Käsittämätöntä ja selittämätöntä

"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää

olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia.

Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse

rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on

mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja

ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen

— minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."

Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin

kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta

lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat

dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin

viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä,

jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein

työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta

hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin,

että kannatti tehdä.

Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen

aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta.

Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja

puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä

puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti

tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää

kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää

enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan

varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen.

Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää

kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä.

Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä

pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut

säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä

on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin

vähäinen.

Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se

on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella.

Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen

New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se

on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti

tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun

on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme

vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta

vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.

Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty

kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas

tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa

tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen

ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen.

Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani

kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme... Sitten

pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen

pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta

ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja

vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark,

viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä

pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi

sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni,

että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki

osoittaa, että vene varmasti on mainio!

Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista

ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä

tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä

vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän

luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme

mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei

Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei

ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark

lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä

olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se

luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi

päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis

silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme

terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin.

Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi.

Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni

sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen

neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa.

Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi

viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin

konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa...

ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei

ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin.

Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa,

etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin

ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja

selittämätöntä.

Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin

Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde

purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni

potkupallona."

Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn

harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."

"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme,

"ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran

valmistuu".

Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet

erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää

rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni

ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti

jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan.

Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus,

isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli,

minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös

tulisi ALUS...

Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on

ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä

sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää

niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat

ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta,

jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se

näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken

koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta

kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut

kysymyksessä sen keulan valmistaminen... Ja joka kerta kun lähtö

lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä

keulaa ja olimme tyytyväisiä.

Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään

seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman

hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän

mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut

menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten

nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle

kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on

aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat.

Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön

ja selittämätön. Siinä kaikki... Ja tiedän, että olette samaa mieltä

kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.

Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa

neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja

sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden

ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan

täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista

muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että

toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä

määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin

harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta.

Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä

mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!... Meillä oli myös

tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat

herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.

"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille,

"ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla

keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin

höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn

ulvoessa."

Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa

satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja

kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"

Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen

vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei

ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin

alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä

maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa.

Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi

toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin

lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani

jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja

jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin

keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."

"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani,

"ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi

merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista

aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".

Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien

julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät

selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään

seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä

ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut

selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin

lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin:

"Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani,

kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään

pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.

Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi

ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan

valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan,

että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se

pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut

vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne,

jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme

purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että

lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä

oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus

siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden

valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen

sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus

vajosi perä edellä mutaan.

Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn

pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa

vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä,

oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon.

Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa

siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua

kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin.

Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi

käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme

käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin.

Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia

ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta

alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet

ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja

molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja

luja alus se on".

"Niin... entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.

Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön.

Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki

voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki

vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen

paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta

maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä

siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa.

Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti

tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat

työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään,

sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten

pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se

korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.

Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä

olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne

kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja

tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen

seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä,

vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene,

kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti

olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme

ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia,

kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea

paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.

Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan

lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi

kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä,

päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria

seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset,

käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin

ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista

toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta.

Mutta silloin...

Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies.

Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen

suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että

Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka

piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei

ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan.

Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle

ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä

siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää

aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa

miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä

oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä!

Seller — kamasaksa!

Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin

eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle

viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että

niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt,

olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä

johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan

panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä

shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla

millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen

— miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta

keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain

käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä,

ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään

kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä

yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr

Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki

olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei

tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku

ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä

kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä

keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita

se tulisi uljaasti uhmaamaan.

"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä

ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa

saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet

täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."

Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun

23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun

on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden,

että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä

seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi

Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata

Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli

tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja

että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin

lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot,

vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat

Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.

Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään,

kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme

koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut,

että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin

kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme

nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani

petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että

nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme

joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä

ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme

voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei

kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme

toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme

sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus

paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että

iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita

ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että

porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia

ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja

hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että

niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen.

Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin,

sehän oli all right, vai kuinka?... Kuljin pitkin kantta ja minuutissa

laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin

erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia.

Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi

niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen

työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin

Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata

joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia

on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen

seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa

— polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua

viime pumppuamisesta.

Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat

kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet

lainkaan vedenpitäviä... Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma

kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta

voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai

kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt

vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan!

Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja

venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä

tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme

pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.

Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat

pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja

oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San

Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi

ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! —

ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.

Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen

kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet

käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu

suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa!

Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen

kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko

Honolulussa rehellistä rautaa.

Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa.

Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää

silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä

pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen

hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen.

Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian

ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut

mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä

ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa...

Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen

temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan

pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole

mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on

turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.

No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että

nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein

koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian

— uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo

pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin

olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös

taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen

ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin.

Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti

paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä

missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin

sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin

voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita,

milloin toinen veden alla.

Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli

suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna

ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi

tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman.

Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia

samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme

suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti

pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan

nousemasta tuuleen.

Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu

oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen

tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon,

että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen.

En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en

kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.

Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan,

perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen?

Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta

valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää

avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin

tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja

köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä

oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje

todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark

otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan

entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme

myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia —

mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria

perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron

ainoastaan mitä tapahtui.

Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo

maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla?

Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan

kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin

sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka

ei tahtonut maata piissä.

Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli

ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme

rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin,

nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää

myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä

ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja

kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä,

kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten

heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan

kannelle.

J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä

mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen

Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet.

Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava

koko matkasta enkä voi siitä luopua.

J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt,

sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme

jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei

rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen

kanssa.

3

Etelämere auringon alla · 第 7 / 21 题