Se oli kuninkaallista urheilua, maailman luonnollisten hallitsijain
urheilua.
Ruohikko ulottuu veteen asti Waikikin rannalla. Puitakin kasvaa
aivan veden kaltaalla, ja niiden varjossa on hyvä istua katselemassa
majesteetillisia aaltoja, mitkä kumisten tulevat rantaan ihan
katselijan jalkojen juureen. Puolen peninkulman päässä merellä,
missä riutta sijaitsee, valkoharjaiset hyökyaallot tulvahtavat
äkkiä korkeutta kohden levollisesta turkoosinsinisestä pinnasta ja
vyöryvät rannalle. Ne seuraavat toisiaan kokonaisen peninkulman
pituisina, kuohuvat vaahtokypärät päässä — meren äärettömän armeijan
jättiläissoturit. Ja katselija, joka kuulee niiden alituisen
jylyn ja kumun ja näkee niiden loputtomat joukot, tuntee itsensä
pieneksi ja heikoksi mahtavan voiman edessä, mikä niissä purkautuu
raivoon, kuohuun ja pauhinaan. Tuntee itsensä silmin näkymättömäksi
hiukkaseksi, ja pelkkä ajatuskin hyökylaineihin joutumisesta panee
mielikuvituksen värisemään kammosta, melkeinpä, kauhusta. Nehän ovat
kokonaisen peninkulman pituisia, tie avokitaiset pedot, ne painavat
tuhansia tonneja ja ryntäävät rantaa vastaan nopeammin kuin ihminen
kykenee juoksemaan. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä uhmata niitä?
Ei minkäänlaisia, selittää katselijan pelokas minä — ja hän istuu
puun alla ja katselee ja kuuntelee — ja ajattelee, että ruohikossa ja
varjossa on hyvä olla.
Mutta merelle, sinne, missä mahtava kuohuva hyökylaine ponnahtaa pilviä
kohden, ilmestyy äkkiä joku — varmasti merenjumala! — valkoisesta
pärskeestä: myllertävän, riehuvan aallonharjan yläpuolella näkyy
miehen tumma pää. Mies nousee uljaasti pystyyn keskellä valkoista
vaahtoa. Tummat hartiat, tumma alaruumis, tummat jäsenet kohoavat
äkkiä katselijan näkyviin. Siinä, missä silmänräpäystä aikaisemmin
ei ollut mitään muuta kuin suuri autius ja järjetön raivo, seisoo
nyt mies koko pituuteensa ojentuneena, ei mielettömästi kamppaillen
hurjassa kaaoksessa, ei mahtavien vesihirviöiden musertamana ja
hautaamana, vaan pystyssä niiden kaikkien yläpuolella, levollisena ja
voitollisena säilyttäen tasapainonsa huimaavan korkealla harjalla,
jalat hautautuneina kiehuvaan, suolaiseen kuohuun, mikä lyö hänen
polviinsa asti, samalla kuin muuta ruumista ympäröi ilma ja välkkyvä
auringonpaiste ja hän lentää eteenpäin, lentää eteenpäin yhtä nopeasti
kuin laine millä seisoo. Se on Merkurius — ruskeaihoinen Merkurius!
Hänen kantapäänsä ovat siivitetyt, ja ne lentävät aallon nopeudella...
Hän on merestä hypähtänyt hyökylaineen harjalle ja ratsastaa sillä.
Aalto karjuu ja ärjyy koettaen ravistaa hänet selästään, mutta
hän ei viittoile eikä tavoittele tasapainoa. Hän seisoo aivan
tunteettomana, liikkumattomana, kuin kuvapatsas, minkä ihme on nostanut
meren syvyydestä. Ja suoraan kohti rantaa hän lentää siivitetyillä
kantapäillään hyökylaineen selässä. Hurja kiehuva pärske, ja pitkä
jyminä — ja aalto vaipuu lannistuneena rantaan katselijan jalkain
juureen. Ja sitten maihin nousee aivan rauhallisesti kanakki, jonka iho
hehkuu tropiikin auringon ruskeata kultaa. Muutama minuutti aikaisemmin
hän näkyi vain tummana täplänä neljännespeninkulman päässä! Hän on
suistanut avokitaisen pedon ja ratsastanut sillä rantaan, ja suoritetun
sankariteon herättämä ylpeys kuvastuu hänen ihanan vartalonsa ryhdistä,
kun hän luo nopean ja välinpitämättömän silmäyksen katselijaan, joka
istuu varjossa rannalla. Hän on kanakki — ja hän on mies, hän kuuluu
kuninkaalliseen sukuun, joka hallitsee raakaa ainetta ja pakottaa sen
palvelijakseen.
Ja katselija ajattelee: Onhan tosin hyvin hyvä istua rannalla viileässä
varjossa, mutta onhan hänkin mies, kuuluuhan hänkin kuninkaalliseen
sukuun ja täytyyhän hänenkin kyetä tekemään se, minkä kanakki kykenee
tekemään. Koettamaan! Pois yltä vaatteet, mitkä vain ovat vaivaksi
tässä lauhkeassa ilmastossa! Merenaalloille kamppailemaan! Siivittäköön
miehen taito ja voima hänen jalkansa! Suista hyökyaallot, lannista ne
ja ratsasta niiden selässä niinkuin kuninkaan ratsastaa sopii!
Niin ryhdyin harjoittamaan aalloilla ratsastamista. Ja nyt, kun olen
siihen perehtynyt, pidän sitä entistä enemmän kuninkaallisena urheiluna.
Lähdin viileältä paikaltani palmujen varjosta, pukeuduin uimapukuun
ja sain käsiini "satulan" — litteän, soikiomaisen liukulaudan, minkä
miehelle pitää olla noin kuusi jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Minun
lautani oli liian pieni. Mutta sitä en tietänyt, eikä kukaan selittänyt
seikkaa minulle. Liityin muutamien pienten kanakkipoikien joukkoon
matalikolla, missä aallot olivat pieniä ja vaimentuneita. Katselin
tarkasti, miten kanakkipojat menettelivät. Kun sopiva aalto lähestyi,
viskautuivat he mahalleen laudalle, potkivat aivan mielettömästi ja
ratsastivat sillä lailla rantaan aallon selässä. Koetin tehdä niinkuin
he. Katselin heitä tarkasti, koetin tehdä kaiken aivan samalla tavalla
kuin he tekivät ja epäonnistuin täydellisesti. Aalto meni menojaan
kuljettamatta minua. Yritin yrittämistäni uudelleen, potkin kaksi
kertaa niin hurjasti kuin pojat — ja epäonnistuin. Ympärilläni oli
runsaasti puolikymmentä poikaa. Kaikki heittäytyivät laudalleen
sopivalla hetkellä, ja jalkamme työskentelivät kuin jokihöyryjen
potkurit — ja ne pikku veijarit liukuivat matkoihinsa minun jäädessäni
häpeällä jälkeen.
Tein runsaan tunnin yrityksiäni, mutta minun oli mahdoton saada
ainoatakaan aaltoa kantamaan minua rantaan. Silloin tuli paikalle
eräs ystäväni, Alexander Hume Ford, maapallon ammattikiertäjä, joka
alituisesti oli etsimässä jännitystä. Sitä hän oli löytänyt Waikikista.
Australian-matkansa varrella hän oli pysähtynyt tänne joiksikin
viikoiksi — hän tahtoi kokeilla, oliko hyökylaineilla ratsastamisesta
mihinkään, eikä hän nyt kyennyt riistäytymään irti sen lumoista. Hän
oli harjoittanut sitä kokonaisen kuukauden, eikä hän ollut havainnut
itsessään mitään merkkiä tämän urheilun herättämän ihastuksen
laimentumisesta. Hän puhui suurella asiantuntemuksella.
"Anna tuon laudan olla", hän sanoi. "Heitä se hiiteen... Ja sitäpaitsi
— sinähän olet menetellyt aivan hullusti. Jos tuo lauta olisi puskenut
nenänsä pohjaan, olisi vatsasi muuttunut isoksi haavaksi... Kas tässä,
ota minun lautani! Se on miehen mitan mukaan tehty."
Nöyrryn aina tiedon ja kokemuksen edessä. Ford tiesi sen. Hän neuvoi
minulle, miten oikealla tavalla asettauduttiin laudalle. Sitten hän
odotti sopivaa aaltoa, antoi minulle sysäyksen oikealla hetkellä, ja
silloin sitä mentiin! Oi sen silmänräpäyksen ihanuutta, jona tunsi
hyökyaallon tarttuvan itseeni ja kuljettavan minua! Kiidin runsaasti
sataviisikymmentä jalkaa ja pysähdyin sitten rantahietikolle. Siitä
silmänräpäyksestä alkaen olin mennyttä miestä. Kahlasin takaisin
Fordin luo hänen lautaansa kuljettaen. Se oli iso, monta tuumaa
paksu ja painoi varmaan runsaasti seitsemänkymmentäviisi naulaa. Hän
antoi minulle ohjeita ja neuvoja, paljon neuvoja. Hänellä ei ollut
ketään opettajanaan, mutta kaiken, minkä oli viikkokausien uutteralla
harjoituksella oppinut, hän opetti minulle puolessa tunnissa. Minä
sain tietoni välikäden kautta. Ja puolen tunnin kuluttua kykenin
aloittamaan omin neuvoin ja ratsastamaan rantaan. Tein sen kerran
toisensa jälkeen, ja Ford lausuili tunnustuksiaan ja opetti. Niinpä hän
esimerkiksi neuvoi minulle täsmälleen, miten kauas laudan keulasta oli
asettauduttava. Mutta luultavasti sentään asetuin liiaksi eteen, sillä
rantaan kovalla vauhdilla kiitäessäni lauta pahus äkkiä puski kuononsa
pohjaan, pysähtyi silmänräpäyksessä, heitti kuperkeikan, ja saimme
väkivaltaisen eron. Linkouduin ilmaan kuin lastu ja hautauduin kurjasti
erään alassyöksyvän aallonharjan alle. Ja käsitin oikein hyvästi, että
Forditta vatsani olisi surkeasti puhjennut. Se erikoisvaara onkin tämän
urheilun viehätyksissä, sanoo Ford.
Minulla oli sellainen luja vakaumus, että murha on itsemurhaa pahempi
seikka, varsinkin jos nainen joutuu sen uhriksi. Ja Ford pelasti minut
murhateosta. "Muista, että sinun on käytettävä jalkojasi peräsimenä",
oli hän sanonut minulle. "Pidä ne tiukasti yhdessä ja ohjaa niillä".
Muutamaa minuuttia myöhemmin kiidin rantaa kohti hyökylaineen harjalla
ja maata lähestyessäni näin suoraan edessäni naisen, joka seisoi
vyötäisiään myöten vedessä. Mitenkä olisin osannut hillitä lainetta,
jolla ratsastin! Naisen viimeinen hetki näytti lyöneen. Painoihan lauta
seitsemänkymmentäviisi naulaa, ja minä painoin satakuusikymmentäviisi
naulaa, ja tällä yhteispainolla oli viidentoista peninkulman nopeus
tunnissa. Lauta ja minä muodostimme projektiilin. Julma isku uhkasi
heikkoa naisraukkaa! Mutta äkkiä muistin suojelusenkelini Fordin sanat:
"Ohjaa jaloillasi!" välähti aivoissani. Ja ohjasin jaloillani minkä
jaksoin, viimeisetkin voimani ponnistaen. Ja lauta kääntyi sivulle.
Silloin tapahtui paljon samalla kertaa. Aalto antoi minulle töytäyksen,
vain aivan pienen ja kevyen, mutta se riitti sysäämään minut laudalta
ja painaltamaan kuohuvan veden läpi pohjaan, minkä kanssa minulla
sattui tuima yhteenotto ja millä kieriskelin puoleen ja toiseen.
Mutta sain pääni ylös vedestä, ahmaisin ilmaa keuhkoihini ja pääsin
jaloilleni. Nainen seisoi edessäni. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan
pelastanut hänen elämänsä. Ja hän nauroi minulle. Hänen naurunsa ei
ollut hysteeristä. Hän ei ollut lainkaan aavistanut vaaraa. Minä
lohdutin itseäni sentään sillä, että hänen pelastajansa oli Ford enkä
minä — minun ei olisi lainkaan sietänyt tuntea itseäni sankariksi...
Muuten se ohjaaminen oli totisesti suurenmoista. Muutamia minuutteja
harjoiteltuani kykenin ohjaamaan toisten uijien ohi kummalta puolen
tahansa ja säilyttämään paikkani aalloilla sen alle hautautumatta.
"Huomenna", sanoi Ford, "vien sinut mukanani syvälle vedelle".
Katselin valtamerelle, jonne hän osoitti, ja näin mahtavat
hyökylaineet, joiden rinnalla tähänastiset ratsuni vaikuttivat
mitättömiltä läikähdyksiltä. En tiedä, mitä olisinkaan vastannut,
ellei minulle juuri sillä hetkellä olisi tullut mieleen, että kuuluin
kuninkaalliseen ihmissukuun. Sentähden en sanonut muuta kuin:
"Kiitoksia vain, siellä yritän huomenna."
Havaiji-saarten rantoja huuhteleva vesi on varsinkin uimarin kannalta
katsoen ihanteellista. Se on tarpeeksi viileätä tuntuakseen suloiselta
ja niin lämmintä, että uija voi viettää siinä koko päivän lainkaan
vilua tuntematta. Auringon paistaessa ja tähtien kimmeltäessä,
keskipäivällä ja keskiyöllä, keskikesällä ja keskitalvella — aina
sen lämpömäärä on sama, ei liian lämmin eikä kylmä, vaan aivan
parahillaan. Se on todella ihanteellista vettä, suolaista, puhdasta ja
kristallikukasta. Sen veden laadun takia ei oikeastaan ole ihmeellistä,
että kanakit ovat maailman uimataitoisinta väkeä.
Seuraavana päivänä aamupuolella lähdin Fordin kanssa tavattoman
pitkälle uimamatkalle siinä ihanteellisessa vedessä. Liukulaudoillamme
ratsastaen, tai oikeammin sanoen maaten mahallamme niillä, meloimme
rannan lastentarhan läpi, missä pojat leikkivät. Pian olimme
syvällä, missä mahtavat laineet ärjyen vyöryivät. Pelkkä kamppailu
niitä vastaan, kun meloi niiden yli ja läpi, oli ankaraa urheilua.
Jokainoan hermon oli oltava vireessä, sillä siinä kamppailussa toinen
vastapuoli antoi mahtavia iskuja ja toisen piti käyttää paljon
oveluutta — se oli taistelua järjettömän voiman ja järjen välillä.
Sain pian useita opetuksia. Kun hyökyaalto kuohahti pääni yläpuolelle,
saatoin silmänräpäyksen ajan välähdyksen nähdä päivän kuultavan sen
smaragdinvihreän muurin läpi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
minun oli painettava pääni alas ja puristauduttava lautaa vasten aivan
kaikin voimin. Sitten tuli isku, ja rannalta katselijasta näytti
varmasti siltä, että aalto nielaisi minut. Mutta todellisuudessa lauta
ja minä olimme kulkeneet aallon harjan läpi toiselle rauhallisemmalle
puolelle. En suosittele sellaisia iskuja heikoille ja herkkätuntoisille
henkilöille. Ne ovat raskaita, ja vyöryvä vesi painaa kuin
hiekkamyrsky. Toisinaan mennään puolenkymmenen hyökyaallon läpi melkein
yhtä päätä, ja sellaisissa tapauksissa mieli tosiaankin alkaa taipua
havaitsemaan lujan maankamaran ja rannalla pysymisen hyviä puolia.
Ulapalla, keskellä sellaista mahtavien hyökyaaltojen pikasarjaa,
saimme seuraamme kolmannen, nuoren miehen, jonka nimi oli Freeth. Kun
pudistelin vettä silmistäni kuljettuani läpi aallon ja katsahdin ylös
nähdäkseni, mitä seuraavalta saattoi odottaa, näin hänen ratsastavan
aallon selässä, seisoen pystysuorana, levollisen varmana laudallaan
— nuoren, auringon pronssinväriseksi paahtaman jumalan. Kuljimme
läpi aallon, minkä selässä hän ratsasti. Ford huusi hänelle. Hän
hypähti ilmaan aalloltaan, tempasi lautansa, meloi luoksemme ja
auttoi Fordia minun opettamisessani. Erään seikan opin erikoisesti
Freethiltä, nimittäin sen, miten on otettava vastaan tavallista isompi
hyökyaalto. Sellaiset olivat aivan hirveitä, ja oli vaarallista maata
laudallaan niiden tullessa. Mutta Freeth näytti minulle, miten minun on
meneteltävä. Kun näin sellaisen aallon vyöryvän vastaani liu'uin pois
alukseltani ja vajottauduin veden alle pitäen käsivarret ojennettuina
lautaa pääni yläpuolella. Jos aalto tempaisi sen käsistäni ja koetti
iskeä sillä minua — sellaisten hyökylaineiden hyvin tavallinen temppu
— oli toista jalkaa paksu vesityyny pääni suojana. Aallon mentyä ohi
kiipesin jälleen laudalleni ja meloin eteenpäin. Olen kuullut monien
saaneen pahoja vammoja lautansa iskusta.
Minulle opetettiin, että koko aalloilla ratsastamisen ja niitä vastaan
taistelemisen taito sisältyi siihen, ettei niille tehnyt vastarintaa.
Oli väistettävä iskua, minkä aalto suuntasi, sukellettava läpi aallon,
kun se koetti lyödä kasvoihin, painauduttava jalat edellä veteen
syvälle pinnan alle ja annettava mahtavan hyökyaallon, mikä uhkasi
turmiolla, kulkea pään yli. Ei milloinkaan saanut olla jäykkänä ja
kankeana. Oli vain annettava perään, mukauduttava veden vetämisiin
ja kiskomisiin. Jos vedenalainen virta tarttuu mieheen ja vetää
häntä pohjaa myöten merelle päin, niin ei saa rimpuilla vastaan. Jos
rimpuilee, hukkuu melkein varmasti, koska virta on miestä voimakkaampi.
On annettava perään vedenalaiselle virralle — uitava sen mukana eikä
sitä vastaan: silloin paine lakkaa, ja samalla kuin ui sillä tavalla ja
pettää virran, niin ettei se enää pidä kiinni, saattaa päästä ylöspäin
ja saavuttaa pinnan suuremmitta vastuksitta.
Sen, joka tahtoo oppia aalloilla ratsastamaan, täytyy olla hyvä uija
ja tottunut sukeltaja. Lisäksi tarvitaan vain voimia ja tavallista
tervettä järkeä. Isojen hyökyaaltojen voima on hämmästyttävä. Saattaa
sattua yhteenotossa niiden kanssa, että ratsastajalta kirpoaa lauta
monen sadan jalan päähän. Silloin miehen on tultava toimeen omin
neuvoin. On aivan merkityksetöntä, minkä verran silloin on seuraa, ei
voi luottaa ainoankaan toisen apuun. Näennäinen turvallisuus, mitä
tunsin Fordin ja Freethin läsnäolon takia, sai minut unohtamaan, että
olin ensimmäisellä uimaretkelläni syvällä vedellä keskellä isoja
hyökyaaltoja. Sain kuitenkin siitä muistutuksen ja sainkin sangen
äkkiä. Sillä tuli mahtava aalto, jolla molemmat kumppanini ratsastivat
aivan rantaan asti, ja minä olisin voinut hukkua kymmenet kerrat ennen
kuin he olivat jälleen luonani.
Jokaisen laudalla aaltoa pitkin liukuvan on ensin suoritettava
kunnollinen lähtö. Laudan ja sillä ratsastavan on oltava hyvässä
vauhdissa ennen kuin aalto saavuttaa heidät. Kun liukuja näkee
sellaisen aallon tulevan, jolla hän tahtoo ratsastaa, hän käänny
selin aaltoon ja meloo rantaa kohti kaikin voimin niin sanotuin
tuulimyllyottein. Tämä voimanponnistus on suoritettava aivan aallon
edessä. Jos laudalla on riittävä vauhti, lisää aalto sitä, ja lauta
aloittaa neljännespeninkulmanmatkansa.
Milloinkaan minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin valitsin
ison aallon syvällä vedessä. Näin sen tulevan, käänsin selkäni sille
ja meloin kuin henkeni edestä. Lautani vauhti kiihtyi kiihtymistään,
kunnes minusta tuntui siltä, kuin käsivarteni olisivat olleet
irtaantumaisillaan. Mitä selkäni takana tapahtui, sitä en tietänyt
— on mahdotonta katsoa taakseen tuulimyllyottein meloessaan. Mutta
kuulin aallon harjan kuohuvan ja kohisevan, ja kohta senjälkeen
lautani kohosi ja linkoutui eteenpäin. Ensimmäiseen puoleen minuuttiin
tuskin tiesin mitä tapahtui. Vaikka pidin silmäni auki, en nähnyt
mitään sen tähden, että olin hautaantunut kihisevään kuohuun. Mutta en
hätäillyt, olin hurmioituneen ihastuksen vallassa siitä, että minun oli
onnistunut pyydystää aalto. Puolen minuutin kuluttua sentään näkö- ja
hengityskykyni rupesivat palaamaan. Näin, että lautani etukärki pisti
ylös kolme jalkaa vedestä ja piirsi ilmaa. Siirsin varovasti painoani
eteenpäin, niin että laudan keula painui. Sitten makasin aivan hiljaa
hurjasti eteenpäin kiitäessäni — ja ranta ja uijat tulivat vähitellen
selvästi näkyviini... Mutta en saanut matkatuksi neljännespeninkulmaa
sillä aallolla, sillä estääkseni lautaani sukeltamasta peräydyin
liiaksi, niin että äkkiä vierähdin aallon takasivua alas.
Tämä kaikki tapahtui ollessani toista päivää hyökylaineilla
ratsastamassa, ja olin aivan ylpeä itsestäni. Viivyin merellä neljä
tuntia ja lopetettuani olin lujasti päättänyt palata sinne niin pian
kuin olisin päässyt pystyyn seuraavana aamuna. Mutta se päätökseni
kuului niihin, joilla kivetään tietä vissiin kuumaan ja kaukaiseen
paikkaan. Seuraavana päivänä olin ankkurissa. En ollut sairas, mutta
olin hyvin tukalassa tilassa enkä päässyt vuoteesta. Puhuessani
Havaijin ihmeellisestä vedestä minulta unohtui kuvaamatta Havaijin
ihmeellinen aurinko. Se on tropiikin aurinko, ja kesäkuun alkupuolella
se on aivan kohtisuorasti pään päällä. Ja sitäpaitsi se on kavala ja
viekas aurinko. Ensimmäisen kerran elämässäni aurinko oli saanut minut
poltetuksi. Käsivarteni, hartiani, ja selkäni olivat karaistuneet,
sillä aurinko oli paahtanut ne monta kertaa ennenkin, mutta niin ei
ollut jalkojeni laita. Ja nyt olin neljä tuntia yhteen menoon antanut
jalkojeni aran takasivun olla alttiina Havaijin auringon kohtisuorasti
ampuville nuolille. Vasta maihin noustuani havaitsin, että aurinko oli
polttanut minua. Aluksi palanut iho tuntuu vain kuumalta, mutta pian
polte kiihtyy ja iho menee rakoille. Jäseniä, joiden iho kurtistuu,
on mahdoton taivuttaa. Sentähden vietin seuraavan päivän vuoteessa.
Minusta ei ollut kävelijäksi, ja siksi kirjoitan tätäkin vuoteessa.
On helpompi tehdä se kuin jättää tekemättä. Mutta huomenna — oi
huomenna! — jälleen olen Waikikin ihmeellisessä vedessä ja ratsastan
rantaan seisoen pystysuorana laudallani niinkuin Ford ja Freeth. Ja
jos epäonnistun huomenna, niin onnistun seuraavana tai sitä seuraavana
päivänä. Silloin olen tehnyt erään aivan ehdottoman päätöksen: Snark ei
purjehdi pois Honolulusta ennen kuin olen siivittänyt kantapääni aallon
nopeudella, niin että minusta tulee auringon paahtama Merkurius!
6