"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki
ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja
seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta
ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle
istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."
"Polyneesialaisia tutkimuksia"
Snark oli ankkurissa Raiatean rannalla, aivan Uturoan kylän edustalla.
Olimme saapuneet sinne edellisenä iltana pimeässä ja valmistauduimme
ensimmäiselle maissakäynnille. Varhain aamulla olin nähnyt oudolla
priipurjeella varustetun ulkohankakanootin viilettävän laguunilla.
Kanootti muistutti muodoltaan ruumiskirstua — se oli ihan tavallinen
koverrettu puupölkky, neljätoista jalkaa pitkä, niukasti kaksitoista
tuumaa leveä ja mahdollisesti kaksikymmentäneljä tuumaa syvä. Sillä
ei ollut lainkaan veneen ääriviivoja, lukuunottamatta sitä, että sen
molemmat päät olivat teroitetut. Sivut olivat aivan suorat. Ellei sillä
olisi ollut ulkohankaa, se olisi keikahtanut itsestään kumoon sekunnin
kymmenesosassa. Ulkohanka se piti sitä pystyssä.
Sanoin, että purje oli outo. Ja sellainen se oli. Se oli vehje,
jollaista ei ainoastaan pidä nähdä uskoakseen sellaisen olevan
olemassa, vaan jollaista ei usko olevan olemassa senkään jälkeen
kuin on sen nähnyt. Purjeen korkeus ja puomin pituus oli kerta
kaikkiaan hämmästyttävä; mutta ei siinä kylliksi, vaan "tilverkkari"
oli sitäpaitsi varustettu jättiläispiikillä. Se oli niin iso, ettei
tavallinen pirkkeli millään olisi kestänyt sen painoa kohtalaisessakaan
tuulessa. Kanoottiin oli sentähden köytetty pitkä sivulle työntyvä
puomi ja tähän kiinnitetty kaiji. Sillä tavalla suurkuutti kannatti
purjeen alaosaa ja kaiji piikkiä.
Se ei ollut vain vene tahi vain kanootti, vaan purjehduskone. Ja
kanootissa oleva mies sai sen kulkemaan painollaan ja rohkeudellaan —
etupäässä rohkeudellaan. Näin kanootin luovailevan suojapuolellamme ja
kiitävän kylää kohden melkein hankatuulessa, ainoa matkustaja pitkällä
ulkohangan selässä.
"Yhdestä asiasta ainakin olen varma", selitin, "en lähde täältä ennen
kuin olen tehnyt purjehdusretken tuolla kanootilla".
Muutamaa minuuttia myöhemmin Warren huusi kajuutan portailta kannen
alle: "Nyt se kanootti on täällä!"
Hyökkäsin heti kannelle ja tervehdin kanootin omistajaa, pitkää,
hoikkaa polynesialaista, jolla oli älykkäät piirteet ja kirkkaat,
eloisuutta hohtavat silmät. Miehellä oli lanteilla tulipunainen vaate
ja päässä olkihattu ja käsissä tuomisia ‒ iso kala, kimppu vihanneksia
ja muutamia jättiläismäisiä jamssijuuria. Kun olin osoittanut
kiitollisuuttani hymyilemällä — mikä vielä käy maksusta monin paikoin
Polynesian saarilla — ja jonkin aikaa toistellut: Mauruuru — "kiitän"
tahitin kielellä — ryhdyin merkeillä osoittamaan vieraalleni, että
kernaasti lähtisin purjehdusmatkalle hänen veneessään.
Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän vastasi yhdellä
ainoalla sanalla: "Tahaa" — samalla käännähtäen ja osoittaen korkeita
pilvien peittämiä vuorenhuippuja eräällä kolmen peninkulman päässä
olevalla saarella. Saari oli Tahaa. Sinne oli hyvä tuuli, mutta
palatessa olisi ollut täysi vastainen. Eikä minulla ollut minkäänlaista
halua mennä Tahaalle. Minun piti jättää kirjeitä Raiatealle ja tavata
sikäläisiä viranomaisia, ja Charmianhan valmistautui kannen alla
parhaillaan maihinlähtöön. Vilkkailla eleillä siis selitin, että
halusin tehdä vain lyhyen purjehdusretken laguunilla. Hänen ilmeensä
muuttui heti alakuloiseksi, mutta hän hymyili kuitenkin myöntyvästi.
"Tule purjehtimaan!" huusin Charmianille kajuuttaan. "Mutta ota
uimapuku. Matkasta tulee märkä."
* * * * *
Se oli tuskin todellisuutta. Oikeammin oli se unta. Kanootti liukui
laguunin pintaa kuin hopeanuoli. Kapusin ulkohangalle painoksi, jotta
alus pysyisi pystyssä, ja Tehein huolena oli rohkeus. Tavallista
virkeämpien vihurien tullessa hänkin sujuttautui kappaleen matkaa
ulkohangalle, samalla hoitaen pitkää peräsinairoa molemmin käsin
ja suurkuuttia toisella jalallaan. "Ready about!" huudahti hän
englanniksi. Siirsin varovasti painoani kanoottia kohden ylläpitääkseni
tasapainoa purjeen tyhjetessä tuulesta. "Hard a-lee!" huusi hän
ja luovi tuuleen. Hilauduin vastakkaisella puolella olevalle
veteenkurkottavalle riu'ulle, mikä oli köytetty poikkipuolin
kanoottiin, ja purje täyttyi jälleen, ja kanootti kiiti kallellaan
eteenpäin.
"Ali right", sanoi Tehei.
Ne kolme sananpartta muodostivat Tehein koko englannin sanaston
ja panivat minut arvelemaan, että hän jolloinkin oli kuulunut
amerikkalaisen aluksen kanakkimiehistöön. Tavallista kovempien
puuskausten välihetkinä tein hänelle merkkejä ja lausuin kysyvällä
äänellä: "Sailor?" Sitten uudistin yrityksen kurjalla ranskan
kielelläni. "Marin" oli hänelle aivan käsittämätön, ja yhtä vähän
hän ymmärsi "matelot"-sanaa. Joko ranskani oli käsittämätöntä tahi
hänellä ei ollut aavistustakaan kielestä. Sittemmin olen tullut
sellaiseen johtopäätökseen, että molemmat arveluni olivat kutakuinkin
oikeita. Vihdoin rupesin luettelemaan naapurisaarten nimiä. Hän
nyökäytti merkiksi siitä, että oli ollut niillä, ja Tahitin mainittuani
hänelle selveni, mitä tarkoitin. Hänen ajatustoimintansa tapahtui
melkein näkyvissä, ja oli hauska katsella hänen ajattelemistaan. Hän
nyökkäsi voimakkaasti päätään kerran toisensa jälkeen. Niin, hän
oli käynyt Tahitilla, ja sitten hän omasta aloitteestaan luetteli:
"Tikihau, Rangiroa, Fakarava" osoittaen siten purjehtineensa aina
Paumotu-saarilla saakka — epäilemättä jonkin rannikkokuunarin
matruusina.
Kun olimme palanneet lyhyeltä purjehdukseltamme, hän kysyi eleillä
Snarkin päämäärää, ja kun olin luetellut nimet: Samoa, Fidzi-saaret,
Uusi Guinea, Ranska, Englanti ja Kalifornia, hän lausui: "Samoa" —
ja ilmoitti eleillä tahtovansa kernaasti seurata meitä sinne. Minun
oli pakko parhaani mukaan selittää, ettei meillä ollut tilaa hänelle.
Sanoilla "petit bateau" sain vihdoin selväksi sen mutkallisen seikan,
ja silloin kuten äsken ennen purjehdusmatkaamme hänen ilmeensä muuttui
alakuloiseksi, mutta hän hymyili kohta mukaantuvasti ja pyysi taas
ykskaks meitä kanssaan Tahaalle.
Charmian ja minä katselimme toisiamme. Virkeätä tunnelmaamme, minkä
purjehdus oli herättänyt, kesti yhä vielä. Nyt olivat kirjeet, mitkä
piti jättää Raiatealle, unohtuneet ja samaten käynnit sikäläisten
viranomaisten luona. Kengät, paita, housupari, paperosseja,
tulitikkuja ja yksi kirja pantiin kiireesti peltirasiaan, tämä
guttaperkkasuojukseen — ja sitten laskeuduimme Tehein kanoottiin.
"Milloin saamme teidät jälleen nähdä?" huusi Warren, kun tuuli täytti
purjeen ja pakotti Tehein ja minut nopeasti hypähtämään ulkohangalle.
"Kuka tietää", huusin vastaukseksi. "Palattuamme, muuta en osaa sanoa."
Ja sitten sitä mentiin. Tuuli oli voimistunut. Kanootin laita ei ollut
kuin kaksi ja puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella, ja pikku laineet
löivät lakkaamatta sen yli. Piti luoda vettä. Vedenluominen on vahinen
tärkeimpiä tehtäviä aluksella. Vahine on naisen tahitilainen nimitys,
ja koska Charmian oli ainoa kanootissa oleva vahine, oli vedenluonti
hänen velvollisuutensa. Tehei ja minä emme päässeetkään sitä tekemään,
koska kumpikin istuimme ulkohangalla täydessä työssä: pitäen kanoottia
tasapainossa, jottei se keikahtaisi kumoon. Charmian siis loi vettä
vien alkeellisella äyskärillä — ja suoritti sen niin pontevasti, että
saattoi pitää pitkiä lepohetkiä työnsä välillä.
Raiatea ja Tahaa ovat sen puolesta merkillisiä, että ne sijaitsevat
saman riutan sisäpuolella. Kumpikin saari on tuliperäinen, ja niiden
huiput kohoavat sakaraisina pilviä kohden. Raiatean ympärysmitta on
kolmekymmentä peninkulmaa ja Tahaan viisitoista peninkulmaa — sen
nojalla saattaa kuvitella, miten jättiläismäinen niitä ympäröivä
riutta on. Niiden ja riutan välillä on peninkulman tai kahden
leveydeltä vettä, mikä muodostaa kauniin laguunin. Mahtavat valtameren
hyökyaallot, mitkä toisinaan ovat peninkulman tai puolen pituisia,
vyöryvät riuttaa vasten, kuohahtavat korkeuteen ja syöksyvät esteensä
kimppuun valtavasti kumisten. Mutta hauraat korallikerrostumat kestävät
hyökkäykset ja suojaavat sisäpuolista maata. Riutan ulkopuolella
lujimpiakin aluksia uhkaa tuho. Riutan sisäpuolella on niin tyyntä
ja suojaisaa, että piskuinen, jättiläispurjeella varustettu kanootti
saattaa siellä purjehtia, laita vain pari tuumaa veden pinnan
yläpuolella.
Melkein lensimme pitkin vettä. Entä millaista vettä! Se oli heleätä
kuin kuultavin lähdevesi — kuin kirkkainta kristallia se oli, ja se
välkkyi värejä, joiden hurmaava heijastelu voitti sateenkaaren hohteen,
mitä se muuten muistutti. Himmeä vihreys vaihteli turkoosinvärin
rinnalla, sepelsininen smaragdinvihreän rinnalla. Milloin kanoottimme
liukui purppuranpunaisia taipaleita, milloin häikäisevän valkoisia,
joiden korallihiekkaiselta pohjalta jättiläismäiset merietanat
loistivat, milloin allamme aukeni kummallisia koraalipuutarhoja, joissa
moniväriset kalat karkeloivat meriperhosten lailla — milloin kiidimme
synkkien syvänteiden yli, joista välähti ilmaan hopeankimmelteisiä
lentokalalaumoja — ja seuraavassa silmänräpäyksessä allamme oli uusia
elävien, toinen toistaan alati ihmeellisempien korallien muodostamia
paratiiseja. Ja kaiken sen yläpuolella kaartui pasaatialueen
troopillinen taivas kevyine pilvineen, mitkä riensivät kilpalennossa
pitkin taivaan kantta ja kokoontuivat pehmoisiksi joukkioiksi sen
rantaan.
Ennenkuin huomasimmekaan, olimme aivan lähellä Tahaata, ja Tehei
tunnusti ystävällisellä hymyllä, että Charmian oli kyvykäs vedenluoja.
Kanootti pysähtyi matalikolle kahdenkymmenen jalan päähän rannasta,
ja kahlasimme maihin pitkin pehmeätä pohjaa, missä isoja etanoita
nuljahteli jalkaimme alla ja tunsimme pieniä mustekaloja siitä, että
niitä oli niin tavattoman pehmeä polkea. Lähellä rantaa kookospalmujen
ja banaanikasvien ympäröimänä oli Tehein talo, mikä oli rakennettu
paaluille, seinät bambusta ja katto ruohosta. Ja talosta kiiruhti
vastaamme Tehein vahine, hento nainen, jolla oli ystävälliset silmät
ja mongolilaiset piirteet. Bihaura oli hänen nimensä, kuulimme Tehein
puhuttelusta.
Bihaura tarttui Charmianin käteen ja saattoi hänet taloon jättäen
Tehein ja minut jälkijoukoksi. Sisällä meille ilmoitettiin merkeillä,
joita ei voinut ymmärtää väärin, että kaikki, mitä he omistivat, oli
meidän omaamme. Tuskinpa on milloinkaan ollut espanjalaista hidalgoa,
joka olisi ollut anteliaampi lahjoja tarjoillessaan, ja luulen,
että hyvin harva hidalgo on ollut niin antelias, kun tosi on tullut
kysymykseen. Havaitsimme hyvin pian, ettemme uskaltaneet ihailla
ainoatakaan heidän tavaroistaan, sillä heti kohta kun osoitimme jonkin
erikoisen esineen miellyttävän meitä, saimme sen lahjaksi. Kumpikin
vahine joutui luonnollisesti vahinen tapaan tarkastelemaan naisten
koruesineitä ja vaihtamaan ajatuksia niistä, sillä aikaa kuin Tehei ja
minä — miesten tapaan — katselimme kalastusvehkeitä ja villisikojen
metsästämiseen käytettäviä aseita. Charmian ihaili ompelukoria —
kauneinta Polynesiassa näkemäänsä korityötä — ja se muuttui heti hänen
omakseen. Minä ihailin helmiäiskuoresta leikattua koukkua — ja se oli
minun. Charmian osoitti mieltymystä erästä outolajista olkipunosta
kohtaan, kolmekymmentä jalkaa käsittävää puolaa, mistä olisi riittänyt
tarveainetta vaikka minkä kokoisen naisen hattuun — ja iso punospuola
oli hänen. Silmäni sattuivat viivähtämään poi-huhmaressa, mikä
varmastikin oli kivikaudelta peräisin — ja sain sen. Charmian katseli
silmänräpäyksen liian kauan kanootinmuotoista, nelijalkaista, yhdestä
puukappaleesta veistettyä poi-maljaa — ja se muuttui hänen omakseen.
Katsahdin kahdesti kookospähkinästä valmistettua jättikäiskalabassia —
ja se muuttui omakseni. Mutta silloin Charmian ja minä pidimme pienen
neuvottelun ja päätimme olla ihailematta mitään — ei sen tähden,
ettei olisi kannattanut, vaan sen tähden, että kannatti liian hyvin.
Ja mietimme, mitä vastalahjoiksi kelvollista meillä oli Snarkilla.
Kotoiset jouluhuolet ovat leikin tekoa verrattuina lahjojen saantiin ja
vastalahjojen antamiseen Polynesiassa.
Istuimme Bihauran parhailla matoilla viileässä ovikäytävässä sillä
aikaa kuin valmistettiin päivällistä, ja sillä aikaa saapuivat kylän
muut asukkaat. Ne tulivat kahden, kolmen tai useamman hengen ryhmissä,
tarttuivat meitä käsiin ja lausuivat tahitilaisen tervehdyssanan:
Ioarana. Miehillä kookkailla, voimakkailla miehillä — oli vaatetuksena
lannevaate, eikä useilla ollut paitaa, mutta kaikilla naisilla oli
yllä abu, eräänlainen iso esiliina, mitä viehättävin ääriviivoin
verhosi heitä olkapäiltä maahan asti. Oli surullista nähdä, että osalla
saarelaisia oli norsutauti. Läsnä oli muiden muassa kauniskasvoinen
nainen, jonka muodot ja ryhti lisäksi olivat kuin kuningattaren, mutta
hänen toinen käsivartensa oli kenties kaksitoista kertaa paksumpi kuin
toinen. Hänen rinnallaan seisoi kuusi jalkaa pitkä ryhdikäs mies, jolla
oli komeat lihakset, pronssinen iho ja kuin jumalan ruumis, mutta
miehen jalat ja pohkeet olivat niin turvoksissa, että ne paljon enemmän
muistuttivat elefantin töppösiä kuin ihmisenjäseniä.
Kukaan ei tunnu tietävän Etelämeren norsutaudin todellista syytä. On
kuultu sellaisia arveluita, että sairaus johtuisi tartuntaa sisältävän
veden nauttimisesta. Eräs toinen teoria selittää sitä moskiitonpiston
aiheuttamaksi. Kolmas syyttää perittyä taipumusta ja ilmastoseikkoja.
— Kenenkään, joka määräämättömästi pelkää tätä ja muita samanlaatuisia
sairauksia, ei pidä millään muotoa matkustaa Etelämerelle. Voi sattua,
että hänen pitää juoda vettä. Voi myöskin sattua, että moskiitot
äityvät pisteliäiksi. Eivätkä minkäänlaiset varovaisuuskeinot auta
pelon valtaamaa poloista matkailijaa. Kulkiessaan uimamatkalla rantaa
pitkin hän voi polkea paikkaan, mihin norsutautia sairastava on
polkenut muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jos hän sulkeutuu sisälle
huoneisiinsa, on jokainoa hänen pöytäänsä tuleva ruokapala saattanut
olla kosketuksissa tartunnan kanssa — olipa kyseessä liha, kala,
metsänriista tai vihannekset. Papeeten yleisellä kauppatorilla on
kahdella spitaalisella myymäläkojunsa, ja taivas tietäköön, mitä
kaikkia teitä "jokapäiväinen leipä" saa siellä kulkea. — On parasta
matkailla Etelämeren saarilla aivan rauhallisena, pelotonna, lujasti
luottaen kohtalonsa onnelliseen tähteen. Jos näette norsutautisen
naisen pusertavan paljain käsin kermaa kookospähkinän sydämestä, niin
juokaa kerma ajatellen, miten hyvää se on, ja unohtakaa kädet, mitkä
ovat sen pähkinästä pusertaneet! Ja muistakaa, ettei norsutaudin,
spitaalin eikä muiden samankaltaisten tautien katsota tarttuvan
kosketuksesta.
Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet
olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa.
Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat
päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle.
Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten
aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä
kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa
tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli
ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi
paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito
oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja
maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi
häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä
oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä
— isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja.
Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme
toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen
paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu
kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin
ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta
kahvi, ihana kahvi.
Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua,
ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme
viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit
bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä
ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla
seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi
päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille
tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että
hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä
oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja
vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora
Boralla.
Silloin oli maanantai. Tiistaina menisimme kalastamaan ja palaisimme
Raiatealle, keskiviikkona purjehtisimme Tahaan ohi ja eräältä
määrätyltä niemeltä ottaisimme Tehein ja Bihauran mukaamme Bora
Boralle. Sen kaiken sovimme yksityiskohtaisesti ja puhuimme sitäpaitsi
kymmenistä muista asioista. Tehei osasi vain kolme englantilaista
sananparttaan, ja Charmian ja minä osasimme kymmenkunta tahitin sanaa.
Ja kymmenkunta ranskan sanaa me kaikki neljä ymmärsimme. Niin köyhällä
"baabelilla" keskustelu luonnollisesti sujui hyvin hitaasti, mutta
käyttäen apuna muistikirjaa, lyijykynää ja kellotaulua, minkä Charmian
piirusti — sekä kymmentätuhatta eri elettä lisänä kaikki kävi aivan
suurenmoisesti.
Kohta kun osoitimme halua mennä levolle, poistuivat vieraat lausuttuaan
ystävällisesti loaranansa, ja Tehei ja Bihura katosivat yhtaikaa heidän
kanssaan. Talo käsitti yhden ainoan ison huoneen, ja se jätettiin
meidän haltuumme. Isäntäväkemme hankki makuupaikan muualta. Heidän
linnansa tuntui todellakin olevan meidän omaisuuttamme. Ja tässä
yhteydessä tulkoon mainituksi, että kaikilla niillä vierailuilla, joita
olen tehnyt monen monilla eri seuduilla, en milloinkaan ole kokenut
mitään sellaista, jota voisi verrata kokemuksiini tämän tahaalaisen
ruskeaihoisen pariskunnan vieraana. En tarkoita nyt ollenkaan heidän
lahjojaan ja heidän jaloa anteliaisuuttaan, vieraanvaraisuuttaan enkä
kuninkaallisen runsasta kestitystään, vaan tarkoitan heidän hienoa
kohteliaisuuttaan, heidän tahdikkuuttaan, huomaavaisuuttaan ja heidän
ystävällisyyttään, mikä todella oli ystävällisyyttä. He eivät tehneet
mitään oman mielensä mukaan meille vieraanvaraisuutta osoittaessaan,
vaan koettivat arvata kaikki toivomuksemme, ja heidän taitonsa siinä
suhteessa oli suorastaan erehtymätön. Olisi mahdotonta luetella niitä
satoja hienoja pikku huomaavaisuuksia, joita he osoittivat meille
lyhyen yhdessäolomme aikana. Tahdon vain aivan yksinkertaisesti sanoa,
etten milloinkaan ole kokenut vieraanvaraisuutta, mikä olisi voittanut
heidän osoittamansa tai edes kohonnut sen verroille. Kenties oli
miellyttävintä kaikessa se, ettei heidän ystävällisyyttään määrännyt
harjoitus eivätkä ihanteelliset seurustelun lait, vaan että se oli
heidän sydämellisyytensä pakoton ja luonnollinen ilmaus.
* * * * *
Seuraavana aamuna menimme kalastamaan — Tehei, Charmian ja minä —
isäntämme merkillisellä kanootilla. Mutta sillä kerralla jättiläispurje
jätettiin kotiin. Ei voinut yhtaikaa huolehtia kalastuksesta ja
purjehduksesta pienessä veneessä. Usean peninkulman päässä merellä
— mutta riutan sisäpuolella — Tehei laski kalastusvehkeensä veteen
eräällä kahdenkymmenen sylen syvyisellä kohdalla. Syötteinä oli kappale
mustekalan lihaa, ja Tehei puraisi syötit elävästä eläimestä, mikä
longerteli kanootin pohjalla. Yhdeksän pohjasiimaa hän laski. Jokainen
siima oli kiinnitetty lyhyen bambukuvaksen päähän. Kohta kun kala oli
tarttunut koukkuun, kuvaksen toinen pää painui veden alle — toinen
pää kohosi pystyyn ja viittilöi ihan villitysti meitä kiiruhtamaan
kimppuunsa. Ja kyllä me kiiruhdimmekin huutaen ja huikaten meloimme
voimaimme takaa merkkejä antavalta pyydykseltä toiselle ja kiskoimme
syvyydestä isoja, kimmeltäviä kaloja, joiden pituus vaihteli kahdesta
kolmeen jalkaan.
Mutta itään oli ruvennut paisumaan uhkaava myrskypilvi, ja ykskaks
se peitti kirkkaan taivaan. Olimme kolmen peninkulman päässä kodista
tuulen alla. Aloitimme paluumatkamme juuri silloin, kun ensimmäiset
vihuripäät nostivat veden valkeaan kuohuun. Sitten tuli sade, sellainen
sade, jollaisia on vain tropiikeissa — sokaiseva vedenpaisumus. No,
mitäpä siitä — Charmianilla oli yllä uimapuku, minulla samoin, ja
Teheillä oli vain lannevaatteensa. Bihaura seisoi rannalla odottamassa,
tarttui Charmianin käteen ja talutti hänet taloon suunnilleen samalla
tavalla kuin äiti vie sisälle virmapään pikku tyttärensä, joka on ollut
ulkona ja leikkinyt lätäköissä.
Pukeuduttuamme kuiviin istuimme kaikessa rauhassa ja tupakoimme sillä
aikaa kuin kai-kai valmistettiin. Sivumennen sanoen polynesialainen
kai-kai merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä. Se on muunnos jotakin
alkuperäistä sananjuurta, mikä on levinnyt laajalti Etelämeren
saarille. Kai sanotaan Marquesas-saarilla, Raratongalla, Manahikilla,
Niuella, Fakaafolla, Tongalla, Vatella ja Uudessa Seelannissa.
Tahitilla "syödä" on amu, Havaijilla ja Samoalla ai, Baulla kana,
Niualla kaina, Nongonella kaka ja Uudessa Kaledoniassa ki. Mutta
olipa sillä sanalla mikä muoto tahansa — joka tapauksessa se hiveli
suloisesti korviamme pitkän sateessa melomisen jälkeen. Vielä kerran
meidät istutettiin kunniapaikalle kuninkaalliseen pöytään, ja olimme
oikein murheellisia siitä, ettei meillä ollut kirahvin tai kamelin
syömäkykyä.
Sitten valmistuessamme palaamaan Snarkille pimeni tuulenpuoli jälleen,
ja tuli uusi sadekuuro. Mutta tällä kerralla se oli vain pikku ripsaus.
Tuuli sitä uhemmin. Tuulta jatkui tunti tunnin jälkeen, se vonkui
ja vinkui palmujen latvoissa, se raastoi, repi ja huojutti haurasta
bamburakennusta, ja hirvittävää jylyä kuului riutan ulkolaidalta, mihin
hyökkääväin hyökyjen voima murtui. Riutan sisäpuolella laguunilla —
niin suojassa kuin se olikin — vesi raivosi valkeana kuohuna, eikä
Teheinkään merimiestaidolla olisi saanut hänen pienoista kanoottiaan
kestämään niin kovaa säätä.
Auringon laskiessa oli pahimmasta päästy, mutta vieläkin ilma
oli kanootille liian ankara. Pyysin sentähden Teheitä etsimään
alkuasukkaan, jolla olisi lainata kutteri viemään meitä Raiatealle.
Suorittamani maksu, kaksi Chili-dollaria, Amerikan rahassa
yhdeksänkymmentä senttiä — oli ennenkuulumaton. Puoli kylää kutsuttiin
kantamaan kutteriin lahjoja, mitkä Tehei ja Bihaura antoivat
poistuville vierailleen. Siinä oli kantamus kananpoikia ja lehtiin
kiedottuja kaloja, isoja kimppuja kullanvärisiä banaaneja, lehtikoreja,
mitkä olivat täpö täynnä appelsiineja ja sitruunia, avocado-hedelmiä
eli "alligaattorin päärynöitä", mahtavia koreja täynnä jamssijuuria,
taro-nippuja ja kookospähkinöitä — ja kaiken kukkurana isoja oksia ja
pölkkyjä, mitkä oli tarkoitettu polttopuiksi Snarkille.
Kutterille mennessämme tapasimme Tahaan ja koko seudun ainoan valkoisen
miehen. Hän oli kahdeksankymmenenkuuden vuoden ikäinen, ja siitä ajasta
hän oli viettänyt seitsemättäkymmenettä vuotta Seurasaarilla, sanoi
hän, lukuunottamatta paria satunnaista keskeytystä, sitä, että hän
vuonna 1849 oli ottanut osaa Eldoradoon tapahtuneeseen kullanhuuhtojain
ryntäykseen ja että hän oli ollut vähän aikaa tilanhoitajana
Tularen läheisyydessä Kaliforniassa. Mutta kun lääkärit olivat
selittäneet, ettei hänellä ollut elon aikaa jäljellä enempää kuin
kolme kuukautta, hän oli palannut Etelämerelleen ja eli siellä vielä
kahdeksankymmentäkuusivuotisena nauraen rikkiviisaille rohtomiehilleen,
jotka jo kaikki lepäsivät haudassa. Hänellä oli fee-fee — alkuasukasten
norsutaudista käyttämä nimitys. Hän oli saanut sanotun taudin
neljännesvuosisata sitten, ja se seuraisi häntä hautaan. Kysyimme
häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia. Hänen vierellään istui pirteä
kuudenkymmenenkahdeksan ikäinen nainen. Hänen tyttärensä. "Tyttäreni on
ainoa sukulaiseni", mutisi hän valittavasti. "Eikä hänellä ole lapsia
elossa."
Kutteri oli pieni, sluuppirikillä varustettu pursi, mutta se tuntui
isolta Tehein kanoottiin verrattuna. Kun pääsimme laguunille ja
jouduimme uuden, ankaran myrskyvihurin kouriin, kutteri tuntui
meistä kuitenkin tavattoman vähäiseltä, kun Snark taas paisui
mielikuvituksessa mittasuhteihin, mitkä tekivät siitä mannermaan. Mutta
meillä oli oivia merimiehiä saattajinamme. Tehei ja Bihaura olivat
seuranneet mukana nähdäkseen, että pääsimme onnellisesti perille,
ja Tehein vahine osoittautui erikoisen pystyväksi merenkulkijaksi.
Kutterilla oli kunnollinen painolasti, ja viiletimme vihurissa täysin
purjein.
* * * * *
Lähtiessämme seuraavana päivänä purjehtimaan Bora Boralle kävi heikko
tuuli, ja matkamme sujui hitaasti laguunin poikki sille niemelle, missä
Tehein ja Bihauran piti olla meitä odottamassa. Lähestyessämme maata
korallisärkkien keskitse saimme aluksi turhaan tähyillä ystäviämme.
Rannalla ei näkynyt merkkiäkään heistä.
Mutta pian Tehei ilmestyi näkösälle puiden välistä. Hän oli vetänyt
paidan päältään ja huiskutti sillä aivan hurjasti. Bihaura ei
ilmeisesti ollut vielä valmiina... Päästyään Snarkin kannelle Tehei
kehoitti meitä purjehtimaan pitkin rantaa hänen talonsa edustalle
saakka. Hän otti ruorin hoitoonsa ja luotsasi Snarkin koralliriuttojen
lomitse niemeltä niemelle, kunnes vihdoin olimme selviytyneet
viimeisestä. Silloin kuului tervehdyshuuto rannalta, ja apunaan suuri
joukko kyläläisiä Bihaura toi Snarkille kaksi kanootillista saaren
runsaita antimia — jamssijuuria, taroa, feitä, leipäpuun hedelmiä,
kookospähkinöitä, appelsiineja, sitruunoita, ananaksia, vesimeloneita,
avocadoja, granaattiomenoita, kaloja, kaakottavia nuoria kanoja ja
elävän porsaan.
Nousevan kuun valossa suoritimme vaarallisen kulun Bora Boran
riuttojen lomitse ja laskimme ankkuriin Vaitapen kylän edustalle.
Emännänhuolissaan Bihaura ei saattanut päästä kyllin nopeasti maihin —
hän ehätti järjestämään taloaan vieraita varten. Suurveneemme viedessä
häntä ja Teheitä pienelle sillalle kiiri soiton ja laulun säveliä
tyynillä vesillä. Seurasaarilla meille oli tuon tuostakin sanottu,
että saisimme nähdä Bora Boran asukasten olevan hyvin hauskaa ja
iloista väkeä. Menin Charmianin kanssa maihin katsomaan, mitä siellä
oli tekeillä, ja rannalla kylän edustalla olevalla nurmikkokentällä,
minkä vierellä oli vanha hautausmaa, tapasimme nuorukaisia ja tyttöjä
iloisessa tanssissa, kaikki yltyltään koristeltuina kukkasilla ja
köynnöksillä ja kaikilla hiuksissa ihmeellisiä fosforinvälkkeisiä
kukkia, mitkä vuoroin syttyivät ja kalpenivat kuutamossa. Kauempana
rannalla oli iso, soikea, noin seitsemänkymmentä jalkaa pitkä
ruohotalo, missä kylän vanhemmat asukkaat lauloivat himineitä. Hekin
olivat juhlariemun vallassa ja kukkaköynnöksin koristeltuja, ja he
toivottivat meidät seuraansa aivan sillä lailla, kuin olisimme olleet
pimeyteen eksyneitä, jälleen löydettyjä karitsoita.
Aikaisin seuraavana aamuna Tehei tuli Snarkille tuoden kimpun
vastapyydystettyjä kaloja ja kutsun päivällisille. Sinne mennessämme
poikkesimme himinerakennukseen. Eilisiltaiset vanhukset lauloivat
siellä nytkin, ja siellä oli myös joukko nuorukaisia ja tyttöjä, joita
emme olleet eilen nähneet. Oli kuin siellä olisi oltu juhla-aterian
valmistuksia tekemässä. Kokonainen vuori hedelmiä ja vihanneksia
oli pinottu lattialle, ja sen molemmilla sivuilla oli joukoittain
kookoskuiturihmalla sidottuja kananpoikia. Kun useita himineitä oli
laulettu, piti eräs mies puheen. Se oli tarkoitettu meille, ja vaikka
se oli hepreaa korvillemme, käsitimme kuitenkin, että se jollakin
tavalla koski rakennukseen koottuja ruokavaroja.
"Luuletko, että ne aikovat lahjoittaa meille tämän kaiken?" kuiskasi
Charmian.
"Mahdotonta", vastasin samalla tavalla. "Minkä tähden ne sen tekisivät?
Eikä moista määrää mahtuisikaan Snarkille. Emme saisi syödyksi
kymmenettäkään osaa, ja kaikki muu pilaantuisi. Ehkä ne aikovat pitää
meille juhlan. On mahdotonta, että ne aikoisivat antaa meille tuon
kaiken."
Silti saimme taas kokea kuninkaallista anteliaisuutta. Eleillä, joiden
tarkoitusta ei voinut ymmärtää väärin, puhuja tarjosi meille jokainoata
eri lajia runsauden vuoresta, minkä jälkeen hän juhlallisesti luovutti
kaiken meille. Tilanne oli pulmallinen. Snarkimme oli täynnä Tahaan
antimia. Uudet lahjat olivat aivan ehdottomasti liikaa. Punastuimme
ja änkytimme lukemattomia kertoja: "Nuinui" — minkä piti ilmaista
suurenmoisen vieraanvaraisuuden johdosta tuntemaamme valtavaa
kiitollisuutta. Mutta merkeillä loukkasimme samalla kauheasti hyviä
tapoja: kieltäydyimme ottamasta lahjaa vastaan. Himine-laulajat
ilmaisivat selvästi siitä aiheutuneen mielenapeutensa. Mutta saman
päivän iltana saatiin Tehein välityksellä aikaan sovinto siten, että
otimme yhden kananpojan, yhden kimpun banaaneja, yhden kimpun taroa ja
niin edespäin kautta kokoelman.
Mutta heidän hyväntahtoisuudeltaan oli mahdotonta pelastua. Ostin
tusinan nuoria kanoja eräältä alkuasukkaalta, ja seuraavana päivänä
mies toi kolmetoista kanaa ja kanootillisen hedelmiä. Ranskalainen
kauppias lahjoitti ananaksia ja lainasi hienoimman hevosensa.
Santarmi teki samalla tavalla — hän lainasi meille hevosen, mikä oli
hänen silmäteränsä. Ja kaikki lähettivät meille kukkia. Snark oli
muuttunut hedelmä- ja vihannesvarastoksi ja kukkakaupaksi. Olimme
aivan kukkaköynnöksillä koristeltuja. Kun himine-laulajat tulivat
aluksellemme, tervehtivät nuoret tytöt meitä suuteloilla, ja Snarkin
miehistö menetti sydämensä Bora Boran neitosille. Tehei pani toimeen
suuret kalastajaiset kunniaksemme, ja olimme niissä kaksoiskanootilla,
mitä souti kymmenen voimakasta amatsonia. Tunsimme todellista
helpotusta siitä, ettei saatu kaloja, sillä Snark olisi saattanut upota
ankkuripaikalleen.
Päivät vierivät, mutta saarelaisten anteliaisuudessa ei ilmennyt
ehtymisen oireitakaan. Lähtöpäivänämme tuli kanootti kanootin jälkeen.
Tehei toi kurkkuja ja nuoren papaya-puun, mikä notkui ihanien
hedelmiensä painosta. Minulle hänellä oli myöskin pieni kaksoiskanootti
täydellisellä kalastusvehjekokoelmalla varustettuna. Sitäpaitsi
hedelmiä ja vihanneksia yhtä yltäkylläisen runsaasti kuin Tahaalla.
Bihaura toi eräitä lahjoja, mitkä olivat erikoisesti tarkoitetut
Charmianille — silkkipumpulista valmistettuja pieluksia, viuhkoja
ja kauniita mattoja. Koko väestö toi hedelmiä, kukkia ja kanoja. Ja
Bihaura toi myös elävän porsaan. Alkuasukkaita, joita en voinut muistaa
ennen nähneeni, tuli Snarkille, ja ne lahjoittivat minulle atraimia,
ongensiimoja ja helmiäisestä leikattuja koukkuja.
Purjehtiessaan merelle riuttojen välistä väylää Snark hinasi kutteria.
Bihauran piti sillä palata Tahaalle — mutta ei Tehein. Olin vihdoinkin
suostunut hänen toivomukseensa, ja hän kuului nyt Snarkin miehistöön.
Kun kutteri irroitti hinausköyden ja kääntyi lännen ilmoille, lankesi
Tehei polvilleen ja huokaili hiljaisen rukouksen kyynelten virratessa
pitkin hänen poskiaan. Kehittäessään viikkoa myöhemmin valokuvia Martin
näytteli niitä Teheille, ja kun Polynesian ruskeaihoinen poika näki
rakkaan Bihauransa piirteet, hän puhkesi jälleen itkuun.
Oi meidän yltäkylläisyyttämme! Meillä oli hyvää liiaksi. Saatoimme
tuskin hoitaa Snarkin purjeita hedelmien takia. Alus oli kuin
hedelmillä koristeltu. Pelastusvene ja suurvene olivat täpö
täynnä. Suurpurjeen kaijit ja nainingit kitisivät taakkojensa
painosta. Mutta kohta kun pääsimme "mukavaan" aallokkoon, alkoi
lasti vähentyä. Jokainoalla Snarkin keikahduksella kierähti joku
kimppu banaaneja ja kookospähkinöitä tai jokunen sitruunakori
mereen. Kultainen sitruunatulva läikähteli suojapuolen pyykateissa.
Mahtavat jamssijuurikorit murtuivat, ja ananakset ja granaattiomenat
kieriskelivät sinne tänne. Kanat pääsivät irtaalleen, ja niitä
juoksenteli kaikkialla, lenteli aurinkoteltan laella ja räpytteli
puomeilla. Ne olivat villejä kanoja, jotka olivat tottuneet lentämään.
Koettaessamme ottaa niitä kiinni ne lensivät pois Snarkilta,
risteilivät sen ympärillä ja palasivat. Toisinaan ne eivät palanneet.
"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä
kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä
suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja
hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."
12