"Merellä olo ei käy yksitoikkoiseksi", olin luvannut matkatovereilleni.
"Valtameri vilisee elämää, se on niin täynnä elollisia olentoja,
että joka päivä tapahtuu jotakin uutta. Melkein kohta sen jälkeen
kuin olemme päässeet Golden Gatesta ja suunnanneet matkamme etelään,
saamme iloita lentokaloista. Paistamme niitä aamiaiseksemme ja sitten
pyydystämme bonitoja ja kultamakrilleja ja harppunoimme juoksiaisia
liivaripuomilta käsin. Entä hait — siellä on haikaloja määrättömästi."
Pääsimme Golden Gatesta ja suuntasimme etelään. Kalifornian vuoret
katosivat taivaanrannan taakse, ja aurinko paistoi päivä päivältä
lämpimämmin. Mutta emme tavanneet lentokaloja, emme bonitoja emmekä
kultamakrilleja. Valtameri osoittautui aivan elottomaksi. Milloinkaan
en ollut purjehtinut niin autiolla merellä. Ennen olin aina tavannut
lentokaloja samoilla leveysasteilla.
"No, samantekevää", sanoin silloin. "Odottakaahan, kunnes
olemme sivuuttaneet Etelä-Kalifornian rannikon. Silloin saamme
lentokalaseuraa."
Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan
leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja
emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen
meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi
tuntua melkein kamalalta.
"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme
kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki
tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."
Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme
Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti
päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli
halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti.
Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä
leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan
ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi
merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja
esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko,
ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa.
Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat
aivan olemattomissa.
Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään.
Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista
ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni
ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen
uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta
häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.
"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten
näyttäydy!"
Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja
uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta.
Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti
sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli
tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui
veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten
nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta
peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä
minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä
viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.
Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä
ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä!
Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui.
Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin
selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä
asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon
viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme
jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin.
Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu
oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja
kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä
enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita
kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja
liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen
mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä
Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen
tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui
jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui
Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä.
Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti
selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet
nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja
kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän
sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista.
Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli
tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen.
Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa
Snarkin onnellisesta perille pääsystä.
Snark oli ensimmäisessä satamassa lähtönsä jälkeen — ja voi
maihinnousuamme! Kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme keinuneet
autiolla valtamerellä, ja tuntui vaikealta käsittää, että maailmassa
todellakin oli niin paljon elämää kuin edessämme näimme. Päämme meni
aivan pyörälle. Luulimme näkevämme unta — elävämme satua. Yhtäällä
taivaansininen vesi ja taivaansiniset pilvet sulautuivat toisiinsa
näköpiirin rajassa, toisaalla meri kuohui mahtavina smaragdinvärisinä
tyrskyinä, mitkä lumivalkoiseksi vaahdoksi särkyen löivät valkoista
korallirantaa vasten. Kauempana rannalla aaltoili vihreitä
sokeriruokoistutuksia, mitkä ulottuivat jyrkille vuorenrinteille
saakka, ja nämä ylenivät ylenemistään sakaralaitaisiksi, tuliperäisiksi
kruunuiksi, joita valelivat troopilliset sadekuurot ja ympäröivät
mahtavat pasaatituulten tuomat pilviröykkiöt. Näimme tavattoman
kaunista unta — elimme ihanaa satua. Snark kääntyi ja kulki suoraan
kohti smaragdinvihreitä tyrskyjä, kunnes ne kuohuivat ja kumisivat
kummallakin puolellamme — ja kummallakin puolellamme vajaan kivenheiton
päässä riutta näytteli pitkiä, himmeänvihreitä hirveitä hampaitaan.
Äkkiä ojensi maa — rehevän oliviinvihreän tuhansissa väivähdyksissä
vivahdellen — käsivartensa ja sulki Snarkin syliinsä. Emme olleet enää
vaarallisella ahtaalla riuttaväylällä, emme enää smaragdinvihreissä
tyrskyissä, emme enää taivaansinisellä valtamerellä — ympärillämme oli
vain lämmin ja ihana maa, kuvastimenkirkas laguuni ja matalat rantamat,
missä tummaihoiset tropiikin lapset uiskentelivat. Valtameri oli
kadonnut. Ratisten liukui Snarkin ankkurikettinki läpi lyyssin tyveneen
veteen. Kaikki oli niin kaunista ja niin ihmeellistä, ettemme jaksaneet
uskoa sitä todeksi. Merikartassa tällä satamalla oli nimenä Pearl
Harbour, mutta me nimitimme sitä Satusatamaksi.
Sitten saapui luoksemme vene. Siinä oli joukko Havaijin purjehdusseuran
jäseniä, jotka tulivat lausumaan meidät tervetulleiksi ja aito
havaijilaisella vieraanvaraisuudella pyysivät meitä nauttimaan kaikkea
mitä heillä oli tarjota. He olivat tavallisia ihmisiä — lihaa ja verta
— mutta heidän käyttäytymisensä ei sentään rikkonut vaikutelmaamme,
että elimme satua. Viime kokemuksenamme ihmisistä oli muisto
yhdysvaltalaisesta sheriffistä ja järjiltään hätääntyneistä pikku
kauppiaista, joilla sielun sijalla oli ruostunut rahakolikko ja jotka
noen ja kivihiilitomun täyttämässä ilmakehässä iskivät likaiset kätensä
Snarkiimme tahtoen estää sen pääsemästä suurelle seikkailumatkalleen.
Mutta ne miehet, jotka nyt tulivat meitä vastaanottamaan, olivat
puhtaita. Heidän poskillaan oli terveyden ruskea väri, eivätkä heidän
silmänsä olleet himmenneet ja joutuneet lasien taakse välkkyvien
rahakasojen liiasta tuijottamisesta. Ei, he olivat vain vahvistuksena
siitä, että elimme satua. Heidän käyttäytymisensä vakuutti meitä
käsityksessämme.
Ja sitten seurasimme miehiä heidän veneessään poikki rauhallisena
päilyvän veden ihmeelliseen vihreään maahan. Nousimme maihin kapealle
sillalle ja silloin meille kävi entistä selvemmäksi, että elimme unen
satua. Muistakaa, että kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme
yhtä mittaa keinuneet valtamerellä niin piskuisessa aluksessa kuin
Snark. Kahdenkymmenenseitsemän vuorokauden kuluessa emme olleet olleet
ainoatakaan silmänräpäystä täydellisessä levossa, vaan lakkaamatta
liikkeessä. Ja se lakkaamaton liike oli kyllästänyt meidät. Ruumiimme
ja aivomme olivat keinuneet ja kieppuneet niin kauan, että ne
jatkoivat keinumistaan ja kieppumistaan samalla tavalla silloinkin,
kun nousimme rantaan pienelle sillalle. Me luulimme sillan keinuvan.
Horjuin eteenpäin ja olin pudota veteen. Katselin Charmiania, ja hänen
kävelytapansa saattoi minut ihan pahoilleni. Mutta silta olikin silloin
aivan kuin laivan kansi. Se nousi ja laski, milloin hitaammin, milloin
äkillisemmin, ja koska siinä ei ollut kaiteita, oli Charmianilla ja
minulla täysi työ olla suistumatta laguuniin. Milloinkaan ennen en
ollut nähnyt niin hassun pientä siltaa. Kun oikein terästin silmiäni,
se ei keinunut ollenkaan; mutta kohta kun kiinnitin huomioni johonkin
muuhun, se alkoi jälleen keinua aivan kuin Snark. Kerran sain sen
kiinni itse teosta, juuri kun sen toinen pää kohosi korkeutta kohti, ja
tuijotin paikaltani alas kahdensadan jalan pituista mäkeä — silta oli
aivan kuin laivan kansi, mikä kallistuu väkevässä vasta-aallokossa.
Vihdoin meidän sentään onnistui selviytyä sillasta isäntiemme avulla ja
päästä onnellisesti maalle. Mutta maa ei ollut lainkaan siltaa parempi.
Aivan heti se kohosi toiselle laidalleen, ja kautta näköpiirin näin
sen keinahtelevan. Sen sakarainen tulivuoriselkärankakin notkui — ja
selkärankaa kattavat pilvet keinuivat samalla tavalla. Oliko meillä
todellakin jalkaimme alla maan kamara? Se tuntui yhtä epätodelliselta
kuin koko muukin maihinnousumme. Niin, näimme unta! Se saattoi milloin
tahansa hälvetä kuin sumu. Sitten päähäni pälkähti ajatus, että vika
kenties kumminkin oli minussa — että olin pyörällä päästäni tai että
olin syönyt jotakin, mitä en kyennyt sulattamaan. Mutta näin Charmianin
ja hänen surkean kävelynsä — juuri kun loin häneen katseeni, hän
horjuen tönäsi vierustoveriaan. Puhuttelin häntä, ja hän valitti maan
kummallista käyttäytymistä.
Kuljimme pitkin avaraa, ihmeellisen kaunista ruohikkokenttää ja
kuninkaallisten palmupuiden muodostamaa kujaa; sitten pitkin vielä
ihmeellisempiä nurmikoita, ylväitten puiden suloisessa varjossa.
Ilma oli täynnä linnunlaulua ja lukemattomia, lämpöisiä tuoksuja
— korkeakasvuisten liljojen, loistavien hibiscuskukkien ja muiden
merkillisten kukkivain tropiikin kasvien lemuja. Uni oli käydä
melkein sietämättömän kauniiksi meille, jotka niin pitkään aikaan
emme olleet nähneet muuta kuin suolaisen, rauhattoman meren. Charmian
ojensi kättään ja tarttui minuun vastustaakseen ympärillämme olevan
katoamattoman kauneuden lumousta, ajattelin. Mutta... koettaessani
tukea häntä jalkani lysähtivät ristiin, ja ruohikkokentät ja kukat
keinahtelivat ylös alas ympärilläni. Meno muistutti maankiristystä,
vaikka se taukosi nopeasti tekemättä minkäänlaista vahinkoa. Ja oli
sangen vaikea yllättää maata kesken sen näitä kujeita. Niin kauan kuin
kiinteästi pidin sitä silmällä, ei tapahtunut mitään. Mutta kohta kun
huomioni kohdistui johonkin muuhun, alkoi koko maisema keinahdella
joka suuntaan. Kerran käänsin nopeasti päätäni ja näin kuninkaallisten
palmupuiden ylvään rivin heilahtavan mahtavana kaarena taivasta
kohti. Mutta juuri kun havaitsin ne, ne pysähtyivät, ja uneni muuttui
levolliseksi ja hiljaiseksi.
Sitten saavuimme viileään taloon, jonka seiniä kiersi tilava parveke
ja joka olisi saattanut olla lootuksensyöjäin asunto. Tuuli sai
vapaasti puhaltaa selkiselällään olevien ikkunain ja ovien läpi.
Linnunlaulu ja kukkain tuoksu tulvi vienona sisälle ja ulos. Seinät
olivat täynnä verhoja, houkuttelevia ruohokudospeitteisiä leposohvia
oli joka nurkassa, ja siellä oli iso piano, jolla — sellainen oli
silloin varma vakaumukseni — ei milloinkaan soitettu muuta kuin vienoja
kehtolauluja. Palvelushenget — kansallispukuiset japanilaistytöt —
liitelivät edestakaisin yhtä äänettömästi kuin perhoset. Kaikki oli
yliluonnollisen viileätä. Täällä ei ollut rannattoman meren polttavaa
auringon paahdetta. Täällä oli liian hyvä olla, jotta se olisi voinut
olla totta. Mutta eihän se ollutkaan totta. Tämähän oli satuasunto.
Tiesin sen, sillä käännähdin aivan yhtäkkiä ja näin ison pianon silloin
keikistelevän avaralla paikallaan eräässä nurkassa. Mutta en sanonut
mitään, sillä samassa meitä tervehti suloinen nainen, kaunis kuin
madonna, yllä aaltoava valkea puku ja sandaalit jalassa. Hän otti
meidät vastaan niin kuin olisimme tunteneet toisemme aikojen alusta
asti.
Istuuduimme pöytään viileälle parvekkeelle, perhosmaiset tytöt
palvelivat meitä, söimme ihmeellisiä ruokalajeja ja joimme poi-nimistä
nektaria. Mutta uni uhkasi haihtua. Kaikki hohti ja karkeloi kuin
sateenkaarenkimmelteinen kupla, mikä on särkymäisillään. Loin
katseen vihreälle ruohikolle, komeihin puihin ja hibiscuskukkiin —
ja silloin äkkiä tunsin pöydän liikkuvan. Pöytä, vastapäätäni istuva
madonna, lootuksensyöjäin parveke, hehkuvanpunaiset hibiscuskukat,
ruohikkokenttä ja puut — kaikki kohosi ja keinui silmissäni, nousi
ja laski kuin aallokko mitattomalla merellä. Tartuin vaistomaisesti
tuoliini ja pitelin siitä kiinni. Minulla oli sellainen tunne, että
pidätin untani pitämällä kiinni tuolista. Enkä olisi ollenkaan
hämmästynyt, jos meri olisi aivan yhtäkkiä vyörähtänyt paikalle ja
hukuttanut tämän satumaan ja olisin tavannut itseni istumasta Snarkin
ruorissa, edessäni "Merenkulkuoppaan" logaritmitaulut. Mutta uneni
jatkui. Katselin salaa madonnaa ja hänen miestään. He eivät näyttäneet
ollenkaan ihmettelevän. Mikään pöydällä ei ollut siirtynyt paikaltaan,
ja hibiscuskukat, puut ja ruohikkokenttä olivat jäljellä. Kaikki oli
ennallaan. Join lisää nektaria, ja uneni tuntui todellisemmalta kuin
milloinkaan.
"Ettekö halua hiukan jääteetä?" kysyi madonna. Samassa pöydän laita
hänen puolellaan vaipui hitaasti, hitaasti, ja lähetin hänelle
myöntävän vastauksen neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
"Haikaloista puheen ollen", sanoi madonnan mies, "kerronpa teille
eräästä Niihaun miehestä, joka..." Nyt pöytä jälleen kohosi, ja minä
katselin isäntääni ylös neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
Sillä tavalla ateria jatkui, ja olin iloinen siitä, ettei minun
tarvinnut katsella Charmianin kurjaa kävelyä. Mutta äkkiä pääsi
lootuksensyöjäin huulilta salaperäinen kauhistusta ilmaiseva
sana. "Ahaa!" ajattelin. "Nyt uneni hälvenee kuin savu." Tartuin
jälleen epätoivoisesti tuoliini, lujasti päättäen viedä mukanani
todellisuuteen, Snarkille, kouraantuntuvan todistuskappaleen tästä
lumotusta lootusmaasta. Tunsin, että koko uneni oli kauheasti
katoamassa. Juuri silloin toistettiin se salaperäinen sana samalla
kauhistuneella äänensävyllä kuin vastikään. Se sana oli — niin, se
sana kuulosti olevan: "Reporttereita!" Käänsin päätäni ja näin otuksia
kokonaista kolme kappaletta tulossa ruohikkokentällä. Oi, siunaan
teitä, reportterit! Olihan uneni siis sittenkin totta! Loin silmäyksen
kimaltelevalle laguunille ja näin siellä Snarkin ankkurissa — ja
muistin, että olin purjehtinut sillä San Franciscosta Havaijille ja
että tämän sataman nimi oli Pearl Harbour — ja äkkiä tajusin aivan
selvästi, että kumarsin esiteltäessä ja että vastasin ensimmäiseen
kysymykseen: "Niin, meillä oli ihana sää koko matkan."
5