kongressissa istuvain edustajiensa kautta pitämään suurta suuta. Ne
olivat pahoillaan siitä, että muutamat valtiot, joita viime aikoina oli
otettu valtioliittoon (niinkuin Illinois, Minnesota, Kansas), olivat
onnistuneet saamaan lainkieltonsa orjuutta vastaan vahvistetuksi
kongressissa. Mutta huolimatta tästä etelävaltioiden
»vallanvähennyksestä» -- kuten he sitä nimittivät -- olivat nämä
melkoisena voimana, sillä niiden ja pohjoisten valtioiden kesken
tehdystä sopimuksesta oli sillä, joka omisti 1,000 orjaa, yhtä monta
ääntä kuin 60:lla orjattomalla jäsenellä yhteensä. Tähän aikaan oli
orjavaltioissa päälle 300,000 orjanpitäjää. Mahtavina Dred Scottin
asiassa voittamansa menestyksen johdosta vaativat nämä, että orjakauppa
Afrikan kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut kiellettynä, jälleen
avattaisiin, ja uhkasivat erota Unionista ja muodostaa uuden
valtioliiton, jos ei orjuutta turvattaisi hyökkäyksiä vastaan.
Abolitionistit puolestansa olivat mitä katkerimmasti kiukustuneet Dred
Scottin asiassa langetetun tuomion ja orjavaltioiden siitä syntyneiden
uhkaavien puheiden johdosta. Jyrkimmät heistä päättivät käyttää samoja
aseita kuin vastustajat. _John Brown_, mies Connecticutista kotoisin,
asettui ensiksi Kansasiin ja sitten Marylandiin. Hänpä jo alkoi yllyttää
orjia kapinaan. Viimein muutti hän Harpers Ferry nimiseen pieneen
kaupunkiin ja sommitteli siellä ystäviensä kanssa täydellisen
suunnitelman yli kaiken maan käypään neekerikapinaan. Lokakuun 17 p:nä
1859 valloitti hän pienine joukkoineen kaupungin ynnä siihen kuuluvan
linnoituksen ja asehuoneen kanssa. Tämä uutinen vaikutti hirveän
kauhistuksen etelävaltioissa. Sotaväkeä lähetettiin heti Harpers
Ferryyn. Lyhyen, mutta kuolemaa halveksivan vastarinnan jälkeen saivat
useimmat John Brownin joukkolaisista surmansa, hän itse muutamien
uskollisten kanssa joutui vangiksi, tuomittiin pikapikaa Virginian
korkeimmassa oikeustossa ja hirtettiin.
John Brownin kuolemanrangaistus tapahtui joulukuun 2 p:nä 1859. Vaikka
abolitionistit paheksuivat hänen menetystapaansa, täytyi heidän
myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katsella näitä vaikuttimia, jotka
sen olivat aikaan saaneet. Tuona samana päivänä ripustettiin musta verho
jokaisen talon ovelle, joissa abolitionisteja asui, merkiksi
naapureille, että tämä päivä oli surun päivä orjuuden paheksijoille.
Jos jo Dred Scottin asia oli kiihoittanut mieliä, niin herätti John
Brownin kohtalo täydellisen rajuilman koko maassa. Kongressissa, joka
alkoi joulukuun 5 p:nä 1859 ja kesti vielä kappaleen matkan kesäkuuta
1860, tapahtui myrskyisiä kohtauksia. Ehdoiteltiin päätös, jonka mukaan
ei kongressilla eikä territorioiden lainsäätävillä kokouksilla olisi
valtaa kieltää orjuutta territorioissa, kun näitä otettiin
liittovaltioon. Keskustelua tästä asiasta kesti lähes 4 kuukautta.
Joukko sopimuksia ehdoitettiin, mutta turhaan. Puolueet erkanivat yhä
kireämmälle, ja ääniä alkoi kuulua, jotka huusivat sotaa kysymyksen
ratkaisemiseksi. V. 1861 helmikuussa kokoontui edusmiehiä 13 vapaasta ja
7 n. s. puolueettomasta eli rajavaltiosta »rauhakongressiin». Tämä jätti
sovinto-ehdoituksen varsinaiseen kongressiin, joka kuitenkin sen hylkäsi
ja sen sijaan omaksui päätöksen, joka ikuisiksi ajoiksi kielsi
kongressia sekaantumasta orjuutta koskeviin asioihin noissa eri
valtioissa. Tätä päätöstä ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt
valtiosäännössä määrätty ääniluku, eikä siitä sentähden tullut mitään
varsinaista lakia.
Orjavaltiot sentähden eivät tyytyneet tähän päätökseen. Etelä-Carolina
nosti ensimäisenä kapinalipun ja lähetti kehoituksen toisillekin
etelävaltioille eroamaan Unionista. Nämä ens'aluksi kieltäytyivät. Mutta
kun vuonna 1860 _Abraham Lincoln_, pohjoisten valtioiden ehdokas ja
abolitionismin tunnustaja, valittiin presidentiksi, luopuivat
liittovaltiosta Floridan, Alabaman, Mississipin, Georgian ja Louisianan
valtiot. Ne valitsivat presidentikseen Jefferson Davis'in, voimakkaan ja
sotataitoisen, mutta samassa kunnianhimoisen ja säälimättömän miehen, ja
antoivat itselleen yhteisnimityksen _Amerikan Konfedereeratut_ (=
liittoväliset) _valtiot_. Näiden yhteishallitus asettui Montgomeryn
kaupunkiin Alabaman valtiossa.
Niinkuin Garrison ja Phillips aikoinaan olivat ilmestyneet herättämään
maata tietoon ja tajuntaan orjuuden häpeästä ja kurjuudesta, samaten
ilmestyi Abraham Lincoln päättämään heidän työtänsä ja pelastamaan
maata. Hän oli syntynyt v. 1809, köyhäin vanhempien poikana. Kuusi
kuukautta vuodessa sai hän käydä koulua, mutta väli-ajat täytyi hänen
tehdä kovaa ruumiillista työtä, ensiksi paimenpoikana, sitten
päiväläisenä ja veneenkuljettajana. Viimein tuli hän kauppapalvelukseen,
jolloin hän sai tilaisuutta lukemaan, jotta hän voi suorittaa
oikeustieteellisiä tutkinnoita ja ruveta asianajajaksi. Vähää myöhemmin
hän valittiin, ensiksi Illinoisin valtion lainsäätävään kokoukseen,
sitten kongressiin. Täällä herätti hän heti huomiota terävän silmänsä,
rehellisyytensä ja syvien tietojensa tähden. Kun puolueet orjakysymyksen
kautta joutuivat yhä kireämpään asemaan toinen toistansa kohtaan,
alkoivat pohjoisten valtioiden silmät kääntyä Lincolnin puoleen, häntä
kun arveltiin mieheksi, joka voisi pelastaa maan kaikesta tästä
hämmingistä.
Lincoln oli näet mies, jonka itsehillintä oli aivan tavaton ja järkisyys
selvä. Vaikka abolitionisti täydeltä vakuutukseltaan ollen, osoittivat
kaikki hänen tekonsa ja toimensa kuitenkin aina hillitsevää malttia.
Mutta sen ohessa ilmestyi hänessä järkähtämätön lujuus ja kestäväisyys,
hänen taistellessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana. Hänen
menetystavastaan tuli näkyviin lämmin isänmaanrakkaus, joka ponnisti
häntä voimakkaasti edistämään Unionin uhattua pysymistä, lahjomaton
oikeudentunto, joka ei koskaan sallinut laillisten muotojen ja
oikeuksien polkemista, sekä kaikkien toiveiden pahasti pimetessäkin
rikkomaton usko vapauden voimaan, siveellisten voimien lopulliseen
voittoon. Kaikki nämä ominaisuudet, joihin yhtyi tavattoman miellyttävä
olemustapa, tekivät, että Lincoln vaikutti erinomattain suuresti ja
jalostuttavasti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Ei se ollut mikään helppo virka, johon Lincoln tuli, kun hän noudatti
kutsumusta astumaan Yhdys-Valtain presidentiksi. Hänen vaalinsa saattoi
koko Etelän raivoon; mielet kuohuivat kautta kaiken maan. Toiselta
puolen vaativat abolitionistit, että orjat heti silmänräpäyksessä
julistettaisiin vapaiksi. Toiselta puolen huusivat orjavaltiot orjuuden
pysyttämistä ja orjakaupan laventamista.
Lincoln ei kuitenkaan antanut kummankaan puolueen häiritä itseänsä
aikeissaan. Hän teki maansa tilan perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi
ja ryhtyi sen mukaan hankkeisinsa. Hänen ensimäinen työnsä oli se, että
hän julistuksen kautta selitti lujasti päättäneensä säilyttää
liittovaltiosäännön eheänä sekä pysyä kiinni siinä peri-aatteessa,
ett'ei milläkään valtiolla olisi oikeutta toisten suostumuksetta luopua
Unionista. Muuten selitti hän tahtovansa taipua etelävaltioiden
kohtuullisiin vaatimuksiin sekä, jos mahdollista, ratkaista
riitakysymystä rauhallisilla keinoilla. Vieläpä ehdoitti hän, että
liittovaltiosääntö tarkastettaisiin tarkoitusta varten kutsutun
kokouksen kautta.
-- Teidän käsissänne, tyytymättömät maanmiehet, -- sanoi hän -- eikä
minun, on sodan vaiherikas mahdollisuus. Hallitus ei tahdo teitä
hätyyttää. Sen kanssa ette joudu tappeluun, jos ette itse tee
hyökkäystä. Intohimo on ehkä päästänyt irti rakkauden siteet väliltämme,
mutta se ei saa niitä rikki repiä. Muistojen salaperäiset jänteet, jotka
yhdistävät jokaisen tappokentän, jokaisen isänmaan-ystävän haudan
jokaiseen sykkivään sydämeen tässä maassa, ovat sovituksen jänteinä
soivat, kun paremmat tunteemme niitä taasen koskettavat, joka totisesti
kerran on tapahtuva.
Muutamilta tahoilta sekä Amerikassa että Euroopassa on moitittu sitä,
että pohjoisvaltiot muka viivyttelivät ryhtymästä ratkaiseviin
hankkeisin. On sanottu, että Yhdys-Valtojen hallitus viimeisiin saakka
vältti selvää politiikia, että se vartoili ja katseli mihin orjavaltiot
ehkä suostuisivat. Niin olikin osaksi laita, ja se oli epäilemättä
seuraus Lincolnin vaikutuksesta. Mutta toiselta puolen tulee meidän
huomata, että tässä oli kysymyksenä veljessota. Moniaalla piti isä
Unionin, poika konfedereerattujen puolta, taikka päin vastoin. Kun sota
siten tulisi tuottamaan tavallista suurempaa onnettomuutta, ei sovi
ihmetellä, että ne, jotka siitä vastata saivat, kauvan arvelivat,
ennenkuin ryhtyivät päättävään toimeen.
Sitäpaitse pitävät monet sitä suurena valtiomies-viisauden tekona,
ett'ei Lincoln heti noudattanut tuota abolitionistien vaatimusta, että
orjat paikalla vapautettaisiin. Vaikka hän itse oli abolitionisti, tiesi
hän yltäkyllin, että pohjoisvaltioissa oikeastaan vain taisteltiinkin
Unionin yhteyden puolesta ja että itse teossa piitattiin hyvin vähän
orjien asemasta. Tietäjän silmällä näki Lincoln, että tarvittaisiin
sodan kauhut, ennenkun pohjoisvaltiot heräisivät siitä
huolimattomuudesta orjuuden kurjuuteen nähden, johon vuosisatojen tavat
ja ennakkoluulot oli heidät nukuttanut. Sentähden odotti hän oikeaa
aikaansa, älyten, että orjuuden lakkauttaminen saisi todellakin
merkityksen vasta silloin, kun _kansa itse_ sitä vaatisi. Mutta ennenkun
tämä voi tapahtua, oli tarpeellista, että ajatus sen välttämättömyydestä
täydellisesti kypsyi pohjoisvaltioiden kokonais-väestössä.
Lincolnin sovinnollinen käytöstapa ei herättänyt mitään vastakaikua
orjavaltioissa, jotka pitivät sitä heikkouden merkkinä. He vastasivat
hänen julistukseensa siten, että niiden sotajoukot hyökkäsivät Fort
Sumter nimisen, Etelä-Carolinassa sijaitsevan Unionin linnoituksen
kimppuun. Samaan aikaan, kuin nämä vihollisuudet puhkesivat, luopuivat
liittovaltiosta Pohjois-Carolina, Tennessee ja Arkansas. Sillä oli sota
julistettu.
Abolitionistien vastustajat pohjois-valtioissa huusivat nyt ääneensä,
että nämä »mielettömän kiihoituksensa» kautta olivat synnyttäneet
tarpeettoman sodan. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus käytännöllisistä
syistä käynyt mahdottomaksi. Orjanomistajat olisivat muka itse tulleet
ymmärtämään, ett'ei orjuus kannattanut ja että se ainoastaan
näennäisesti oli tuottava. Sitä paitsi olisi ollut parempi maltilla
odottaa sitä aikaa, jolloin yleisen mielipiteen paino olisi pakoittanut
orjanomistajia lakkauttamaan orjuuden, kuin väkivallalla toimittaa
muutosta.
Kuinka perättömät nämä syytökset olivat, nähdään paraiten siitä, että
Lincolnin rauhallinen politiiki ei vaikuttanut vähintäkään
orjavaltioiden mieleen. Niinkuin nämä kaikkein ensimäisinä olivat
huutaneet sotaa, niinpä ne nytkin ensimäisinä ryhtyivät säälimättömällä
pontevuudella taistelemaan entisiä liittoveljiänsä vastaan. Sitä vastaan
abolitionistit, jos lukee pois John Brownin ja hänen vähälukuiset
joukkolaisensa, aina olivat vaatineet ainoastaan rauhanaseiden
käyttämistä. Syytökset heitä vastaan todistivat vain, kuinka syvällä
epäkohdan juuret vielä olivat. Sitä ei _tahdottu_ nähdä, ei _tahdottu_
tulla herätetyksi huolettomuuden unesta, ja senpätähden karattiin
raivossa niiden niskaan, jotka siihen pakoittivat. Semmoisia esimerkkiä
on kosolta ihmiskunnan historiassa, sekä vanhemmilta että nykyiseltä
ajalta. Kun joku yhteiskunta ei vielä ole saanut itselleen tarkoin
selville, että se on viallinen milloin missäkin suhteessa, kääntyy sen
viha aina ensiksi niitä vastaan, jotka sitä huomauttavat viallisuudesta.
Sota oli nyt kuitenkin julistettu, ja molemmin puolin tehtiin
valmistuksia kamppaukseen. Puusta katsoen näytti siltä, kuin
pohjois-valtiot, joiden asukasluku laskettiin 18 miljoonaksi ja
maan-alue oli paljoa suurempi ja apulähteet rikkaammat, vastaisessa
taistelussa tulisivat ehdottomasti olemaan etelävaltioista
voittopuolella. Näiden asukasluku oli ainoastaan 5 miljoonaa, joista
puolet orjia, niillä sitäpaitse ei ollut niin suuria apuvaroja eivätkä
omistaneet niin tapaperäistä yhteiskuntajärjestystä kuin pohjoisvaltiot.
Mutta Etelällä oli vahvemman yhteisyyden etu, sillä nuo suuret
tilanomistajat siellä olivat kaikkivaltiaat, samalla kun Pohjassa itse
vapaus ja tasa-arvo vaikutti vaihtelevaa erillaisuutta mielipiteissä ja
ajatustavassa. Etelässä, jossa metsästys oli mieluisa ajanvietto, löytyi
sitä paitse paljon enemmän hyviä pyssymiehiä. Iso joukko nuorukaisia
täällä tavallisesti astui sotilassäätyyn, jonka tähden myöskin suurin
osa Unionin sotajoukon upseeria oli kotoisin Etelästä ja sodan syttyessä
meni konfedereerattujen puolelle. Se sotajoukko sitä vastoin, jonka
pohjois-valtiot olivat haalineet kokoon, oli enimmäkseen
harjaantumattomia sissiä ja vapaajoukkoja, joilta ens'alussa puuttui
kelvollinen päällikkökunta ja tarpeellinen järjestys.
Asiain näin ollen sopikin odottaa, että etelävaltioiden sotajoukot
ainakin joksikin aikaa menestyisivät hyvin. Niinpä kävikin. Lincolnin
kutsuma 75,000 miestä pitävä pohjoisarmeija tuli tappiolle kerta
toisensa perästä, huonosti varustettuna, huonosti harjoitettuna ja
huonosti komennettuna kun olikin. Päinvastoin etelävaltioiden armeija
eteni yhä voittorikkaampana. Viimein oli itse Washington uhattuna, ja
konfedereerattujen hallitus asettui sen lähimmäksi naapuriksi Richmondin
kaupunkiin. Kenraali Beauregard sai kohta sen jälkeen voiton, joka olisi
tuottanut tuhoa ja turmelusta pohjoisvaltiolle, jos konfedereeratuilla
vain olisi ollut kylläksi sotaväkeä tappelun jatkamista varten.
Pohjoisvaltioiden taivas näkyi pimenevän, ja kaikkien silmät kääntyivät
Lincolnin puoleen, joka ei saattanutkaan maan toivomuksia häpeälle.
Antamatta minkään vastuksen itseänsä viekoitella kerran viittaamaltansa
tieltä, piti hän yhä edelleen lujalla kädellä pystyssä Unionin valtaa
orjavaltioiden vaatimuksia kohtaan. Kuten kaikki suuret valtiomiehet,
tunsi hän ihmiset ja tiesi viisaasti valita kenraalinsa. Hän nimitti
Ulysses Grant'in ylipäälliköksi, ja tämä vuorostaan hankki kenraalit
Sherman'in, Sheridan'in ja Mac Lellan'in. Nämä uudistivat juurtajaksain
koko sotalaitoksen ja saattoivat vähitellen järjestystä
pohjoisvaltioiden sotaväkeen. Vastoinkäyminen ajoi sitäpaitse näitä
suurempiin ponnistuksiin. Vapaa-ehtoisia tulvaili joukottain riveihin,
ja melkoisia rahasummia kokoontui. Mac Leilan kenraali valmisti
hyökkäystä Richmondiin, Sherman teki onnellisen sotaretken
Etelä-Carolinaan ja Georgiaan, ja Grant tunkeusi menestyksellä
Tennesseehen. Mutta uudestaan synkistyi pohjoisvaltioiden hyvät toiveet,
kun Beauregard, 80,000 miestä konfedereerattuja komentaen, sai uuden,
melkoisen voiton (huhtikuussa 1862), ja kun Mac Lellanin aikoma hyökkäys
Richmondia vastaan raukesi tyhjiin. Konfedereeratut uhkasivat jälleen
Washingtonia, jonka kuitenkin, vaikka vaivoin, pelasti Mac Lellan.
Nämä uudet vastukset eivät ensinkään masentaneet voitettujen mieltä,
vaan päin vastoin kannustivat heitä uusiin ponnistuksiin. Tähän asti oli
Unionin hallitus jättänyt orjat vapauttamatta, se kun semmoisen hankkeen
kautta ei tahtonut hukata mahdollisuutta sovintoon etelävaltioiden
kanssa. Mutta nyt tuli se hetki, jota Lincoln oli ennustanut, kun sekä
kansa että hallitus _vaati_ orjain heti tapahtuvaa vapauttamista.
Elokuussa 1861 suunnattiin ensimäinen isku orjuutta vastaan lailla, joka
laski vapaiksi kaikki orjat, joita oli pakoitettu sotimaan
kapinoitsijain armeijassa. Mutta vasta kun tuuma tuumalta oli lähestytty
sitä kantaa, ilmestyi 1862 Lincolnin julistus, joka ilmoitti, että hän
tammikuun 1 p:nä 1863 selittäisi kaikki ihmiset vapaiksi muutamissa
valtioissa, jotka silloin mainittaisiin. Ja sanottuna päivänä, tammikuun
ensimäisenä vuonna 1863, julistettiin orjat ikuisiin päiviin vapaiksi
valtioissa Arkansas, Tennessee, Texas, Louisiana, Florida, Alabama,
Mississippi, Georgia, Virginia, Pohjois- ja Etelä-Carolina. Täten olikin
orjuus kielletty koko maassa, sillä muut valtiot olivat vähitellen sen
lakkauttaneet kongressin hyväksymäin lainkieltojen kautta.
Siten se suuri päämaali, jota varten abolitionistit olivat taistelleet,
nyt oli saavutettu. Mutta vielä hämmensi voittoa veljessodan katkeruus,
jonka kauhut sai kaikki voittovirret vaikenemaan. Iso osa vapautettuja
neekerejä meni pohjoisvaltioiden armeijan palvelukseen jossa he
muodostivat suuria väki-osastoja ja taistelivat kiitettävällä
urhoudella.
Tappotanterella kallistui yhä tappelun onni milloin toiselle, milloin
toiselle puolelle. Viimein onnistui kenraali Mead pohjoisvaltioiden
armeijalla saamaan ratkaisevan voiton Gettysburgin luona, ja pian sen
jälkeen valloitti Grant linnoitetun Vicksburgin, jota kauvan oli
piiritetty suurella kiivaudella. 1864 nimitettiin Grant Unionin kaikkein
sotajoukkojen ylipäälliköksi, ja hän tiesi antaa sotaliikkeille yhteyden
ja kokonaisuuden, jota niissä sitä ennen ei ollut. Tämän tähden
sotaretkeä tästälähin jatkettiin suurella voimalla, ja Pohjan joukot
alkoivat kaikilta tahoilta voittorikkaasti tunkeutua vihollisen
alueelle.
Kesken sotaa, samalla kun pohjoisvaltiot varmasti, vaikka hiljoilleen,
lopullista voittoa lähestyivät, oli uusi presidentin-vaali toimitettava.
Tuskalla vartoivat Unionin ystävät -- eikä ainoastaan Amerikassa, vaan
myöskin Euroopassa -- vaalin päätöstä. Oliko Amerikan kansa
ratkaisevalla hetkellä luopuva uskostaan itsehensä ja uskostaan siihen,
mikä oikeaa on? Vai oliko se voittorikkaana lähtevä taistelusta ja
osoittava lujaa luottamusta niihin peri-aatteisin, jotka tähän saakka
olivat sitä elähyttäneet vapauteen ja oikeuteen? Tämän voisi kansa
näyttää ainoastaan siten, että se ylimmäiseksi pääksensä valitsisi
uudestaan sen mainehikkaan kansalaisen, joka oli kantanut viime vuosien
jättiläistaakkaa. Kaikkialla oli presidentin-vaalin aikana kovaa
kiihtymystä ja eripuraisuutta. Muutamat tahtoivat, kauhistuneina sodan
hirmuista, tehdä rauhan etelävaltioiden kanssa mihin hintaan hyvänsä.
Toiset taasen arvelivat, että näiden pitäisi erota Unionista, jolloin
muka uusi liittovaltio oli muodostettava paremmalle pohjalle kuin vanha.
Lincoln yksinään oli tyven, selväpäinen ja täynnään luottamusta. Tuntui
siltä, kuin olisi hänen tukevat hartiansa vaivatta kantaneet kokonaisen
kansan tuskat ja huolet. Hän lähtikin voittorikkaana koetuksesta, kun
kansa valtaavalla enemmistöllä antoi äänensä hänelle.
Lincolnin ja pohjoisvaltioiden kunniaksi on luettava, että he ensiksi
niin kauvan kuin suinkin viivyttivät ratkaisevaa rynnäkköä
etelävaltioita vastaan, mutta sitten jyrkästi pysyivät suostumatta
rauhantekoon kapinoitsijain kanssa muulla ehdolla, kuin että nämä
täydellisesti alistuisivat Unionin isännyyteen. Jos olisivat horjuneet
tässä kohden ja myöntyneet ennen aikojansa, ei orjuus ikinä olisi
surmaniskuansa saanut eikä sodasta niin muodoin mitään satoa lähtenyt.
Vuonna jälkeen Lincolnin toista vaalia tuli ratkaisevat tapaukset, jotka
vihdoinkin tekivät sodasta lopun. Verisen tappelun perästä valloittivat
Grant ja Sherman lujasti linnoitetun Richmondin, jossa kapinoitsijain
hallitus oli pitänyt pesäänsä. Vähää myöhemmin täytyi kenraali Leen
antautua vangiksi 26,000 miehen kanssa, jotka olivat koko loput Etelän
armeijasta. Näiden voittojen kautta muserrettiin konfederationin
uppiniskainen vastustus, ja myöskin sen kannattajat pohjoisvaltioissa
nöyrtyivät kansan-tahdon alle, joka niin voimakkaasti oli Lincolnin
uudessa vaalissa sanansa lausunut.
Kapina oli täten kukistettu, ja rauha tehtiin (v. 1865) etelävaltioiden
ja Unionin kesken. Mutta sillä ei suinkaan kaikki ollut saatettu
entiseen kuntoonsa. Lincolnin asiana oli nyt tarttua suuren tehtävänsä
toiseen puoleen, sovinnon kauniisen työhön, joka niin hyvin sopikin
hänen lempeälle luonteelleen. Tässä auttivat häntä uskollisesti
abolitionistit, jotka nyt olivat yhtä innokkaat vaatimaan täyttä
anteeksi-antoa kaikille, jotka olivat olleet osallisina kapinassa, kuin
he ennen olivat käyneet pitkälle heitä ja heidän menetystapaansa
moittiessaan. Ainoastaan siinä he olivat järkähtämättömät, että hallitus
nyt, kun sota oli loppunut ja kapina kukistettu, ei saisi löyhyyden ja
sopimattoman myöntyväisyyden kautta päästää voiton hedelmiä käsistään.
Kaikkialla kaikuva voitonriemu tuli kuitenkin äkkiarvaamatta häirityksi
häpeällisen, alhaisesta kostonhimosta ja surkuteltavasta puolueraivosta
lähteneen ilkiötyön kautta. Eräänä iltana (huhtikuun 14 p:nä 1865),
Lincolnin istuessa Washingtonin teaterissa, ryntäsi muuan näyttelijä,
kotoisin etelävaltioista, esiin ja ampui häneen laukauksen pistoolista
sillä seurauksella, että presidentti seuraavana aamuna kuoli.
Amerikan kansan saattoi tämä halpamielinen salamurha syvään suruun, ja
kuolonsanoma synnytti tuskauttavan hämmästyksen koko sivistyneessä
maailmassa. Mutta vaikka Lincoln kaatui kesken työtänsä sitä päämaalia
vasten, johon hän oli pyrkinyt jalomielisyydellä ja tyvenellä
kestäväisyydellä, ei hänen tehtävänsä kuitenkaan hukassa ollut. Vapauden
ja oikeuden ystävät liittyivät päin vastoin lujemmasti yhteen ja
päättivät, hänen jalon muistonsa elähyttäminä, sen työn, jonka hän oli
alkanut. Orjuus oli peruuttamattomasti lakkautettu, ja mahtava Unioni,
joka nyt oli kestänyt kovimman koetuksensa, oli voimallisempana kuin
koskaan ennen.
Varapresidentti _Andrew Johnson_ astui, valtiosäännön määräysten mukaan,
murhatun Lincolnin seuraajaksi. Hänkin oli korkealle kohonnut matalasta
asemasta; oli näet nuoruudessaan ollut räätäli. Hän oli voimakas,
lujatahtoinen mies, teräväjärkinen ja pelkäämätön; henkilö siis, joka
hyvin kykeni vaikeaa tointa täyttämään. Mutta hänellä ei ollut sitä
tyventä malttia, sitä lempeämielisyyttä ja sielun ylevyyttä, josta
Lincoln oli tunnettu. Senpätähden sopi hän kyllä ulkonaisten asiain
järjestäjäksi, vaan ei niiden veristen haavain parantajaksi, jotka sota
oli iskenyt.
Unionin armeija, jossa sodan loppupuolella oli toista miljonaa ihmisiä,
saatiin verrattain helposti hajalle, kun näet sekä sotamiehet että
päällikkökunta heti palasi takaisin rauhallisille askareillensa. Mutta
vaikeampi oli saada etelävaltioissa aikaan sitä uudistusta, joka
tietysti oli tarpeesen orjuuden lakkauttamisen johdosta.
Liittovaltio-säännössä ei ollut mitään määräystä semmoisen valtion
vastaanotosta uudestaan, joka oli luopunut liitosta. Jos nyt ilman
mitäkään olisi kapinallisille valtioille myönnetty kaikki heidän entiset
etunsa, niin olisivat neekerit ilman tarkastusta jääneet entisten
herrainsa käsiin. Neekerien oikeus suojelukseen niin myöhään
saavuttamassansa vapaudessa oli pohjoisvaltioiden väestön mielestä
tärkeämpi kuin kaikki tietopuoliset kysymykset eri valtioiden suhteista
Unioniin. Pohjoisvaltioiden asukkaat tahtoivat sentähden kapinallisia
valtioita jaettaviksi sotilaspiireihin, joissa kussakin presidentin
nimittämä käskynhaltia pitäisi ylimmäistä komentoa. Tämän tulisi valvoa
kaikkein asukkaiden persoonallisia oikeuksia. Jokainen valtio jäisi
tähän tilaan siksi, kunnes valitut kansanedustajat, jotka valittaisiin
katsomatta puolueesen tai rotuun, julkisesti selittäisivät tunnustavansa
valtiosäännön 14 artikkelia, joka koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan
persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Heti tämän tehtyänsä
julistettaisiin valtio kongressin kautta jälleen-otetuksi valtioliittoon
ja asetetuksi entisiin oikeuksiinsa.
Niin kävikin. Vähitellen alistui toinen etelävaltio toisensa perästä
näihin ehtoihin, kunnes vihdoin, kun Georgia heinäkuussa 1870 uudestaan
otettiin Unioniin, tämä oli täydellinen.