Kun Snark matkalla Honoluluun purjehti pitkin Molokain rannikkoa,
katselin merikarttaa ja näytin sitten muuatta matalaa nientä, jota
rajoitti kaksi-, paikoin neljäkintuhatta jalkaa korkea jättiläisvuori,
ja sanoin: "Todellinen helvetti — maailman kirotuin paikka."
Olisin totisesti hämmästynyt, jos samalla hetkellä olisin näyssä
nähnyt, mitenkä kuukautta myöhemmin oleskelin sillä maailman
kirotuimmalla paikalla ja mitenkä minulla oli aivan häpeällisen
hupaisaa kahdeksansadan spitaalisen parissa, joilla myöskin oli
hauskaa. Se, että heillä oli hauskaa, ei luonnollisesti ollut
häpeällistä, mutta minulle se oli häpeällistä sen tähden, ettei minulla
olisi pitänyt olla hauskaa niin suuren kurjuuden keskellä. Ainoana
puolustuksenani on, etten voinut ilolleni mitään.
Esimerkiksi: iltapuolella heinäkuun 4:ntenä päivänä kaikki spitaaliset
olivat kokoontuneet kilparatsastusradalle. Olin lähtenyt johtajan ja
lääkärien luota ottaakseni pikavalokuvan ratsastuksen päättymisestä.
Se oli jännittävä kilpailu, ja yleisön mielenkiinto oli hyvin vilkas.
Kolme hevosta otti osaa. Yhtä niistä ratsasti kiinalainen, toista
havaijilainen ja kolmatta portugalilainen poika. Kaikki ratsastajat
olivat spitaalisia, samoin palkintotuomarit ja katselijat. Rata piti
kiertää kahdesti. Kiinalainen ja havaijilainen lähtivät yhtaikaa
ja ratsastivat aivan vieretysten, portugalilainen poika hoputti
hevostaan parisataa jalkaa taempana. Ensimmäisellä kierroksella nämä
sijat säilyivät. Puolivälissä toista kierrosta kiinalainen kiristi
vauhtiaan ja pääsi hevosen pituuden verran havaijilaisen edelle. Samaan
aikaan portugalilainen alkoi lähestyä. Mutta hänen asemansa näytti
toivottomalta. Yleisö kiihtyi aivan hurjaksi. Kaikki spitaaliset
olivat intohimoisia kilparatsastuksen harrastajia. Portugalilainen
poika lähestyi lähestymistään toisia. Silloin minäkin kiihdyin aivan
hurjaksi. Kilpailijat olivat paluumatkalla. Portugalilainen sivuutti
havaijilaisen. Maa jymisi kavioitten alla. Hevoset muodostivat
silmänräpäyksen ajan kuin yhden möhkäleen, ratsastajat heiluttivat
piiskojaan, ja kaikki katselijat koettivat parhaansa mukaan pakahtua
ulvomiseen ja huutamiseen. Eteenpäin, eteenpäin!... Tuuma tuumalta
portugalilainen voitti matkaa, ja lopuksi hän sivuutti toisenkin
kilpailijansa, niin että hänen hevosensa saapui maaliin pään mitan
verran edellä kiinalaisesta. Pääsin taas aistieni herraksi. Näin
taas spitaaliset, jotka ulvoivat, heittelivät hattujansa ilmaan ja
hyppelivät kuin sätkivät kadotuksen henget. Ja minä menettelin samalla
tavalla. Kun sitten jälleen tulin tolkkuihini, tapasin itseni hattuani
heiluttamasta ja mumisemasta hurmion vallassa: "Tuhannen tulimmaista —
poika voittaa!... Poika voittaa!"
Koetin hillitä itseäni. Huomautin itselleni, että olin näkemässä erästä
Molokain kauhuista ja että oli puoleltani häpeällistä sellaisissa
olosuhteissa olla niin kevyellä mielellä. Mutta siitä ei ollut apua.
Seuraavana numerona oli aasien kilpajuoksu. Silloin vasta ilo nousi
ylimmilleen. Sitä aasia, joka tulisi viimeisenä maaliin, pidettäisiin
voittajana, ja seikan teki oikein mutkalliseksi se, ettei kukaan
saanut ratsastaa omalla aasillaan. Kaikki kilpailijat ratsastivat
vieraalla aasilla. Ja sitä seurasi, että jokainen koetti päästä
sillä aasilla, jolla ratsasti, edelle omastaan, jolla ratsasti joku
toinen. Luonnollisesti olivat ainoastaan ne, joilla oli erikoisen
hidas ja jäykkäniskainen aasi, ilmoittautuneet osanottajiksi. Muuan
aasi oli opetettu vetämään jalkansa kokoon ja paneutumaan pitkäkseen
kohta, kun ratsastaja kosketti sen kylkiä kantapäillään. Jotkut aasit
tahtoivat välttämättä kääntyä takaisin ja palata maaliin. Muutamilla
oli itsenäinen taipumus pysytellä radan laidalla, missä ne kurkottivat
päänsä aitauksen yli ja pysähtyivät, sitten hievahtamattakaan
paikaltaan. Jokainoa hidasteli mahdollisimman paljon. Puolivälissä
rataa eräs aasi joutui toraan ratsastajansa kanssa. Kaikki muut
olivat jo kulkeneet maaliviivan poikki — mutta se aasi äkäili vielä
silloinkin. Se voitti palkinnon, vaikka ratsastajan täytyi jättää se
omiin valtoihinsa ja kävellä loppumatkan jalan. Ja koko kilpailun ajan
lähes tuhat spitaalista nauroi kohti kurkkua ilveelle. Ken tahansa
olisi minun asemassani yhtynyt heidän iloisuuteensa, ja kenellä tahansa
olisi ollut yhtä hauskaa.
Edelläoleva on tarkoitettu johdannoksi selitykseen, ettei Molokain
kauhuja ole lainkaan olemassa sellaisina, jollaisiksi ne on tähän
asti kuvattu. Siirtokunnasta ovat tavallisesti kertoneet sellaiset
järkytysjuttujen sepittäjät, jotka eivät ole milloinkaan siellä
olleet. Spitaali on luonnollisesti spitaalia, ja se on kamala tauti.
Mutta Molokain kuvaukset ovat usein olleet niin synkkiä, etteivät ne
ole tehneet oikeutta spitaalisille itselleen eivätkä niille, jotka
ovat elämäntyökseen valinneet tautiin sairastuneiden huoltamisen.
Eräs esimerkki. Joku sanomalehtikirjeenvaihtaja, joka luonnollisesti
ei milloinkaan ole käynyt edes siirtokunnan läheisyydessä, on ylen
eloisasti kuvaillut, kuinka johtaja McVeigh makaa yönsä kurjassa
ruohomajassa, minkä ympärillä ryömii sadoittain nälkää näkeviä,
ruokaa ruikuttavia spitaalisia. Tämä hirmujuttu on kulkenut kautta
koko Yhdysvaltojen sanomalehdistön ja aiheuttanut lukuisia kiihkeitä
mielenilmaisuja. Kerronpa siis asuneeni mr McVeighin ruohomajassa
— mikä oikeastaan oli upea hirsihuvila, sillä koko siirtokunnassa
ei ollut yhden yhtä ruohomajaa — ja kuulleeni, kuinka spitaaliset
ruikuttivat ruokaa — mutta se oli merkillisen sopusointuista ja
musikaalista ruikutusta, mitä säestivät kielisoittimet: viulut,
kitarat, ukulelet ja banjot. Valitus ilmaistiin monilla eri tavoilla.
Spitaalisten torvisoittokunta kaiutteli säveliään, kaksi laulukuoroa
esiintyi ja lopuksi harvinaisen kaunisääninen kvintetti. Valituksen
sijasta laulukuorot kuulemma aina kunnioittivat mr McVeighiä
serenaadilla, kun hän palasi Honolulun-matkoiltaan.
Spitaali ei ole lainkaan niin tarttuvaista kuin kuvitellaan. Oleskelin
kokonaisen viikon siirtokunnassa ja otin vaimoni sinne mukaani —
mitä kaikkea ei suinkaan olisi tapahtunut, jos meillä olisi ollut
vähänkin syytä pelätä tartuntaa. Emmekä lainkaan käyttäneet pitkiä
hansikkaita tahi pysytelleet loitolla spitaalisista. Seurustelimme
päinvastoin huolettomasti heidän kanssaan ja pois lähtiessämme tunsimme
kymmenittäin heitä näöltä ja nimeltä. Ainoa varovaisuustoimenpide,
mitä pidetään välttämättömänä, on aivan yksinkertaisesti puhtaus.
Palatessaan koteihinsa spitaalittomilla, jotka ovat olleet spitaalisten
parissa ja tekemisissä heidän kanssaan — esimerkiksi lääkäreillä ja
johtajilla — on tapana vain vaihtaa takkia ja pestä kasvonsa ja kätensä
mietoa antiseptistä saippuaa käyttämällä.
Siitä käsityksestä, että spitaalinen on saastainen, on sentään
pidettävä lujasti kiinni, ja päättäen siitä vähästä, mitä taudista
tiedetään, spitaalisten eristämisestä on pidettävä tarkka huoli.
Toiselta puolen on se tavaton kammo, jolla entisaikoina suhtauduttiin
spitaaliseen, ja se kauhea kohtelu, minkä alaiseksi hän joutui, ollut
sekä tarpeetonta että julmaa. Väärinkäsityksiä hälventääkseni kerron
näkemäni mukaan, miten spitaaliset ja spitaalittomat seurustelivat
Molokailla. Aamupuolella siellä viettämäämme ensimmäistä päivää
Charmian ja minä olimme läsnä Kalaupapaklubin kilpa-ammunnassa,
ja saimme silloin nähdä ensimmäisen vilahduksen siirtokunnassa
vallitsevasta kurjuudesta ja sen lievityskeinoista. Klubi oli juuri
aloittamassa kilpa-ammunta-sarjaa pokaalista, minkä oli lahjoittanut
johtaja mr McVeigh — klubin jäsen samoin kuin tohtori Goodhue ja
tohtori Hollman, siirtokunnan lääkärit, jotka sivumennen sanoen
asuivat siellä vaimoinensa. Kaikki ampumapaviljongissa lähellämme
seisovat olivat spitaalisia. Spitaaliset ja spitaalittomat käyttivät
samoja ampuma-aseita, ja kaikki tungeskelivat huolettomasti yhdessä
joukossa. Useimmat spitaaliset olivat havaijilaisia. Vierelläni
penkillä istui eräs norjalainen. Aivan edessäni korokkeella seisoi
amerikkalainen, Pohjois- ja Etelävaltioiden välisen sodan veteraani.
Hän oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha, mutta se ei estänyt
häntä saavuttamasta korkeata pistemäärää. Kookkaat khakipukuiset
spitaaliset havaijilaiset poliisimiehet ottivat myös osaa ammuntaan;
niin ikään portugalilaiset, kiinalaiset ja kokuat — viimeksimainitut
ovat siirtokunnassa palvelevia alkuasukkaita, joilla ei ole spitaalia.
— Ja sinä iltapäivänä, jona Charmian ja minä kiipesimme tuhansia
jalkoja korkean rajavuoren rinnettä ja loimme jäähyväissilmäyksen
siirtokuntaan, olivat johtajat, lääkärit ja koko siirtokunnan eri
kansallisuuksien muodostama väestö, sairaat ja terveet, innostuneina
katsomassa jalkapallokilpailua.
Sillä tavalla ei spitaaliseen ja hänen kovin väärinymmärrettyyn ja
pelättyyn tautiinsa suhtauduttu Euroopassa keskiajalla. Spitaalista
pidettiin siihen aikaan lainopillisessa ja valtiollisessa mielessä
kuolleena. Hänet saatettiin ruumiskulkueessa kirkkoon, ja siellä
pappi luki hänelle hautauskaavan. Lapiollinen multaa heitettiin hänen
rinnalleen — ja sitten hän oli kuollut, elävänä kuollut. Tämä ankara
menettely oli tosin aivan tarpeeton, mutta eräs seikka siitä sentään
opittiin. Spitaali oli ollut täysin tuntematonta Euroopassa, kunnes
kotiinpalaavat ristiretkeläiset toivat sen mukanaan, minkä jälkeen
tauti hitaasti levisi. Oli ilmeistä, että sen saattoi saada ollessaan
kosketuksissa siihen sairastuneiden kanssa. Tauti oli siis tarttuvaa,
ja silloin oli myös selvää, että se voitaisiin hävittää eristämällä
sairaat muista ihmisistä. Kova ja sydämetön oli spitaalisten kohtelu
siihen aikaan, mutta opittiin ymmärtämään eristämisen hyöty. Siten
saatiin spitaali hävitetyksi.
Ja eristämisen johdosta spitaali on nyt vähenemässä havaiji-saarilla.
Mutta spitaalisten eristäminen Molokailla ei ole ollenkaan niin hirveä
painajaisuni kuin miksi sappitautiset kynäniekat sitä kuvailevat.
Ensinnäkään spitaalista ei armotta eroteta perheestään. Kun jotakuta
epäillään spitaaliseksi, terveydenhoitokomitea kutsuu hänet lähellä
Honolulua sijaitsevalle Kalihin vastaanottolaitokselle. Hänen
matkakulunsa ja kaikki hänen muut menonsa maksetaan valtion varoilla.
Ensin komitean bakteriologi tutkii hänet mikroskooppisesti. Jos
silloin löydetään bacillus leprae, hän joutuu tutkimuskomitean viiden
lääkärin tutkittavaksi. Jos nämä havaitsevat hänet spitaaliseksi,
hänet julistetaan sellaiseksi, ja julistuksen vahvistaa sitten
virallisesti terveydenhoitokomitea, minkä jälkeen annetaan käsky
spitaalisen viemisestä Molokaille. Kaikissa omaa tapaustaan koskevissa
asioissa potilaalla on oikeus pitää edustajanaan lääkäriä, jonka hän
itse saa valita. Eikä potilasta sen jälkeen kuin hänet on julistettu
spitaaliseksi suinkaan lähetetä muitta mutkitta Molokaille. Hän
saa runsaasti aikaa — viikkoja, jopa toisinaan kuukausia, mitkä
hän viettää Kalihissa asioitaan järjestämässä. Molokailla hän saa
järjestelmällisesti ottaa vastaan omaisiaan, liikeasiakkaitaan jne.,
jos kohta nämä eivät saa syödä eivätkä nukkua hänen talossaan.
Vierailijain saatavissa on aina tartunnalta suojeltuja asuntoja.
Näin esimerkin siitä, miten sairaiksi epäiltyjä käsitellään, käydessäni
Kalihissa terveydenhoitokomitean puheenjohtajan mr Pinkhamin
kanssa. Epäilyksenalainen oli seitsenkymmenvuotias havaijilainen,
joka kolmekymmentäneljä vuotta oli työskennellyt eräässä Honolulun
kirjapainossa. Bakteriologi oli selittänyt hänet spitaaliseksi.
Tutkimuskomitea ei ollut kyennyt antamaan ratkaisevaa lausuntoa,
ja juuri sinä päivänä olivat kaikki sen jäsenet tulleet Kalihiin
suorittamaan uutta tutkimusta.
Molokailla oleskellessaan on spitaaliseksi julistetulla oikeus päästä
uudelleen tutkittavaksi, ja potilaita käy lakkaamatta Honolulussa
siinä tarkoituksessa. Höyrylaivalla, millä matkustin Molokaille, oli
kaksi sinne palaavaa spitaalista, kaksi nuorta naista. Toinen heistä
oli ollut Honolulussa järjestämässä joitakin omaisuusasioitaan, toinen
tervehtimässä sairasta äitiään. Molemmat olivat viettäneet kuukauden
Kalihissa.
Molokain siirtokunnassa vallitsee vielä paljon ihanampi ilmanala kuin
itse Honolulussa, koska se sijaitsee sillä puolella saarta, mihin
raikkaat koillispasaatituulet puhaltivat. Näköala on suurenmoinen
— toisaalla sininen meri, toisaalla ihmeellinen kalliomuuri, jossa
siellä täällä on kauniita laaksolaskeumia. Kaikkialla on reheviä
heinälaitumia, joilla spitaalisten omistamia hevosia vaeltelee
sadoittain. Kalaupapan pienessä satamassa on rivi kalastusveneitä
ja höyryvene — kaikki spitaalisten yksityisomaisuutta ja heidän
käytössään. Merimatkoillaan he luonnollisesti eivät saa mennä
määrättyjen rajojen ulkopuolelle, mutta muuten ei aseteta
minkäänlaisia rajoituksia heidän retkeilyilleen. Kalansa he myyvät
terveydenhoitokomitealle, ja ansaitsemansa rahat he saavat itse pitää.
Siirtokunnassa ollessani saatiin kerran yhtenä yönä neljätuhatta naulaa
kaloja.
Kalastuksen ohella harjoitetaan maanviljelystä ja monia muita
ammatteja. Muuan spitaalinen, täysverinen havaijilainen, oli
paikkakunnan suurin maalarimestari. Hänellä oli kahdeksan apulaista,
ja hän suoritti terveydenhoitokomitean kanssa tehdyn sopimuksen
mukaisesti maalaustöitä. Hän oli Kalaupapa-klubin jäsen. Tapasin
hänet klubissa, ja minun täytyy tunnustaa, että hänellä oli paljon
paremmat vaatteet kuin minulla. Eräs toinen suunnilleen yhtä hyvässä
asemassa oleva mies oli suurin puuseppä. Terveydenhoitokomitean
varaston lisäksi siirtokunnassa on myös pieniä yksityispuoteja,
joissa liikemiestaipumuksia omaavilla spitaalisilla on tilaisuus
harjoittaa kunnioitettavia kykyjään. Apulaisjohtaja mr Waiamau,
hyvin sivistynyt ja lahjakas mies, oli täysverinen havaijilainen ja
spitaalinen. Varastonhoitaja mr Bartlett oli amerikkalainen; hän
oli ollut liikemiehenä Honolulussa ennen sairastumistaan. Kaikki,
mitä nämä miehet ansaitsivat, joutui heidän omiin taskuihinsa.
Ja ellei spitaalinen tee työtä, pitää territorio hänestä joka
tapauksessa huolen, antaa ravinnon, asunnon, vaatteet ja sairashoidon.
Terveydenhoitokomitea harjoittaa maanviljelystä, karjanhoitoa ja
meijeriliikettä paikkakunnan tarpeiksi, ja hyväpalkkaisia toimia
hankitaan kaikille, jotka tahtovat työtä tehdä. Mutta työnteko ei ole
pakollista, sillä sairaat ovat territorion suojatteja. Nuoria, hyvin
vanhoja ja avuttomia varten on olemassa koteja ja huoltoloita.
Tapasin erään amerikkalaisen, majuri Leen, joka kauan oli ollut Inter
Island Steamship Companyn insinöörinä, innokkaassa työssä siirtokunnan
uudella höyrypesulaitoksella, jonne hän oli asentamassa koneita.
Tapasin hänet sittemmin useita kertoja, ja eräänä päivänä hän sanoi
minulle:
"Kirjoittakaa jotakin säällistä täkäläisistä oloistamme. Meidän on
saatava hyvitystä. Nitistäkää hengiltä kaikki Molokain kauhuista
kiertelevät mädät lorut. Emme pidä siitä, että olojamme vääristellään.
Onhan toki meilläkin itsetunto. Kertokaa maailmalle puhdas totuus
oloistamme."
Kaikki, joiden kanssa keskustelin siirtokunnassa — miehet ja naiset —
lausuivat suunnilleen samanlaisen ajatuksen. Oli aivan ilmeistä, että
heitä katkerasti harmitti se räikeän valheellinen tapa, millä heidän
siirtokuntaansa on kuvattu.
Hirveän taudin kourissakin spitaalisten siirtola on onnellinen
yhteiskunta, mihin kuuluu kaksi kylää sekä joukko yksityisiä taloja
rannikolla ja sisämaassa. Siellä on kuusi kirkkoa, N.M.K.Y:n rakennus,
useita kokoushuoneistoja, musiikkipaviljonki, kilparatsastusrata,
pallokenttiä ja ampumaratoja, voimisteluseura, useita lauluseuroja ja
kaksi torvikuusikkoa.
"Ne ovat siellä niin tyytyväisiä", selitti mr Pinkham minulle, "että
niitä tuskin saisi ajetuksi pois kivääritulella."
Se väite ei ollut tuulesta temmattu.
Tammikuussa samana vuonna oli yksitoista sellaista spitaalista,
joiden tauti määrätyn hävitystyön tehtyään ei enää osoittanut
elinvoimaisuutta, lähetetty Honoluluun tutkittavaksi. He lähtivät hyvin
vastahakoisesti matkalle, ja kun heiltä kysyttiin, halusivatko he
päästä jälleen vapauteen siinä tapauksessa, että heidät havaittaisiin
spitaalittomiksi, kaikki vastasivat yhteen ääneen: "Tahdomme palata
Molokaille."
Entisaikoina, ennen spitaalibasillin keksimistä, oli muutamia miehiä
ja naisia, jotka sairastivat joitakin aivan muita tauteja, luultu
spitaalisiksi ja lähetetty Molokaille. Vuosikausia myöhemmin heidän
hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun he bakteriologilta kuulivat,
etteivät sairastaneet eivätkä olleet milloinkaan sairastaneet
spitaalia. He panivat kaikki poislähettämistä vastaan ja hankkivat mikä
minkin toimen terveydenhoitokomitealta. Esimerkiksi vanginvartija oli
niitä miehiä.
Samoin oli ennen bakteriologisten kokeiden käytäntöön tuloa Molokaille
lähetetty spitaalisena muuan Amerikan neekeri, kengänkiillottaja.
Valtion suojattina ollessaan mies osoittautui ylen ilkivaltaiseksi ja
teki yhtenään pientä pahuutta. Senjälkeen kuin hän vuosikausia oli
ollut pikku kahnausten alituisena toimeenpanijana, hänet todettiin
spitaalittomaksi.
"Ahaa!" murahteli mr McVeigh. "Nytpä sain sinut kiikkiin! Ensimmäisellä
höyrylaivalla saat mennä menojasi ja se on vasta hyvä asia!"
Mutta neekeri ei lainkaan halunnut lähteä. Hän nai heti vanhan
ämmän, jossa oli huippuunsa ennättänyt spitaali, ja rukoili sitten
terveydenhoitokomitealta oikeutta saada jäädä hoitamaan sairasta
vaimoaan. Kukaan ei kyennyt, selitti mies intohimoisesti, hoitamaan
yhtä hyvin kuin hän hänen sairasta eukko raiskaansa. Mutta komitea
käsitti miehen metkut, ja hänet vietiin höyrylaivaan ja lähetettiin
maailmalle nauttimaan vapaudestaan. Neekeri piti kumminkin Molokaita
parempana. Hän nousi maihin Molokain vastakkaisella rannalla, kiipesi
vuorimuurin yli ja asettautui siirtokunnan asukkaaksi. Hän joutui
kiinni, lain tuomiolle ja todistettiin oikeudettomaksi kuokkavieraaksi,
tuomittiin pieniin sakkoihin ja vietiin jälleen höyrylaivaan eväänä
varoitus, että jos hän uudelleen tunkeutuisi siirtokuntaan, hänet
tuomittaisiin sadan dollarin sakkoon ja lähetettäisiin Honolulun
vankilaan. Ja aina kun mr McVeigh sittemmin kävi Honolulussa, neekeri
harjasi hänen saappaansa hohtavan kiiltäviksi ja puheli:
"Kyllä minulta jäi hyvä koti sinne siirtolaan. Totisesti, sir, hyvä
koti." Ja sitten mies aina alensi äänensä tuttavalliseen kuiskaukseen
ja lisäsi: "Enkös sentään vois päästä sinne, sir? Etteköhän järjestäisi
asioita niin, että pääsen?"
Hän oli oleskellut Molokailla yhdeksän vuotta, ja hänellä oli siellä
ollut paremmat olot kuin milloinkaan muualla ennen tai myöhemmin.
Spitaalikammosta en nähnyt pienintäkään merkkiä siirtokunnassa
spitaalisten enkä spitaalittomain keskuudessa. Pahimmin spitaalia
kammoavat sellaiset, jotka eivät milloinkaan ole nähneet spitaalista
eivätkä tiedä mitään taudista. Waikikin hotellissa eräs nainen
väristen ihmetteli sitä, että olin rohjennut käydä Molokain
siirtokunnassa. Keskustellessani hänen kanssaan sain tietää, että hän
oli syntynyt Honolulussa ja asunut siellä koko ikänsä, mutta ei ollut
milloinkaan nähnyt spitaalista. Moista en voinut kertoa itsestäni ja
Yhdysvalloista, missä spitaalisten eristämiseen suhtaudutaan sangen
välinpitämättömästi ja missä monen monta kertaa olen nähnyt spitaalisia
suurten kaupunkien kaduilla.
Spitaali on hirveätä, sitä ei voi kieltää. Mutta sen vähän
nojalla, mitä tiedän taudista ja sen tarttuvaisuudesta, viettäisin
loppuikäni paljon mieluummin Molokain spitaalisiirtolassa kuin
jossakin keuhkotautiparantolassa. Jok'ainoassa köyhien maaseutu- ja
kaupunkisairaalassa Yhdysvalloissa — ja muiden maiden samanlaisissa
laitoksissa tapaa yhtä kauheita näkyjä kuin Molokailla. Ja jos minun
täytyisi valita loppuiäksi pakolliseksi asuinpaikakseni Molokai tai
Lontoon East End, New Yorkin East Side tai Chicagon Stockyards —
niin valitsisin epäröimättä Molokain. Pitäisin parempana saada elää
edes yhden vuoden Molokaissa kuin viisi vuotta vastamainitsemissani
alennuksen ja inhimillisen kurjuuden lokaviemäreissä.
Molokain spitaalisiirtolassa ihmiset ovat onnellisia. Minulta
ei milloinkaan unohdu siellä heinäkuun 4:ntenä päivänä vietetty
juhla. Kello kuudelta aamulla olivat "kauhistuttavat" spitaaliset
ulkona karnevaalipuvuissa ja ratsastelivat hevosilla, muuleilla
ja aaseilla — omilla eläimillään kautta koko siirtokunnan alueen.
Kaksi torvisoittokuntaa oli myös ulkona. Lisäksi pau-ratsastajia,
kolme-neljäkymmentä, kaikki havaijittaria, verrattoman taitavia
ratsastajattaria, yllä loisteliaat ratsastuspuvut, jollaisia
alkuasukkaat olivat käyttäneet ammoiset ajat. Ja he kiidättelivät
puoleen ja toiseen kaksi ja kolme rinnatusten tai isommissa ryhmissä.
Iltapäivällä Charmian ja minä seisoimme palkintotuomarien lavalla ja
jaoimme palkintoja pau-ratsastajille ratsastustaidosta ja puvuista.
Ja ylt'ympärillämme tunkeili sadoittain spitaalisia katsomassa,
ja kaikilla oli kukkaseppelet päässä, kaulassa ja olkapäillä, ja
kaikki olivat iloisia ja hilpeitä. Ja alituisesti näki ylängöillä ja
ruohikkokentillä ryhmissä ratsastavia karnevaalipukuisia miehiä ja
naisia sekä ratsastajat että heidän ratsunsa olivat kukkaseppeleillä
koristettuja — ja laulu ja nauru kajahteli. Seisoessani siinä lavalla
ja katsellessani sitä kaikkea muistui mieleeni, mitenkä kerran olin
potilaana eräässä Havannan sairaalassa ja näin siellä noin kaksisataa
spitaalista, jotka oli suljettu neljän seinän sisään kuolemaansa asti.
Niin, tiedän tästä maailmastamme tuhansia paikkoja, joita en valitsisi
vakituiseksi olinpaikakseni yhtä kernaasti kuin Molokaita. Illalla
menimme erääseen spitaalisten seurahuoneistoon, missä laulukuorot
lukuisan yleisön edessä kilpailivat palkinnosta, ja ilta päättyi
tanssiin. Olen nähnyt, millaiset olot havaijilaisilla on Honolulun
kurjalistokortteleissa ja sen nähtyäni saatan hyvin helposti käsittää,
minkä takia spitaaliset, jotka lähetettiin siirtokunnasta uudelleen
tutkittaviksi, yhteen ääneen huusivat: "Takaisin Molokaille!"
Eräs seikka on aivan varma. Sellaisella spitaalisella, joka on Molokain
siirtokunnassa, on paljon paremmat olot kuin sellaisella, joka salaa
tilaansa muualla. Viimeksimainitunlainen spitaalinen on onneton hylkiö,
joka elää alituisessa ilmitulemisen pelossa, samalla kuin hän hitaasti,
mutta varmasti mätänee. Spitaali ei kuitenkaan suorita lakkaamatta
ja keskeytyksittä hävitystyötään. Se iskee uhriinsa, haavoittaa tätä
ja voi sitten ruveta lepoon epämääräiseksi ajaksi. Kenties se ei
anna mitään merkkejä itsestään viiteen vuoteen tai kymmeneen vuoteen
tai neljäänkymmeneen vuoteen, joiden kuluessa potilas saa nauttia
häiriintymättömästä terveydestä. Mutta harvoin nämä ensimmäiset
hyökkäykset keskeytyvät itsestään. Siihen tarvitaan taitavan kirurgin
apua, eikä taitavaa kirurgia saa avukseen sellainen spitaalinen, joka
salaa sairautensa. Tapahtuu esimerkiksi, että taudin ensimmäinen
hyökkäys ilmenee mätähaavana jalkapohjassa. Haavan tunkeuduttua luuhun
saakka syntyy luumätä. Jos silloin spitaalinen salaa tilansa, ei häntä
voida auttaa leikkaamalla, ja jäytävä luumätä leviää leviämistään,
ja sairas menehtyy lyhyessä ajassa hirveihin kuolion tai jonkin muun
kauhean lisätaudin tuskiin. Jos sama spitaalinen sitävastoin on
Molokailla, niin kirurgi leikkaa hänen jalkansa, poistaa mätäpesäkkeen,
puhdistaa luun ja ehkäisee täydellisesti taudin kehittymisen. Kun
leikkauksesta on kulunut kuukausi, voi potilas ratsastaa, juosta
kilpaa, liukua hyökylaineilla ja kiipeillä huimaavilla jyrkänteillä
villiomenia poimimassa... Ja — kuten jo sanottu — on mahdollista, että
tauti asettuu lepoon eikä tee uutta hyökkäystä viiteen, kymmeneen tai
kenties neljäänkymmeneen vuoteen.
Spitaalin muinaisia kauhuja saa etsiä niistä olosuhteista, mitkä
vallitsivat ennen antiseptisen kirurgian päiviä ja ennen kuin tohtori
Goodhuen ja Hollmanin kaltaiset lääkärit asettuivat asumaan Molokain
siirtokuntaan. Tohtori Goodhue oli seudun ensimmäinen kirurgi, eikä
häntä voida kyllin ylistää suorittamastaan jalosta työstä. Vietin
aamupäivän hänen leikkaushuoneessaan, ja niistä kolmesta leikkauksesta,
mitkä hän silloin suoritti, tehtiin kaksi miehille, jotka olivat
vastatulleita, saapuneet samalla laivalla kuin minä. Kummallakin tauti
oli saanut jalansijan vain yhteen kohtaan. Toisella oli sangen pahaksi
päässyt mätähaava pohkeessa, ja toisella oli samanlainen käsivarressa.
Molemmat tapaukset olivat varsin pitkälle kehittyneitä sen tähden,
että potilaat silloin vasta saapuivat siirtokuntaan eivätkä olleet
hankkineet apua aikaisemmin. Mutta tohtori Goodhue teki ykskaks
täydellisen lopun sairauden hävityksistä kummassakin, ja neljän viikon
kuluttua leikkauksesta molemmat miehet olivat varmasti yhtä terveitä ja
pirteitä kuin konsanaan. Heidän ja minun välillä vallitsi silloin se
ainoa ero, että sairaus oli heissä piilevänä ja voi puhjeta uudelleen
vastaisuudessa.
Spitaali on yhtä vanha kuin ihmissuvun historia. Se on mainittu
vanhimmissa lähdekirjoituksissamme. Ja kuitenkaan ei nykyään todella
tiedetä siitä enempää kuin ammoisina aikoina. Se näet tiedettiin
silloinkin, että spitaali oli tarttuvaa ja että siihen sairastuneet
oli eristettävä muista. Aika on vaikuttanut sen, että spitaalista
nykyään pidetään paljon ankarammin eristettynä ja kohdellaan paljon
inhimillisemmin. Mutta itse sairaus on yhä sama kauhea ja selittämätön
salaisuus. Kun lukee selostuksia, joita eri maiden lääkärit ja
asiantuntijat ovat spitaalista esittäneet, havaitsee ehdottomasti
taudin salakavalan luonteen. Asiantuntijat eivät ole yksimielisiä
sen ainoastakaan vaiheesta. He eivät tiedä mitään varmaa. Entisinä
aikoina puhuttiin aivan ykskantaan spitaalista yleensä. Mutta niin ei
tehdä enää. Ainoa, mikä kenties on siihen nähden "yleensä" pätevää —
kaikista suoritetuista tutkimuksista päättäen — on se, että spitaalin
_tarttuvaisuus on vähäinen_. Mutta tämän vähäisen tarttuvaisuuden
lakeja ei tunneta. On eristetty spitaalibasilli. Bakteriologisten
tutkimusten nojalla voidaan päättää, onko jossakussa henkilössä
spitaali; mutta ollaan yhtä tietämättömiä kuin ennenkin siitä, millä
tavalla basilli tunkeutuu terveeseen ruumiiseen. Ei tiedetä, miten
pitkän itämisajan se tarvitsee. On koetettu istuttaa basillia eri
eläinlajeihin, mutta on epäonnistuttu.
Lääkärit ovat turhaan koettaneet keksiä rokotetta, millä tautia
voitaisiin vastustaa. Ponnisteluistaan huolimatta he eivät tähän
asti ole saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Toisinaan on välähtänyt
toivon kipinä. On keksitty teorioja spitaalin synnystä ja ylen
ylistettyjä hoitotapoja, mutta joka kerralla toivon kipinä on sammunut
epäonnistumisen pimeyteen. Eräs lääkäri kuuluttaa kaikin keinoin, että
spitaalin aiheuttajana on pitkäaikainen kalaruoalla eläminen, ja hän
todistelee seikkaperäisesti teoriaansa, kunnes joku Intian ylänkömaiden
lääkäri kysyy, mitenkä siis on selitettävissä, että sanottujen seutujen
alkuasukkaissa on spitaalia, kun he itse ja heidän esi-isänsä eivät ole
milloinkaan syöneet kalaa. Joku taas hoitaa spitaalia määrätynlaisilla
öljyillä ja rohdoksilla, väittää parannusmenetelmäänsä ehdottomasti
varmaksi — ja viiden, kymmenen tai kenties neljänkymmenen vuoden
kuluttua tauti puhkeaa potilaassa uudelleen. Spitaalin kyky olla
levossa ihmisruumiissa epämääräisiä ajanjaksoja on monien päteviksi
väitettyjen parannusmenetelmien syntysyynä. Mutta sen verran tiedetään
varmasti, _ettei milloinkaan ole esiintynyt täysin parantunutta
spitaalitapausta_.
Spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen — mutta miten tarttuminen
tapahtuu? Eräs australialainen lääkäri on istuttanut spitaalia sekä
itseensä että apulaisiinsa — onnistumatta synnyttämään sitä. Tästä
ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä, sillä on olemassa muuan
hyvin kuuluisa päinvastainen tapaus. Erään havaijilaisen murhaajan
kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, kun hän salli
istuttaa spitaalibasillin ruumiiseensa. Jonkun ajan kuluttua spitaali
ilmaantui mieheen, ja hän kuoli spitaalisena Molokailla. Mutta
tästäkään tapauksesta ei voinut tehdä johtopäätöksiä, sillä havaittiin,
että niihin aikoihin, jolloin mies antautui koneen esineeksi, jo useita
hänen sukulaisiaan oli lähetetty Molokaille spitaalisina. Hän oli siis
voinut saada taudin heiltä, ja spitaali oli saattanut olla hänessä
jo sangen pitkälle kehittyneenä silloin, kun se häneen virallisesti
istutettiin. Niin ikään meillä on Damianin — kirkon sankarin — tapaus:
pater Damian saapui Molokaille terveenä ja kuoli spitaaliin. On tehty
monenlaisia päätelmiä siitä, miten hän oli saanut sairauden. Mutta
kaikille vaaroille, joille hän oli alttiina, oli aivan varmasti ollut
alttiina myös muuan nainen, joka asui siirtokunnassa siellä käydessäni.
Hän oli asunut siellä monet monituiset vuodet; hän oli ollut naimisissa
viiden spitaalisen miehen kanssa, saanut lapsia kaikille — ja säilynyt
aivan terveenä.
* * * * *
Tähän saakka ei ole kyetty spitaalin salaisuutta vähääkään valaisemaan.
Kun opitaan tuntemaan tauti nykyistä paremmin, on odotettavissa,
että sen parannuskeinokin keksitään. Aikaa myöten saadaan kyllä
valmistetuksi tehokas rokote, ja silloin tulee spitaali — sen tähden,
että sen tarttuvaisuus on vähäinen — hyvin nopeasti katoamaan
maailmasta.
7
"Auringon talo"
"Auringon talon" havaijinkielinen nimi on Haleakala. Se on suurenmoinen
"talo" ja sijaitsee Mauin saarella. Luonnonihailija voi nähdä muutamia
yhtä suuria nähtävyyksiä kuin Haleakala, mutta ei suurempia, eikä hän
missään muualla saa katsella mitään kauniimpaa ja merkillisempää.
Tämän mahtavan jättiläisvuoren rinteellä on noin viisikymmentätuhatta
eekkeriä käsittävä karjanhoitotila, ja kahdentuhannen jalan
korkeudella sijaitsevassa karjatalossa vietimme yön. Seuraavana aamuna
saappaat jalkaan, ja sitten satulaan. Paimenten ja kuormahevosten
saattamina kiipesimme ylös Ukuleleen, toiseen vuoristokartanoon,
mikä sijaitsee viisituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolella ja
missä vallitsevat ilmastosuhteet pakottivat meidät käyttämään huopia
yöllä ja turvautumaan räiskyvän takkavalkean lämpöön. Sivumennen
sanoen ukulele on havaijilainen sana, mikä merkitsee kirppua ja
erästä alkeellista kitarasoitinta. Meillä ei ollut kiirettä, ja
vietimme päivän Ukulelessa oppineesti väitellen ilmapuntareista ja
korkeuslaskelmista ja pudistimme ilmapuntariamme, kun jonkun todistelut
piti tarkistaa. Ja ilmapuntarimme oli mukautuvaisin kapine, minkä
milloinkaan olen nähnyt... Myöskin poimimme vuorivattuja, mitkä
olivat kananmunan kokoisia tai sitäkin isompia, tähyilimme Haleakalan
huipulta neljätuhattaviisisataa jalkaa yläpuoleltamme — laskeutuvia
ruohopeitteisiä laavarinteitä ja katselimme mahtavia pilviä, mitkä
kamppailivat keskenään alapuolellamme, meidän ollessa säteilevässä
auringon paisteessa.
Päivästä päivään kesti sitä loputonta taistelua. Ukiukiu on nimeltään
pasaatituuli, mikä raivoten puhaltaa koillisesta ja hyökkää Haleakalaa
vastaan. Mutta Haleakala on niin korkea ja niin laaja, että se lyö
koillispasaatituulen syrjään kummallekin puolelleen, niin että
Haleakalan lakana ei ole lainkaan pasaatituulta. Tuuli siellä
päinvastoin puhaltaa suoraan koillispasaatin kitaan. Sen tuulen nimi
on Naulu. Ja yötä päivää, lakkaamatta, kamppailevat Ukiukiu ja Naulu
keskenään, milloin hyökäten, milloin peräytyen, milloin väistyen
sivulle, milloin kiertäen, milloin pyörtäen — yhteenotot näkee
pilvijoukkioista, mitkä ajelehtivat puoleen ja toiseen eskadroonina,
pataljoonina, armeijoina ja äärettöminä vuoriketjuina. Tapahtuu
toisinaan, että Ukiukiu valtavilla henkäyksillään paiskaa mahtavia
pilviröykkiöitä suoraan yli Haleakalan huipun, minkä jälkeen Naulu
ovelasti ottaa ne vangikseen, asettaa uuteen taistelujärjestykseen ja
lähettää kamppailemaan ikuista vihollistaan vastaan. Sitten Ukiukiu
kuljettaa voimakkaan pilviarmeijan vuoren itäkyljen ympäri. Tämä
sivustahyökkäys suoritetaan suurella täsmällisyydellä, mutta vuoren
takana olevasta väijytyksestään Naulu karkaa kiertävän armeijan
kimppuun, riistää, raastaa, laahaa sitä ja luo sen uuteen muotoon,
lähettäen sen sitten takaisin Ukiukiua vastaan vuoren länsikyljen
ympäri. Ja varsinaisen taistelutanteren ylä- ja alapuolitse, pitkin
merestä kohoavia rinteitä. Ukiukiu ja Naulu lähettävät lakkaamatta
pieniä pilvijoukkoja, jotka epäsäännöllisissä jonoissa ryömivät ja
matelevat maata myöten, puiden lomitse ja solien läpi ja sitten
yht’äkkiä hyökkäävät toistensa kimppuun väijytyskohdissa ja
läpikulkupaikoissa. Toisinaan jompikumpi puoli aivan äkkiä lähettää
raskaan iskujoukon, joka vangitsee pienet partiot tai ajaa ne
korkeuteen, niin että ne pyörivät kohtisuorassa suunnassa tuhansia
jalkoja ilmaan.
Mutta Haleakalan läntisillä rinteillä käydään päätaistelu. Sinne
Naulu kokoaa mahtavimmat joukkionsa, ja siellä se saavuttaa
suurimmat voittonsa. Ukiukiu heikkenee päivän iltaantuessa kuten
kaikki pasaatituulet, ja silloin Naulu lyö sen takaisin. Naulu on
mainio kenraali. Koko päivän se kokoaa yhteen kohtaan äärettömiä
varajoukkoja. Kun päivä alkaa painua iltaan, se muodostaa ne
vahvaksi teräväkärkiseksi rivistöksi, mikä on monta peninkulmaa
pitkä, peninkulman levyinen ja satoja jalkoja paksu. Tämän rivistön
se lähettää hitaasti etenemään Ukiukiun leveätä rintamaa vastaan,
ja Ukiukiu heikkenee hitaasti mutta varmasti ja lyödään hajalle.
Mutta se ei tapahdu ankaratta taistelutta. Toisinaan Ukiukiu tekee
aivan hurjaa vastarintaa, ja rannattomasta koillisesta saamillaan
tuoreilla apujoukoilla se tuhoaa puolen peninkulman pituisia rivejä
Naulun armeijasta ja lakaisee ne West Mauin taakse. Joskus kummankin
hyökkäävän armeijan iskettyä yhteen niiden ottelu päättyy siihen, että
ne jättiläispyörteinä kohoavat kohtisuorasti korkeuteen — toisiinsa
kietoutuneet pilvijoukkiot nousevat vinhasti pyörien tuhansia jalkoja
ilmaan. Ukiukiulla on mieliliikkeenä lähettää matala ja litteä,
tiheäksi sulloutunut joukkomuodostelma pitkin maata Naulun alle. Sinne
päästyään Ukiukiu alkaa puskea. Naulun mahtava keskusrintama antaa
perään ja taipuu ylöspäin, mutta tavallisesti se paiskaa vihollisen
hyökkäysrivistöt takaisin, niin että ne vyörähtävät omia joukkoja
vastaan. Ja koko ajan juoksentelevat pienet hajanaiset sissijoukot
omia teitään puiden lomitse ja solien lävitse, ryömivät ruohikossa
ja yllättelevät toisiaan odottamattomilla hyökkäyksillä — korkealla
yläpuolella olevan Haleakalan katsellessa kamppailua kirkkaana
ja ylhäisen yksinäisenä, laskevan auringon säteissä kylpien. Ja
samalla tavalla taistelu jatkuu läpi yön. Mutta aamulla on Ukiukiu
pasaatituulten tapaan saanut kootuksi tuoreita voimia, ja se syöksee
Naulun laumat takaisin paon ja tappion sekamelskassa. Ja päivästä
päivään jatkuu sama taistelu: ikuisesti kamppailevat Ukiukiu ja Naulu
toisiaan vastaan Haleakalan rinteillä.
Seuraavana aamuna aloitimme paimen- ja kuormahevossaattueinemme
nousun huipulle. Eräs kuormahevonen kantoi kahtakymmentä gallonaa
vettä, mikä oli jaettu viisi gallonaa vetäviin, hevosen kyljillä
riippuviin nahkapusseihin. Sillä vesi on harvinaista ja arvokasta
itse kraaterillakin, vaikka peninkulmia laajoilla alueilla kraaterin
pohjois- ja itäreunamilla sataa enemmän kuin missään muualla
maailmassa. Kiivettiin pitkin lukemattomia laavaväyliä, joilla
ei ollut minkäänlaista polkua, enkä milloinkaan ole nähnyt niin
verrattoman varmajalkaisia hevosia kuin ne kolmetoista, mitkä meillä
oli. Ne kapuilivat ylös alas pystysuoria rinteitä yhtä varmasti ja
kylmäverisesti kuin vuorivuohet, eikä ainoakaan niistä kaatunut tai
epäröinyt.
Muuan merkillinen harhanäky valtaa kaikki yksinäisillä vuorilla
kiipeilijät. Mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän maanpintaa
ilmaantuu näköpiiriin, ja siitä syntyy sellainen vaikutelma, kuin
taivaanranta kohoaisi ympärillä. Tämä harhanäky on erittäin selvä
Haleakalalla, sillä vanha tulivuori kohoaa aivan yksinäisenä suoraan
merestä ja sitä mukaa kuin nousimme Haleakalan jyrkkiä rinteitä, meistä
tuntui siltä, kuin Haleakala, me itse ja kaikki ympärillämme vielä
nopeammin olisi vajonnut syvään kuiluun. Joka taholla taivaanranta oli
yläpuolellamme, ja valtameri kallistui sen rajasta jalkaimme juurelle.
Mitä korkeammalle pääsimme, sitä syvemmälle tunnuimme vaipuvan ja
sitä jyrkemmäksi muuttui nousukulma näköpiiriin, missä meri ja taivas
yhtyivät. Se tuntui noituudelta ja epätodelliselta. Mieleen välähti
Jules Vernen matka maan keskipisteeseen. Ja kun vihdoin saavuimme
vuorijättiläisen huipulle, mikä muistuttaa kumoonkäännetyn kartion
pohjia — keskellä kauhistuttavaa kosmillista kuilua sijaitsevan
kartion pohjaa, havaitsimme, ettemme olleet huipulla emmekä pohjalla.
Korkealla yläpuolellamme oli taivasta tavoitteleva näköpiiri, ja
kaukana alapuolellamme, siinä, missä vuorenhuipun olisi pitänyt olla,
näimme uuden syvyyden: suuren kraaterin — "Auringon talon". Kraaterin
huimaavan korkeain seinämäin ympärysmitta on kaksikymmentäkolme
peninkulmaa. Seisoimme melkein pystysuoran länsiseinämän partaalla,
ja kraaterin pohja oli lähes puoli peninkulmaa meitä alempana. Pohja,
missä laavavirrat olivat jähmettyneet ja mikä oli täynnä kuonakeiloja,
oli niin punainen, puhdas ja kulumaton, kuin tuli olisi vasta eilen
sieltä sammunut. Kuonakeilat — pienin niistä oli viidettäsataa jalkaa
korkea ja suurin yli yhdeksänsataa jalkaa — näyttivät vain mitättömän
pieniltä hiekkakeoilta, niin jättiläismäinen oli kokonaisuus. Kaksi
tuhansien jalkojen syvyistä rakoutumaa ammotti kraaterin reunassa, ja
niiden läpi koetti Ukiukiu turhaan puskea villavia pilvilaumojaan.
Kohta kun pilvet olivat tunkeutuneet rakoutumain läpi, kraaterin
kuumuus muutti ne ohueksi ilmaksi. Niitä tuli alituisesti, mutta ne
eivät päässeet pitemmälle.
Mikä autiuden kolkko tyyssija, synkkä, kammottava mutta samalla
hurmaava! Näimme allamme paikan, missä tulija maanjäristykset olivat
raivonneet. Maapallon sisällys oli eteemme paljastettuna. Näimme
edessämme jättiläispajan, missä luonto vielä suoritti alkuaikaista
luomistyötään. Siellä täällä oli isoja alkuvuoren kallioita
kohonnut maan sisustasta puhki sulana kiehuvan pinnan, mikä näytti
aivan äskettäin jähmettyneeltä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja
uskomattomalta. Kun loimme katseemme ylöspäin, näimme korkealla
yläpuolellamme — mutta todellisuudessa alapuolellamme — Ukiukiun ja
Naulun pilvitaistelun. Ja vielä korkeammalla näennäisen kaikkeuden
kuilun rinteillä, pilvitaistelun yläpuolella, ylhäällä ilmassa,
taivaalla, uivat Lanain ja Molokain saaret Kraaterin toisella puolella,
kaakossa, näimme — katse yhä näennäisesti ylöspäin suunnattuna —
ensinnä turkoosinsinisen meriseinämän ja sitten Havaijin valkoiset
rantatyrskyt. Näiden yläpuolella häilyi pasaatituulten pilvivyö,
ja sitten seurasi kahdeksankymmenen peninkulman etäisyydessä
pari jättiläisröykkiötä, jotka näyttivät uivan huikaisevassa
taivaansinessä, joiden kruunuina kimmelsi lumi ja joita ympäröi
kangasteleva pilviseppel. Ne olivat Mauna Kean ja Mauna Loan huiput,
jättiläistulivuorten, mitkä näyttivät riippuvan taivaalla.
Kerrotaan, että hyvin kauan aikaa sitten eräs Maui, Hinan poika, asui
nykyisellä West Mauilla. Hänen äitinsä Hina oli kapaiden valmistaja.
Hinan täytyi valmistaa ne öisin, sillä kaikki päivät häneltä meni
niiden kuivattamiseen. Kaikki aamut ja aamupäivät hän levitteli niitä
auringonpaisteeseen. Mutta juuri kun hän oli saanut ne levitetyiksi,
hänen oli ruvettava keräämään niitä pois, ennättääkseen saada ne kaikki
katon alle yöksi. Sillä päivät olivat lyhyempiä silloin kuin nykyään.
Maui näki äitinsä turhan lyön ja kävi siitä murheelliseksi. Hän päätti
tehdä jotakin mutta ei auttaa ripustamalla auringonpaisteeseen ja
korjaamalla talteen äitinsä kapaita. Siihen hän oli liian älykäs.
Ei, hänen aatteensa oli sellainen, että hänen oli saatava aurinko
kulkemaan hitaammin. Kenties hän oli ensimmäinen havaijilainen
tähtientutkija. Joka tapauksessa hän teki sarjan aurinkohuomioita eri
kohdilta saarta. Ja hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko
kulki suoraan Haleakalan yli. Päinvastoin kuin Joosua hän ei tarvinnut
lainkaan jumalallista apua. Hän kokosi suuren joukon kookospähkinöitä
ja palmikoi niiden kuiduista vahvan nuoran, mistä teki suopungin,
samanlaisen kuin Haleakalan paimenilla tänä päivänä käytännössä
olevat. Senjälkeen hän meni "Auringon taloon" ja odotti siellä. Kun
aurinko sitten vyöryi pitkin rataansa ehättääkseen matkansa päähän
mahdollisimman lyhyessä ajassa, reipas nuorukainen heitti suopunkinsa
erääseen sen vahvimpia ja suurimpia säteitä. Sillä tavalla hän sai
hiukan hillityksi auringon vauhtia ja myös katkaistuksi siltä vahvan
säteen. Ja niin hän päivä päivältä jatkuvasti sinkautteli suopunkiaan
ja katkoi auringon säteitä, kunnes aurinko antautui. Maui saneli
rauhanehdot, ja aurinko mukautui niihin, luvaten siitä pitäen kulkea
hitaammin. Niin sai Hina riittävästi aikaa kapaiden kuivattamiseen, ja
niin ovat päivät muuttuneet pitemmiksi kuin ennen... Viimeksimainittu
seikkahan lyö täydellisesti yhteen nykyaikaisen tähtitieteen oppien
kanssa!
Söimme murkinan, minkä muodostivat lihamuhennos ja poi,
kiviaitauksessa, jota entisaikoina oli käytetty saaren karjan
säilytyspaikkana. Sitten matkasimme puoli peninkulmaa pitkin kraaterin
reunaa ja rupesimme laskeutumaan itse kraateriin. Sen pohjaan oli
kahdentuhannenviidensadan jalan matka, ja meidän oli kuljettava löysän
tulivuorikuonan muodostamaa jyrkkää rinnettä. Hevosemme lipeilivät
ja liukuivat, mutta pysyivät alati tukevasti jaloillaan. Kun niiden
kaviot upposivat mustaan kuonapintaan, murtui tämä epämiellyttävän
keltaiseksi ja karvaan makuiseksi savipölyksi, mikä ympäröi meidät ihan
pilviin. Erään tasanteen poikki ratsastimme täyttä laukkaa, ja sitten
mentiin soveliaasta rotkelmasta jälleen alaspäin, tulivuoripölyssä,
keskellä kuonakeiloja, joiden väri milloin oli tiilenpunainen, milloin
kuin vaalean ruusun, milloin purppuranhohteisen musta. Yläpuolellamme
kohosivat kraaterin seinämät hetki hetkeltä korkeampina. Vaelsimme
pitkin lukemattomia laavauomia ja risteilimme kivettyneen tulimeren
timantinkovilla aalloilla. Sahahampaiset laavalaineet vaikeuttivat
matkaamme oudolla valtamerellä, ja joka puolellamme oli sakaraisia
harjanteita ja toinen toistaan eriskummallisemman muotoisia ilmareikiä.
Sivuutimme pohjattoman rotkon ja kuljimme sitten seitsemän peninkulmaa
viimeisen laavavirran pääuomaa.
Kraaterin alapäästä löysimme leiripaikan pienestä olapa- ja
koleapuuviidakosta, mikä sijaitsi eräässä kulmauksessa, tuhatviisisataa
jalkaa korkeiden pystysuorien seinämien juurella. Siellä oli laidunta
hevosille, mutta ei lainkaan vettä, ja sentähden jatkoimme matkaamme
kokonaisen peninkulman laavamerellä eräälle kraaterin seinämällä
olevalle tunnetulle vesipaikalle. Mutta vesirotkelma oli tyhjä. Kun
olimme kapuilleet puolisataa jalkaa ylöspäin sen reunaa, löysimme erään
vesilätäkön. Sanko sinne, ja pian virtasi kallista nestettä kalliota
pitkin alempaan vesisyvennykseen, minkä partaalla paimenillamme oli
täysi työ hillitä hevosia, koska niistä vain yksi kerrallaan mahtui
juomaan. Sitten oli leiriydyttävä kraaterin seinämän juurelle, ja
teltta pystytettiin kiväärin pamahdellessa, sillä rinteen louhikoilla
kapuili määkiviä villivuohilaumoja. Lihamuhennos, poi ja vartaalla
paistettu vohla muodostivat ateriamme.
Kraaterin huipulla aivan yläpuolellamme aaltoili kokonainen pilvimeri,
mitä Ukiukiu kuljetti. Mutta vaikka pilviröykkiöitä lakkaamatta vyöryi
korkeudessa, eivät ne peittäneet tai edes himmentäneet kuuta näkyvistä,
koska kraaterin lämpö haihdutti pilvet kohta, kun ne ennättivät sen
sisään. Leiritulemme houkutteli kraaterin villiä karjaa lähistölle
katsomaan, mitä kummia kuutamossa tapahtui, ja tervehtimään meitä
määynnällään. Elukat olivat tavattoman lihavia, vaikka ne harvoin
saivat juoda vettä, sillä ruohikon yökaste korvasi sen niille.
Nimenomaan kasteen vuoksi teltta oli hyvään tarpeeseen, ja nukahdimme
väsymättömien havaijilaisten paimentemme, joilla epäilemättä oli
reippaan esi-isänsä Mauin verta suonissaan, laulellessa luda-säveliä.
Seuraavina päivinä kapuilimme kraaterin seinämillä, ajoimme hevosiamme
melkein mahdottomia teitä myöten, vyörytimme kiviä ja ammuimme
villivuohia. Minä en saanut yhtään vuohta. Olin liian innostunut
kivien vyöryttämiseen. Muistan erikoisesti kohdan, mistä sysäsimme
liikkeelle hevosenruhon kokoisen kiven. Se aloitti mäenlaskunsa
varsin varovaisesti, vierähteli, vaappui puoleen ja toiseen ja näytti
pysähtyvän. Mutta parin minuutin kuluttua se kiiti ilmassa kaksisataa
jalkaa yhtä menoa. Se pieneni pienenemistään silmissämme, kunnes se
iski loivaan tulivuorihiekkarinteeseen, minkä poikki se ponnahti kuin
säikähtynyt kaniini, jättäen jälkeensä kapean, keltaisen pölyuran. Sekä
kivi että pölypilvensuikale sulivat hetki hetkeltä pienemmiksi, ja
lopulta jotkut seurueemme jäsenet sanoivat kiven pysähtyneen. Sanoivat
sen tähden, etteivät enää sitä erottaneet. Se oli kadonnut heidän
näköpiiristään. Mutta muut näkivät sen jatkavan vierimistään — tiedän,
että minä näin, ja minusta tuntuu siltä, että se kivi vierii vielä
tällä hetkellä...
Viimeisenä vuorokautena, minkä vietimme maailman mahtavimmassa
kraaterissa, Ukiukiu osoitti meille voimaansa. Se paiskasi Naulun
pakosalle pitkin koko taistelulinjaa, täytti "Auringon talon"
pilvijoukkioillaan ja oli hukuttaa meidät sateeseen. Sademittarinamme
oli kaksi kolmanneslitraa vetävä astia, mikä oli asetettu pienen reiän
kohdalle telttaamme. Yön sateessa ja myrskyssä astia täyttyi reunojansa
myöten, eikä meillä ollut keinoa, millä mitata ylivuotavaa ja huopiemme
imemää vettä. Moisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään syytä
jatkaa oleskelua "Auringon talossa", vaan purimme leirimme aamun
sarastaessa ja aloimme sateessa taivaltaa pitkin laavamerta Kaupo Gapia
kohden. Koko East Maui on suuri laavavirta, mikä ammoisina aikoina
on vyörynyt Kaupo Gapin läpi, ja samaa virtaa myöten laskeuduimme
kuusituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolelle kohoavasta korkeudesta.
Hevosemme suorittivat tämän raskaan matkan päivässä. Mutta harvoin
lieneekään ollut olemassa niiden hevosten vertaisia. Niiden vahvat
jalat eivät pettäneet pahimmissakaan paikoissa. Ne eivät säikkyneet
mitään, kertaakaan ne eivät epäröineet, ja heti kun tuli eteen
tarpeeksi tasainen ja leveä tien kohta, ne panivat hölkäksi. Sitten ne
eivät hiljentäneet vauhtiaan ennen kuin tie paheni jälleen, ja silloin
ne tekivät sen omasta aloitteestaan. Yhteen menoon päivästä päivään
ne olivat suorittaneen mitä rasittavinta työtä ja melkein koko ajan
eläneet ruoholla, mitä etsivät öisin meidän nukkuessamme, ja kuitenkin
ne taivalsivat sinä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vihoviimeisen
tukalaa peninkulmaa ja laukkasivat Hanaan kuin varsalauma. Niiden
joukossa oli sitäpaitsi monta sellaista, jotka olivat kasvaneet
Haleakalan suojapuolen kuivilla seuduilla ja joita ei milloinkaan ollut
kengitetty. Päivät pääksytysten ne olivat kulkeneet terävärosoisella
laavalla, täyspainoinen ihminen selässään, ja niiden kaviot olivat
melkein paremmassa kunnossa kuin kengitetyillä hevosilla.
Vieirasista — missä Kaupo Gap putoaa mereen — matkasimme Hanaan
puolessa päivässä, mutta sillä taipaleella olisi kannattanut viipyä
viikko tai kuukausi. Kaikessa villissä kauneudessaan se sentään
vaikuttaa värittömältä ja vähäpätöiseltä sen ihmeellisen maan rinnalla,
mikä sijaitsee kumipuuistutusten takana Hanan ja Honomanu Gulchin
välillä. Kaksi päivää meni meiltä kulkiessamme niitä ihmeellisiä
taipaleita, mitkä ovat Haleakalan tuulenpuolella. Seudun asukkaat
nimittävät sitä "oja-alueeksi" — viehätyksetön nimi, mutta sillä ei
ole muuta. Yleensähän oja on oja, useinkin mutainen ja tavallisesti
sellainen kulkee yksitoikkoisten ja mitättömien maisemien läpi. Mutta
Nahiku Ditch ei ole tavallinen oja. Haleakalan tuulenpuolella on
suunnilleen tuhat kuohuvien virtojen täyttämää äkkijyrkkää solaa, ja
jokaisessa virrassa on parikymmentä köngästä ja vesiputousta ennen
kuin se ennättää mereen. Siellä sataa enemmän kuin millään muulla
seudulla maailmassa. Vuonna 1904 sademäärä oli neljäsataakaksikymmentä
tuumaa. Vesi merkitsee siellä samaa kuin sokeri, ja sokeri on Havaijin
territorion päätuote. Nahiku Ditch ei ole oja, vaan tunnelisarja.
Vesi kulkee maan alitse ja tulee näkyviin vain määrätyissä kohdissa,
silloin, kun se virtaa pitkin johtokourua, sen jälkeen syöksyäkseen
alas seuraavaan rotkoon ja jatkaakseen matkaansa maan alla. On
suunnilleen yhtä oikeata nimittää tätä mahtavaa vesijohtoa "ojaksi"
kuin sanoa Kleopatran loistopurtta kottikärryiksi.
Oja-alueella ei ole minkäänlaisia ajoteitä, ja ennen "ojan" kaivamista,
tai oikeammin sanoen murtamista, ei siellä ollut minkäänlaisia
ratsastusteitäkään. Satojen tuumien vuotuinen sademäärä, hedelmällinen
maaperä ja tropiikin aurinko luovat välttämättömyyden pakosta höyryäviä
kasvillisuusviidakkoja. Jos mies tunkeutuisi sellaiseen tiheikköön
jalkaisin, niin hän ennättäisi kenties kulkea peninkulman päivässä,
mutta viikon kuluttua hän olisi aivan lopussa, ja hänen olisi pakko
laahautua takaisin niin nopeasti kuin suinkin, jottei raivaamansa
tie ennättäisi kasvaa umpeen. Se uljas insinööri, joka uskalsi käydä
kamppailemaan viidakkoa ja vuorenrotkoja vastaan rakentaen vesijohdon
ja raivaten ratsastustien, oli nimeltään O'Shaughnessv. Hän rakensi
pysyväistä, lujalla laastilla, ja loi erään maailman merkillisimpiä
pellonkastelulaitoksia. Jok'ainoa pikku puro ja lähteensilmä oli
liitetty johtoverkkoon, ja maanalaisia kanavia myöten niiden vesi
juoksee pääjohtoon. Mutta seudulla saattaa toisinaan sataa niin
tavattomasti, että liikavesi tulvii lukemattomia omia uriaan myöten
valtamereen.
Ratsastustie ei ole erikoisen leveä. Raivaajansa tavoin se uhmaa
kaikkia esteitä. Siellä, missä "oja" kulkee vuoren läpi, ratsastustie
nousee vuoren yli, ja niissä "oja" hyppää solan poikki johtoa
pitkin, ratsastustie käyttää hyväkseen samaa siltaa: kulkee johdon
päällitse. Se huoleton polku kapuaa säikkymättä ylös alas suurimpia
jyrkänteitä, se tunkeutuu ahdistavan ahtaiden rotkojen läpi, se
kiertää könkäät tai kulkee suoraan niiden alitse — kumisevan,
raivosta valkeana vaahdoten syvyyteen syöksyvän vesivyöryn alitse —
ja aivan päänsä yläpuolella matkamies näkee vuorenseinämän kohoavan
satojen jalkojen korkeuteen, samalla kuin seinämä pystysuorana putoaa
tuhansia jalkoja alas hänen jalkojensa juuresta. Ja huolettomat
vuoristohevoset ovat yhtä uskalikkoja kuin tie. Ne laukkaavat eteenpäin
aivan kuin meno olisi ihan luonnollista, vaikka polku on niljakas
sateesta, ja ne laukkaisivat, jos niille antaisi vallan, niin että
takajalat häilyisivät tien reunan ulkopuolella. Nahiku Ditchin tie on
tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lujat hermot ja kylmäverisenä
pysymisen kyky. Eräs mukanamme olevista paimenista oli seutukunnan
voimakkaimman ja rohkeimman miehen maineessa. Hän oli koko ikänsä
ratsastanut vuoristohevosilla Haleakalan rosoisia länsirinteitä. Hän
oli seudun etevin hevosten taltuttaja, ja muiden perääntyessä hän
kävi aivan levollisesti raivostunutta sonnia vastaan. Hän oli hyvin
kuuluisa rohkeudestaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan ratsastanut
Nahiku Ditchin tietä. Sillä tiellä hänen sisunsa petti. Tullessaan
ensimmäiselle johdolle ja nähdessään hirvittävän kuilun poikki asetetun
siltaportaan — kapean, kaiteettoman, ärjyvä vesiputous yläpuolella ja
samanlainen sisäpuolella, ympärillään jylinästä ja kohinasta vapiseva
ilma täynnä kuohuvaa vedenpärskettä — silloin rohkea paimenemme
laskeutui hevosensa selästä ja selitti lyhyesti, että hänellä oli vaimo
ja kaksi lasta — ja sitten hän kulki siltaportaan yli jalan hevostaan
takanaan taluttaen.
Sellaisissa paikoissa, missä "oja" virtasi kuilujen poikki syvältä
maan alitse, kuljimme yksitellen rotkojen yli pitkin alkeellisia
hirsisiltoja, mitkä huojuivat ja longistelivat, joka hetki uhaten
sortua sijoiltaan. Myönnän, että alussa sellaisella sillalla
ratsastaessani pidin jalkojani hyvin höllästi jalustimissa, ja
pitkin vuorenseinämiä kulkevilla teillä tunnustan nähneeni, että
ulkopuolisessa jalustimessa oleva jalkani, mikä riippui tuhansien
jalkojen korkuisen äkkiputouksen yläpuolella, vaistomaisesti vähän
päästä vetäytyi irtaalleen. Sanon niin tapahtuneen "alussa" — sillä
kuten kraaterissa olimme kadottaneet käsityksemme koosta, kadotimme
Nahiku Ditchin tiellä pian käsityksemme syvyydestä. Alinomainen
korkeuden ja syvyyden vaihtelu vaikutti tajuntaamme niin, että
vuorottelevat korkeudet ja syvyydet tuntuivat meistä aivan tavallisilta
ilmiöiltä ja että katseleminen hevosen selästä suoraan neljän-
tai viidensadan jalan syvyyteen muuttui ihan jokapäiväiseksi eikä
synnyttänyt edes väristyksen väivähdystäkään. Yhtä huolettomasti kuin
polku ja hevosemme kiertelimme usvaisissa korkeuksissa ja sukelsimme
köngästen alitse tai kaarsimme ne.
Sitä ratsastusta! Vettä valui kaikkialla. Kuljimme pilvien yläpuolella,
pilvien alapuolella ja suoraan pilvien läpi. Silloin tällöin tunkeutui
kimppu auringonsäteitä valonheittäjän hohteen tavoin syvyyteen, mikä
ammotti allamme, tai auringonpaiste liekehti jollakin kraaterin
reunaman huipulla tuhansia jalkoja yläpuolellamme. Jok'ainoasta
tienmutkasta näimme könkään tai kymmeniä könkäitä, mitkä syöksyivät
satoja jalkoja läpi ilman. Ensimmäisellä yöleiripaikallamme — Keanae
Gulchissa — laskimme kolmekymmentäkaksi vesiputousta yhdeltä ainoalta
paikalta.
Kasvillisuus oli villiä ja rehevää tässä villissä maassa. Siellä,
oli pähkinäpuumetsiä, koa- ja kolea-puumetsiä. Siellä kasvoi eräs
ohia-ai-niminen puulaji, minkä hedelmät, punaiset vuoriomenat, olivat
pehmeitä, mehukkaita ja ihanan makuisia. Villejä banaanikasveja oli
kaikkialla; niitä oli takertunut solien seinämiin, ja ne taipuivat
kypsien hedelmiensä painosta ja sulkivat siten toisinaan tiemme.
Ja metsässä lainehti kokonainen meri elävää vehreyttä tuhansia
köynnöskasvilajeja. Jotkut huojuivat korkealla ilmassa muodostaen
ylimpäin oksain varaan koristeellisia verkkokudelmia, toiset
kiemurtelivat kuin käärmeet puiden rungoilla. Eräs niistä — ei-ei —
mikä muistutti lähinnä köynnöspalmua, pujottelihe paksuine runkoineen
oksalta oksalle ja puusta puuhun näyttäen tahtovan tukahduttaa tukensa.
Tästä vihreästä valtamerestä kohottivat korkeat saniaispuut isoja,
siroja ja kauniita lehviään, ja lehua-puu upeili tulipunaisilla
kukillaan. Köynnöskasvien alapuolella oli ääretön määrä merkillisiä
heleävärisiä kukkasia ja yrttejä, jollaisia Yhdysvalloissa on tottunut
näkemään kasvitieteellisissä puutarhoissa. Mauin "oja-alue" ei
oikeastaan olekaan enempää eikä vähempää kuin mahtava kasvitieteellinen
puutarha. Jok'ainoa tunnettu saniaismuunnos kasvaa siellä ja sitäpaitsi
lukuisasti tuntemattomia muunnoksia — ihanan ihanista "neidonhiuksista"
karkeihin ja saaliinhimoisiin "hirvensarviin", mitkä ovat kaikkien
metsänkulkijain kauhistuksena, koska ne sotkeutuvat toisiinsa viiden,
kuuden jalan paksuisiksi selvittämättömiksi seinämiksi ja tukkeavat
laajoja alueita.
Sitä ratsastusta! Kesti kaksi päivää ennen kuin saavuimme tasaisemmille
maisemille ja kunnolliselle ajotielle, minkä jälkeen lennätimme laukkaa
lähtöpaikkaamme. Oli kyllä julmaa ratsastaa laukkaa hevosillamme niin
pitkän ja vaivalloisen matkan lopussa — mutta niiden hillitseminen oli
turhaa — saimme siitä vain kätemme rakoille. Sellaisia hevosia kasvaa
Haleakalan rinteillä. Karjatalolla oli suuret juhlat. Päämme päällä
Ukiukiu ja Naulu kävivät raivoisaa taisteluaan, ja korkealla niiden
yläpuolella auringon paisteessa kohosi Haleakalan mahtava huippu.
8