"Havaiji-saarilta Tahitille. — On hyvin vaikea suorittaa tätä matkaa
pasaatituulten alueen poikki. Valaanpyytäjien ja muiden mielestä
on tavattoman vaikeata päästä Tahitille Havaiji-saarilta. Kapteeni
Bruce selittää, että aluksen on purjehdittava pohjoista kohden
siksi, kunnes saa 'mukavan' tuulen, ja vasta sitten suunnattava
kulkunsa määräpaikkaan. Purjehtiessaan mainittujen paikkojen välillä
marraskuussa 1837 hän ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia
tuulia lähellä päiväntasaajaa eikä hän kyennyt millään pääsemään itään."
* * * * *
Näin sanotaan Eteläisen Tyynen meren purjehdusohjeissa, eikä
niissä sanotakaan mitään muuta siitä asiasta. Ei sanaakaan enempää
opastukseksi uupuneelle merenkulkijalle, jotta tämä osaisi suorittaa
pitkän matkansa pasaatituulialueen poikki, eikä ainoatakaan sanaa
siitä, miten matkata Havaijilta Marquesas-saarille, mitkä sijaitsevat
suunnilleen kahdeksansataa peninkulmaa Tahitin koillispuolella ja
minne juuri sen tähden on vielä paljon vaikeampi päästä. Luulen tämän
ohjeiden vaillinaisuuden johtuvan siitä, ettei milloinkaan ole ajateltu
purjelaivojen pyrkivän niin mahdottomalle reitille. Mutta mahdottomuus
ei säikyttänyt Snarkia — pääasiallisesti sen tähden, ettemme olleet
lukeneet esittämääni pikku pykälää purjehdusohjeista ennen kuin jo
olimme aloittaneet matkan. Lähdimme Hilosta, Havaijilta, lokakuun
7:ntenä päivänä ja saavuimme Nukahivalle, eräälle Marquesas-saarelle,
joulukuun 6:ntena päivänä. Näiden paikkojen välimatka on kaksituhatta
peninkulmaa linnuntietä, mutta purjehdimme todellisuudessa vähintään
neljätuhatta peninkulmaa selviytyäksemme taipalesta, mikä kerta
kaikkiaan osoittaa, ettei kahden paikan lyhyin väli aina ole suora
viiva. Jos olisimme suunnanneet matkamme suoraan Marquesas-saarille,
olisimme luultavasti saaneet purjehtia viisi- tai kuusituhatta
peninkulmaa.
Yhden varman päätöksen olimme tehneet — emme kulkisi päiväntasaajan
poikki 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolelta. Sillä _siitä_
riippui kaikki. Jos purjehtisimme päiväntasaajan poikki mainitun
pituuden länsipuolitse ja kaakkoispasaati olisi "mukava", ajautuisimme
niin kauas tuulen alle Marquesas-saarista, että saattaisi käydä
aivan mahdottomaksi päästä niille. Meidän oli myöskin otettava
huomioon päiväntasaajavirta, mikä kulkee länteen kahdentoista, jopa
seitsemänkymmenenviiden peninkulman nopeudella päivässä. Olisimmepa
totisesti pahassa pälkäässä, jos joutuisimme määräpaikkamme alapuolelle
ja saisimme niin voimakkaan virran vastaamme! Niin minuuttiakaan,
sekuntiakaan emme saaneet olla 130:nnen läntisen pituusasteen
länsipuolella kulkiessamme päiväntasaajan poikki. Mutta koska
saatoimme odottaa kaakkoispasaatia viisi, kuusi astetta päiväntasaajan
pohjoispuolella — jolloin, jos tuuli puhaltaisi kaakosta tai
eteläkaakosta, meidän olisi pakko purjehtia etelälounaisen suuntaan
meidän piti ohjata itään päiväntasaajan ja kaakkoisten pasaatituulten
pohjoispuolitse, kunnes saapuisimme ainakin 128:nnelle läntiselle
pituusasteelle.
Tässä yhteydessä sietää mainita, että seitsenkymmenhevosvoimainen
koneemme ei tapansa mukaan toiminut, niin että olimme kokonaan tuulista
riippuvaisia. Suurveneemme kone oli myöskin käyttökelvoton. Ja
koneasiain puheena ollen on parhainta saman tien tunnustaa, että pieni
viisihevosvoimaisemme — minkä piti hoitaa valaistus ja pumput — oli
niin ikään raajarikkona...
Matkamme näytti kyllä helpolta merikartalla. Tuossa oli Hilo, ja tässä
oli matkamme päämäärä, 128. läntinen pituusaste. Koillispasaatituulessa
saatoimme purjehtia suoraviivaisesti näiden paikkojen vähin. Mutta
pahimpia pasaatituulipulmia on se, ettei milloinkaan täsmälleen
tiedä, millä kohtaa ne tapaa, eikä sitä, mihin suuntaan ne tulevat
puhaltamaan, toisin sanoen: ovatko ne "mukavia" vai "epämukavia".
Kohtasimme koillispasaatin aivan Hilon sataman edustalla, mutta
tuulen heittiö puhalsi liiaksi idästä. Ja sitten tuli pohjoinen
päiväntasaajavirta vyöryen länteen mahtavana kyminä. Lisäksi pieni
alus ei kykene purjehtimaan hankatuuleen korkeassa vasta-aallokossa.
Se ponnahtelee ylös alas paikoiltaan pääsemättä. Purjeet ovat
pingollaan, suojanpuolinen laita painuu vähän väliä veden alle, alus
keikkuu, kieppuu ja hyppelehtii, mutta siinä onkin kaikki. Kohta kun
se syöksähtää eteenpäin, se törmää vesivuoreen ja pysähtyy. Snarkille
kävi sen pienen koon, "epämukavan" pasaatituulen ja päiväntasaajavirran
takia niin, että teimme pitkän mutkan etelään. Ei sillä lailla, että
Snark olisi kulkenut suoraan etelään, ei kylläkään. Mutta pääsimme
itään surkean vähän. Lokakuun 11:ntenä päivänä aluksemme pääsi
neljäkymmentä peninkulmaa itään — lokakuun 12:ntena päivänä viisitoista
peninkulmaa — 13:ntena päivänä se ei päässyt yhtään peninkulmaa itään
— 14:ntenä päivänä se pääsi kolmekymmentä peninkulmaa — 15:ntenä
kaksikymmentä — 16:ntena yksitoista — ja 17:ntenä päivänä Snark aivan
todella painui neljä peninkulmaa länteen. Viikossa siis sataviisitoista
peninkulmaa itään, mikä merkitsee kuuttatoista peninkulmaa päivää
kohden. Ja Hilon pituudelta 128:nnelle läntiselle pituusasteelle on
kaksikymmentäseitsemän astetta eli noin tuhatkuusisataa peninkulmaa.
Päivän saavutuksen ollessa kuusitoista peninkulmaa menisi siis sata
päivää tämän taipaleen purjehtimiseen. Ja lisäksi oli lähin päämäärämme
128:nnella läntisellä pituusasteella viisi astetta päiväntasaajan
pohjoispuolella, jotavastoin Nukahiva on yhdeksän astetta
päiväntasaajan eteläpuolella ja kaksitoista astetta lännempänä.
Meillä oli jäljellä yksi ainoa mahdollisuus — pyrkiä etelään pois
pasaatituulesta vaihtelevain tuulten alueelle. On kyllä totta, että
kapteeni Bruce "ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia
tuulia" ja että hän "ei kyennyt millään pääsemään itään". Mutta
meillä ei ollut mitään muuta keinoa valittavana, ja rukoilimme
taivaalta parempaa onnea kuin hänellä oli ollut. Vaihtelevien tuulten
vyöhyke on pasaatituulten ja tyventöalueen välillä. Oletetaan, että
ne ovat tyventöalueen kuuman ilman synnyttämiä tuulivirtauksia,
mitkä nousevat korkealle pasaatituulten vastasuuntaan ja vähitellen
painuvat valtameren pinnalle milloin missäkin. Ja ne puhaltavat
— milloin missäkin! Sillä ne ovat ahtautuneina pasaatituulten ja
tyventövyöhykkeen väliin ja näiden alue vaihtelee joka päivä ja joka
kuukausi.
Jouduimme vaihteleviin tuuliin 11:nnellä pohjoisella leveysasteella
ja pysyttelimme hellittämättömästi sillä leveydellä. Eteläpuolellamme
oli tyventövyöhyke, pohjoispuolellamme koillispasaatituuli, mikä
ei tahtonut puhaltaa koillisesta. Päivä seurasi päivää, ja aina ne
tapasivat Snarkin jostakin yhdennentoista leveyspiirin lähettyviltä.
Vaihtelevat tuulet olivat totisesti epävakaisia. Heikko vastatuuli
saattoi kuolla ja jättää meidät keikkumaan tuulen tuntumattomiin
kahdeksi vuorokaudeksi. Sitten saattoi taas herätä henkiin heikko
vastatuuli, kestää kolme tuntia ja jättää meidät jälleen aivan tuuletta
kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta sitten — heleijaa! — tuli virkeä tuuli
— ihana virkeä tuuli! — lännestä ja ajoi Snarkia eteenpäin purjeet
saksattuina, vanavesi kuohuen ja lokinuora pingollaan. Puolen tunnin
kuluttua se huoahti vaivalloisesti pari kertaa ja heitti henkensä.
Sellaista tapahtui alinomaisesti. Olimme täynnä toivoa joka kerta,
kun saimme suotuisan tuulenhenkäyksen, mikä kesti viittä minuuttia
kauemmin. Mutta tuulahdukset tukahtuivat kohta.
Oli sentään poikkeuksiakin. Kunhan vaihtelevien tuulten vyöhykkeessä
ollessaan odottaa kyllin kauan, niin täytyy lopultakin jotakin
tapahtua, ja meillä oli niin runsaasti ruokavaroja ja vettä, että
saatoimme aivan hyvin odottaa. Lokakuun 26:ntena päivänä Snark kulki
toden totta satakolme peninkulmaa itään, ja puhelimme tapauksesta
sitten monet päivät. Kerran saimme pienen myrskyn etelästä, mikä
puhalsi itsensä tyhjiin kahdeksassa tunnissa, mutta auttoi meitä
seitsemänkymmentäyksi peninkulmaa itään vuorokaudessa. Ja juuri sen
viimeisillään henkäillessä tuli uusi tuulispää pohjoisesta — aivan
päinvastaiselta suunnalta — ja riepotti meitä itään vielä yhden asteen.
Vuosikausiin ei ainoakaan purjealus ollut havitellut tälle tielle,
ja saimmekin selvästi havaita purjehtivamme keskellä Tyynen meren
autiointa autiutta. Niinä kuutenakymmenenä päivänä, mitkä matka kesti,
emme nähneet yhtä ainoata purjetta emmekä ainoatakaan höyrylaivan
savua kohoavan taivaanrannalta. Avuttomaksi joutunut alus saattaisi
ajelehtia niillä autioilla ulapoilla kymmenen sukupolven ajan saamatta
apua. Pelastuksen toivoa olisi ainoastaan sikäli, mikäli se kohtaisi
sellaisen aluksen kuin Snark, ja Snark taas sattui joutumaan taipalelle
pääasiallisesti sen tähden, että matka oli aloitettu ennen kuin
matkamiehet olivat lukeneet erään määrätyn purjehdusohjeitten pykälän.
Kun seisoi Snarkin kannella, oli seisojan silmästä näköpiirin rajaan
suoraviivaisesti kolme ja puoli peninkulmaa. Sen ympyrän halkaisija,
minkä keskustassa valtamerellä olimme, oli siis seitsemän peninkulmaa
pitkä. Koska aina olimme keskustassa ja lakkaamatta liikuimme
johonkin suuntaan, näimme paljon sellaisia ympyröitä. Mutta kaikki
olivat toistensa kaltaisia. Pensaspeittoiset pikku saaret, harmaat
vuorenhuiput, valkoisten purjeitten välähdykset eivät kertaakaan
häirinneet näköalan yhdenmukaisuutta. Pilviä vain tuli ja meni,
kohosi ympyrän piirin takaa, ajelehti yli sen avaran pinnan ja katosi
vastakkaisella puolella piirin taakse.
Maailma häipyi häipymistään sitä mukaa kuin viikot vierivät. Se
katosi katoamistaan, kunnes vihdoin ei enää ollut jäljellä muuta kuin
Snarkin pieni maailma, mikä seitsemine sieluineen purjehti mitatonta
merta. Muistomme suuresta ulkomaailmasta olivat kuin unen kangastuksia
edellisestä elämästä, minkä olimme eläneet jossakin ennen Snarkille
syntymistämme. Kun olimme jonkin aikaa olleet vailla tuoreita
vihanneksia, puhuimme sellaisista seikoista suunnilleen samalla
tavalla kuin olin kuullut isäni puhuvan eräästä nuoruutensa aikaisesta
omenalajista, joka sittemmin oli kadonnut. Ihminen on olosuhteihin
tottuva eläin, ja me olimme täydellisesti sellaisia. Mielestämme kaikki
aluksella oli kuten pitikin, ja jos joku olisi väittänyt päinvastaista,
se olisi herättänyt hämmästystä ja pahennusta.
Ulkomaailma ei voinut millään tavalla tunkeutua Snarkille. Sinne ei
tullut päivällisvieraita. Sähkösanomat ja itsepäiset puhelinsoitot
eivät häirinneet yksityiselämäämme. Meillä ei ollut minkäänlaisia
sopimuksia täytettävänä, meidän ei tarvinnut kiiruhtaa junille, eikä
meillä ollut aamulehteä, joiden ääressä tuhlata aikaa saadakseen
tietää, mitä oli tapahtunut puolelletoistatuhannelle miljoonalle
kanssaihmisellemme.
Mutta meillä ei ollut ikävä. Pikku maailmamme meno oli järjestettävä,
ja toisin kuin maapalloa piti meidän maailmaamme ohjata sen matkalla
valtameren autiossa kaikkeudessa. Lisäksi meidän oli kamppailtava
kosmillisia häiriöitä vastaan, jollaiset eivät rasita maapalloa
sen kitkattomalla radalla tuulettomassa avaruudessa. Ainoanakaan
silmänräpäyksenä emme tietäneet, mitä tapahtuisi seuraavana. Meillä oli
totisesti pirteätä vaihtelua. Kerron siitä esimerkin...
Eräänä aamuna vapautin Hermanin ruorista ja ryhdyin itse sitä hoitamaan.
"Itäkoillinen", ilmoitti hän suunnan. "Snark on kahdeksan piirua
kurssista eikä tottele peräsintä."
Se ei tosiaankaan ollut ihmeellistä. Ei ole olemassa alusta, mikä
tottelisi peräsintä niin ehdottomassa tyvenessä.
"Hetkinen sitten henkäili hiukan — ehkäpä alkaa uudestaan", sanoi
Herman toivorikkaasti ennen kuin meni kannen alle nukkumaan.
Mesaani on reivattu ja hyvästi sidottu. Yö olisi — aluksen alituisesti
keikkuessa ja tuulen ollessa aivan tuntumattomissa — ollut liian
kauhea, jos se olisi saanut lakkaamatta hangata mastoa, tempoa
kaijeja ja kuutteja ja pitää jymeätä läiskettään tyynessä ilmassa.
Mutta suurpurje on yhä ylhäällä, ja taakifokki, liivari ja ajopurje
paukahtelevat ja läiskähtelevät joka kerta, kun alus tekee uuden
keikahduksen. Jok'ainoa tähti tuikkii. Umpimähkään väännän ruorin
tiukasti päinvastaiseen suuntaan kuin missä se oli Hermanilla ja sitten
nojaudun taaksepäin ja tuijotan tähtitaivaalle. Minulla ei ole muuta
tekemistä. Ei voi mitään purjealukselle, kun se kieppuu täydellisessä
tyvenessä.
Silloin tunnen yhtäkkiä heikon henkäyksen poskellani, niin heikon, että
tuskin ennätän huomata sitä, kun se jo on lakannut. Mutta se toistuu
kerran ja kaksikin, kunnes rupeaa puhaltamaan oikea ja selvä tuuli.
Millä tavalla Snarkin purjeet saavat siitä tunnon, en tiedä, mutta ne
saavat, aluskin tuntee sen, sillä kompassilevy alkaa hitaasti kääntyä
kompassikaapissa. Oikeastaan se ei lainkaan liiku. Maan magneettisuus
pitää sitä paikallaan, ja Snark se kääntyy herkkätuntoisen laitteen
ympäri, mikä uiskentelee spriillä täytetyssä umpiastiassa.
Snark on palannut oikeaan suuntaansa. Tuuli voimistuu vähän. Snark
tuntee sen paineen ja kallistuu hiukan. Kevyitä usvapilviä ajelehtii
yläpuolellamme, ja näen tähtien katoavan. Pimeys laskeutuu tiheänä
ympärilleni, ja viimeisen tähden sammuttua se on niin lähellä minua,
että tuntuu siltä, kuin voisin koskettaa sitä kummaltakin puoleltani.
Kumartuessani eteenpäin ikäänkuin tunnen sen kasvoillani. Tuulenpuuska
seuraa toistaan, ja olen iloinen siitä, että mesaani on reivattu.
Puksis! Sepä sysäys! Snark kallistuu niin kovasti, että laita on
veden alla ja koko valtameri vyörähtää kannelle. Puolikymmentä
sellaista puuskausta saa minut toivomaan, että myös liivari ja
ajopurje olisivat reivatut. Aallokko kasvaa, tuulenpuuskaukset
yltyvät ja tihenevät, ja ilma tuntuu kostealta. On aivan hyödytöntä
tuijottaa tuuleen. Pimeyden muuri seisoo käsivarren pituuden päässä.
Mutta en voi kumminkaan olla tähyämättä ja tunnustelematta puuskien
voimaa, joille Snark on nyt alttiina. Tuulen taholla on jotakin
uhkaavaa ja pahaenteistä, ja minusta tuntuu, että jos tuijotan sinne
kyllin kauan ja kyllin tarkasti, niin pääsen selville siitä. Turha
tunne. Kahden tuulenpuuskauksen väliaikana jätän ruorin ja hyökkään
kajuutan portaille, missä raapaisen luita muutamalla tikulla ja
katson ilmapuntaria. Sillä on ilmoitus: 29-90. Herkkä laite ei kykene
saamaan selkoa ilmassa vallitsevasta rauhattomuudesta, mikä ilmaisee
olemassaolonsa murahtelemalla kumein kurkkuäänin köysistössä. Palaan
ruoriin juuri parhaiksi ottamaan vastaan uutta tuulenpuuskausta, mikä
on kaikkia entisiä ankarampi. No, hyväpä näin — meillä on tuulta
tarpeeksi, ja Snark on oikeassa suunnassaan ja puskee itäänpäin. Se
ainakin on hyvä juttu.
Liivari ja ajopurje hermostuttavat minua, ja toivon, että ne olisi
reivattuina. Snarkin olisi silloin parempi olla. Tuuli puskee
puuskauksittain, ja hajanaiset sadepisarat pieksävät kuin rakeet. Olen
vakuuttunut siitä, että minun on kutsuttava joka mies kannelle; mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen, että voin kyllä odottaa vielä
hetken. Kenties puuskaukset lakkaavat, ja silloin olen herättänyt
heidät turhan vuoksi. On parempi antaa heidän nukkua. Annan Snarkin
kiitää, ja pimeydestä tulvahtaa kokonainen vedenpaisumus sadetta, mitä
seuraa ankara tuuli. Mutta sitten kaikki äkkiä helpottaa, kaikki —
paitsi pimeys, ja olen iloissani siitä, etten ole herättänyt muita.
Kohta kun tuuli hiltyy, alkaa merenkäynti kiihtyä. Aallonharjat
myllertävät ja aluksemme heittelehtii kuin korkki vedessä. Sitten
tuulenpuuskaukset ryntäävät pimeydestä entistä kiivaammin ja
raivokkaammin. Kunpa vain tietäisin, mitä tuulenpuolinen pimeys hautoo
mielessään! Snark on kovan paineen alaisena, ja suojanpuolinen laita
on useammin veden alla kuin sen yläpuolella. Tuuli paisuu ja yltyy.
Nyt jos milloinkaan on aika herättää muut. Minä teen sen, on luja
päätökseni. Mutta sitten tulee jälleen sadekuuro ja tuuli asettuu,
ja jätän heidät nukkumaan. Mutta on sangen yksinäistä siinä ruorin
ääressä, missä ohjaan pientä maailmaamme vihuri-ilman ja pimeyden läpi.
Ja on sangen vastuunalaista olla yksinään pienessä maailmassa vaaran
hetkinä. Vavahdan sitä vastuuta, kun puuskaset hyökkäävät uudelleen ja
aallokko vyöryy laitaa vasten kannelle tulvehtien. Suolainen vesi tuntuu
ihmeellisen lämpöiseltä kastellessaan ruumiini ja pärskähtäessään
ilmaan aavemaisia fosforivaloja välähdellen. Nyt kutsun kaikki kannelle
purjeita vähentämään! Miksi heidän pitäisi nukkua? Teen narrimaisesti
epäröidessäni!...Järkeni on joutunut ristiriitaan sydämeni kanssa.
Sydän se sanoi: "Anna heidän nukkua!" Niin — kyllä sentään järkenikin
on tukenut sitä ratkaisua. Mutta nyt on järjen saatava ratkaista —
ja parhaillaan päätöstä tehdessäni tuuli talttuu jälleen. Merimiehen
ammatissa ei auta murehtia ruumiin mukavuudesta, aprikoin järkevästi.
Mutta tahdon nyt ensin tutkailla seuraavaa puuskasarjaa — ja sitten
herätän miehistön... Oikeastaan onkin järkeni kaiken takana: se tutkii
tutkimistaan, mitä Snark kykenee kestämään, kiusauksen vallassa
odottaen hetkeä, jona kutsua joka mies kannelle, ennenkuin sää vieläkin
pahenee.
Sitten päivä sarastaa harmaana ja kalseana pilvikatoksen läpi. Sen
valo valahtaa kuohuvalle merelle, mikä siellä täällä tasoittuu
säännöllisesti toistuvien, yltyvien tuulenpuuskausten paineesta.
Sitten tulee sade, täyttää aallonpohjat maidonvalkoisella savulla ja
pieksää lakoon laineet, mitkä taas puolestaan vain odottavat tuulen
talttumista ja sateen lakkaamista kuohahtaakseen entistä hurjempaan
raivoon. Miehet tulevat kannelle, heidän lepoaikansa on lopussa. Heidän
joukossaan on myös Herman, jonka leveä unihymy osoittaa, että saamamme
tuuli on hänelle mieleen. Jätän ruorin Warrenin hoitoon ja aion
laskeutua kannen alle, mutta pysähdyn pelastamaan keittiön savutorvea,
mikä on joutunut tuuliajolle. Olen paljasjaloin, ja varpaani ovat
erinomaisen harjaantuneet tarrautumaan kiinni alustaansa, mutta kun
laita äkkiä hautautuu vihreään, kuohuvaan hyökyyn, istun ykskaks
lainehtivalla kannella, ja Herman ihmettelee oikein hyvätuulisesti,
miksi juuri sellaisen istumapaikan valitsin. Sitten seuraa uusi
keikahdus, ja silloin hän on samalla tavalla istuallaan, odottamattaan,
tarkoittamattaan. Snark kohoaa ja paiskautuu toiselle kyljelleen,
kansi saa uuden huuhtelun, ja Herman ja minä takerrumme keittiömme
kallisarvoiseen savutorveen, mutta hyöky huuhtoo meidät suojapuolen
pyykatteihin. Senjälkeen jatkan matkaani kannen alle, ja saatteita
vaihtaessani kasvoilleni leviää tyytyväinen irvistys — Snark tekee
taivalta itään!
Ei, meillä ei ole lainkaan yksitoikkoista. Kun olimme päässeet itään
126:nnelle läntiselle pituusasteelle saakka, jätimme vaihtelevien
tuulten alueen ja suuntasimme etelään tyventövyöhykkeen poikki,
missä tuuli totisesti oli niukalla. Käytimme hyväksemme jok'ainoata
hengähdystä, mutta saimme usein olla iloisia, jos pääsimme eteenpäin
kaksikymmentä peninkulmaa yhtä monessa tunnissa. Ja kuitenkin
saatoimme sellaisen päivän kuluessa kohdata kymmenkunta vihuria ja
ympärillämme saattoi olla niitä vielä enemmän. Oli otettava huomioon,
että jokainen sellainen vihuripää voi koitua mahtavaksi nuijaniskuksi,
mikä musertaisi Snarkin. Toisinaan meihin iski vihurien keskusta,
toisinaan siipi, emmekä koskaan tietäneet, milloin ja millainen isku
meidät tapaisi. Myrskynpuuska, mikä täytti puolet taivasta ja kiiti
suoraan kohti meitä, saattoi hyvin usein jakaantua kahteen osaan, mitkä
kulkivat kummaltakin puoleltamme nykäisemättäkään meitä. Sitävastoin
voi pieni puuskaus, mikä näytti aivan viattomalta, sellaiselta, ettei
siihen muka mahtunut enempää kuin ammeellinen vettä ja puoli kiloa
tuulta, aivan äkkiä kasvaa mahtavaksi kooltaan, valaa päällemme
kokonaisen vedenpaisumuksen ja lähettää kimppuumme kumisevan myrskyn.
Myöskin oli sellaisia salakavalia vihureita, mitkä ylen komeasti
pyyhälsivät ohitsemme ja sitten hiipivät takaapäin niskaamme. Tapahtui
sellaistakin, että kaksi vihuria tuli samalla kertaa — yksi kummaltakin
puoleltamme — ja saimme töytäyksen molemmilta. Myrsky väsyy muutamassa
tunnissa, mutta niin ei ole vihurien laita. Tuhannes niistä on
purjehtijalle yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinen, ehkäpä vielä
mielenkiintoisempikin. Vain maallikko väheksyy niitä. Mutta se, joka on
ollut tuhannen vihurin tiellä, ymmärtää kunnioittaa. Hän tietää, mitä
ne kykenevät tekemään.
Tyventövyöhykkeessä sattui matkamme huomattavin tapaus. Marraskuun
20:ntena päivänä havaitsimme, että tapaturmaisesti olimme menettäneet
enemmän kuin puolet vesivarastostamme. Ja kun silloin olimme olleet
neljäkymmentäkolme päivää merellä Hilosta lähtömme jälkeen, ei
varastomme suinkaan ollut suuri. Enemmän kuin puolen menettäminen
oli suorastaan uhkaava onnettomuus. Hyvin tarkasti säästäen jäljellä
oleva vesi saattoi riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi. Mutta olimme
tyventövyöhykkeessä ja oli mahdotonta sanoa, missä kaakkoispasaati oli
tai missä sen tapaisimme.
Juomavesipumppu pantiin heti lukkoon, ja vettä jaettiin vain
kerran päivässä. Kukin meistä sai tuopillisen henkilökohtaista
tarvetta varten, ja kokille mitattiin kahdeksan kertaa niin paljon.
Ja nyt tulemme tilanteen sielulliseen puoleen. Veden puute oli
tuskin huomattu, kun aloin tuntea polttavaa janoa. Minusta tuntui
siltä, kuin en olisi ollut niin janoinen koko elämäni aikana. Sen
pienen vesimäärän, mikä tuli osalleni, olisin voinut juoda yhdellä
siemauksella, ja minun piti ankarasti ponnistaa tahtoani, jotten
tekisi sitä. Enkä ainoastaan minä joutunut sellaista kokemaan. Kaikki
puhuimme vedestä, ajattelimme vettä ja näimme nukkuessamme unta
vedestä. Tutkimme merikarttaa mahdollisesti löytääksemme joitakuita
saaria, joille olisimme voineet suunnata matkamme hädän tullen,
mutta sellaisia ei ollut. Marquesas-saaret olivat lähimmät. Ja ne
olivat päiväntasaajan toisella puolella — ja myös tyventövyöhykkeen
toisella puolella, mikä teki seikan vielä pahemmaksi. Olimme 3:nnella
pohjoisella leveysasteella, ja Marquesas-saaret sijaitsevat 9:nnellä
eteläisellä — toistatuhatta peninkulmaa pitkä välimatka. Sitäpaitsi
Marquesas-saaret olivat suunnilleen neljätoista astetta lähempänä
meidän pituusastettamme. Ihana asema kouralliselle ihmisiä, jotka
kärsivät vedenpuutetta valtamerellä troopillisen tyvenen kuumuudessa!
Pingoitimme jöölinkejä kummallekin laidalle suur- ja mesaanirikin
vähin. Niihin kiinnitimme ison aurinkotelttamme ja vedimme sen
kaijeilla koholle perältä, niin että kaikki sen päälle keräytyvä
sadevesi valuisi keulaan koottavaksi. Silloin tällöin näimme
sadekuurojen viilettävän pitkin merta. Koko päivän odotimme niitä,
milloin paapuurin, milloin tyyrpuurin puolelta, milloin edestäpäin,
milloin takaa. Mutta ainoakaan ei tullut niin lähelle, että olisimme
saaneet hiukankaan sadetta. Iltapäivällä näimme mahtavan kuuron tulevan
suoraan meitä kohti. Se täytti koko taivaanrannan lähestyessään, ja
näimme, mitenkä se valoi määrättömiä vesipaljouksia suolaiseen mereen.
Aurinkotelttaa kallistettiin aivan erikoisesti, ja sitten — odotimme.
Warren, Martin ja Herman muodostivat hyvin hartaan ryhmän. Pidellen
kiinni rikistä ja notkeasti seuraten aluksen liikkeitä he innokkaasti
tuijottivat lähestyvää sadekuuroa. Jännitys, levottomuus ja toivo
ilmeni heidän asennoistaan ja eleistään. Heidän vierellään riippui
kuiva ja tyhjä aurinkopurje, ja heidän koko joustavuutensa ikäänkuin
katosi ja he ikäänkuin lyyhistyivät kokoon, kun sadepilvi jakautui
niin, että toinen puoli sivuutti meidät keulan edestä ja toinen perän
takaa.
Mutta illalla tuli sade. Martin, jonka sielullinen jano oli pakottanut
jo aikaisin päivällä juomaan vesiosuutensa, asetti silloin suunsa
aurinkopurjeen liepeelle ja joi niin syvin siemauksin, etten ole
moisia milloinkaan muulloin nähnyt. Kallisarvoinen vesi virtasi
ämpäreihimme, ja parissa tunnissa olimme saaneet kootuksi säiliöihimme
satakaksikymmentä gallonaa. Merkillistä, ettemme kohdanneet ainoatakaan
sadekuuroa koko loppumatkallamme Marquesas-saarille. Jos edellä
mainittu sade olisi mennyt ohitsemme, olisi juomavesipumppumme
saanut olla lukossa, ja meidän olisi ollut pakko käyttää runsas
bensiinivarastomme meriveden tislaamiseen.
Myöskin kaloista meillä oli paljon vaihtelua. Ei tarvinnut kurkotella
saalista etäältä, sitä oli aivan aluksemme kupeella. Tarvittiin vain
vahvaan nuoraan kiinnitetty-, iso teräskoukku, missä oli valkoinen
riepu syöttinä — ja silloin sai makrilleja, joiden paino vaihteli
kymmenestä kahteenkymmeneenviiteen naulaan. Sellaiset bonito-nimiset
makrillit elävät lentokaloista, ja sentähden väkäkoukku-herkku on
niille outoa. Ne iskevät syöttiin tavattoman ahnaasti, ja niiden
silloin tekemää ensimmäistä hyppäystä ei niitä kerrankaan pyydystänyt
milloinkaan unohda. Bonitot ovat lisäksi oikeita kannibaaleja. Kohta
kun joku niistä on tarttunut koukkuun, toverit karkaavat sen kimppuun.
Monta kertaa vedimme kannelle kalan, jolla oli teekupin kokoisia
vereksiä haavoja.
Kokonainen bonito-armeija, mihin kuului useita tuhansia yksilöitä,
seurasi meitä yötä päivää neljättä viikkoa. Snarkin avulla ne
harjoittivat oikeata suurpyydystystä — levittivät tuhoa ja kuolemaa
kautta valtameren puolen peninkulman levyisellä ja tuhannenviidensadan
peninkulman pituisella alalla. Ne kiitivät eteenpäin kummallakin
puolella meitä ja ahdistivat ahnaasti lentokaloja, joita aluksemme
säikytti liikkeelle. Ja sen jälkeen kuin ne takanamme olivat
saalistaneet suurimman osan lentokaloista, joiden ilmaretkiään
toistamalla oli onnistunut pelastua vihollisten ensimmäisiltä
hyökkäyksiltä, ne riensivät jälleen ympärillemme. Katsoipa milloin
tahansa vanaveteen, niin näki niiden hopeanhohteisia selkiä
välähtelevän aivan pinnasta jok'ainoalla aallolla. Kun ne olivat
syöneet kyllikseen, niistä oli ilmeisen nautinnollista pysytellä
Snarkin tai sen purjeiden varjossa, ja satakunta kalaa nähtiin
alituisesti liukumassa siinä laiskasti eteenpäin, ikäänkuin
vilvoittelemassa kiihkeän pyydystyksen jälkeen.
Lentokala poloisia! Pelastuakseen joutumasta ahdistavien bonitojen
ja kultamakrillien kitoihin ne tekivät pitkiä ilmaretkiä, mutta
varuillaan olevat lokit karkoittivat ne takaisin veteen. Niillä ei
ollut minkäänlaista pakopaikkaa taivaan kannen alla. Leikin vuoksi
lentokala ei lähde veden valtakunnasta. Silloin on kysymys elämästä
ja kuolemasta. Lakkaamatta näimme saman murhenäytelmän uudistuvan.
Lokki kaartelee nopeasti ja jyrkkämutkaisesti lennossaan. Silmäys sen
alapuolelle — ja näkee kultamakrillin selän, mikä hurjalla vauhdilla
viiltää veden pintaa. Aivan makrillin suun edestä välähtää hohtava
ja värisevä hopeasäde ilmaan — arka elollinen lentokone, jolla on
tuntoaisti, ohjauskyky ja joka rakastaa elämää. Lokki iskee, mutta
tuiskahtaa ohi, ja lentokone kohoaa kuin paperisuikale vastatuulessa,
käännähtää suorakulmaisesti ja liitää tuulen kantamaan. Mutta sen
alapuolella näkyy makrillin kuohuva vanavesi, ja veden peto seuraa,
tuijottaen ylöspäin suurilla silmillään, välkkyvää riistaansa, mikä
liikkuu toisessa elementissä kuin sen oma. Ylös ilmaan se ei voi
päästä, mutta se tietää erinomaisesti kokemuksesta, että lentokalan
on ennemmin tai myöhemmin palattava oikeaan maailmaansa, ellei joudu
lokin suuhun. Ja — silloin makrilli saa murkinan. Miten säälimmekään
siivekkäitä kalapoloisia... Oli surullista nähdä niin silmitöntä ja
veristä murhaamista. — Mutta yövartioaikoina, kun joku eksynyt pieni
lentokala puski suurpurjetta vasten ja putosi sätkytellen ja ilmaa
haukkoen kannelle, saatoimme hyökätä sen kimppuun yhtä kiihkeästi, yhtä
ahnaasti ja verenhimoisesti kuin kultamakrilli ja bonito konsanaan.
Sillä lentokala on totisesti aivan ihana herkkupala.
Haikalojakin saimme toisinaan isoilla, hienoihin kettinkeihin ja
pitkään köyteen kiinnitetyillä viehekoukuilla. Ja haikaloja seurasivat
luotsikalat ja monenmoiset muut loiseläimet. — Useat haikaloista
näyttivät oikeilta ihmissyöjiltä — niillä oli tiikerin silmät ja
kaksitoista riviä hampaita, mitkä olivat teräviä kuin partaveitset.
Sivumennen mainitsen päässeemme Snarkilla yksimielisyyteen siitä,
että olemme syöneet monia kalalajeja, joita ei voi verratakaan
tomaattisalaatissa tarjottuun haikalapaistokseen. Tyventövyöhykkeessä
saimme pari kertaa kalan, jota japanilainen kokkimme nimitti hakeksi.
Ja kerran saimme lusikkauistimella, mikä viiletti sadan metrin
pituisessa siimassa, käärmemäisen kalan, joka oli neljättä jalkaa
pitkä, mutta läpileikkaukseltaan ainoastaan kolme tuumaa, ja se
osoittautui sekä maultaan että tuoksultaan herkullisimmaksi kaikista
Snarkilla syömistämme kaloista.
Tervetullein lisä muonavarastoomme oli vihreä merikilpikonna, mikä
painoi runsaasti sata naulaa ja tarjoiltiin pöydässämme kaikissa
mahdollisissa ruokahalua kiihottavissa muodoissa — paistina,
liemikeittona, höystelihana ja vihdoin verrattomana curry-muhennoksena,
mikä houkutteli miehistön syömään riisiä enemmän kuin oikeastaan
olisi terveellistä. Saimme näkyviimme sanotun kilpikonnan tuulen alta
sen aivan rauhallisesti nukkuessa veden pinnalla keskellä kokonaista
uteliaiden kultamakrillien armeijaa. Se oli ilmeisesti todellinen
valtamerikilpikonna, sillä lähimpään maapaikkaan oli tuhat peninkulmaa.
Teimme käännöksen ja purjehdimme takaisin pyydystääksemme sen, ja
Herman iski atraimen sen päähän ja kaulaan. Kun se hinattiin kannelle,
ryömi kilpiluun rei'istä useita isoja krapuja. Snarkin miehistö selitti
yksimielisesti, kohta kun päästiin käsiksi seuraavaan ateriaan, että
he olivat valmiit kääntämään aluksen aivan milloin tahansa, jos tuli
kyseeseen kilpikonnan pyydystäminen.
Mutta kultamakrilli oli valtameren kalojen kuningas! Sen väri ei
ole juuri hetkeäkään samanlainen. Sen uidessa eteerisenä, himmeän
himmeänä taivaansinisenä ilmiönä siinä jo näkee ihmeellisiä
värisointuja. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna sen kaikkiin
värimahdollisuuksiin. Toisinaan se näyttää olevan vaaleanvihreä,
tummanvihreä tai fosforinvihreä. Toisen kerran se on sininen —
vivahdellen tummansinisenä, sähkönsinisenä, sinisen kaikissa asteissa.
Kun sen saa koukkuun, se muuttuu kullanväriseksi, keltaiseksi kuin
kulta, punaiseksi kuin kulta. Kun sen vetää kannelle, siinä näkee koko
väriasteikon vaihtelevan, siinä on käsittämättömiä sinisen, vihreän ja
keltaisen vivahduksia — ja sitten sen pinnan äkkiä peittää aavemainen
valkeus, missä on heleitä sinisiä pilkkuja, ja katselija näkee
hämmästyksekseen, että se on täplikäs kuin forelli. Sitten valkeus
katoaa, makrillissa kertautuu uudelleen koko väriasteikko, ja lopulta
se jää helmiäiskimmelteiseksi.
Intohimoisille kalastajille ei voi suositella jalompaa urheilua kuin
kultamakrillin pyydystäminen. Luonnollisesti sen tulee tapahtua
hienolla siimalla ja kelavavalla. Syötiksi sopii parhaiten lentokala,
kokonaisena. Bonitojen tavoin kultamakrilli elää lentokaloista, ja se
iskee syöttiin salaman nopeudella. Ensimmäisenä merkkinä nykäisystä
on se, että kela alkaa laulaa ja että siima juoksee sinkuen syvälle
veteen. Ennenkuin kalastaja sitten ennättää edes kokea levottomuutta
siitä, riittääkö siiman pituus, kala tekee kokonaisen sarjan korkeita
ilmahyppyjä. Kun se melkein varmasti on neljä jalkaa pitkä tai vielä
pitempi, on helppo käsittää, että niin uljaan saaliin taltuttaminen
on ylen ihanaa urheilua. Koukkuun tartuttuaan se muuttuu aina
kullanväriseksi. Korkeilla hypyillään se koettaa vapautua koukusta,
ja vavan hoitajan ja vastavetojen tekijän pitää joko olla raudasta
tai rappiolla, ellei hänen sydämensä lyö hurjasti, kun hän näkee
komean kalan kultapanssarin kimmeltävän, kalan kirmaillessa kuin orhi
jok'ainoalla ilmahypyllään. Pitäkää siima kohtalaisen kireällä! Ellei
niin tee, voi koukku yhtäkkiä mennä menojaan ja viedä parikymmentä
jalkaa siimaa mukanaan. Kun kala pidättelee, se tekee pian uuden
vapautumisyrityksen, minkä huippukohtana on uusi sarja korkeita
hyppyjä. Tällöin pyyntimies alkaa jo toden teolla olla huolissaan
siimansa vuoksi ja toivoa, että hänen kelassaan olisi yhdeksänsataa
jalkaa kuudensadan sijasta. Huolellisesti kalaa väsytellen saattaa
siima sentään riittää ja kestää, ja tunnin pituisen jännittävän
taistelun jälkeen saaliin voi iskeä kalakoukulla. Vedin Snarkin
kannelle kerran kultamakrillin, jonka pituus oli neljä jalkaa seitsemän
tuumaa.
Herman pyydysti niitä paljon arkipäiväisemmällä tavalla. Hän ei
tarvinnut sitä varten muuta kuin hienon nuoran ja kappaleen haikalan
lihaa. Nuora oli sangen vahva, mutta useammin kuin kerran hän
menetti sekä siimansa että kalansa. Eräänä päivänä makrilli vei
syötin, mikä oli Hermanin omaa tekoa, kiinnitetty neljään koukkuun.
Tunnin päästä saatiin kelavavalla kala, minkä sisältä halkaistaessa
löydettiin Hermanin koukut. Kultamakrillit, jotka seurasivat meitä
toista kuukautta, jättivät meidät päiväntasaajan pohjoispuolella, ja
senjälkeen emme nähneet ainoatakaan koko loppumatkallamme.
Sillä lailla kuluivat päivämme. Oli niin paljon puuhaa, ettei aika
milloinkaan käynyt pitkäksi. Ja vaikka meillä olisi ollut vain
nimeksi tekemistä, ei aika sentään olisi tuntunut pitkältä, niin
ihmeellisiä olivat meren ja taivaan maisemat — suurkaupungin paloa
muistuttavat päivänsarastukset sateenkaarten alla, mitkä ulottuivat
melkein taivaannapaan saakka — auringonlaskut, mitkä valoivat
purppuranhohteiseen mereen ruusunvivahteista valoaan, auringon kautta
taivaan ampuvien hajasäteiden loistaessa huikaisevassa sinessä. Päivän
kuumuuden kestäessä meri välkkyi ympärillämme kuin heleänsininen
silkki, missä tulinen auringonpaiste leimahteli. Ja kohta kun tuuli
hengähteli, poreili Snarkin perän alla maidonvalkea ja turkoosinsininen
aavekulkue — vaahto, mikä kuohahti joka kerta kun Snarkin runko
törmäsi aaltoon. Yöaikaan vanavesi hohti fosforivaloa, minkä synnytti
meduusaliman hankaus aluksemme laitoja vasten, ja syvällä vedessä
saattoi nähdä alituisessa liikkeessä ikäänkuin pyrstötähtiä, joilla
oli pitkät, aaltoilevat, tähtisumumaiset pyrstöt — siellä oli lauma
bonitoja, mitkä uivat hämmentyneessä meduusalimassa. Ja vähän väliä
välkehti pimeydessä kuin sähköliekkejä veden kalvosta — merkkejä
yhteentörmäyksistä huolettomien bonitojen kanssa, jotka hyökkäsivät
saaliinsa kimppuun aivan kokkapuumme alitse.
Purjehdimme itää kohden, ponnistelimme tyventövyöhykkeen läpi ja saimme
vihdoin virkeän, etelälounaisesta puhaltavan tuulen. Sillä lailla
olisimme voineet joutua kauas Marquesas-saarten länsipuolelle. Mutta
päivää myöhemmin, marraskuun 26:ntena, tuli mahtava myrskynpuuska, ja
tuuli paiskautui äkkiä kaakkoon. Siinä lopultakin oli pasaatituulemme!
Ei enää vihureita, pelkkää kaunista säätä, tasaista tuulta, hyvää
vauhtia purjeet pullistuneina. Pasaatituuli kääntyi kääntymistään,
kunnes se puhalsi suoraan koillisesta, ja me lasketimme yhtä mittaa
luoteeseen. Kymmenen päivää meni sillä tavalla, ja kello viisi aamulla
joulukuun 6:ntena päivänä näimme maata suoraan edessämme "ihan siinä
missä sen piti olla". Purjehdimme Ua-hukan suojapuolelle, sivuutimme
Nukahivan eteläkärjen ja samana iltana ponnistelimme raivokkaiden
sadekuurojen ja pikimustan pimeyden halki ankkuripaikkaan kapeaan
Taiohae-lahteen. Ankkuri solui pohjaan villivuohien määkiessä
kallioilla, ja ilma oli raskasta kukkien tuoksusta. Vaikea retkemme oli
suoritettu, kuusikymmentä päivää maasta toiseen pitkin autiota merta,
missä ei milloinkaan näe purjetta taivaanrannalla.
9