vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan
veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut
saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.
Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu
kvääkärinainen _Lucretia Mott_. Hän oli naimisissa erään rikkaan
puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja
sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön
kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin
orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi
kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi
puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi
käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: -- James, älä
mieti! Kirjoita nimesi! -- Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi
perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat
olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös
toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että
teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin _ainoastaan_
etelävalloissa.
Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien»
perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista
järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa
orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli
abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa
kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi
Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä
pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias,
helläsydäminen _Amy Post_, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä
pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko
tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa
ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.
V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t
Louis'in kaupunkia. Pappismies _Eliah Lovejoy_, hyvin tunnettu
abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki
S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti
paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän
julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja
pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo
kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat
tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan
orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi,
että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa
ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin
murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta.
Mutta -- viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille
suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta
hän vastasi: -- Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä
tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni
seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä,
sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon
piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn
kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa
lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden
ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui
kesken katkeraa tuskaansa: -- Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa
tähden kuin sitä pettää!
Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi
aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin
uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen
ainoastaan hänen nimensä ja sanat: _jam parce sepulto_ (jo säästäkäät
häntä haudassa)!
Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen _Thankful Southwick_.
Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He
tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina
matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko
Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten
puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli
osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat
takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi,
että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan
antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä
olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin
sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan
asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä
siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet.
Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla,
harmailla silmillään, lausuen: -- Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa
päässyt sinulta menemään! -- jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos
huoneesta.
Sisaret _Sarah_ ja _Angelina Grimké_ olivat kasvimaan-omistajan tyttäriä
Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat
he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he
ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen
seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun
he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että
kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten,
istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain:
-- Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me
tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon
käytöstapaa heitä kohtaan. -- Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret
orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan,
pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.
Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan
seuraavaa:
Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The
Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori,
hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn.
Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun
käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»
-- Mikä sulous väsyneelle sielulleni, -- kirjoitti Garrison --, lukea
näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja!
Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä
äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta,
sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.
Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat
nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan
julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan
heitä kuulemaan.
Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan,
toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin
keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan.
Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi
pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta
itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat
alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan
vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään
raskainta työtä.
Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu
ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko
piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat.
Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli
raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki
eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He
olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua.
Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.
Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen
_Elisabeth Buffum Chace_. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän
ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät
eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille
kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle.
Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren
Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa
olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on
mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella.
Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset
puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja
palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen,
jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän
luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja
viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen
puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen
lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta
muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen
oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt
metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut
Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle,
ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon
hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.
Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen
samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja
laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä
laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin
ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä,
tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten
Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen,
joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä
saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin
pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace
par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun,
tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja
valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden
orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa.
Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.
Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. _Mary Grew_ oli
kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti
päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä
semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä
_Adeline Thompson_ tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun
roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten
esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon,
ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. _Mac Intosh_ paloi kuoliaaksi
S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien
kokoushuoneen palamaan. _Dresser_ viskattiin kuoliaaksi kivillä
Nashvillessä. _Maria Chapman_ oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä
pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä
naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista
silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin
tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän
täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»
_Elisabet lady Stanton_ ja hänen ystävänsä _Susan B. Anthony_ ryhtyivät
orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan
jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme
miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja
esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin,
jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli,
peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet
pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin
esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan
kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä
valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita.
Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he
kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi,
jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.
_Robert Purvis_, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden
vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän
valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan
nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja
vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua
hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin
päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa.
Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla
vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat
James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti
vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan -- ja poissa he olivat.
Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti
melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.
V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa,
Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison
puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään _Frederick Douglas_, joka
oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori
mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään.
Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä,
valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin
muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa
tekstistä: _»Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.»_ Hänen
lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa
valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen
juhlallisesti: -- Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua,
omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?
-- Ihmistä! ihmistä! -- huusi 500 ääntä. -- No, jos niin on, saako
ihmistä pitää orjana kristillisessä valtiossa ja tasavallassa? -- Ei
koskaan, ei koskaan! -- huusi kokous taas sanomattoman kähäkän
puhjetessa. -- Onko Massachusetts lähettävä semmoisen miehen, kuin on
tämä tässä, takaisin orjuuteen? -- jyrisi viimein Garrison valtaavan
äänensä koko voimalla. Silloin hypähti koko kokous pystyyn huutaen: --
Ei, ei! Ei koskaan! -- Tästä päivästä saakka otti Garrison Douglasin
suojelukseensa. Ja Douglasista tuli mitä toimekkain abolitionisti. Hän
valittiin sittemmin kongressin jäseneksi ja nousi useihin
kunniapaikkoihin.
Liikuttavaa oli nähdä, millä innolla lapset abolitionistien perheissä
omaksuivat vanhempainsa mieli-aatteen. Tapahtui usein, että näiden
täytyi uskoa lapsille pakenevien orjain piilopaikkojen salaisuuden.
Suurella vakavuudella antoivat silloin lapset lupauksensa vaitioloon,
suurella hartaudella he lupasivat olla kärsivällisiä ja kilttiä sekä
pitää huolta toinen toisestaan, jos vanhemmat joutuisivat kiinni ja
vietäisiin vankeuteen. Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa Providencen
kaupungissa teki Chace-puolisojen 11-vuotias poika itselleen lipun,
johon hän piirteli »The Liberator»-lehden mielilauseen: »ei mitään
yhteyttä orjanpitäjäin kanssa.» Sitten kiipesi hän kaikessa
hiljaisuudessa ylös katolle ja kiinnitti siihen lippunsa, joka pian
naapurien harmiksi liehui ylpeänä tuulessa rohkeine kirjoituksineen.
1850-luvulla kävi abolitionistien ja heidän vastustajiensa väli yhä
kireämmäksi, sen teroitetun lain johdosta, jonka kongressi hyväksyi v.
1850 ja joka ankarammalla uhalla kielsi pakenevain orjain auttamista
(The fugitive slave law). Tämä laki määräsi, että kaikki karanneet
orjat, joita tavattiin pohjoisissa valtioissa, olivat heti toimitettavat
takaisin omistajainsa luokse valtion palkitsemien asiamiesten kautta,
joita tuli olla kaikkialla maassa. Laki astui heti voimaan ja pakenevien
orjain takaa-ajoa harjoitettiin säälimättömällä ankaruudella. Mutta
koska näitä pidettiin mitä kovimmalla julmuudella, heidän jouduttuaan
takaisin herrainsa luo, antoivat useimmat ennemmin itsensä tappaa, kuin
olisivat takaisin palanneet.
Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina
Rochesteriin saakka, jossa Amy Post otti hänet vastaan ja lähetti
eteenpäin. Mutta kun viimeinen »asiamies maanalaisella rautatiellä» oli
lähettämäisillään hänet rajan yli Kanadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen
jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet
menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä.
Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla
täytettyjä, rautateitse Kanadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja
orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn, että tynnyrit
pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkuin saapuivat rajalle. Niin
tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen
johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja
tullut lähetetyksi Kanadaan. Sinne tultuaan, pantiin se
tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen
päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta,
kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Miesraukka oli puoleksi
tukehtunut, nälkään nääntymäisillään ja vallan uupunut epämukavan
asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes
juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt, missä
oli, Kanadassa vaiko Yhdys-Valloissa.
Tämä laki lähinnä antoi aihetta siihen, että _Harriet Beecher Stowe_
kirjoitti kuuluisan »Setä Tuomon tupa»-nimisen romaaninsa, joka
sittemmin voimakkaasti vaikutti koko siihen liikkeeseen, jonka
tarkoituksena oli orjain vapauttaminen. Ollen hellätuntoinen ja
ajatustavoiltaan ylevä oli H. B. Stowe monta vuotta karttanut kaikkea
lukemista, joka koski orjuutta; hän ei edes tahtonut puhua tästä
asiasta, sillä se oli hänen mielestään liian kipeä kohta joutuakseen
tarkastelun esineeksi, mutta samalla orjuus oli hänen mielestä liian
luonnotonta voidakseen kauan vastustaa yhä leviävää sivistyksen valoa.
Mutta kun 1850-v:n laki oli astunut voimaan ja hän kauhistuneena kuuli,
miten viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat, että
karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen,
joutuaksensa jälleen orjuuden ikeen alaisiksi, ja kun hänelle
selitettiin, että tämä ehdottomasti olisi jokaisen kunnon kansalaisen
velvollisuus, ja kun hyväsydämmiset, kelpo ihmisetkin puolustivat sitä
»kristityn velvollisuutena», -- silloin hän ei voinut ajatella muuta,
kuin että nämä ihmiset eivät _tienneet, mitä orjuus oli_. Ja nyt hänessä
heräsi palava halu kertomuksen muodossa esittää orjuuden kauhut niin
elävästi kuin suinkin mahdollista. Tämän hän tekikin ja jätti
käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Mutta tämä pudisti päätänsä,
sillä käsikirjoitus oli lavea, ja kukapa viitsisi ostaa neekereistä
kirjoitettua romaania? Vaimonsa hartaasta pyynnöstä kustantaja kuitenkin
painatti kirjan. Se herätti ääretöntä huomiota. Kirja tuotti tekijälleen
pilkkaa, ylenkatsetta ja vihaa, sanomalehdissä sanottiin Setä Tuomon
tupaa häpeämättömäksi valheeksi, ja monet papit julistivat, että siinä
koetettiin järkähyttää Jumalan ijankaikkista maailmanjärjestystä.
Silloin rouva H. B. Stowe julkaisi uuden kirjan, jolle pani nimeksi
»Setä Tuomon tuvan avain», jossa hän julkaisi kaikki kuulemansa orjain
oloja koskevat tositapahtumat, sanomalehtien kertomukset
orjamarkkinoilta, ynnä tunnettujen henkilöiden todistamat kertomukset
neekerien rääkkäyksestä, ja yleensä kaikki seikat, jotka olivat antaneet
aihetta »Setä Tuomon tuvan» kirjoittamiseen. Se ei tietysti voinut saada
mieliä tyyntymään. Päinvastoin pidettiin synnillisenä ja sopimattomana,
että kirjailija, joka vielä lisäksi oli nainen, oli voinut vaipua niin
syvälle, että oli ruvennut kaivelemaan epäkohtien mätähaavaa
halveksittuin neekerien elämässä. Kaikesta vastustuksesta huolimatta
olivat »Setä Tuomon tupa» sekä sen kirjoittaja sentään yhä edelleenkin
orjainvapauttamistyön keskuspisteenä, ja H. B. Stowen nimi on ikiajoiksi
yhdistynyt tämän ylevän taistelun muistoihin.
Laki karanneista orjista saattoi ainoastaan vähäksi aikaa tyydyttää
etelävaltioita. Uudet julmuudet orjanpitäjäin puolelta ja siitä
syntyneet urhokkaat ponnistukset abolitionistein leiristä saivat
puolueet jälleen kiehumaan.
Silloin tapahtui v. 1856 n. s. _Dred Scottin oikeudenkäynti_, joka
herätti suurta ja harmistunutta huomiota yli kaiken maan. Dred Scott oli
Missourilainen orja, jonka isäntä muutti ensiksi Illinoisiin ja sitten
Minnesotaan, joissa molemmissa valtioissa orjuus oli kielletty
kongressin vahvistaman lain mukaan. Sittemmin muutti hänen herransa
takaisin Missouriin. Jonkun virheen tähden isäntä piiskautti orjan,
josta syystä Dred Scott karkasi. Hän joutui kiinni ja vietiin oikeuteen.
Hänen asianajajansa, joka oli abolitionisti, selitti silloin, että Dred
oli vapaa mies, koska hän oli asunut 4 vuotta valtioissa, joissa laki ei
sallinut orjuutta. Päämiehensä puolesta syytti hän sitä paitse isäntää
rääkkäyksestä ja väkivallasta vapaata miestä kohtaan. Asia lykättiin
korkeimpaan oikeuteen, joka julisti sen tuomion, että Dred Scott, ollen
neekerien jälkeläisenä eikä koskaan vapaaksi julistettuna, ei ollut
_persoona_, vaan _kalu_, jolla ei muka ollut muita oikeuksia, kuin mitä
hallitus suvaitsi sille antaa, ja että siis hänen valituksensa ei voinut
antaa syytä mihinkään hankkeesen. Samassa selitti korkein oikeusto, että
kielto orjuutta vastaan Illinoisissa ja Minnesotassa ei merkinnyt
mitään, koska muka kongressilla ei ollut oikeutta kieltää orjain
pitämistä missään valtiossa, enemmän kuin sillä oli oikeutta kieltää
hevosten ja karjain pitämistä.