Kello viideltä alettiin puhaltaa isoilla simpukkatorvilla. Kautta
koko rannikon kiirivät kimeät äänet, mitkä johtivat mieleen muinaiset
sotaluikut, ja ne herättivät kalastajat hoputtaen heitä valmistautumaan
lähtöön. Me Snarkinkin väki nousimme, sillä oli mahdotonta saada unta
torviniekkain synnyttämässä kamalassa metelissä. Meidän oli määrä mennä
kivenheittokalastajaisiin, mutta meillä ei ollut suuria valmistuksia
suoritettavana.
Kivenheittokalastus on tautai-taora alkuasukasten kielellä — tautai
on "kalastusvehje" ja taora "heittää". Mutta sanayhtymä tautai-taora
merkitsee "kivenheittokalastusta" sen tähden, että heittovehkeenä on
kivi.
Kivenheittokalastus on ajokalastusta — ja tapahtuu seuraavasti.
Kanootit asettuvat riviin sadan tai kahdensadan jalan päähän
toisistaan. Jokaisen keulassa seisoo mies, jolla on lyhyessä köydessä
monta naulaa painava kivi. Hän paiskoo lakkaamatta kiveä veteen:
heittää ja vetää heti ylös — mahdollisimman kovasti polskuttaen.
Kanootin perässä on toinen mies. Hän meloo kanoottia eteenpäin ja pitää
huolta siitä, että kanootti on samassa linjassa kuin muut. Kanoottirivi
etenee etenemistään, kohtaa toisen samanlaisen peninkulman tai kahden
päässä, ja molemmat rivit liittyvät yhteen, niin että muodostuu kaari,
minkä toinen pää ulottuu aivan rantaan. Kaari alkaa sitten supistua
rantaa kohden, missä naiset ovat asettuneet veteen pitkään riviin, niin
että heidän jalkansa ovat sulkuna, mikä estää säikähtyneiltä kaloilta
pääsyn sille taholle. Määrätyssä silmänräpäyksessä, kun kaari on
tarpeeksi supistunut ja sen ulkopää yhtynyt naisriviin, kiitää rannalta
kanootti, ja laskee pitkän kookoslehtiverhostimen "nuotan" ympärille.
Kalastus tapahtuu luonnollisesti aina laguunilla riutan sisäpuolella.
"Tres jolie", sanoi santarmi, merkeillä ja eleillä ilmoitettuaan, että
tuhansia kaikenkokoisia kaloja saarrettaisiin maimasista haikaloihin —
ja että kalat ahtautuisivat rantaan saakka.
Kivenheittokalastus tuntuu enemmän juhlatoimitukselta kuin
arkipäiväiseltä ravinnon hankkimiselta. Ja sellaisia kalastajaisia
Bora Boralla pannaan toimeen suunnilleen kerran kuukaudessa. Se on
vanhoilta ajoilta periytynyt kalastustapa. Menetelmän keksijän nimeä
ei jälkimaailma muista — siellä on aina kalastettu sillä lailla,
sanovat alkuasukkaat. Mutta ei voi olla määrätyllä ihmetyksellä
ajattelematta sitä muinaista villiä, jonka aivoissa ensimmäisen
kerran syntyi sellaisen kalastamisen aate — helpon suurkalastustavan,
mikä ei kysy koukkuja eikä verkkoja eikä atraimia, ja erään seikan
miehestä tietää: hän oli radikaali. Ja voi olla varma siitä, että
hänen vanhoilliset heimolaisensa pitivät häntä hölmönä ja anarkistina.
Hän on varmasti joutunut kokemaan paljon pahempia vaikeuksia kuin
nykyaikaiset keksijämme joutuvat. Viimeksimainittujen tarvitsee
ainoastaan saada joku kapitalisti etukäteen vakuutetuksi siitä, että
heissä on miestä keksijöiksi. Hänen sitävastoin täytyi etukäteen saada
vakuutetuksi koko heimonsa, koska koetta oli mahdoton panna toimeen
koko heimon myötävaikuttamatta. Saattaa varsin hyvin kuvitella, miten
kuumia olivat alkeellisen saarimaailman neuvottelukokoukset, kun hän
pani heimolaisensa pataluhiksi, vanhoiksi puupäiksi ja heimolaiset
haukkuivat häntä kolloksi ja hulluksi ja väittivät hänen varmasti
olevan Hölmölästä kotoisin. Taivas yksin tietää, miten monta hiusta
häneltä on harmaantunut ja miten paljon sanoja hänen on pitänyt puhua,
ennenkuin hänen vihdoinkin onnistui saada kyllin monta kannattajaa,
niin että yrityksen saattoi toteuttaa. Joka tapauksessa yritys
onnistui. Se kesti kokeen — se läpäisi. Ja voi olla varma siitä, että
sen tapahduttua ei ollut olemassa ristinsielua, joka ei muka koko ajan
olisi tietänyt, että se läpäisisi!
Hyvät ystävämme Tehei ja Bihaura, jotka panivat kalastajaiset toimeen
meidän kunniaksemme, olivat luvanneet tulla meitä noutamaan. Olimme
kajuutassa, kun huudettiin heidän olevan tulossa. Kiiruhdimme kannelle,
ja hämmästys valtasi meidät nähdessämme saapuvan polynesialaisaluksen.
Se oli pitkä kaksoiskanootti, minkä veneet oli liitetty toisiinsa
niin pitkillä riu'uilla, että sangen leveä vesivyö jäi niiden väliin.
Ja koko alus oli kaunistettu kukkasilla ja kullanvärisellä ruoholla.
Kymmenen kukitettua amatsonia istui airoissa, ja kummassakin kanootissa
seisoi voimakas perämies. Kaikki olivat koristeltu kullankeltaisista,
purppuranpunaisista ja oranssivärisistä kukkasista valmistetuilla
köynnöksillä, ja kaikilla oli tulipunainen pareu lanteilla. Kukkia oli
kaikkialla — kukkia, kukkia, kukkia loputtomasti. Se oli värimässäystä.
Kanoottien keulain varaan oli laadittu laiva, jolla Tehei ja Bihaura
tanssivat, ja koko joukko viritti huumaavan tervehdyslaulun.
Kolme kertaa Snarkin ympäri soudettuaan kaksoiskanootti asettui
sen sivulle, niin että Charmian ja minä pääsimme lavalle. Sitten
mentiin kalastuspaikalle, soudettiin viisi peninkulmaa suoraan
vastatuuleen. "Bora Boralla elämä on pelkkää riemua ja laulua", on
sananpartena Seurasaarilla, ja saimme kokea, että todellakin oli
niin. Kanoottilauluja, kalastuslauluja ja hai-lauluja laulettiin
soudun tahtiin, ja jokainoa kuului kuoroon. Kerran huudettiin:
"Mao!" — jolloin kaikki airoissa olijat alkoivat ponnistella aivan
mielettömästi. Mao merkitsee "hai" ja valtameren tiikerien ilmestyessä
näkösälle alkuasukkaat melovat hurjaa vauhtia rannalle, sillä he
tietävät hyvin, että pedot voivat paiskata heidän heikot kanoottinsa
kumoon ja niellä heidät itsensä. Luonnollisesti lähellämme ei ollut
haikaloja, mutta mao-huutoa käytettiin kannustamaan soutajia niin
kovaan ponnistukseen, kuin hait olisivat olleet kintereillä. "Hoe!
Hoe!" oli toinen huuto, mikä pani meidät suorastaan lentämään pitkin
vettä.
Tehei ja Bihaura tanssivat lavalla laulujen tai rytmikkäiden
kättentaputusten tahdissa. Tapahtui myöskin, että airoilla koputettiin
rytmikkäästi kanoottien kylkiin. Muuan nuori tyttö jätti aironsa,
hypähti lavalle ja esitti hula-tanssin. Kesken tanssiaan hän
kumartui ja painoi tervehdyssuudelman poskillemme. Osa lauluista —
eli himineistä — oli uskonnollisia, ja sellaiset olivat erikoisen
kauniita. Miesten syvät bassoäänet sulautuivat naisten alttoäänien ja
korkeiden sopraanojen kanssa säveliksi, mitkä johtivat mieleen aivan
urut. Toisaalta taas jotkut heidän lauluistaan olivat hyvin villejä —
peräisin kristinuskon tuloa edeltäneiltä ajoilta.
Laulaen ja tanssien polynesialaiset isäntämme siis veivät meitä
kalastusretkelle. Santarmi, Bora Boran ranskalainen hallitusmies,
oli mukana perheineen omalla kaksoiskanootillaan, mitä hänen
vankinsa soutivat. Sillä santarmi ei ainoastaan ole hallitusmies,
vaan myöskin vanginvartija ja kun joku lähtee kalastamaan Bora Boran
iloisella saarella, lyöttäytyvät kaikki joukkoon. Kymmeniä tavallisia
ulkohankakanootteja souti seurassamme. Erään niemen takaa tuli iso
purjekanootti myötätuulessa, ja uhkarohkeasti ulkohangalla seisten sen
kolme nuorta miestä tervehti meitä mahtavalla rummunpärrytyksellä.
Lähellä seuraavaa, puolen peninkulman päässä olevaa nientä oli
yhtymäpaikka. Warren ja Martin olivat ajaneet sinne suurveneellämme,
eivätkä bora-boralaiset saattaneet kyllin ihmetellä, millä kummalla
se kulki. Kanootit vedettiin hietikolle, ja kaikki nousivat maihin
juomaan kookosmaitoa, laulamaan ja tanssimaan. Joukkoomme tuli jalan
paljon lähistön asukkaita. Oli kaunista katsella, kun kukkaseppelein
koristettuja tyttöjä saapui käsikkäin pari parin perästä pitkin rantaa.
"Saalis on tavallisesti summaton", kertoi meille Allicot eräs
puoliverinen kauppamies. "Lopulta vesi aivan kuhisee kaloja. Sitä on
totisesti hauska katsella... Luonnollisesti tiedätte, että koko saalis
on tarkoitettu teille?"
"Koko saalisko meille?" toistin tuskaisesti. Sillä Snarkilla oli
jo liiaksi lahjoja lastina — kokonaisia kanootillisia hedelmiä,
vihanneksia, sikoja ja kanoja.
"Niin, jok'ainoa kala", selitti Allicot. "Sitten kun kalat on
ahdistettu aivan rantaan, pitää teidän, kunniavieraan, keihästää
ensimmäinen. Sellainen on tapa. Senjälkeen kaikki käyvät käsiksi
urakkaan ja heittelevät saaliin hietikolle. Kaloja tulee kyllä
kokonainen vuori. Sitten joku johtomiehistä pitää puheen ja lahjoittaa
teille koko keon. Mutta teidän ei tarvitse ottaa vastaan kaikkea.
Tekin pidätte puheen, valitsette haluamanne kalan ja lahjoitatte muut
takaisin. Sitten kaikki sanovat, että olette hyvin antelias."
"Mutta mitenkä kävisi, jos pitäisinkin kaiken omanani?" kysyin.
"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus.
"Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."
Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä.
Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin
paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania
ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään
eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja
muodostaakseen sulun jaloistaan.
Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme.
Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa
suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti
riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa
olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu
kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon
simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän
laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun
jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän
nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet
nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja
samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla
veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka
kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä
polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama,
mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä
vastarivin kanooteissa.
Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä
johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi
köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä.
En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei
melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia
tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä
hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.
Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta
— kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi
molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen
kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä
kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä
polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa,
jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana
ja pitävät meteliä.
Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä
tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta
lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.
Kaari supistui supistumistaan, niin että kanootit lopuksi melkein
koskettivat toisiaan. Silloin pysähdyttiin. Samassa syöksähti rannasta
pitkä kanootti. Se kiiti kaaren viertä niin nopeasti kuin airot suinkin
saattoivat sitä kuljettaa. Sen perässä seisoi mies, joka lappoi veteen
kookoslehdistä tehtyä verhostinta. Kanootteja ei enää tarvittu, ja
miehet laskeutuivat veteen vahvistaakseen saarrosta säärillään, sillä
verhostin on vain verhostin eikä verkko, ja kalat saattavat tunkeutua
sen läpi, jos koettavat. Ja sentähden tarvittiin sääriä, jotka
lakkaamatta pudistelivat verhostinta, ja käsiä, jotka polskuttivat,
ja kurkkuja, jotka ulvoivat. Helvetillinen melu vallitsi tarhaa
suljettaessa.
Mutta yhtään kalaa ei näkynyt pinnalla, eikä elävään sulkuaitaukseen
puskenut ainoakaan. Lopulta johtajakalastaja meni tarhaan ja kahlaili
siellä tarkasti tutkistellen. Mutta kalat eivät ollenkaan kuhisseet,
eikä niitä ilmaantunut yhtään hietikolle. Tarhassa ei ollut kalan
näköistäkään. Kalastusrukouksessa oli kenties jokin vika, tai saattoi
kuten oli luultavinta — asian laita olla niin kuin muuan ukko arveli:
"Tuuli ei puhalla tavalliselta suunnaltaan, ja kala liikkuu jossakin
muualla laguunissa."
"On tavallista, että suunnilleen joka viides ajokalastus epäonnistuu",
selitti Allicot lohdutukseksi.
No niin — nimenomaan kivenheittokalastuksen vuoksi olimme tehneet
matkan Bora Boralle, ja kohtalomme johdatti meidät siellä juuri
siihen "joka viidenteen" ajokalastukseen. Jos kalastus olisi pantu
toimeen sattumalta, ilman niin suuria valmistuksia, olisi tuloskin
ollut toisenlainen. Tämä ei ole pessimismiä. Eikä myöskään syytös
maailmanjärjestystä vastaan. Se on vain pitkän päivän jälkeen tyhjin
käsin jääneille kalastajille hyvin tutun tunteen yksinkertainen ilmaus.
13