Luonnonihminen

Tapasin hänet ensimmäisen kerran San Franciscon Market Streetillä. Oli

sateinen iltapäivä, ja hän vaelsi katua tamineinaan ainoastaan lyhyet

polvihousut ja lyhyt paita — ja "Lips-laps!" sanoi jokainoa askel,

minkä hän astui paljaine jalkoineen likaisella kivityksellä. Kokonainen

lauma uteliaita ja härnääviä katupoikia pyöri hänen kantapäillään.

Kaikki — tuhannet — katselivat häntä, käänsivät uteliaasti päänsä, kun

hän kulki ohi. Minäkin käänsin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin

kaunista rusketusta. Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa aurinko oli

paahtanut ruskeiksi ja samoin hänen muhkean partansa. Hän oli vaalean

nahan värinen tai kenties oikeammin sanoen kullan värinen, ja hän

hehkui ja hohti kuin aurinko itse. Joku uusi profeetta, ajattelin, joka

oli tullut kaupunkiin julistamaan maailmalle uutta pelastuksen sanomaa.

Muutamia viikkoja senjälkeen olin vierailulla eräiden ystävieni luona,

joilla oli huvila Piedmont-kukkuloilla. "Nyt olemme saaneet sen

kiinni, nyt olemme saaneet sen kiinni", selittivät he. "Pyydystimme

sen erään puun latvasta. Mutta nyt se on all right ja ottaa ruokaa

kädestämme. Mennään katsomaan sitä!" Ja sitten seurasin heitä korkealle

jyrkänteelle, ja eräässä eukalyptustiheikössä olevasta hökkelistä

tapasin jälleen kaupungin kadulla näkemäni auringonpaahtaman profeetan.

Hän kiiruhti vastaamme loikkaillen ja vähän väliä käsillään

ponnahdellen. Hän ei antanut kättä, vaan tervehti meitä korkealle

hyppäämällä, teki useita ponnahduksia käsillään, kiemurteli ruumistaan

kuin käärme, ja kylliksi norjistuttuaan hän kumartui eteenpäin jalat

suorina ja polvet tiukasti yhdessä ja rummutti maata kämmenillään.

Hän pyörähteli ja kierähteli, tanssija loikki ympärillämme kuin

juopunut apina. Hänen kasvonsa hohtivat auringon lämpöä, ja koko hänen

olemuksensa näytti sanattomasti laulavan: "Minä olen onnellinen, minä

olen onnellinen!"

Hän piti samaa menoaan koko illan, ilmaisi iloaan loputtomilla hyppy-

ja pyörähdysmuunnoksilla. "Hullu! Ihan pähkähullu!" ajattelin. Mutta

mies osoittautui oikein kunnioitettavaksi hulluksi. Ponnahtelujensa

ja pyörähtelyjensä välillä hän julisti pelastuksenoppiaan, ja hänen

julistuksensa ytimenä oli luonnon ylistys.

* * * * *

Vuodet vierivät, ja eräänä aurinkoisena aamupäivänä Snark työnsi

keulansa kapeaan väylään keskellä riuttoja, joiden ympärillä

pasaatituuli pani veden kuohumaan, ja luovi hitaasti Papeeten satamaan.

Keltaisella lipulla varustettu vene tuli meitä vastaan. Tiesimme, että

siinä lähestyi satamalääkäri. Mutta vähän jäljempänä veneen vanavedessä

näkyi pieni ulkohankakanootti, mikä pani meidät ymmälle. Siinä oli

punainen lippu. Tähyilin sitä tarkasti kiikarilla, sillä epäilin,

että se olisi jonkin väylällä piilevän salavaaran merkkinä — että

jokin laiva oli äskettäin uponnut sille kohtaa tai että jokin poiju

tai reimari oli mennyt paikoiltaan. Sitten lääkäri tuli aluksellemme.

Kun hän oli todennut, että terveydentilamme oli tyydyttävä ja ettei

Snarkilla ollut rottia, kysyin häneltä, mitähän se punainen lippu

merkitsi.

"Oh, sehän on Darling", kuului vastaus.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Darling huikkasi meille, Ernest

Darling, jolla oli punainen lippu, ihmiskunnan veljeyden merkki.

"Hohoi, Jack!" huusi hän. "Hohoi, Charmiani" Hän meloi reippaasti

lähemmä, ja silloin näin, että mies oli Piedmontin kukkulain

auringonpaahtama profeetta. Hän kiipesi laidan yli aluksellemme

auringonjumala, jolla oli pukuna tulipunainen lannevaate ja kädet

täynnä Arkadiansa tervehdyslahjoja — pullo kullankeltaista hunajaa ja

lehtikori täynnä isoja kullanvärisiä mango-hedelmiä, kullankeltaisia

banaaneja, joissa oli pohjaväriä tummempia kultapilkkuja, kultaisia

sitruunoita ja ananaksia sekä mehukkaita, yhtä loistavanvärisiä

appelsiineja, Etelän maan ja Etelän auringon tuotteita. Sillä tavalla

kohtasin vielä kerran Darlingin, luonnonihmisen.

Kun laskimme ankkurin ja menimme maihin pienellä veneellä, seurasi

Darling mukanamme. No — nyt se höperö kiusaa minut kuoliaaksi,

ajattelin. Valvoinpa tai nukuinpa, niin en pääse siitä eroon ennen kuin

purjehdittuani pois Tahitilta.

Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin

asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta

"luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua.

Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.

Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin

hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja

näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki.

Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja

iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti

auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen

isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun.

Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä

Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.

"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä,

kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen

samanlaista", selitti hän.

Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua

kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko

muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä

kirjallisuustoimistona...! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti

Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan

aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu

kuuluu puolen peninkulman päähän."

"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin

kateutta."

Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä

merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut".

— Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä.

Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian

heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut

mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli

sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi

koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden

perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen

ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa,

mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet

hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti

raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat

liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt

ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten

huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi

ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä

kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja

rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin,

nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi

eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista

olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.

Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla

varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran

jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja

ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman

päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu.

Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.

Mutta pensasviidakossa Darling sai mitä kaipasi — lepoa ja rauhaa.

Siellä ei kukaan kiduttanut häntä ahtamalla häneen pihviä ja kinkkua.

Siellä lääkärit eivät kiihoittaneet hänen väsyneitä hermojaan

tunnustelemalla hänen valtimoaan eivätkä rasittaneet hänen väsynyttä

vatsaansa pillereillä ja pulvereilla. Hän rupesi rauhoittumaan. Aurinko

paistoi lämpöisesti, ja hän kylpi sen valossa. Hänellä oli sellainen

tunne, että auringonpaiste oli elämäneliksiiriä. Ja hänestä tuntui

siltä, kuin koko hänen raunioitunut ruumiinsa oli janonnut aurinkoa.

Hän riisui vaatteet yltään ja antoi koko ruumiinsa kylpeä auringon

paisteessa. Ja hän tunsi vointinsa paranevan siitä. Se teki hänelle

hyvää ensimmäinen helpotus monien kurjien kärsimyskuukausien jälkeen.

Tervehtyessään hän nousi istuvilleen ja tarkasteli ympäristöään.

Siellä oli lukemattomia lintuja, jotka lentelivät ja livertelivät,

ja laumoittain oravia, jotka kurahtelivat ja kisailivat. Hän kadehti

niiden terveyttä ja eloisuutta, niiden onnellista, huoletonta

olemassaoloa. Ehdottomasti hän tuli verranneeksi omaa tilaansa niiden

tilaan, ja oli yhtä luonnollista, että hän teki kysymyksen, minkä takia

niillä oli niin runsaasti voimaa, kun hän sitävastoin oli heikko ja

kuoleman kielissä. Hän päätyi sellaiseen lopputulokseen, että se johtui

niiden luonnollisista elämäntavoista ja että hänen elämänsä oli ollut

hyvin luonnotonta — ja että hänen oli palattava luontoon, mikäli halusi

säilyä hengissä.

Ja maatessaan siellä autiossa viidakossa hän suunnitteli järjestelmänsä

ja rupesi sitä sovelluttamaan. Hän riisui yltään kaikki vaatteensa

ja kieriskeli ja hyppeli, käveli käsillään ja kiipeili puihin —

sanalla sanoen suoritti kaikkia mahdollisia ruumiinharjoituksia ja

antoi koko ajan auringonpaisteen paahtaa paljasta ihoaan. Hän otti

oppia eläimistä. Hän rakensi kuivista lehdistä ja ruohosta itselleen

pesän, missä nukkui öisin, ja kattoi sen kaarnalla, saadakseen suojaa

syyssateita vastaan. — "Tämä on mainiota ruumiinharjoitusta", hän sanoi

minulle kerran ja takoi käsivarsillaan kaikin voimin kylkiänsä. "Olen

oppinut tämän kukolta."

Hän näki oravan elävän hedelmillä ja pähkinöillä, ja silloin hän alkoi

käyttää ravintonaan hedelmiä ja pähkinöitä ja niiden ohella leipää — ja

hän voimistui, ja hänen painonsa lisääntyi. Kolme kuukautta hän vietti

alkuaikaista elämäänsä pensasviidakossa, mutta sitten seudun ankarat

rankkasateet ajoivat hänet takaisin ihmisten ilmoille. Yhdeksänkymmentä

naulaa painavan keuhkokuumetoipilaan on mahdotonta kolmessa kuukaudessa

koota elämänvoimaa niin paljon, että olisi kyennyt viettämään Oregonin

talvea ulkosalla.

Hän oli päässyt varsin pitkälle, mutta hänen oli pakko mennä sisälle.

Hänellä ei ollut muuta tyyssijaa kuin isänsä talo. Ja ollessaan

suljettuna ahtaaseen huoneeseen, missä hänen keuhkonsa läähättäen

janosivat raikasta ulkoilmaa, hän sai kolmannen keuhkokuumekohtauksen.

Silloin hän menehtyi vielä entistä enemmän. Sielu järkkyi kurjassa

ruumiissa. Hän makasi kuin kuollut, liian heikkona kyetäkseen

kestämään puhumisen aiheuttamaa ponnistusta, sairaat aivot liian

kiihtyneinä ja väsyneinä välittääkseen kuunnella muiden puhetta. Hän

kykeni ponnistamaan tahtoansa vain sen verran, että jaksoi työntää

sormet korviinsa ja päättävästi kieltäytyä kuuntelemasta jokainoata

hänelle lausuttua sanaa. Hänen luokseen kutsuttiin mielisairauksien

erikoistuntija. Hänet selitettiin mielipuoleksi, ja lääkärit olivat

siinä luulossa, ettei hänellä ollut kuukauttakaan elon aikaa jäljellä.

Eräs avuksi kutsutuista erikoislääkäreistä antoi viedä hänet Mount

Taborin parantolaan. Kun siellä havaittiin, että hän oli aivan

vaaraton, hänen annettiin olla omissa oloissaan. Hänelle ei enää

määrätty, mitä hänen piti syödä, ja hän rupesi sentähden taas

käyttämään hedelmiään ja pähkinöitään — oliiviöljy, pähkinävoi ja

banaanit olivat hänen pääasiallisimpana ravintonaan. Kun hän nyt

jälleen voimistui, hän päätti siitä lähtien elää omintakeisesti. Jos

hän eläisi muiden tavalla ja yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti,

hän varmasti kuolisi. Eikä hän tahtonut kuolla. Kuoleman kammo oli

"luonnonihmisen" luomishistorian mahtavimpia voimia. Ja saadakseen elää

hänen täytyi käyttää luonnollista ruokajärjestystä, elää ulkoilmassa ja

nauttia siunauksellista auringonpaistetta.

Oregonin talvi-ilmastossa ei kuitenkaan voi viettää luonnonelämää, ja

Darling lähti sentähden etsimään suotuisampia seutuja. Hän istuutui

polkupyörän selkään ja suuntasi matkansa aurinkoisempia maita kohden.

Stanfordin yliopistossa hän viipyi vuoden. Siellä hän opiskeli,

työskenteli ja kävi luennoilla niin niukasti puettuna kuin viranomaiset

saattoivat sallia, minkä ohella hän mahdollisuuden mukaan sovellutti

käytäntöön oravilta oppimiaan elämänperusteita. Hän luki mieluimmin

sillä tavalla, että meni yksinäisille kukkuloille, riisui vaatteet

yltään ja loikoili ruohikossa, imien itseensä aurinkoa ja terveyttä

samalla kertaa kuin tietoja.

Mutta Keski-Kaliforniallakin on talvensa, ja hän vaelsi loitomma

luonnonihmiselle soveliasta ilmanalaa etsimässä. Hän yritti Los

Angelesissa ja Etelä-Kaliforniassa, jolloin hänet useita kertoja

vangittiin ja vietiin sairaalahallitusten eteen sen tähden, etteivät

hänen elämäntapansa olleet samanlaisia kuin kanssaihmistensä. Hän

koetti Havaijilla. Siellä häntä ei voitu todistaa heikkomieliseksi,

mutta viranomaiset karkoittivat hänet. Se ei oikeastaan ollut

suoranainen karkoitus. Hän olisi saanut jäädä sinne, jos hän olisi

suostunut palvelemaan vuoden vankilassa. Hänelle annettiin vapaa

valinnan valta. Mutta vankilassa oleskeluhan olisi varmasti samaa

kuin kuolema luonnonihmiselle, joka saattaa tulla toimeen ainoastaan

ulkoilmassa ja siunauksellisessa auringonpaisteessa. Mutta Havaijin

viranomaisia ei voi moittia heidän menettelystään. Darling oli

epämieluisa kansalainen. Jokainen, joka erottautuu muista, on

epämieluisa. Ja se, että joku erottautui niin suuressa määrässä kuin

Darling muista elämän yksinkertaisimmissa kysymyksissä, antoi Havaijin

viranomaisille riittävästi aihetta pitää häntä epämieluisana.

Ja niin Darling lähti sieltä etsimään sellaista ilmanalaa, mikä ei

ainoastaan olisi hänelle sovelias, vaan missä hänkin olisi sovelias. Ja

sellaisen hän löysi Tahitilta, puutarhojen puutarhasta.

Sillä tavalla hän kirjoitti "kirjaansa". Koko hänen pukunsa käsitti

vain lannevaatteen ja hihattoman verkkopaidan. Hänen terveytensä oli

mainio. Hänen näkönsä, mitä aikoinaan pidettiin täydellisesti menneenä,

oli aivan suurenmoinen. Hänen keuhkonsa olivat kolme keuhkokuumetta

toden teolla turmelleet, mutta ne eivät olleet ainoastaan parantuneet,

vaan ne olivat nyt vahvemmat kuin milloinkaan ennen.

Minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin keskustellessamme näin

hänen lyövän moskiittoa. Pistävä peto oli istuutunut hänen selkäänsä

hartiain väliin. Puhettaan keskeyttämättä, pidättämättä ainoatakaan

sanaa hän salamannopeasti koukisti kätensä ja iski nyrkillään selkäänsä

hartioiden väliin niin kovasti, että hänen ruumiinsa kumahti kuin

rumpu. Moskiitto musertui. Kumiseva isku muistutti aivan hevosen potkua

pilttuunsa seinään.

"Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin lujasti, että

kumahtelun kuulee puolen peninkulman päähän", oli hänellä toisinaan

tapana huudahtaa, ja samassa hän alkoi hirvittävästi rummuttaa

rintaansa.

Eräänä päivänä hän näki nyrkkeilyhansikkaat seinälläni, ja heti hänen

silmänsä välähtivät.

"Osaatteko nyrkkeillä?" kysyin.

"Annoin nyrkkeilytunteja aikoinaan yliopistossa", kuului vastaus.

Ja niillä sijoillamme seisten riisuuduimme ja vedimme hansikkaat

käsiimme. Pau! Pitkä gorillankäsivarsi ojentui äkkiä ja sain

töytäyksen keskelle nenääni. Pou! Hän osui minuun jälleen — poskelle

— ja olin sortua iskun voimasta. Poski oli senjälkeen kokonaisen

viikon turvoksissa. Väistin nopeasti suoran vasemman käden iskun

taivuttautumalla ja laukaisin suoraan oikean käden töytäyksen

hänen vatsaansa. Töytäys oli kauhea. Olin keskittänyt siihen koko

ruumiinpainoni, ja se osui häneen kesken hänen hyökkäystään. Odotin

näkeväni hänen luhistuvan kokoon ja kaatuvan. Mutta sensijaan hänen

kasvonsa paistoivat tyytyväisyyttä, hän sanoi: "Sepä oli kelpo lyönti!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä minulla oli täysi työ suojella itseäni

kokonaiselta pyörremyrskyltä erilajisia lyöntejä, heilautuksia, suoria

töytäyksiä ja alhaalta-ylösiskuja. Mutta samalla odotin sopivaa

tilaisuutta ja suuntasin iskun hänen palleaansa. Osuin. Luonnonihmisen

käsivarret valahtivat alas, hän läähätti ja istahti hyvin äkillisesti.

"Olen kohta taas valmiina", sanoi hän. "Odottakaa vain silmänräpäys."

Ja ennenkuin kolmeakymmentä sekuntia oli kulunut, hän oli jälleen

jaloillaan — ja hän maksoi samassa velkansa, iskien vuorostaan

minua palleaan, niin että läkähtymäisilläni laskin käteni alas ja

istuuduin ainakin yhtä rutosti kuin hän vastikään. Sen sain kokea

todistukseksi siitä, että nyrkkeilytoverini oli nyt kaikkea muuta kuin

yhdeksänkymmenen naulan poloinen, joka kahdeksan vuotta sitten kuuli

kuolemantuomionsa lääkärien suusta ja veti viimeisiä henkäyksiään

umpinaisessa huoneessa Portlandin kaupungissa Oregonissa. Ernest

Darlingin kirjoittama "kirja" oli hyvä kirja ja sen sidontatyö vahvaa

tekoa!

* * * * *

Havaijilla on valitettu sopivain siirtolaisten puutetta. On käytetty

paljon aikaa ja paljon rahaa koetettaessa monenlaisin keinoin hankkia

maahan kunnon kansalaisia, mutta sellaisia siellä sentään on niukalti.

Ja "luonnonihminen" karkoitettiin Havaijilta! Häntä kiellettiin

käyttämästä hyväkseen sen ilmastoa! Totisesti Havaiji silloin menetti

kunnon kansalaisen.

Tahitille saavuttuaan hän ryhtyi etsimään maapalstaa, mistä voisi

hankkia elatuksensa. Mutta sellaisen löytäminen oli vaikeata —

kalliitta hinnalta. Eikä "luonnonihmisellä" ollut rikkauksia. Hän

vaelteli kokonaisia viikkoja ylänköjyrkänteillä, kunnes eräältä

kukkulalta, missä useita pieniä solia yhtyi, löysi kahdeksankymmenen

eekkerin laajuisen viidakon, mikä ilmeisesti ei kuulunut kenenkään

maatiluksiin. Viranomaiset sanoivat, että jos hän raivaisi siellä maata

ja viljelisi sitä kolmekymmentä vuotta, hän saisi omistusoikeuden

alueeseen.

Hän aloitti heti työnsä. Ja hyvin harvoin on suoritettu sellaista

urakkaa. Kukaan ei harjoittanut minkäänlaista maanviljelystä niin

ylhäällä. Maata peitti melkein läpitunkematon pensastiheikkö, missä

eleli villisikoja ja lukemattomat laumat rottia. Papeeteen ja merelle

avautuva näköala oli tosin suurenmoinen, mutta työ siellä ylhäällä

ei ollut innostavaa. Viikkoja meni pelkästään tien raivaamiseen,

mitä myöten päästä paikalle. Villisiat ja rotat söivät kaiken, mitä

hän istutti, kohta kun se alkoi tehdä tainta. Hän ampui siat ja

viritti loukkuja rotille. Viimeksimainittuja hän sai saaliikseen

puolitoistatuhatta kahdessa viikossa. Kaikki, mitä tarvitsi, hänen piti

kantaa sinne ylös selässään. Tavarankantonsa hän suoritti useimmiten

öisin.

Vähitellen hänellä sentään rupesi olemaan menestystä. Hän oli saanut

pystyyn ruohoseinäisen rakennuksen. Hedelmällisellä, tuliperäisellä

maalla, minkä hän oli pannut viljelyskuntoon tavattomalla työllä,

kasvoi viisisataa kookospalmua, viisisataa papayapuuta, kolmesataa

mangopuuta, lukuisia leipäpuita ja avocadopuita, puhumattakaan

viiniköynnöksistä, marjapensaista ja vihanneksista. Hän laajensi

uomia, joita myöten vuoripurot virtasivat solissa, ja laati mainion

vedenjohtojärjestelmän kaivamalla ojia solien välille eri korkuisille

pengermille. Ahtaat solat muuttuivat puutarhoiksi, vuorenjyrkänteet,

joilta polttava aurinko oli ennen kuivattanut viidakon kitukasvuiseksi,

kukoistivat nyt täynnä hedelmäpuita, marjapensaita ja kukkasia.

Luonnonihminen ei vain tullut itse toimeen maansa antamilla — hänen

viljelmänsä kasvoivat niin runsaan sadon, että hän saattoi monia

tuotteita myydä Papeeten asukkaille.

Silloin havaittiin äkkiä, että hänen maallaan, minkä viranomaiset

olivat ilmoittaneet isännättömäksi, sentään oli omistaja ja että oli

olemassa lailliset paperit tämän omistusoikeudesta. Nyt näytti siltä,

kuin Darlingilla ei olisi ollut mitään hyötyä raadannastaan. Kukkulan

maa oli ollut aivan arvotonta silloin, kun hän ryhtyi sitä viljelemään,

ja omistaja, jolla oli laajoja alueita, ei ollut osannut kuvitellakaan

sen voivan kehittyä sellaiseen kuntoon, mihin luonnonihminen oli

sen saattanut työllään... Määrättiin sopiva hinta, ja Darlingin

kauppasopimus laillistutettiin.

Mutta sitten tuli kamala kolahdus. Häneltä ehkäistiin pääsy

kauppapaikalle. Tien poikki, minkä hän itse oli raivannut,

vedettiin piikkilanka-aitaus. Se oli niiden samojen vanhoillisten

ainesten salaisia hankkeita, jotka olivat laahanneet luonnonihmisen

sairaalahallitusten eteen Los Angelesissa ja karkoittaneet hänet

Havaijilta. Itsetyytyväisen väen on vaikea ymmärtää muita, joiden

tyytyväisyys rakentuu aivan toisenlaisille perusteille kuin heidän.

Näyttää aivan ilmeiseltä, että virkamiehet olivat hyvissä väleissä

sanotun vanhoillisen aineksen kanssa, sillä Darlingin raivaama

tie pysyi suljettuna. Mitään ei tehty vääryyden korjaamiseksi

— viranomaiset päinvastoin järkähtämättömästi välttivät asiaan

puuttumista. Mutta luonnonihminen tanssi ja lauleli yhtä iloisena

kuin tavallisesti sentään. Hän ei istunut öitä hautomassa kärsimäänsä

vääryyttä. Hänellä ei ollut aikaa olla katkera. Hän uskoi, että hän

oli tässä maailmassa ollakseen onnellinen, eikä häneltä riittänyt

silmänräpäystäkään tuhlata muihin tarkoituksiin.

Hänen plantaasilleen johtava tie oli tukossa. Hän ei voinut raivata

uutta sen tähden, ettei hänellä ollut siihen tarvittavaa maata.

Hallitus oli kehoittanut häntä käyttämään melkein pystysuoralla

rinteellä olevaa polkua, mitä myöten villisiat kulkivat. Kiipesin

hänen kanssaan polkua ylös, ja meidän täytyi käyttää käsiämmekin

apuna. Sellaista polkua on mahdoton muuttaa tieksi, ellei ole apuna

insinööriä, höyrykonetta ja teräskaapelia. Mutta mitä välitti

luonnonihminen siitä! Hänen lempeä elämänoppinsa käski häntä maksamaan

hyvällä pahan, mitä ihmiset hänelle tekivät. Ja kuka voi väittää, ettei

hän ollut onnellisempi kuin kiusantekijänsä?

"Vähät siitä joutavasta tiestä", sanoi hän minulle, kun meidän oli

onnistunut hilautua eräälle vuorenpengermälle, missä läähättäen

istuuduimme lepäämään. "Hankin tässä pian lentokoneen, ja silloin he

joutuvat häpeään. Raivailen parhaillaan tasaista kenttää lentokoneen

laskeutumispaikaksi, ja kun ensi kerran tulet Tahitille, pääset suoraan

aivan oveni edustalle."

Eräänä iltana näin hänen haukottelevan ja kysyin, mitenkä pitkän yöunen

hän soi itselleen.

"Seitsemän tuntia", kuului vastaus. "Mutta kymmenen vuoden kuluttua

nukun vain kuusi tuntia ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viisi. Aion

lyhentää untani tunnilla joka vuosikymmen, näetkös."

"Ja satavuotiseksi tultuasi et siis nuku lainkaan", veistin siihen.

"Aivan niin. Ihan niin. Kun tulen satavuotiseksi, en tarvitse lainkaan

unta. Ja myös elän silloin pelkällä ilmalla! On olemassa kasveja, mitkä

tekevät niin, kuten tiedät."

"Mutta onko ihminen milloinkaan päässyt niin pitkälle?"

Hän pudisti päätään.

"Jos sellaista on tapahtunut, niin en minä ainakaan ole kuullut siitä

puhuttavan. Mutta sehän on vain pelkkä teoria — se ilmalla eläminen.

Se olisi hienoa, vai kuinka? Luonnollisesti se saattaa olla mahdotonta

— on hyvin luultavaa, että se on mahdotonta. En ole epäkäytännöllinen,

näetkös. En unohda milloinkaan olevaisuutta. Kun teen lentoretkiäni

tulevaisuuteen, lasken aina lankaa taakseni, jotta osaan palata sieltä."

Luulenpa, että "luonnonihminen" oli leikinlaskija...

Missään tapauksessa hän ei ollut yksipuolinen. Ellei ollut saatavissa

muuta ruokaa kuin lihaa, hän söi lihaa — jos esimerkiksi oli vankilassa

tai jollakin laivalla ja pähkinät ja hedelmät olivat loppuneet.

Eikä hän ollut jäykistynyt muihinkaan kaavoihin — lukuunottamatta

auringonkylpykysymystä.

"Laske ankkurisi missä tahansa, ja jos sielusi on rannaton, pohjaton

meri eikä ankkalammikko, niin ankkurisi jää kyntämään. Näetkös,

minun ankkurini kyntää aina. Koetan edistää ihmiskunnan terveyttä

ja kehitystä ja aina saada ankkurini kyntämään siihen suuntaan. Ne

molemmat seikat näet merkitsevät minulle samaa. Ja se on pelastanut

minut. Ankkurini ei kahlehtinut minua kuolinvuoteeseen — annoin

sen kyntään perässäni viidakkoon. Kun sitten olin tullut jälleen

terveeksi ja voimakkaaksi, ryhdyin saarnalla ja esimerkillä opettamaan

kansaa... Näin unta viime yönä", jatkoi hän miettivästi, ja hänen

kasvoilleen levisi verkalleen innostuksen hehku. "Näin unta, että

kaksikymmentäviisi luonnonihmistä, miehiä ja naisia, juuri oli tullut

höyrylaivalla Kaliforniasta ja että kuljin heidän joukossaan jyrkkää

polkuani plantaasilleni."

* * * * *

Oi, Ernest Darling — auringonpalvoja, luonnonihminen on hetkiä, joina

en voi olla kadehtimatta sinua ja sinun huoletonta olemassaoloasi! Olen

näkevinäni sinun tanssivan ylös portaita ja tekevän pitkän hyppäyksen

kuistikolle hiukset vettä valuen suolaisen merikylvyn jälkeen, silmät

loistaen, auringonpaahtama iho hehkuen ja rinta kumahdellen uljaasta

rummutuksesta... Ja muistan ikuisesti sinut sellaisena kuin näin

sinut Tahitilta lähtiessämme, kun Snark jälleen risteili kuohujen

huuhtelemain riuttain välistä kapeata uomaa, matkalla merelle, ja

vilkutin jäähyväisiä rannalla seisoville. Sydämellisimmin vilkutin

kullanhohtoiselle auringonjumalalle, joka seisoi suoraan pienessä

ulkohankakanootissaan tulipunainen lannevaate vyöhyställään.

11