Matkamme sai alkunsa Glen Ellenin uima-altaalla. Uinnin välillä meillä
oli tapana loikoilla hietikoilla, antaen ihon imeä lämmintä ilmaa ja
auringon paistetta. Roscoe oli tehnyt muutamia matkoja huvipurrella,
ja minä olin liikkunut hiukan merillä. Ehdottomasti johduimme
keskustelemaan aluksista. Ja me puhelimme pienistä aluksista ja niiden
merikelpoisuudesta. Esikuvaksi otimme kapteeni Slocumin ja hänen kolmen
vuoden matkansa maailman ympäri.
Vakuutimme ensin, ettemme pelkäisi matkustaa maailman ympäri pienellä
aluksella, esimerkiksi neljänkymmenen jalan pituisella. Vakuutimme
sitten, että mielellämme tekisimme sen. Ja lopuksi vakuutimme, ettei
koko maailmassa ollut mitään, minkä kernaammin olisimme tehneet.
"Mitäs muuta kuin teemme sen", sanoimme — leikillämme.
Sitten kysyin Charmianilta yksityisesti, halusiko hän todellakin sitä,
ja hän vastasi, että se olisi aivan liian hauskaa voidakseen toteutua.
Kun seuraavan kerran loikoilimme vieretysten rantahietikolla ja otimme
ilmakylpyä, sanoin Roscoelle: "Taidammepa lähteä!"
Olin aivan vakava, ja niin oli hänkin vastatessaan: "Milloinka
lähdemme?"
Minun piti rakentaa talo maatilalleni, niin ikään minun oli ryhdyttävä
hoitamaan hedelmäpuutarhaa, viinitarhaa ja monen monia pensasaitoja,
ja minulla oli koko joukko muutakin toimitettavaa. Päädyimme harkinnan
jälkeen siihen, että voisimme lähteä matkalle neljän, viiden vuoden
kuluttua. Mutta samassa meissä rupesi heräämään seikkailuhalu.
Miks'emme toteuttaisi heti aikomustamme? Eihän meistä kukaan
nuorentuisi aikaa myöten! Hedelmäpuutarha, viinitarha ja pensasaidat
kasvaisivat kyllä poissakin ollessamme. Kun sitten palaisimme, olisivat
ne valmiina. Ja voisimme asua ladossa sillä aikaa kun taloamme
rakennettaisiin.
Niin oli matkamme päätetty, ja Snarkin rakentaminen alkoi. Nimitimme
aluksemme Snarkiksi sen tähden, ettemme pitäneet mahdollisena mitään
muuta nimeä — tämä selitys annettakoon niiden tyydytykseksi, jotka
muuten pitäisivät nimitystä jollakin tavoin merkillisenä.
* * * * *
Ystävämme eivät kykene ollenkaan ymmärtämään, minkä takia lähdemme
moiselle matkalle. He värisevät, valittavat ja kohottelevat käsiään
korkeutta kohti. Millään selityksellä heitä ei saa tajuamaan, että
etenemme vähimmän vastarinnan tietä — että meidän on helpompi lähteä
uhmaamaan valtameren ulapoita pienellä aluksella kuin jäädä kuivalle
maalle, aivan kuten heidän on helpompi jäädä kuivalle maalle kuin
lähteä merelle pienellä aluksella. Heidän mielentilansa on sopimattoman
itsekäs. He eivät kykene vapautumaan omasta mielipiteestään. He eivät
voi loitota kyllin kauas omasta itsestään nähdäkseen, ettei heidän
vähäisimmän vastarinnan tiensä välttämättä tarvitse olla sama kaikilla
muilla. Omasta myötä- ja vastenmielisyydestään ja omista haluistaan he
tekevät mittapuun, millä mittaavat muiden myötä- ja vastenmielisyyttä
ja haluja. Mutta se on väärin. Olen sanonut sen heille. Mutta he
eivät kykene vapautumaan omasta kurjasta minästään hetkeksikään
kuunnellakseen minua. Heidän mielestään olen joutunut järjiltäni.
Minä puolestani tunnen osanottoa heitä kohtaan. Ymmärrän heitä.
Kaikki olemme taipuvaisia uskomaan, että jokin on hullusti niiden
järjentilassa, jotka ajattelevat toisin kuin me.
Viimeisen sanan saa aina "se miellyttää minua". Se ylittää kaiken
filosofian, käyttää itse elämän sydäntä. Kun filosofia on kaikella
voimallaan kokonaisen kuukauden saarnannut ihmiselle, mitä tämän
pitää tehdä, saattaa ihminen seuraavassa silmänräpäyksessä sanoa: "Se
miellyttää minua!" ja tehdä jotakin muuta — ja filosofia haihtuu savuna
ilmaan. "Se miellyttää minua", se saa aikaan, että juomari juoja että
itsensäkiduttaja pukeutuu jouhipaitaan. Se tekee toisen mässääjäksi ja
toisen karun erämaan erakoksi. Se panee toiset tavoittelemaan mainetta,
toiset kultaa, toiset rakkautta ja toiset Jumalaa. Filosofia on hyvin
usein ihmisen tapa selittää omalta kohdaltaan: "Se miellyttää minua!"
Mutta palaan nyt Snarkiin ja niihin syihin, mitkä saavat minut
lähtemään purjehdusmatkalle maailman ympäri sillä aluksella. Ne
seikat, mitkä miellyttävät minua, ovat luonnollisesti sellaisia, joita
pidän maailman arvokkaimpina. Ja arvokkaimpana pidän henkilökohtaista
urotekoa en maailman suosion vuoksi, vaan oman tyydytykseni tähden
tehtyä. Siinä on se vanha: "Minä olen sen tehnyt! Minä olen tehnyt sen!
Omilla käsilläni minä olen suorittanut sen!" Mutta olen sitä mieltä,
että maineteon pitää tapahtua elävässä elämässä. Haluan mieluummin
voittaa uimakilpailussa tai hallita vikuroivaa hevosta kuin voittaa
laakereita romaanikirjailijana. Kullakin on oma makunsa. Toiset pitävät
viimeksi mainittua kilpailua kunniakkaampana kuin uimakilpailun
voittamista tai hevosen taltuttamista.
Ylväimmän teoistani olen suorittanut ollessani seitsentoistavuotinen.
Silloin kerran tunsin väkevästi ja täydellisesti eläväni. Olin
kolmimastoisella kuunarilla Japanin rannikon edustalla. Olimme
joutuneet taifuunin kouriin. Koko miehistö oli ollut kannella
suurimman osan yötä. Tulin kannelle kello seitsemän aamulla, ja minut
määrättiin ruoriin. Ei ainoatakaan purjetta ollut ylhäällä. Viiletimme
myötätuuleen köysistö tyhjänä, ja vauhti oli raivokas. Aalto seurasi
aaltoa kahdeksannespeninkulman päässä, ja myrsky tempasi niiden valkeat
harjat siivilleen, niin että ilma oli aivan täynnä kiehuvaa vaahtoa.
Ei millään erottanut enempää kuin kaksi aaltoa kerrallaan. Laivaa oli
melkein mahdoton hallita, se kieppui puoleen ja toiseen hautaantuen
vähän väliä veteen, mutkitteli lakkaamatta edestakaisin kaakkois- ja
lounassuuntien välillä ja uhkasi kaatua joka kerta kun kohosi mahtavan
aallon laelle.
Kävin paikalleni ruoriin. Laivuri seisoi vierelläni kotvan ja katseli,
miten hoidin tehtävääni. Hän oli levoton nuoruuteni takia, hän
pelkäsi, ettei minulla olisi kylliksi voimia eikä päättäväisyyttä.
Mutta kun hän oli nähnyt minun onnellisesti suoriutuvan peräsimessä
useista vaikeista tilanteista, hän meni aamiaista syömään. Sekä
päällystö että miehistö oli aamiaisella kannen alla. Jos kuunari olisi
joutunut poikittain tuuleen, ei kukaan heistä olisi koskaan palannut
kannelle. Neljäkymmentä minuuttia seisoin siellä yksinäni ruoria
hoitaen, hurjasti keikkuva alus ja kaksikymmentäkaksi ihmishenkeä
käsissäni. Kerran hyökyaalto löi yli peräkannen. Näin sen tulevan, ja
puolihukuksissa monen vesitonnin vyörähtäessä ylitseni — estin kuunarin
ponnahtamasta tuuleen. Tunnin kuluttua pääsin vapaaksi, voivuksissa
ja hiessä kylpien. Mutta olin suorittanut tehtäväni! Omilla käsilläni
olin hallinnut ruoriratasta ja onnellisesti kuljettanut sataa puu- ja
rautatonnia miljoonien tonnien painoisessa tuulessa ja aallokossa.
Minun tyydytykseni aiheutui siitä, että olin tehnyt tehtäväni — ei
siitä, että kaksikymmentäkaksi miestä tiesi minun suorittaneen sen.
Vuoden kuluttua oli enemmän kuin puolet heistä vainajina, mutta tekoni
johdosta tuntemani ylpeys ei ollut vähentynyt puoleen. Minun on sentään
myönnettävä, että olen mielissäni pienestä yleisöstä. Mutta sen täytyy
olla aivan pieni ja käsittää vain sellaisia, jotka rakastavat minua
ja joita rakastan. Kun silloin suoritan henkilökohtaisen uroteon,
minusta tuntuu, että sillä teen oikeutetuksi heidän hellyytensä minua
kohtaan. Mutta se on aivan muuta kuin tyydytykseni itse teosta. Se
tyydytys on kokonaan omaani eikä riipu siitä, onko teolla todistajia.
Kun olen suorittanut jotakin miehuullista, olen aivan haltioissani.
Hehkun ihastusta, tunnen ylpeyttä, mikä on minun ja ainoastaan minun.
Se on elimellistä. Jokainen soluni värisee siitä tunteesta. Ja se on
hyvin luonnollista. Se on aivan Yksinkertaisesti tyydytystä siitä, että
sopeudun olosuhteihin. Se on menestyksen tuntoa.
Ehyesti ja voimakkaasti eletty elämä on menestyksellistä. Menestys
on sen hengitystä. Vaikean tehtävän suorittaminen on samaa kuin
menestyksellinen mukautuminen ankariin olosuhteihin. Mitä vaikeampi
tehtävä on, sitä suuremman tyydytyksen sen suorittaminen tuottaa. Niin
on asianlaita silloin, kun hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen ja
tehden vartalonheilutuksen taaksepäin sukeltaa pää edellä veteen. Hypyn
tapahtuessa hyppääjän asema on epätoivoinen, ja huimapäätä kohtaisi
ankara rangaistus, jos hän epäonnistuisi ja putoaisi pitkin pituuttaan
veteen. Luonnollisesti hän olisi voinut jättää tekemättä uhkayrityksen
Hän olisi voinut pysyä maalla levossa ja rauhassa, ympärillään kesäilma
ja auringon paiste ja luja pohja jalkainsa alla. Mutta hän oli
toisenlaiseksi luotu. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän kiiti läpi ilman,
hän eli niin väkevästi, ettei hän milloinkaan olisi kyennyt sellaista
kokemaan lujalla pohjalla.
Omalta kohdaltani tahdon mieluummin olla sellaisen miehen asemassa kuin
katsella sivusta. Juuri sen tähden rakennutan Snarkin. Olen sellaiseksi
luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki. Matka maailman ympäri tuottaa
ihmiselle monia suuria silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa.
Tässä minä nyt olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale
elävää ainetta, satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja,
jänteitä, luita ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti
vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta
turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni
veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen jalan
korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen lämpötilasta:
muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja varpaani mustuvat ja
putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja ihoni palaa rakkuloille,
kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta; muutama aste lisää
jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu. Pisara käärmeen myrkkyä
pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta — iäksi. Lyijymurunen
singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut ympäröi ikuinen pimeys.
Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä
kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat,
jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka
välittävät minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran
jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät
tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne noudata
siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet, tulvat,
vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat, pyörteet,
maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka jylisevät kuin
ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet, jotka lyövät
yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi taikinaksi tahi
pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan — sellaiset järjettömät
hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä, hennosta luomuksesta, joka
on vain hermoja ja heikkoutta ja jota hänen kanssaihmisensä nimittävät
Jack Londoniksi ja joka omasta mielestään on "all right" ja aivan
luomakunnan kruunu.
Kautta sen kuohuvan kaaoksen, mikä vallitsee noiden mainitsemieni
jättiläisten vimmastuessa, on minun raivattava mitätön tieni. Se elämän
hitunen, minkä muodostaa "minä", kuvittelee olevansa jumalallinen, jos
sen onnistuu välttää niitä tai käyttää niitä palvelijoinaan. Ihanaa on
rynnistää myrskyyn ja tuntea itsensä jumalalliseksi! Kun pieni hitunen
sykkivää hyytelöä tuntee itsensä jumalalliseksi, sen tunne on paljon
ihanampi kuin jumalan tuntiessa itsensä jumalalliseksi.
Meillä on nyt edessämme meri tuulineen ja aaltoineen. Meillä on
edessämme koko maailman meri tuulineen ja aaltoineen, siis julma
ympäristö. Ja sitten on edessä vaikea mukautuminen, mistä suoriutuminen
tuottaa nautintoa sille pienelle, värisevälle, turhamieliselle
hituselle, mikä on "minä". Se miellyttää minua. Olen sellaiseksi luotu.
Se on turhamaisuuden minulle ominainen erikoismuoto, siinä kaikki.
Snarkilla matkustamisella on toinenkin puolensa. Koska elän, haluan
myös katsella ympärilleni, ja koko maailmassa on enemmän nähtävää kuin
pienessä kaupungissa tai laaksossa. Emme ole laatineet suurisuuntaisia
matkasuunnitelmia. Mutta yksi seikka on aivan päätetty, ja se on, että
ensimmäisenä satamapaikkanamme tulee olemaan Honolulu. Joitakuita
yleispiirteisiä kaavailuja lukuunottamatta emme ole lainkaan
miettineet, minne Havaijilta lähdettyämme ensinnä matkaamme. Sen
päätämme vasta taipalella. Tiedämme nyt ainoastaan ylimalkaisesti,
että purjehdimme Tyynen meren poikki ja käymme Samoalla, Uudessa
Seelannissa, Tasmaniassa, Australiassa, Uudessa Guineassa, Borneolla
ja Sumatralla, sekä että jatkamme matkaa Filippiinien kautta
Japaniin. Sitten seuraavat Korea, Kiina, Intia, Punainen meri ja
Välimeri. Sen jälkeen on reitti liian epämääräinen yksityiskohdittain
viitoitettavaksi, joskin meillä on joukko suunnitelmia, mitkä aivan
varmasti toteutamme. Aiomme viettää useita kuukausia Euroopan eri
maissa.
Snarkista tulee purjealus. Se varustetaan myöskin bensiinimoottorilla,
mutta tätä konetta tullaan käyttämään ainoastaan hätätilassa: jos
esimerkiksi joudumme pahalla säällä karikko- ja matalikkoalueelle, tahi
jos äkillinen tyven jättää meidät avuttomina virtavedessä ajelehtimaan.
Ja rikiltään Snark tulee olemaan ns. ketch joolin ja kuunarin
välimuoto. Viime aikoina on jooliriki osoittautunut parhaimmaksi.
Ketchrikillä on joolirikin avut ja lisäksi joitakin sellaisia, mitkä on
kuunarin rikillä.
Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Snarkin pituudeksi piti tulla
neljäkymmentä jalkaa vesirajasta, mutta havaitsimme, ettei siihen
silloin mahtuisi kylpyhuonetta, ja siitä syystä olemme lisänneet
vesirajapituuden neljäksikymmeneksiviideksi jalaksi. Suurin leveys on
viisitoista jalkaa. Ei kansihyttiä eikä lastiruumaa. Kansi muodostaa
yhtenäisen sileän pinnan, jossa on vain kaksi porrasaukkoa ja
keulaluukku. Sen johdosta, ettei kannelle ole rakennettu mitään sen
vastustusvoimaa heikentävää, olemme mahdollisimman hyvässä turvassa
silloin, kun mahtavat hyökylaineet lyövät sen yli. Kelpaapa meidän
kyyrötellä pahan sään päivinä isossa, tilavassa istuinlaatikossa, joka
on korkealla suojalaidalla varustettu ja itsestään tyhjentyvä.
Miehistöä ei meillä tule olemaan. Tai oikeammin sanoen: Channian,
Roscoe ja minä tulemme muodostamaan miehistön. Aiomme tehdä kaiken
omin käsin, aiomme matkata maailman ympäri pelkästään omin avuin.
Menköön syteen tai saveen, mutta omin käsin tahdomme aluksemme hoitaa.
Luonnollisesti otamme kokin ja kajuuttapojan. Miksi kyyhöttäisimme
lieden ääressä ruokaa valmistamassa tai pesisimme astioita ja
kattaisimme pöytää? Moista voisimme tehdä maissakin. Ja meidänhän on
oltava vahdissa ja hoidettava alusta. Sitäpaitsi minun on myöskin
harjoitettava kirjailijan ammattia hankkiakseni itsellemme muonaa
ja pitääkseni Snarkin asianmukaisessa purjehduskunnossa. Ja lisäksi
minulla on maatilani... Onhan minun pidettävä huoli siitä, että
viinitarhani, hedelmäpuuni ja pensasaitani jatkavat kasvamistaan.
Kun olimme lisänneet laivan pituutta saadaksemme sijaa kylpyhuoneelle,
havaitsimme, ettei lisäystä kokonaan tarvittu kylpyhuonetta varten.
Ja sentähden päätimme hankkia isomman koneen. Olemme tilanneet
seitsenkymmenhevosvoimaisen, ja koska edellytämme, että se kykenee
kuljettamaan meitä kymmenen solmun vauhdilla, tiedämme, ettei
todellakaan ole olemassa virtaa, josta emme selviytyisi.
Aiomme tehdä joukon sisävesimatkoja. Snarkin pienen koon takia se on
mahdollista. Kun saavumme sisävesille, poistamme mastot ja panemme
koneen käyntiin. Ovathan edessämme Kiinan kanavat ja Jangtsekiang.
Siellä tulemme viettämään kuukausia, jos vain saamme hallitukselta
luvan. Ainoana sisävesimatkojemme esteenä tulee olemaan se saammeko
hallitusten luvan. Mutta jos sen saamme, silloin voimme tehdä
sisävesimatkoja melkein rajattomasti.
Niilille saavuttuamme voimme matkata sitä myöten sisä-Egyptiin.
Voimme nousta Tonavaa pitkin Wieniin, Thamesia Lontooseen ja Seineä
Pariisiin... Voimme myöskin Välimereltä nousta Rhone-virtaa myöten
Lyoniin, siirtyä sieltä Saônelle ja Saônelta Marnelle Bourgognen
kanavan kautta, minkä jälkeen Marnelta pääsemme Seinelle, ja sitä
pitkin laskemme Havreen. Purjehdittuamme Atlantin poikki Yhdysvaltoihin
voimme matkata ylös Hudsonia, kulkea Erie-kanavan kautta, sitten
pitkin Suuria järviä, jättää Michigan-järven Chicagon luona, päästä
Mississippille Illinois-jokea ja yhdyskanavia myöten sekä jatkaa
retkeä alas Mississippiä Meksikon lahdelle. Sitten on suuria jokia
Etelä-Amerikassakin. Luulen, että osaamme maantiedettä Kaliforniaan
palatessamme!
Ihmisillä, jotka rakentavat taloja, on usein paljon päänvaivaa. Mutta
jos moinen jännitys miellyttää heitä, kehoitan heitä rakennuttamaan
sellaisen aluksen kuin Snark. Ajatelkaapa hetkinen yksityiskohtien
herättämää jännitystä — esimerkiksi konetta koskevia. Millaiset koneet
ovat parhaat? Kaksitahtisetko? Kolmitahtisetko? Nelitahtisetko? Huuleni
ovat väsyneet kaikenkaltaisten merkillisten sanojen lausumisesta,
mieleni on menehdyksissä vielä merkillisimmistä suunnitelmista, ja se
on kävellyt jalkapohjansa helliksi oudoilla kivikkopoluilla ajatusten
maailmassa. Mikä sytytysmenetelmä? Kipinäsytytyskö? Onko käytettävä
kuivia kennoja vai akkumulaattoriparistoja? Sellainen paristo hoitaa
itsensä, mutta silloin tarvitaan myös dynamokone. Mitenkä vahva? Ja kun
sitten olemme hankkineet dynamon ja akkumulaattoripariston — olisihan
toki aivan naurettavaa, ellei aluksellamme olisi sähkövalaistusta.
Sitten seuraa kysymys valojen lukumäärästä ja niiden voimasta. Mutta
sähkövalaistusta varten tarvitaan voimakkaampi akkumulaattori, mikä
taas puolestaan vaatii voimakkaamman dynamon.
Ja kun olemme päässeet siihen asti — niin miksi olla vailla
valonheittäjää? Sellainen saattaisi olla sanomattoman hyödyllinen.
Mutta valonheittäjä kuluttaisi niin paljon sähköä, ettei muualle
saataisi valoa sen ollessa käytössä. Ja niin meidän on käännyttävä
takaisin samalle väsyttävälle taipalelle hankkimaan lisävoimaa
akkumulaattoriin ja dynamoon. Ja kun se kysymys lopultakin on
ratkaistu, herää uusi: "Mutta mitenkä käy, jos kone menee rikki?" Ja
se panee meidät jälleen pulaan. Laita lyhdyt, kompassikaapin lamput ja
ankkurilyhdyt... Riippuuhan henkemme niiden palamisesta! Niin meidän
täytyy hankkia lisäksi runsas varasto öljylamppuja.
Mutta koneestamme emme ole kumminkaan vielä selviytyneet. Se on
voimakas kone. Ja meitä on kaksi pientä miestä ja pieni nainen. Sekä
sydämemme että selkärankamme murtuisivat, jos meidän olisi pakko
nostaa raskas ankkuri käsin. Ankkurin noston on jäätävä koneen työksi.
Ja silloin meillä on ratkaistavanamme pulma, mitenkä siirtää voima
koneesta ankkurivintturiin. Kun se seikka on selvitetty, täytyy meidän
uudelleen jakaa aluksemme tilavuus konehuoneen, keittiön, kylpyhuoneen,
hyttien ja kajuutan kesken ja aloittaa suunnittelu vielä kerran alusta.
Ja sitten on mentävä etsimään mahdollisimman hyvää peräsinlaitetta —
ja ratkaistava, onko kompassikaappi sijoitettava laivan keskiviivalle
ruorin eteen vai toiselle sivulle ruorin eteen — kysymys, josta voi
syntyä loputon kiista merikarhujen kesken... Entä polttoainepulma —
tuhat viisisataa gallonaa bensiiniä — mikä säilytystapa on varmin ja
millaiset putkilaitteet ovat luotettavimmat — mikä tulensammutustapa
on parhain, jos bensiini sattuu syttymään? Senjälkeen pelastusveneestä
ja sen paikasta kasvava soma pikku pähkinä. Kun sekin on purtu, karkaa
kimppuun kokki- ja kajuuttapoikakysymys niinkuin painajainen kaikkine
ominaisuuksineen. Aluksemme on pieni, ja tulemme elämään sangen lähellä
toisiamme. Maamarriaisten palvelijatarpulma kutistuu mitättömäksi
meidän pulmamme rinnalla. Valitsimme kajuuttapojan ja luulimme
huoltemme paljon keventyneen; silloin se veijari otti ja rakastui ja
epuutti pestinsä!
2