"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää
olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia.
Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse
rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on
mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja
ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen
— minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."
Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin
kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta
lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat
dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin
viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä,
jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein
työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta
hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin,
että kannatti tehdä.
Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen
aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta.
Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja
puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä
puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti
tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää
kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää
enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan
varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen.
Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää
kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä.
Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä
pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut
säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä
on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin
vähäinen.
Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se
on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella.
Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen
New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se
on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti
tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun
on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme
vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta
vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.
Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty
kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas
tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa
tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen
ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen.
Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani
kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme... Sitten
pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen
pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta
ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja
vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark,
viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä
pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi
sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni,
että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki
osoittaa, että vene varmasti on mainio!
Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista
ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä
tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä
vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän
luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme
mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei
Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei
ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark
lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä
olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se
luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi
päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis
silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme
terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin.
Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi.
Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni
sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen
neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa.
Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi
viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin
konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa...
ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei
ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin.
Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa,
etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin
ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja
selittämätöntä.
Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin
Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde
purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni
potkupallona."
Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn
harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."
"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme,
"ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran
valmistuu".
Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet
erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää
rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni
ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti
jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan.
Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus,
isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli,
minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös
tulisi ALUS...
Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on
ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä
sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää
niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat
ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta,
jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se
näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken
koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta
kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut
kysymyksessä sen keulan valmistaminen... Ja joka kerta kun lähtö
lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä
keulaa ja olimme tyytyväisiä.
Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään
seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman
hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän
mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut
menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten
nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle
kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on
aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat.
Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön
ja selittämätön. Siinä kaikki... Ja tiedän, että olette samaa mieltä
kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.
Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa
neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja
sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden
ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan
täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista
muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että
toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä
määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin
harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta.
Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä
mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!... Meillä oli myös
tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat
herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.
"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille,
"ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla
keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin
höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn
ulvoessa."
Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa
satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja
kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"
Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen
vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei
ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin
alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä
maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa.
Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi
toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin
lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani
jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja
jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.
"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin
keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."
"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani,
"ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi
merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista
aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".
Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien
julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät
selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään
seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä
ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut
selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin
lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin:
"Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani,
kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään
pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.
Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi
ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan
valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan,
että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se
pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut
vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne,
jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme
purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että
lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä
oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus
siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden
valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen
sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus
vajosi perä edellä mutaan.
Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn
pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa
vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä,
oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon.
Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa
siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua
kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin.
Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi
käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme
käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin.
Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia
ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta
alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet
ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja
molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.
"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja
luja alus se on".
"Niin... entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.
Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön.
Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki
voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki
vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen
paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta
maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä
siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa.
Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti
tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat
työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään,
sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten
pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se
korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.
Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä
olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne
kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja
tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen
seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä,
vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene,
kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti
olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme
ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia,
kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea
paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.
Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan
lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi
kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä,
päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria
seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset,
käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin
ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista
toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta.
Mutta silloin...
Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä.
Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies.
Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen
suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että
Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka
piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei
ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan.
Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle
ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä
siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää
aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa
miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä
oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä!
Seller — kamasaksa!
Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin
eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle
viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että
niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt,
olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä
johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan
panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä
shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla
millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen
— miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta
keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain
käsittämätöntä ja selittämätöntä.
Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä,
ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään
kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä
yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr
Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki
olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei
tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku
ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä
kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä
keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita
se tulisi uljaasti uhmaamaan.
"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä
ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa
saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet
täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."
Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun
23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun
on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden,
että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä
seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi
Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata
Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli
tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja
että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin
lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot,
vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat
Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.
Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään,
kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme
koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut,
että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin
kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme
nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani
petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että
nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme
joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä
ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme
voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei
kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme
toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme
sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus
paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että
iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita
ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että
porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia
ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja
hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että
niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen.
Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin,
sehän oli all right, vai kuinka?... Kuljin pitkin kantta ja minuutissa
laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin
erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia.
Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi
niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen
työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin
Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata
joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia
on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen
seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa
— polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua
viime pumppuamisesta.
Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat
kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet
lainkaan vedenpitäviä... Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma
kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta
voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai
kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt
vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan!
Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja
venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä
tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme
pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.
Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat
pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja
oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San
Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi
ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! —
ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.
Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen
kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet
käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu
suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa!
Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen
kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko
Honolulussa rehellistä rautaa.
Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa.
Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää
silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä
pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen
hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen.
Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian
ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut
mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä
ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa...
Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen
temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan
pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole
mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on
turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.
No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että
nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein
koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian
— uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo
pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin
olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös
taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen
ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin.
Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti
paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä
missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin
sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin
voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita,
milloin toinen veden alla.
Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli
suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna
ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi
tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman.
Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia
samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme
suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti
pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan
nousemasta tuuleen.
Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu
oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen
tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon,
että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen.
En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en
kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.
Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan,
perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen?
Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta
valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää
avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin
tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja
köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä
oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje
todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark
otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan
entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme
myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia —
mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria
perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron
ainoastaan mitä tapahtui.
Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo
maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla?
Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan
kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin
sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka
ei tahtonut maata piissä.
Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli
ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme
rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin,
nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää
myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä
ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja
kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä,
kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten
heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan
kannelle.
J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä
mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen
Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet.
Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava
koko matkasta enkä voi siitä luopua.
J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt,
sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme
jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei
rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen
kanssa.
3