ja 4000 kuivattua pähkinänsydäntä.
Kapteeni makaa kuumeessa.
Ulava. Perjantai, 13.3.1908. Ostettiin pähkinöitä viidakkolaisilta,
puolitoista tonnia. Kapteeni ja perämies makaavat kuumeessa.
Ulava. Lauantai, 14.3.1908. Nostettiin ankkuri ja purjehdittiin hyvin
heikossa itäkoillisessa Ngora-Ngoraan. Ankkuroitiin 8 sylen syvyyteen —
simpukoita ja koralleja. Perämies makaa kuumeessa.
Ngora-Ngora. Sunnuntai, 15.3.1908. Havaittiin aamun sarastaessa, että
nuori Bagua oli kuollut yöllä punatautiin. Maannut sairaana pari
viikkoa. Auringon laskiessa ankara myrskypuuska luoteesta. (Toinen
ankkuri selvänä.) Kesti puolitoista tuntia.
Matkalla. Maanantai, 16.3.1908. Suunta Sikianaan klo 4 j.pp. Tuuli
asettunut. Ankaria sadekuuroja yöllä. Kapteeni punataudissa, samoin
yksi miehistä.
Matkalla. Tiistai, 17.3.1908. Kapteeni ja 2 miestä punataudissa.
Perämies kuumeessa.
Matkalla. Keskiviikko, 18.3.1908. Korkea aallokko. Suojapuolen laita
koko ajan veden alla. Suurpurje, taakifokki ja sisäliivari reivattu.
Kapteeni ja 3 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.
Matkalla. Torstai, 19.3.1908. Ei näe mitään paksulta ilmalta. Kova
myrsky koko ajan. Pumppu epäkunnossa, ammennetaan sangoilla. Kapteeni
ja 5 miestä punataudissa.
Matkalla. Perjantai, 20.3.1908. Yöllä sadekuuroja ja hirmumyrskyistä
tuulta. Kapteeni ja 6 miestä punataudissa.
Matkalla. Lauantai, 21.3.1908. Sikianasta palaamassa. Tuulispäitä koko
päivän ja ankaraa sadetta ja kovaa aallokkoa. Kapteeni ja suurin osa
miehistöä punataudissa, perämies kuumeessa.
* * * * *
Ja samanlaisia ovat Eugenien matkakirjan merkinnät päivä päivältä —
suurin osa laivan väkeä makasi alituisesti sairaana. Ainoa muutos
tapahtui maaliskuun 3:ntena päivänä, jolloin perämies sai punataudin ja
kapteeni makasi kuumeessa.
14