Idässä häämötti Ua-huka sadekuuron alta, mikä oli vähällä saavuttaa
Snarkin. Mutta pikku aluksemme, minkä isot purjeet olivat täynnä
pasaatituulta, oli nopeampi. Cape Martin, Nukahivan kaakkoisin
kärki, oli suoraan sivullamme, Comptroller Bay levisi eteemme, kun
kiidimme sinne johtavan leveän salmen läpi, ja siellä näkyi Sail Rock,
mikä pilkulleen muistuttaa Columbia Riverin lohenkalastusveneiden
priipurjeita.
"Miksikä tuota luulisitte?" kysyin Hermanilta.
"Se on kalavene, sir", vastasi hän tarkasti katseltuaan.
Mutta merikarttaan oli selvästi merkitty "Sail Rock".
Meidän mieltämme kiinnittivät kuitenkin enemmän Comptroller Bayn
mutkat. Silmämme tähysivät innokkaasti sen kolmea lahtea ja erikoisesti
keskimmäistä niistä, missä tihenevässä hämärässä näimme usvaisten
kukkulain kohoavan kahden puolen sisämaahan työntyvää laaksoa.
Miten usein olimmekaan tutkineet merikarttaa aina pysähtyen siihen
keskilahteen ja sen takana sijaitsevaan laaksoon — Typee-laaksoon.
"Taipi" sanottiin merikartassa, ja se oli aivan oikein, mutta minä
pidän joka tapauksessa parempana "Typee" nimeä ja kirjoitan aina:
Typee. Ollessani pieni poika luin kirjan, missä se nimi kirjoitettiin
niin. Kirja oli Herman Melvillen "Typee". Istuin monet tunnit
unelmoiden kirjan ääressä. Mutta mieltäni eivät askarruttaneet vain
unelmat. Tein silloin lujan päätöksen, että tapahtuipa mitä tahansa
matkustaisin minäkin Typeehen kohta, kun tulisin isoksi ja vahvaksi.!
Sillä halu päästä näkemään, miltä maailma näytti, oli silloin
heräämässä lapsentietoisuuteeni — halu, mikä sittemmin on johtanut
minut monille vieraille seuduille ja mikä ei milloinkaan minusta sammu.
Vuodet vierivät, mutta Typee-laakso ei unohtunut. Palattuani San
Franciscoon ensimmäiseltä pitkältä, seitsemän kuukautta kestäneeltä
merimatkaltani Pohjoiselta Tyyneltä mereltä oli mielestäni tullut sinne
lähdön hetki. Priki Galilee oli lähdössä Marquesas-saarille. Mutta
sen miehistö oli täysilukuinen, ja minä, joka olin jo täysinoppinut
matruusi ja niin nuori vielä, että ylpeilin siitä, tarjouduin
kajuuttapojaksi saadakseni tehdä pyhiinvaellusmatkani Typeehen.
Luonnollisesti Galilee olisi saanut purjehtia Marquesas-saarilta
kajuuttapojattaan, sillä toivoin tapaavani uuden Fayawayn ja uuden
Kory-Koryn. Epäilenpä, että Galileen kapteeni luki pakopäätökseni
silmistäni. Ehkä myös kajuuttapojan paikka oli jo määrätty toiselle.
Joka tapauksessa en saanut paikkaa.
Sitten kului vuosikausia lukemattomine suunnitelmineen, yrityksineen ja
pettymyksineen, mutta Typee ei minulta unohtunut — ja nyt seisoin oman
alukseni kannella ja katselin unelmieni päämäärän usvaisia ääriviivoja,
kunnes tuli myrskypuuska, mikä alkoi kiidättää Snarkia raivoisassa
sateessa. Suoraan edessämme näimme jotakin ja teimme peilauksen
Sentinel Rockista, jota jylisevät tyrskyt ympäröivät. Mutta sitten
sekin häipyi sateeseen ja pimeyteen. Purjehdimme kuitenkin Sentinel
Rockia kohti, luottaen siihen, että varmasti kuulisimme tyrskyjen
kohinan tietääksemme ajoissa kääntyä selville vesille. Meidän täytyi
ohjata sinne, meillä ei ollut muuta suunnan osoittajaa kuin tekemämme
peilaus, ja jos Sentinel Rock katoaisi meiltä, niin emme myöskään
osaisi Taiohae-lahteen ja meidän olisi pakko pysytellä vesillä koko
yön, mikä olisi kaikkea muuta kuin ihanaa, kun oli viettänyt autiolla
valtamerellä kuusikymmentä uuvuttavaa päivää ja kaipasi maankamaralle,
kun himoitsi hedelmiä ja — oli vuosikausia ikävöinyt näkemään Typeen
kaunista laaksoa.
Äkkiä sukelsi Sentinel Rock jylisevine tyrskyineen aivan eteemme.
Muutimme suuntaa ja kiidimme sen ohi sateen pieksämät purjeet
pingollaan. Saaren takana kadotimme tuulen, ja Snark keikkui
täydellisessä tyvenessä. Mutta sitten tuli tuulenpuuskaus
Taiohae-lahden taholta, ja aluksemme liukui hitaasti eteenpäin
meidän luodatessa ja tiukasti tähystellessä havaitaksemme sortuneen
linnakkeen punaisen valon, minkä piti ohjata meidät ankkuripaikalle.
Ilma oli kevyttä ja oikullista; milloin tuuli tuli idästä, milloin
lännestä, milloin pohjoisesta, milloin etelästä. Tyrskyt ärjyivät
kummallakin puolellamme. Rantakallioilla määkyivät villivuohilaumat,
ja yläpuolellamme alkoi tähti toisensa jälkeen himmeästi tuikahdella
jaksollisesti palaavain sadekuurojen väliaikoina. Parissa tunnissa
pääsimme peninkulman lahteen ja laskimme ankkurin viidentoista sylen
syvyyteen. Ja niin siis olimme Taiohaessa.
Seuraavana aamuna heräsimme satumaahan. Snark lepäsi rauhaisassa
satamassa keskellä mahtavaa amfiteatteria, minkä viiniköynnöstä
kasvavat korkeat vuoririnteet näyttivät kohoavan suoraan vedestä.
Ylhäällä kaukana idässä kapea polku kiipesi kukkulan rinnettä.
"Typeen tie!" huudahdimme sen nähdessämme.
Ei kestänyt kauan, kun jo olimme maissa ja hevosen selässä, vaikkakin
pyhiinvaellusretkemme suorittaminen täytyi siirtää päivää myöhemmäksi.
Kahden kuukauden merimatka, minkä kuluessa koko ajan on paljasjaloin
eikä ole tilaa raajojen käyttämiseen, ei ole parhainta valmistautumista
nahkakenkien pitämistä ja kävelyä varten. Lisäksi oli maan ensin
lopetettava katala keikkumisensa, ennenkuin kykenimme ratsastamaan
vuohenkaltaisilla hevosilla pitkin liukkaita vuoristopolkuja. Niinpä
teimme aluksi ainoastaan lyhyen ratsastusmatkan — tunkeuduimme tiheään
viidakkoon tutustuaksemme erääseen kunnianarvoisaan, sammaltuneeseen
epäjumalaan, ja siellä tapasimme saksalaisen kauppiaan ja norjalaisen
kapteenin, jotka arvioivat sanotun epäjumalan painoa ja arvoa sekä
pohtivat, minkä verran sen arvo vähenisi, jos se sahattaisiin kahtia.
Miehet käsittelivät vanhaa kuvatusta hyvin epäkunnioittavasti,
pistelivät sitä veitsillään, nähdäkseen, miten kovaa se oli ja miten
paksu oli sen sammalpeite, ja käskivät sitä nousemaan jaloilleen
ja säästämään heidän vaivojaan kävelemällä itse laivaan. Mutta
sensijaan yhdeksäntoista kanakkia asetti sen puutelineille ja kantoi
laivaan, missä se sysättiin lastiruumaan, ja nyt se todennäköisesti
on Euroopassa — kaikkien aitopakanallisten epäjumalain luonnollisessa
tyyssijassa, lukuunottamatta niitä epäjumalia, mitkä ovat sattuneet
joutumaan Amerikkaan, ja erikoisesti lukuunottamatta sitä, joka
virnistelee vierelläni tätä kirjoittaessani ja — mikäli emme tee
haaksirikkoa — tulee virnistelemään jossakin läheisyydessäni siksi
kunnes kuolen. Se tulee jäämään voitolle. Se tulee virnistelemään vielä
kauan sen jälkeen kun minä olen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.
Alkajaisiksi olimme myös juhlassa, minkä herra Taira Tamarii,
valaanpyyntilaivasta karanneen havaijilaisen merimiehen poika, pani
toimeen marquesaslaisen äitinsä kuoleman muistoksi. Sureva poika
paistatti neljätoista sikaa ja kutsui koko kylän kestiin. Juhlaan
saapuessamme meitä tervehti alkuasukaskuuluttaja, nuori tyttö, joka
seisoi korkealla kalliolla ja julisti laulaen, että juhlan teki
täydelliseksi meidän läsnäolomme — ilmoitus, minkä hän puolueettomasti
toisti jokaisen uuden vieraan tullessa. Olimme kuitenkin tuskin
ennättäneet istuutua, kun hän vaihtoi äänilajia, ja koko seurakunta
osoitti äärimmäistä kiihtymystä. Tytön huudot muuttuivat hurjiksi
ja vihloviksi. Jonkin matkan päästä kuului samantapaista huutoa
mieskurkuista, ja meteli yltyi villiksi, uskomattoman kovaääniseksi
raakalaislauluksi, minkä aiheena selvästi oli veri ja taistelu.
Troopillisen lehvistön lomitse alkoi vilahdella juhlakulkue villejä,
joilla ei ollut muuta vaatetusta kuin loistavanvärinen vyö. Ne
lähenivät hitaasti, päästellen kumeita, voitonriemua ja hurmiota
ilmaisevia kurkkuhuutoja. Olkapäillä tulijoilla oli ilmeisen raskaita,
salaperäisiä vihreihin lehväkimppuihin käärittyjä kantamuksia.
Kantamukset eivät olleet kummempia kuin kelpo lailla lihotettuja ja
kohtalaisesti paistettuja porsaita, mutta ne kuljetettiin leiriin
samalla tavalla kuin entisaikoina oli juhlapaikalle tuotu "long pigs"
— "pitkät porsaat". "Pitkällä porsaalla" ei lainkaan tarkoiteta
porsasta. "Long pig" on ihmislihan etelämereläinen nimitys, ja
ihmissyöjäin jälkeläiset, muuan kuninkaanpoika etunenässä, kantoivat
nyt porsaspaistit pöytään aivan samoin kuin heidän esi-isänsä ennen
olivat kantaneet surmatut vihollisensa. Tuon tuostakin kulkue pysähtyi,
jotta kantajat saisivat mahdollisimman paljon tilaisuutta päästellä
hurjia, kannibaalisia himoja ja voitonriemua ilmaisevia, vihollisia
herjaavia ulvahduksia. Kaksi miespolvea takaperin Melville oli
näkemässä, miten surmattujen Happarin soturien ruumiit kannettiin
palmunlehtiin kiedottuina Tin voittopeijaisiin. Erään toisen kerran hän
samalta paikalta tapasi "merkillisesti veistetyn puukaukalon", ja sitä
tarkastaessaan hän näki "hujan hajan ihmisluurangon osia ja muutamissa
vielä kosteissa luissa lihasiekaleita jäljellä".
Ihmissyöntiä on usein pidetty "pelkkänä satuna" sivistyneistön kerman
keskuudessa, johon kuuluvista kenties on kiusallista, että heidän
omat villit esi-isänsä jolloinkin muinaisuudessa ovat langenneet
moiseen syntiin. Myös kapteeni Cook oli hiukan epäilevällä kannalla
seikkaan nähden, kunnes hän kerran varta vasten teki kokeen eräässä
Uuden Seelannin satamapaikassa. Hänen laivalleen tuli alkuasukas
myymään muhkeata auringon kuivaamaa ihmisen päätä. Cookin käskystä
leikattiin siitä lihaviiluja, mitkä ojennettiin alkuasukkaalle — ja
tämä ahmaisi ne ahneesti. Kapteeni Cookia voi sanoa perinpohjaiseksi
kokeilijaksi. Joka tapauksessa hän teollaan hankki tieteelle
ehdottoman todistuskappaleen, jollaista hän oli suuresti kaivannut.
Vähänpä hän aavisti silloin, että tuhansien peninkulmien takana oli
saariryhmä, missä sittemmin kerran käsiteltäisiin hiukan epätavallista
oikeusjuttua: syytettäisiin muuatta vanhaa Mauin päällikköä kunnialle
käyvästä puheesta, koska mies itsepäisesti väitti, että hänen ruumiinsa
oli kapteeni Cookin isovarpaan elävä hauta. Sanotaan, että syyttäjien
ei onnistunut todistaa, ettei vanha päällikkö ollut kapteenin
isovarpaan viimeinen leposija, ja että kanne kumottiin.
Luulen, etten rappeutuneella aikakaudellamme pääse näkemään "long
pigin" syöntiä, mutta jo sentään omistan asianmukaisella tuntomerkillä
varustetun marquesaslaisen kalebassin, muodoltaan pitkänomaisen,
kummallisilla leikkauksilla koristetun, toista sataa vuotta vanhan,
mistä on juotu kahden laivurin verta. Toinen niistä laivureista oli
kelvoton mies. Hän myi perin pohjin ränstyneen valaanpyyntiveneen,
minkä oli antanut maalata valkoiseksi niin että se näytti aivan
uudelta, eräälle marquesaslaiselle päällikölle. Mutta laivuri tuskin
ennätti poistua kauppapaikalta, kun vene jo hajosi kappaleiksi.
Jonkin aikaa senjälkeen hän onnettomuudekseen joutui haaksirikkoon
juuri saman saaren rantamilla. Marquesaslaisella päälliköllä ei ollut
aavistustakaan hinnanalennuksesta tai diskontosta, mutta hänellä oli
alkeellinen käsityksensä juomanpaljoudesta, ja hän tasoitti tilit
syömällä pettäjänsä.
* * * * *
Viileän aamunsarastuksen aikaan aloitimme matkamme Typeehen —
ratsastaen villeillä pikkukoneilla, jotka hirnahdellen ja maata
kuopien purivat ja potkivat toisiaan täydellisesti unohtaen selässään
olevat heikkotekoiset ihmisolennot, tien liukkaat kivet, hauraat
kalliot ja ammottavat kuilut. Ratsastimme vanhaa tietä baupuuviidakon
läpi Kaikkialla näkyi muinaisen lukuisan asutuksen merkkejä. Joka
taholla häämötti tiheiköstä kivimuureja ja kivisiä perustuksia, joiden
korkeus vaihteli kuudesta seitsemään jalkaan, kaikki vahvaa tekoa. Ne
muodostivat isoja kivikorokkeita, joilla joskus menneisyydessä oli
ollut rakennuksia. Mutta rakennukset ja asutuksen oli aika niellyt;
isot puut olivat tunkeneet juurensa korokkeiden halkeamiin ja kohosivat
mahtavina matalan viidakon yläpuolelle. Sellaisten korokkeiden nimi on
pi-pi.
Marquesaslaisten nykyisellä sukupolvella ei riitä tarmoa niin
isojen kivien käsittelemiseen. Eikä myöskään mikään kannusta heitä
siihen. Saarilla on kaikkialla joukoittain pi-pi-korokkeita, ja
tuhansittain niitä on käyttämättä. Pari kertaa matkamme varrella
tapasimme mahtavan pi-pin, jolle oli rakennettu pieniä, kurjia
olkimajoja, ja nämä näyttivät alustoillaan yhtä mitättömiltä kuin
torikoju näyttäisi Keopsin pyramidilla. Sillä marquesaslaiset ovat
sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja Taiohaen olosuhteista päätellen
ainoastaan uuden veren saanti viivyttää rodun tuhoa. Syntyperältään
puhdas marquesaslainen alkuasukas on harvinaisuus. Näyttää siltä, kuin
kaikki olisivat puoliverisiä tai kymmeniä eri rotujen merkillisiä
yhteensulaumia. Taiohaen kauppamiehillä on kaiken kaikkiaan
käytettävissä vain yhdeksäntoista kunnollista työmiestä lastaamaan
kopraa — kuivattuja kookospähkinän sydämiä — laivoihin, ja niiden
yhdeksäntoista suonissa virtaa englantilaista, amerikkalaista,
tanskalaista, saksalaista, ranskalaista, korsikkalaista, espanjalaista,
portugalilaista, kiinalaista, havaijilaista, paumotulaista tai
tahitilaista verta ja sekaverta. Siellä on melkein enemmän rotuja kuin
ihmisiä ja kuihtuvaa, kituvaa elämää viettävät asukkaat ovat parhaassa
tapauksessa vain näiden rotujen hylkypirstaleita. Sikäläisessä
lämpimässä ja tasaisessa ilmastossa — oikeassa maanpäällisessä
paratiisissa — missä säätila ei milloinkaan mene äärimmäisyyksiin ja
ilma on suorastaan balsamia ja pysyy alituisesti raikkaana ja puhtaana
otsonipitoisen kaakkoispasaatituulen vaikutuksesta, kukoistavat kaikki
mahdolliset hengityselinten taudit yhtä rehevinä kuin kasvillisuus.
Harvalukuisista turvemajoista kuulee alinomaisesti käheää yskimistä ja
raukeaa valitusta. Muitakin kauheita tauteja sillä on, mutta julmimpia
ovat keuhkoja ahdistavat. Siellä on eräänlajista hivutustautia,
mitä nimitetään "lentäväksi". Se on erikoisen pelättyä. Kahdessa
kuukaudessa se voi muuttaa voimakkaimmankin miehen ruumisliinaan
verhotuksi luurangoksi. Laakso toisensa jälkeen on menettänyt viimeisen
asukkaansa, ja hedelmällinen maa on muuttunut viidakoiksi. Melvillen
aikoina Happar-laaksossa asui voimakas, sotainen heimo. Sukupolvea
myöhemmin siellä oli ainoastaan parisataa henkeä. Ja nyt laakso on
asumatonta, villiä troopillista erämaata.
Ratsastimme kengittämättömillä orheillamme yhä ylemmä laakson rinteen
epäsäännöllistä tietä, hylättyjen pi-pi-raunioiden ohi ja mitattomien
viidakoiden halki. Nähdessämme punaisia obia-nimisiä vuoriomenoita,
mitkä hyvin tunsimme Havaijissa olomme ajalta, lähetimme alkuasukkaan
niitä poimimaan. Sitten hän kiipesi kookospähkinöitä pudottelemaan.
Olin juonut kookospähkinän maitoa Jamaikalla, mutta en tietänyt, miten
ihanaa tämä juoma saattoi olla, ennenkuin join sitä Marquesas-saarilla.
Tuon tuostakin ratsastimme villien sitruuna- ja appelsiinipuiden alitse
— mahtavien puiden, joiden ikä oli pitempi kuin istuttajainsa.
Ratsastimme keltaista siitepölyä tulvivien, äärettömien
kanelipensaikkojen läpi — mikäli saattoi puhua ratsastamisesta. Sillä
ne tuoksuvat pensastiheiköt kuhisivat ampiaisia. Entä millaisia
ampiaisia! Ne olivat isoja keltaisia riiviöitä, suunnilleen sen
kokoisia kuin pienet kanarialinnut, ja kun ne kiitivät lennossa, niiden
jalkakimppu muodosti kahden tuuman pituisen pyrstön. Joku orheiltamme
viskautuu äkkiä etujalkojensa varaan ja heittää takajalkansa korkealle
ilmaan, potkaisee ne jälleen maahan, tekee hurjan hyppäyksen ja heittää
ne sitten taas korkeuteen. Mitäpä siitä on sanomista! Täysikasvuinen
ampiainen on vain pistänyt hehkuvan piikkinsä sen paksunnahan läpi.
Ja sitten aloittaa toinen ori saman leikin, kohta kolmas, ja ykskaks
kaikki orhimme hyppivät etujaloillaan pitkin jyrkänteitä. Ui!
Tulikuuma tikari tunkeutuu poskeeni. Ui-ui! Nyt sain piston niskaani.
Kavahdan takajaloilleni minäkin, ja saan pistoja melkein satamalla.
Perääntyminen on aivan mahdotonta, eivätkä edessäni olevat hurjistuneet
hevoset lainkaan paranna tilannettani tukalalla tiellä. Ratsuni
syöksähtää Charmianin juoksijan ohi, ja viimeksimainittu herkkä eläin,
joka saa uuden piston juuri silloin, antaa hevoselleni potkun toisella
takakaviollaan ja minulle samanlaisen toisella. Kiitän suopeata
kohtaloa siitä, ettei hevosella ollut teräskenkiä, ja kavahdan puoleksi
seisoalleni satulassa uudesta polttavasta pistosta. Pistoja totisesti
sataa, ja hevospoloiseni on pakokauhan vallassa.
"Pois tieltä! Minä se olen!" huudan siivekkäille pedoille ja huidon
hatullani kuin mieletön.
Toisella puolella tietämme on pystysuora kallioseinämä. Toisella
puolellamme vuori putoaa yhtä kohtisuorasti syvyyteen. Ainoa
pelastumisen mahdollisuus on ratsastaa eteenpäin. Miten kaikki
hevosemme saattoivat pysyä jaloillaan, on suorastaan ihme. Ne kiitivät
eteenpäin toinen toisensa ohi laukkaa ja ravia, kompastellen,
hypähdellen, kiipeillen — ja säännöllisesti potkaisten korkealle
taivasta kohden joka kerta, kun ampiainen antoi niille piston.
Pysähdyimme hengähtämään ja laskimme vammojamme. Sellaista ei
tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan lakkaamatta. Meno ei totisesti
tuntunut yksitoikkoiselta! Itsestäni voin sanoa, että joka kerta kun
saimme sellaisen pienen hengähdysajan, tunsin samanlaista mielihyvää
kuin äkkikuolemasta pelastunut.
Lopulta pääsimme eroon ahdistavista ampiaisista. Se ei toki johtunut
mistään suorittamistamme sankariteoista, vaan meidät pelasti tien
yleneminen. Yltympärillämme kautta koko näköpiirin kohosi vuorisarjojen
sakaraisia selkänikamia, joiden kärjet peittyivät pasaatituulipilviin.
Kaukana alapuolellamme, siellä, mistä olimme lähteneet, oli Snark
Taiohae-lahden tyvenellä pinnalla; se näytti leikkikalulta.
Sitten matkasimme noin tuhat jalkaa alamäkeä — ja Typee oli allamme.
"Jos äkkiä olisin nähnyt vilahduksen paratiisin puutarhasta, olisin
tuskin joutunut suuremman ihastuksen valtaan kuin näystä, mikä
silloin ilmestyi eteeni", kertoo Melville hetkestä, jona ensimmäisen
kerran näki Typeen ihanan laakson. Hän näki paratiisin. Me näimme
erämaan. Missä olivat hänen näkemänsä sadat leipäpuulehdot? Me näimme
viidakkoja, emme mitään muuta kuin viidakkoja, lukuunottamatta kahta
turvehökkeliä ja muutamia kookospuuryhmiä. Missä oli Mehevin Ti,
naimattomien miesten sali, palatsi, missä nainen oli tabuja missä
Mehevi hallitsi alipäällikköineen ja vanhukset muistelivat muinaisia
urotöitään? Vuolaalta virralta ei kuulunut tapaa jyskyttävien naisten
hälinää. Ja missä oli maja, jota vanha Narhevo ikuisesti rakensi?
Tähyilin häntä turhaan...
Ratsastimme alamäkeä ristiin rastiin mutkittelevaa tietä tiheässä
viidakossa, minkä hiljaisten lehväholvien alla isot perhoset
leijailivat. Tien varressa ei ollut vaanimassa tatuoituja, nuijilla ja
heittokeihäillä varustettuja villejä; ja kun tulimme joelle, saatoimme
kenenkään häiritsemättä kahlata sen poikki, mistä halusimme. Pyhä ja
armahtamaton tähtijärjestelmä ei siis enää hallitse Typeen kauniissa
laaksossa. Kyllä, kyllä — tabu on siellä vallassa yhä, yhä vielä — uusi
tabu, sillä lähestyessämme erästä kurjaa alkuasukasnaisjoukkoa kajahti
varoittava: Tabu! Ja se oli oikea tabu: naiset olivat spitaalisia.
Miehen, joka varoitti meitä, oli norsutauti kammottavasti runnellut.
Kaikkia kalvoi keuhkotauti. Typeelaakso oli nykyään kuoleman paratiisi,
missä sen entisen isäntäheimon rippeet — kymmenkunta sielua —
läähättivät rotunsa viimeisiä tuskaisia hengenvetoja.
Typeen heimo oli muinoin hyvin voimakas, voimakkaampi kuin
Happar-heimo, voimakkaampi kuin Taiohaen lapset, voimakkaampi kuin
kaikki Nukahivan heimot. "Typee", tai oikeammin "taipi", merkitsee
alkuaan ihmislihan syöjää. Mutta koska kaikki marquesaslaiset olivat
ihmissyöjiä, oli sellainen heimon nimitys todistuksena siitä, että
juuri se heimo oli muita verrattomampi ihmissyöjä. Typee-heimon
rohkeuden ja julmuuden maine ei täyttänyt ainoastaan Nukahivaa.
Kautta Marquesas-saarten Typee-heimon nimi herätti kauhua. Kukaan
ei kyennyt sitä voittamaan. Ranskalainen laivastokin, joka valtasi
Marquesas-saaret, jätti Typee-heimon rauhaan. Fregatti Essexin kapteeni
Porter teki kerran hyökkäyksen Typee-laaksoon. Hänen merimies-
ja sotilasjoukkonsa vahvistuksena oli kaksituhatta Happar- ja
Taiohae-heimon soturia. Hyökkääjät tunkeutuivat hyvän matkaa laaksoon,
mutta kohtasivat siellä niin voimakkaan vastarinnan, että olivat
iloisia, kun pääsivät perääntymään vene- ja sotakanoottilaivastoonsa.
Marquesaslaiset olivat ennen ehdottomasti voimakkaimpia ja kauneimpia
kaikista Etelämeren saarelaisista. Melville sanoo heistä: "Erikoisesti
herätti huomiotani heidän ruumiillinen voimansa ja kauneutensa...
Muodon kauneuden puolesta en tähän asti ole nähnyt heidän vertaisiaan.
Ei ainoatakaan esimerkkiä synnynnäisistä epämuodostumista voinut
havaita koko siinä suuressa väkijoukossa, mikä tunkeili pidoissa...
Ainoallakaan ei näkynyt ihovammoja, mitkä toisinaan saattavat pilata
mitä kauneimmat muodot. Mutta heidän ruumiillinen jaloutensa ei
johtunut ainoastaan tämän pahan olemattomuudesta melkein jokainoa
heistä olisi kelvannut kuvanveistäjän malliksi." — Mendana,
Marquesas-saarten löytäjä, kuvaa niiden alkuasukkaita ihmeellisen
kauniiksi. Heidän matkakertomuksensa kirjoittaja — Figueroa — sanoo
heistä: "Heidän ihonvärinsä on melkein valkea, he ovat kookkaita ja
kaunismuotoisia." — Kapteeni Cook piti marquesaslaisia Etelämeren
saarten komeimpina ja kauneimpina alkuasukkaina. Miehet olivat hänen
kuvauksensa mukaan "melkein kaikki kookaskasvuisia, tuskin ainoakaan
alle kuuden jalan".
Ja nyt oli kaikki se voima ja kauneus kadonnut, ja Typee-laakso oli
kymmenkunnan kurjan poloisen tyyssijana, jotka potivat spitaalia,
norsutautia ja tuberkuloosia. Melville arvioi sen väestön lukumäärän
kahdeksituhanneksi hengeksi, ottamatta laskelmiinsa Ho-o-u-min
pientä rajalaaksoa. Elämänvoima on mädäntynyt tästä ihmeellisestä
paratiisista, minkä ilmanala on niin ihana ja terveellinen kuin
maailmassa mahdollista. Ja Typee-heimolla ei muinoin ollut ainoastaan
etevät ruumiilliset ominaisuudet, vaan se oli myöskin puhdas ja
tauditon. Ilma, jota se hengitti, ei ollut basillien eikä muiden
taudinsiementen kyllästämää niin kuin se ilma, mitä me valkoiset
hengitämme. Mutta kun valkoiset miehet sitten toivat sinne mikrobit
laivoillaan, joutuivat voimakkaat saarelaiset niiden hyökkäysten
esineiksi ja uhreiksi.
Seikan selityksenä on luonnollinen valinta. Me valkoisen rodun
jäsenet olemme tuhansien sellaisten sukupolvien jälkeläisiä, jotka
ovat voitollisesti taistelleet samaisia näkymättömiä taudinsiemeniä
vastaan. Jos joku meistä syntyi erikoisen alttiina pikku vihollisten
hyökkäyksille, hän joutui pian kuoleman saaliiksi. Ainoastaan
vastustuskykyiset saivat elää. Me elossa säilyneet olemme siis
valittuja sellaisia, jotka parhaiten soveltuvat elämään vihamielisten
mikro-organismien täyttämässä maailmassa. Poloiset marquesaslaiset
eivät ole olleet sellaisen valinnan alaisina. He eivät olleet
valikoituja. Heidät, jotka olivat tottuneet syömään vihollisiaan,
"söivät" näkymättömän pienet viholliset, joita vastaan he eivät voineet
puolustautua nuolillaan ja heittokeihäillään. Mutta jos marquesaslaisia
taistelun alkaessa olisi ollut parisataatuhatta, olisi kyllä tarpeeksi
monta jäänyt henkiin luomaan uutta rotua — uudestaansyntynyttä rotua,
mikäli voi puhua uudestaansyntymisestä silloin, kun sukelletaan
syövyttävään elimelliseen myrkkykylpyyn.
* * * * *
Riisuimme satulat hevosiltamme, jotta ne saisivat levätä
murkinoidessamme. Ja sen jälkeen kuin olimme väkivalloin erottaneet
toisistaan pahimmat tappelupukarit — minun oriiltani purtiin isoja
paloja selästä — ja turhaan koettaneet torjua hiekkakärpäsiä, söimme
banaaneja ja säilykelihaa ja joimme pitkin siemauksin kookosmaitoa.
Laaksossa ei ollut paljoa nähtävää. Viidakko oli päässyt voitolle ja
ahmaissut kaikki ihmiskäden vähäpätöiset työt. Siellä täällä tosin
tapasimme pi-pi-korokkeita, mutta niissä ei ollut kirjoituksia, ei
hieroglyfejä, ei minkäänlaisia kertomuksia menneisyydestä, jota niiden
olemassaolo todisti ei mitään muuta kuin mykkiä kiviä, mitkä jo tomuksi
muuttuneet ja iäksi unohtuneet ihmiskädet olivat koonneet ja hakanneet.
Näistä pi-pi-raunioista kohosi isoja puita, mitkä julmasti tuhosivat
ihmistyön, murskasivat kivet ja palauttivat ne alkukaaokseen.
Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon
hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään.
Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa
jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi
on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin
jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen,
mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka
vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin
kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua
ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni.
En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni
luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen
erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun
on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään
muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä
niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä
valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin
on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten
on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä
lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli
vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden
minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä.
Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta,
huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.
* * * * *
Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala
vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen
kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun
kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman
ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman
tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista
viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa,
mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene
ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu
kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa
Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni
veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen
lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa
viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski
venekeksin Mau-maun kaulan läpi.
Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä
pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson
olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka
kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita,
mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja,
leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään
niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan
juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä
aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia
muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään
tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti
sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas
meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin,
että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun
latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä
ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta
sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan.
Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita
vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä
ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti.
Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa
tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen
edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat
puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista,
englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa
tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa,
ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.
Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi
valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala
ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin
Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi
valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan
kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi
taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä
se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä,
sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan
kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen
sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi,
vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen
sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä
terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä
tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro
ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.
Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin
balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen
hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen
hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta... Ja me
hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät
lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen
kohina... Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja
vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat
yskivät koko yön.
10