Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
ORJIEN VAPAUTTAMINEN
POHJOIS-AMERIKASSA
Kirjoittanut
Alexandra Gripenberg.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1892.
Tämä lyhyt esitys orjien vapauttamisesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa
on kirjoitettu siinä toivossa, että se voisi olla lukemisena
varttuneemmalle nuorisolle sekä kansanopiston oppilaille heidän
harjoittaessaan historian opintoja. Jos se, niin puutteellinen kuin se
onkin, voisi jossakin määrin herättää myötätuntoisuutta niinhyvin yhtä
maailmanhistorian merkillisimpää tapahtumaa kuin niitä aatteita kohtaan,
jotka siitä saivat eloa, olisi tarkoitus täytetty.
Lähteinä on käytetty: American Polities by Alexander Johnston. -- Acts
of the Anti Slavery Apostles by Barker Pittsbury. -- Anti Slavery
Remimiscenses by Elisabeth Buffum Chace. -- Sen ohessa suusanallisia ja
kirjallisia tiedonantoja useilta vielä eläviltä orjuuden vastustajilta.
_Tekijä._
Jokaisessa jalossa aatteessa on kehoitusta hyvään. Senpä tähden sen
historia yhä edelleen vaikuttaa jalostuttavasti ihmiskuntaan, vaikka se
tarkoitusperä, jota varten työskenneltiin, jo aikoja sitten olisikin
saavutettu, ja vaikka aate on taistellut epäkohtia vastaan, jotka ovat
vallinneet ainoastaan muutamissa kansakunnissa.
Jos kohta orjuutta meidän maassamme oli olemassa ainoastaan hyvin pitkiä
aikoja sitten, eikä siis mitään työtä semmoista epäkohtaa vastaan ole
tullut kysymykseen uudempina aikoina, on kuitenkin meille valaisevaa
tutustua siihen suurenmoiseen ja mahtavaan kamppailukseen, jonka jalot
miehet ja naiset Amerikassa taistelivat orjain vapauttamiseksi
isänmaassansa. Se on tosin paljastava mitä hirveimpiä siveellisiä
hairahduksia, joihin saattaa joutua syypääksi kansakunta, kun se
luuloiteltua hyötyä varten rohkenee ruveta nukuttelemaan omaa
oikeuden-tuntoansa. Mutta se on samassa osoittava meille, mitä kansa
voipi tehdä omaksi parannuksekseen, kun kaikki sen siveydelliset voimat
herätetään taistelemaan oikean ja hyvän puolesta.
* * * * *
Kuten tunnemme, tulivat Pohjois-Amerikan erämaat raivatuiksi
viljelykselle englantilaisten protestanttien, n. s. puritaanien, kautta,
jotka 1500- ja 1600-luvuilla lähtivät pakoon niitä vainouksia, joiden
alaisina he olivat omassa isänmaassansa. Uskoansa he eivät tahtoneet
kieltää, vaan lähtivät mieluummin ulos pauhaavalle valtamerelle ja
pystyttivät majansa erämaihin, joissa petoeläimiä ja vihollisia
indiaaneja vilisi heidän ympärillään. Siellä rakensivat he ensiksi
hajanaisia kyliä, jotka sittemmin kasvoivat kukoistaviksi siirtokunniksi
ja nykyhetkeen saakka ovat säilyttäneet leiman perustajiensa
uskaliaasta, toimekkaasta hengestä. Eri siirtokunnat tekivät vuonna 1643
sopimuksen, jonka kautta he yhtyivät vapaasen valtioliittoon, joka sai
nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat. Nämä olivat toista sataa vuotta
edelleen Englannin alusmaina ja maksoivat emämaalle runsaat verot. Mutta
kun alituisten sotien kautta Englannin valtiovelka alinomaa kasvoi,
kieltäysivät siirtokunnat suorittamasta veroa. Tämän johdosta syntyi
niiden ja emämaan kesken sota, joka päättyi siten, että siirtokunnat
irtautuivat Englannista ja muodostivat 1783 itsenäisen tasavallan, jolle
tuli nimeksi _Pohjois-Amerikan Yhdys-Vallat_.
Tämän vapautus-sodan perästä uusi tasavalta nopeasti vaurastui väkiluvun
ja varallisuuden puolesta. Uudis-asutusten ja valloituksien kautta
voitettiin joukko uusia alueita, ja yhä enemmän siirtokuntia yhtyi
liittovaltioon. Tässä oli piankin neljättäkymmentä eri valtiota, jota
kutakin hallitsi lainsäätävä kokous. Liittokuntaa eli Unioonia hallitsi
kolmeksi vuodeksi valittu presidentti yksissä neuvoin n. s. kongressin
kanssa, johon kaikki valtiot lähettivät edusmiehensä.
Mutta vaikka valtiot ulkonaisesti muodostivat yhden kokonaisuuden,
löytyi paljon erilaisuutta niiden asukkaiden kesken. Pohjoisten
valtioiden väestö oli melkein siltänsä syntyperää Englannista ja muista
sen sukuisista maista. He tunnustivat protestanttista uskontoa, olivat
uutteria ja toimekkaita. Heitä elähytti luja vapauden-tunne, jonka
olivat perinneet esi-isiltään ja jonka heidän tottumuksensa
itsehallintoon ja omaan apuun oli kasvattanut ja kehittänyt. Eteläisten
valtioiden väestö päin vastoin oli suurimmaksi osaksi syntyänsä
katolilaisista kansoista Etelä-Euroopassa. He olivat mukavuutta ja
ylellisyyttä rakastavia, kammoivat työtä ja puuttuivat sitä pontevuutta
ja vapauden-tunnetta, josta pohjois-valtioiden asukkaat olivat tunnetut.
Nämä erilaisuudet ja eroitus ilmanalassa oli myös vaikuttanut suuren
eroavaisuuden elatustavoissa Pohjan ja Etelän välillä. Edellinen rupesi
maanviljelykseen, käsitöihin ja tehdasliikkeesen, jotka antoivat työtä
vapaalle työväen-luokalle. Jälkimäinen elätti itseään sokuriputken,
riisin ja puuvillan viljelyksellä suurilla n. s. plantgeillaan eli
maatiloilla, joissa työt tehtiin neekeri-orjain kautta.
Orjuutta oli löytynyt jo Amerikan siirtokuntien aikaisimpina päivinä
kaikissa valtioissa, paitsi Massachusettsissa ei. Se oli ilmestynyt
inhoittavana kasvannaisena tuohon nuoreen ja voimalliseen kansaan, ja
Englannin laki oli sen tunnustanut oikeutetuksi. Vähitellen oli se
kuitenkin tullut lakkautetuksi Ohio-joen pohjoispuolella olevissa
valtioissa, ja tämänniminen valtio oli edelleen kauvan aikaa rajana
»vapaiden valtioiden» ja »orjavaltioiden» välillä. Asian kanta lienee
tullut lain kautta vahvistetuksi v. 1808. Etelässä sitä vastoin levisi
orjalaitos yhä suuremmalla vauhdilla, mikäli puuvilla-teollisuus
kehittyi. Alinomaa muistutettiin, minkä suuren voiton tämä järjestelmä
saattoi maalle, sekä tuon suoranaisen rahaa tuottavan afrikalaisen
orjakaupan että myöskin sen äärettömän työvoiman kautta, jonka orjat
toivat maahan. Arveltiin, että ilman tätä työvoimaa maanviljelys ja
teollisuus olisi joutunut häviöön Etelässä, jossa kuuma ilmanala muka
teki kaiken työn valko-ihoisille ihmisille mahdottomaksi. Mustan työväen
käyttäminen muilla kuin orjuuden perustuksilla olisi ollut
maanomistajain perikato, sillä neekerit tekivät sekä peritystä tavasta
että kuumuuden tähden niin hidasta työtä, ett'ei heitä millään mokomin
voinut palkita samojen periaatteiden mukaan kuin valkoisia työläisiä.
Niin puhuivat orjuuden puolustajat, ja heitä oli valitettavasti paljon.
Mikä alennuksen syvyys toiselta puolen ja tirannius toiselta tässä
järjestelmässä lepäsi, sitä saattavat tuskin aavistaakkaan ne, jotka
eivät ole nähneet sen vaikutuksia läheltä.
Orja oli lain mukaan kalu eikä ihminen. Hän ei voinut ostaa, myydä
taikka omistaa mitään omassa, vaan ainoastaan herransa nimessä. Hän ei
voinut esiintyä todistajana taikka itse ajaa asiaansa oikeudessa. Hän
oli kielletty lähtemästä ulkopuolelle herransa maa-aluetta; hän ei
saanut kantaa aseita, ei ratsastaa, ei oppia lukemaan eikä
kirjoittamaan. Hänen täytyi matkustaa eläinvaunuissa rautatiellä ja, jos
hän oli kristitty, istua eri penkissä kirkossa ja käydä Herran
Ehtoolliselle erityisellä alttarilla. Isännän velvollisuus oli
ainoastaan antaa orjalle vissin määrän ruokaa ja tarpeellisimman
vaatetuksen, eikä hän saisi pitää häntä työssä enemmän kuin 15 tuntia
vuorokaudessa. Mutta kaikki lakimääräykset tässä kohden olivat aivan
hyödyttömät, sillä ne jäivät mitättömiksi sen kiellon kautta, ett'ei
orja saisi esiintyä todistajana.
Isäntä saattoi rangaista orjaa mielensä mukaan. Tavallisin rangaistus
oli ruoskiminen. Sitä vastoin käytettiin harvoin sakkoja tai vankeutta,
koska tämmöinen rangaistus olisi koskenut isäntäänkin, jonka omaisuutena
orja oli. Ei edes todellisista rikoksista orjan puolelta käytetty muuta
kuritusta kuin ruoskimista, mutta sitä julmemmasti tätä toimitettiin.
Ainoastaan jos orja siinä heitti henkensä tai joutui raajarikoksi,
voitiin omistaja tuomita edesvastaukseen, nimittäin _valkoisen_ miehen
ilmi-annosta. Mutta semmoisissakaan tiloissa ei rangaistus ollut
erittäin ankara. Ken esim. murhasi toisen miehen orjan, suoritti sakkoa
omistajalle 500 dollaria (noin 2,500 markkaa), ja sillä oli hän
sovittanut rikoksensa.
Mutta kovin ankarasti oli sitä vastoin jokainen kielletty opettamasta
orjia lukemaan. Useimmissa valtioissa rangaistiin tämän kiellon
rikkominen 1 à 2 kuukauden vankeudella. Pohjois-Carolinassa oli vielä
1844 voimassa laki, joka rankaisi sen, ken antoi orjalle kirjan tai
asetuksen taikka opetti häntä lukemaan, 39 parilla raippoja, jos
lainrikkoja oli vapaa neekeri, tai 200 dollarilla (noin 1,000 mk), jos
hän oli valkoinen mies.
»Koska», sanottiin laissa, »orjain opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan
saattaa heitä tyytymättömiksi kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan».
Ken piti piilossa paennutta orjaa, sai 3--7 vuoden kuritusvankeuden, ja
ken suusanalla tai kirjallisesti kehoitti orjia kapinaan, rangaistiin
5--21 vuoden kuritushuoneella. Lopulta kovennettiin nämät lait siihen
määrään asti -- erittäinkin Etelässä --, ett'ei kenkään isäntä saanut
vapauttaa orjaansa ilman oman valtionsa lainsäätävän kokouksen lupaa.
Kuoleman-rangaistus määrättiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain
kautta huomautti orjia heidän alhaisesta tilastaan. Vieläpä saarnatkin,
joissa orjuutta kuvattiin synkässä valossa, saattoivat tuottaa tekijälle
mitä ankarimman rangaistuksen.
Vapautettuja orjia pidettiin useimmissa valtioissa kiellettynä tavarana.
Lain mukaan olivat he heti pantavat kiinni ja uudestaan myytävät.
Muutamissa valtioissa he tosin saivat oleskella, mutta heidän asemansa
oli mitä ilkein. Kaikki heitä halveksivat, ei heillä ollut
kansalais-oikeutta, he eivät saaneet esiintyä vierasmiehinä, eivät
kantaa aseita, ei mennä naimisiin valkoihoisen kanssa, käydä ainoastaan
huonoimmissa vaatteissa, eikä kokoontua jumalanpalvelukseen auringon
laskettua. Väenlaskussa arvosteltiin neekerit siten, että 3/5 valkoisia
vastasi 4/5 mustia.
Tuo häpeällinen järjestelmä oli siihen määrään sokaissut Amerikan
muutoin niin oikein ajattelevan ja vapautta rakastavan kansan, että
uusia lakeja orjuudesta ehtimiseen saatiin aikaan, lakeja, jotka
kokonaan poikkesivat näissä itseään hallitsevissa valtioissa olevasta
vapaudesta, ja joista toinen oli toista julmempi, tirannillisempi. Niin
oli asian laita erittäinkin Etelässä, jossa nämä lait viimein kaikkialla
tekivät sortoa sille kokous- ja painovapaudelle, joka yleisesti vallitsi
maassa.
Mutta kaikkein hirvittävintä tässä järjestelmässä oli, että se
vähitellen myrkytti kaikki uskonnolliset ja siveelliset käsitteet.
_Kirkko suojeli orjuutta._ Papit olivat sen innollisimmat puoltajat. He
eivät ainoastaan itse pitäneet orjia, vaan puolustivat tätä järjestelmää
raamatun perustuksella.
»Pyhässä raamatussa on orjuus sallittu. Kainin jälkeläiset ovat määrätyt
ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekerille terveellinen laitos, koska
musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala
sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi».
Josef Bowne, tunnettu saarnamies New-Yorkissa, sanoi, että, jos hän
kättänsä kerran liikuttamalla voisi vapauttaa jokaisen orjan maassa, hän
ei liikuttaisi sormenpäätäkään. Toht. Joel Parker Philadelphiassa
selitti, ett'ei orjuus tuottanut mitään muita haittoja kuin semmoisia,
jotka ovat poistamattomat kaikista muistakin olosuhteista yhteiskunnan
ja perheen elämässä. Kunnioitetut papit ja piispat julkaisivat saarnoja
»käytettäväksi kodeissa, joissa orjia pidetään»; ja näissä saarnoissaan
he, nojautuen raamatun sanoihin, kehoittivat orjia nöyryyteen,
kärsivällisyyteen ja alamaisuuteen.
-- Ei kenkään kristitty -- sanotaan muutamassa tämmöisessä saarnassa --
uskaltane väittää, ett'ei orjuus ole Jumalalle mieluinen laitos. --
Eräässä toisessa sanotaan orjalle: -- ne rangaistukset, joilla isäntäsi
sinua kurittaa, sinä joko kärsit syyllisenä taikka syyttömästi. Jos olet
syyllinen, silloin on ankarin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin
joko olet sinä tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt antaa sinun
kärsiä rangaistusta, taikka ehkä huomaa Hän sen sinulle hyödylliseksi,
että saat kärsiä paljon täällä maan päällä. Eikö sinun tule olla
kiitollinen Hänen huolenpidostaan, joka antaa sinun kestää
rangaistuksesi täällä maan päällä, jotta sitten pystyisit astumaan hänen
valtakuntaansa kuolemasi perästä? --
Pohjoismaisissa valtioissa vaikutti tämmöiset opit inhoittavaa
ulkokultaisuutta, sillä siellä kehotettiin lähetyssaarnaajia levittämään
kristinoppia orjissa ja kääntämään heitä siihen, -- arvattavasti koska
isännät huomasivat, että orjat kääntymisensä perästä tulivat
raittiimmiksi, ahkerimmiksi ja nöyremmiksi. Etelässä oltiin suorempia;
siellä oli useimmissa valtioissa kristinuskon saarnaaminen orjille
kielletty.
Millinen oli nyt tämmöisissä oloissa orjain tila?
Orjuuden puolustajat sanoivat: -- mustilla on paljon parempi nyt, kuin
jos he olisivat vapaita. Heidän ei tarvitse pitää huolta huomispäivästä,
mikä olisi vastenmielistä heidän lapselliselle ja kevytmieliselle
luonteelleen. Useimmat isännät ovat hyviä, ainoastaan poikkeuksittain on
huonoja olemassa. He pitelevät orjiaan paremmin kuin moni muu
palvelijoitaan. Orjilla ei ole mitään hätää, ja jos he saisivat
vapautensa, he eivät ymmärtäisi panna siihen arvoa.
Totta on, että orjuus moniaalla ilmestyi miedoimmassa muodossaan,
erittäinkin pohjoisemmissa seuduissa, joissa pellon-viljelys oli
pää-elinkeinona. Jos isäntä oli hyväluontoinen mies, tyytyi hän
vähitellen kasvavaan tuloon eikä pakoittanut orjiansa julmaan työhön.
Hänen puolisonsa otti huostaansa naiset ja lapset, neuvoi heitä
ompelemaan ja lukemaan, antoi heille opetusta kristinuskossa, istutti
heihin rehellisyyttä, raittiutta, siveellisyyttä. Isäntäväki kehoitti
orjiansa pitämään avioliittoa pyhänä, hoitamaan lapsiansa hyvin ja
harjoittamaan kristillisiä hyveitä. Herran ja palvelijan väli oli niin
isällinen ja kaunis, että, ken sitä näki, melkein mieli yhtyä
orjuuden-puoltajain kiitospuheisin.
Mutta tämän liikuttavan kuvan takana seisoi kauhea kummitus, ja se
kummitus oli _laki_. Niinkauan kuin laki piti kaikkia näitä
ihmisolentoja, joiden sydämet sykkivät ja tunteet elivät, ainoastaan
yhtä monena _kaluna_, jotka olivat isännän omia; niinkauvan kuin
hellimmänkin isännän erehdys, ymmärtämättömyys, onnettomuus tai kuolema
saattoi minä päivänä hyvänsä vaikuttaa, että heidän täytyi vaihtaa
hellästi hoivaeltu ja suruton elämä semmoiseen, jossa toivoton kurjuus
ja raskaimman työn rasitus odotti, -- niin kauvan oli mahdotonta
toimittaa mitään pysyväistä hyvää orjuudenjärjestelmän vallitessa.
Mutta valokohdat eivät liioin olleet niin yleiset kuin
orjuuden-puoltajat väittivät. Päin vastoin olivat ne poikkeuksia, joiden
rinnalla kurjuus sitä elävämpänä pisti silmiin.
Joka kaupungissa, joka kylässä pidettiin orjamarkkinoita, joissa isät,
äidit ja lapset myytiin kuin luontokappaleet ja joissa ostajia kiisteli
heitä katsellen. Ostaja avasi heidän suunsa, tunnusteli heidän
käsivarsiaan ja sääriään ja naputteli heitä selkään, aivan kuin
hevoshuijarit meidän markkinoillamme. Monet naiset pakoitettiin
pukeutumaan hyvin huomattavaan tapaan, jotta halulliset ostajat heihin
iskisivät silmänsä. Lapset riistettiin äitien sylistä ja myytiin
»neekerinsyöttäjille», miehille, jotka elivät ostamalla pikkulapsia ja
sitten muutaman vuoden perästä niitä kunnon hintaan myymällä. Naitu
vaimo myytiin yhtäänne, mies toisaanne, ja molemmat pakoitti
tavallisesti uusi omistaja ottamaan uuden puolison, heidän vastedes
synnyttämillänsä lapsilla kartuttaakseen omaa omaisuuttansa. Jos he
edellisen palveluksensa aikana olivat säästäneet talteen vaatteita tai
muuta kalua, saattoi uusi isäntä poistaa heiltä kaikki ja myydä tavarat
omaksi hyväkseen.
Markkinoilta kuljetettiin myydyt orjat pienissä laumoissa, useimmiten
kahlittuina kiinni toinen toiseensa kuin eläimet, uuden omistajan
kartanoon. Siellä sullottiin ne n. s. orjakoppeihin, pieniin valkoisiin,
katoksen tapaisiin, savilattialla varustettuihin hökkeleihin, jotka
olivat vähän matkan päässä isännän talosta. Yllänsä viheliäiset
vaatteet, joita heillä ei ollut aikaa pesemään eikä paikkaamaan, täytyi
heidän tehdä työtä auringon noususta myöhäiseen iltaan saakka nevaisilla
riisivainioilla tai poimia puuvillaa hehkuvassa auringon helteessä. Voi
sitä, joka väsyi taikka pyörtyi! Voi sitä, jonka vasu ei osoittanut
säädettyä painomäärää, kun päivätyön hedelmä punnittiin! Hänen
seljässään oli pian työnajajan ruoskan veriset jäljet.
Kotiin tullessaan orja usein oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi
valmistaa halvan iltaruokansa keitetyistä riisistä tai hiiloksilla
paistetuista käymättömistä maissijauho-kakuista. Uupuneena heittäysi hän
alas likaiselle, kovalle, vanhoista puuvillajätteistä tekemällensä
vuoteelle ja uinahti hetkisen rauhaan, alkaaksensa seuraavana aamuna
samaa kurjaa elämää uudestaan.
Vaikka laissa sanottiin, ett'ei orjia saisi pitää työssä enemmän kuin 15
tuntia, eivät voitonhimoiset isännät pitäneet siitä mitään, vaan
pakottivat kiireenä elon-aikana väkensä työhön öisin päivin, pyhinä ja
arkioina. Tähän kiihoitti heitä tuo Etelän maatilan-omistajissa
vallitseva kilpailu-halu saada ensimäisenä elonkorjuunsa toimitetuksi.
Kylmäverisesti he laskivat voittavansa enemmän, kuten sanottiin,
kuluttamalla pian pois väkensä ja sitten uutta ostamalla, kuin
säästämällä sitä. Tästä tuli, että väkevät miehet semmoisten isäntien
työssä kestivät kuusi seitsemän vuotta, heikommat sitä vastoin
ainoastaan pari, kolme. Kun nuo ihmisraukat epätoivon partaalla pyrkivät
karkuun, käytettiin verikoiria heidän jälkiänsä etsimään. Näitä koiria
orjanomistajat pitivät vasituisesti tätä tarkoitusta varten. Ja monen
karanneen orjan nuo villit pedot repivät kuoliaaksi tai tekivät
ikuiseksi raajarikoksi, ennenkuin orjanomistaja ennätti riistää uhrin
heidän hampaistaan! Niitä, jotka elävinä joutuivat takaisin herrainsa
luo, pidettiin kovin pahasti. Senpä tähden useimmat karkulaisista
ennemmin valitsivat kuoleman kuin antautuivat herrainsa haltuun. Monet
herrat myöskin merkitsivät orjansa, estääksensä heitä kaikista
pako-yrityksistä. Tämä kävi sillä lailla, että he hehkuvilla raudoilla
polttivat nimensä alkukirjaimet orjan käteen, korvaan taikka poskeen.
Jos miesten kohtalo oli kova, niin oli naisten sitäkin surullisempi.
Nuorina ollessaan kävivät he tavallisesti kädestä käteen toiselta
isännältä toiselle, joka myi heidät jälleen, kerjettyään kyllästyä
heihin. Vanhoiksi tultuaan pantiin he kovaan ulkotyöhön, jossa pian
heittivät henkensä kuumuuden ja julman pitelemisen johdosta. Harvoin
saivat he pitää lapsensa, jotka usein kyllä otettiin heiltä pois,
päästyään kaikkein ensimäisestä lapsuuden-ijästä. Valkoisten miesten
rikollisesta yhteydestä neekerinaisten kanssa syntyi kokonainen eri
ihmisluokka, joita sanottiin mulatt'eiksi ja kvadron'eiksi ja joilla oli
melkein yhtä vaalea iho kuin heidän isillänsä. He olivat useimmiten
erinomattain kauniita ja sentähden myöskin hyvin haluttua ja
kallishintaista tavaraa. Kauniista kvadronitytöistä maksettiin 5,000,
jopa 6,000:kin markkaa. Mutta näilläkään onnettomilla ei ollut
minkäänlaisia inhimillisiä tai kansallisia oikeuksia. Päin vastoin
olivat he, varsinkin naiset, puhtaita mustia surkuteltavammat, koska
heitä pidettiin mitä häpeällisimpiä tarkoituksia varten ja pakoitettiin
viettämään elämäänsä paheen palveluksessa.
Isännän täydellisesti vastuuton asema orjaansa kohden sai kaikellaisia
vallattomuuksia aikaan ja vaikutti, kuten kaikkinainen tirannius,
paatumusta sen harjoittajissa. Orjain rääkkääminen, jota isännän lapset
näkivät, juurrutti heihinkin julmuutta ja tukehutti kaikkein
luonnollisimmat inhimilliset tunteet. Senpä tähden he täysikasvuisina
saattoivat katkomistaan katkoa hellimmätkin perheen-siteet orjainsa
keskuudessa. Niin, kun mies joutui rahapulaan, myi hän usein omat,
orjattaren kanssa synnyttämänsä lapset. Hänen kuollessaan myi hänen
poikansa omat sisarensa ja veljensä, jotka ehkä olivat melkein yhtä
valkoiset kuin hän ja olivat saaneet yhtä hyvän kasvatuksen kuin hän.
Sillä varsin usein tapahtui, että rikkaat miehet antoivat avioliitossa
syntyneet lapset kasvaa yhdessä niiden lasten kanssa, jotka orjatar oli
heille synnyttänyt, varsinkin jos nämä olivat tyttöjä ja kauniita
tyttöjä. Nämä myytiin sitten isänsä ja herransa kuoltua suurista
summista. Kuinka pitkälle paatumus meni, tuskin voinemme tässä kertoa.
Hienot vallasnaiset, jotka tänään hartaina istuivat kirkossa, saattoivat
huomenna lähettää nuoren orjattaren, vähäpätöisen virheen tähden,
raakojen miesten ruoskittavaksi. Kauppamiehet, joita pidettiin
»heränneinä», antoivat armotta, arvelematta myydä velkamiestensä orjat,
saadakseen rahansa takaisin.
Kuinka oli mahdollista, kysyttäneen, että kristitty yhteiskunta saattoi
kärsiä moista petomaisuutta?
Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla: niin pian kuin kansakunta
tinkii oikeuden-tuntonsa kanssa, ei enää ole minkäänlaisia takeita
siitä, mihin pohjattomaan syvyyteen se vaipua voi. Voitonhimo oli
ensiksi tuonut orjuuden maahan ja ymmärtänyt, maan lakeja ja
valtiomuotoa kiertämällä, pitää sitä pystyssä. Kun kerran oli leveälle
polulle astuttu, oli myöskin helppoa käydä pitemmälle. Tottumus lievensi
laitoksen luonnottomuutta ja julmuutta. Moni, joka olisi ollut valmis
liekehtimään tulisimpaan harmiin muualla vallitsevan vääryyden ja sorron
tähden, katseli kylmäkiskoisesti orjuutta omassa maassa. Jumaliset
luottivat raamattuun. »Siinähän orjuutta sallitaan.» Käytöllisesti
viisaat selittivät suoraan, että maanviljelys ja teollisuus ilman
orjitta kävisi mahdottomaksi.
»Neekerit ovat sitä paitse alhaisempaa rotua», sanottiin, ilman mitään
inhimillisiä tunteita korkeammassa merkityksessä. Ne epäkohdat, jotka
seurasivat heidän asematansa, eivät muka olleet suuremmat kuin ne,
»jotka seuraavat kaikkia olosuhteita perheen ja yhteiskunnan elämässä».
Tähän tuli vielä se seikka, että me ihmiset kaikki olemme aikamme
lapsia. Sentähden käsitämme yhteiskunnan ilmiöitä ympärillämme oman
aikamme tajunnalla. Mitä tämä pitää oikeana, se on myöskin oikeaa
joukkojen silmissä, kunnes ihmiskunnan etenevä kehitys luopi esiin
edistyneemmän käsityksen oikeudesta. Tästä syystä on kaikkinaista valtaa
alussa katsottu oikeaksi, vieläpä Jumalan tahdon ilmaukseksi. Muutakin,
jota nyt pidämme luonnottamana, kuten esim. patricion ja läänitysherran
valtaa, on aikanansa arveltu luonnon järjestykseksi ja Jumalan tahdoksi.
Sama oli laita Amerikassa orjanomistajan valtaan nähden. Tätäkin pitivät
enimmät täydellisesti oikeutettuna; ja niin pitkälle mentiin, että
niitä, jotka uskalsivat nousta lausumaan sanansa sitä vastaan,
syytettiin jumalallisen maailmanjärjestyksen mullistamisen yrityksestä.
Onneksi oli kuitenkin Amerikan kansan ydin vielä myrkystä vapaa. Oli
kaikkina aikoina pieni ihmisparvi olemassa, jotka tarmonsa takaa
vastustivat orjuutta, ja niiden luku kasvoi varmasti, vaikka hitaasti.
Kuten jo mainittiin, oli suuri eroitus pohjoisten ja eteläisten
valtioiden käsityksessä. Tästä tuli, että, vaikka esim. Bostonin
kaupunki ennen aikaan oli jonakuna orjakaupan keskuksena Pohjassa ja
vaikka perhe-orjia siellä pidettiin yleisesti, sikäläinen väestö
kuitenkin aikaisemmin kuin Etelän alkoi käsittää ja tunnustaa orjuuden
peri-aatteen vääryyttä. Muistokirjoissa mainitaan, että muutamat
kvääkäri-kunnat jo v. 1727 julkisesti lausuivat sanansa orjuutta
vastaan. V. 1780 vapautti kvääkärikunta Newportissa, Rhode Islandin
valtiossa, orjansa ja sitoutui luopumaan kaikkinaisesta orjakaupasta.
Kvääkäripappi Elias Hick lienee ollut ensimäisiä, jotka julkisesti
saarnasivat orjuuden pahennuksesta. Se tapahtui tämän vuosisadan alussa.
Myöskin Elias Hickin oppilas, kvääkärinainen Lucretia Mott, piti niin
aikaiseen kuin 1829 orjuutta vastaan useita esitelmiä. Pohja alkoi,
sanalla sanoen, pitää tätä laitosta häpeäpilkkuna vapaan Amerikan
valtiosäännössä. Etelä päin vastoin ei ainoastaan arvellut sitä
välttämättömäksi elinehdoksi, vaan vieläpä oivalliseksikin
järjestelmäksi, jota yhteiskunnan tuli kaikin tavoin kartuttaa ja
edelleen kehittää. Siten taimi tässä kohden jo aikaisin jonkinmoinen
jännitystilan siemen pohjoisten ja eteläisten valtioiden välillä. Mutta
niiden lukumäärä, jotka nousivat orjuutta vastaan, oli vielä
vähäpätöinen. Puhuttiin ja kirjoitettiin vähin siellä ja täällä orjain
vapauttamisesta, mutta kaikki, mitä uskallettiin pyytää, oli asteettain
tapahtuva vapautus. Orjuuden vastustajia ei kuultu eikä pidetty arvossa,
heitä vain arveltiin hyväntahtoisiksi haaveksijoiksi, joille älykkäät
ihmiset kohottelivat olkapäitään.
Silloin tapahtui v. 1819, että Missourin territorio[1] pyysi päästäkseen
jäseneksi liittovaltioon. Siinä territorion valtiosäännön
tarkastuksessa, joka tämän johdosta pidettiin, hyväksyi sen lainsäätävä
kokous lain, joka kielsi orjuuden sen rajojen sisäpuolella. Missouri oli
eteläpuolella vapaiden ja orjavaltioiden sovittua rajaa. Näiden
viimemainittujen edustajat ja kannattajat kongressissa päästivät huikean
huudon »laittomuudesta», »itse otetuista oikeuksista» y. m. Useimmat
vapaiden valtioiden edustajat äänestivät Missouri-lain puolesta, mutta
enemmistö kongressissa oli orjuuden kannattajia, ja ehdoitus hyljättiin.
Tämän kautta joutui orjuuden laitos ensimäisen kerran valtiolliseksi,
politilliseksi asiaksi. Puolueita syntyi sen hyväksi ja sitä vastaan, ja
sanomalehdissä ja kongressissa ruvettiin pohtimaan tuota kysymystä,
olisiko eri valtioilla oikeus julistaa orjuutta pannaan rajojensa
sisäpuolella. Puolueet nimittivät itsensä: _abolitionistit_ (sanasta
_abolition_ = poistaminen, lakkauttaminen) eli orjuuden vastustajat, ja
_slaveristit_ (sanasta _slavery_ = orjuus) eli orjuuden suosijat.
[1] Valtioita sanotaan _territorioiksi_, kunnes ovat saaneet niin paljon
asukkaita, että voivat päästä Unionin jäsenkunniksi.]
Kysymys ei kuitenkaan vielä ollut »polttavaksi» käynyt. Se oli
oikeastaan vain tietopuolinen, teoreetinen asia, jota pohdittiin
valistuneempien ja sivistyneempien henkilöiden keskuudessa. Vasta
_Villiam Lloyd Garrison'ille_ oli suotuna herättää aikalaisissaan täyttä
käsitystä orjalaitoksen häpeällisyydestä. Hänen vaikutuksestaan kävi
orjakysymys raju-ilmaksi, joka oli saattava maailman mahtavimman
tasavallan vapisemaan perustuksiansa myöten.
Kuten niin monet muutkin etevät henkilöt oli Garrison syntyisin köyhistä
vanhemmista. Hän syntyi v. 1805 Newburyportissa Massachusettsin
valtiossa ja lähetettiin aikaisin oppiin erään suutarin luokse. Kun hän
huomattiin liian heikoksi tähän ammattiin, päätettiin hänestä tehdä
huonekalu-seppää, mutta tässäkään työssä hän ei kauvan pysynyt. Viimein
tuli hän muutamaan kirjapainoon, ja nyt nähtiin, että hän oli päässyt
oikeaan paikkaansa. Kirjapainosta tuli, kuten hänen oli itse tapana
sanoa, »hänen lyseonsa ja yliopistonsa, josta hän lähti korkeimmalla
arvosanalla varustettuna, pitkän ja ahkeran opetusajan perästä.»
Hän oli ankaran harrasuskoista ja vanhoillista konservatiivia sukua ja
noudatti nuoruudessaan kokonaan tämän ajatustapaa. Mutta Kreikan
vapautussodan aikana Turkkilaisia vastaan kävi mahtava liikevirta
Amerikan nuoruuden riveissä. Kuuluisat puhujat, joiden joukossa Daniel
Webster ja Henry Cláy, kehoittivat ylevissä puheissaan maan nuoria
miehiä lähtemään taisteluun vapauden puolesta, Kreikkalaisten yrityksen
hyväksi. Garrisonin tempasi yhteinen innostus, ja hän oli jo
menemäisillään muutamaan sotakouluun, valmistuaksensa sotamieheksi ja
sitten lähteäksensä Kreikanmaalle.
Silloin joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia esitelmiä eräältä
siihen aikaan kuuluisalta puhujalta, Randolph'ilta. Tämä mies laski ivaa
Amerikalaisten »Kreikkalais-kuumeesta», lausuen muun muassa: »se on
aivan tarpeetonta, että te, hyvät herrat, lähdette Kreikkaan tappelemaan
vapauden asian puolesta, _sillä Kreikkalaiset ovat täällä kotosalla,
ihan omien ovienne ulkopuolella_.» Nämät sanat sattuivat Garrisoniin
kovasti ja vaikuttivat oikean vallankumouksen kaikissa hänen
käsitteissään, saattaen hänet koviin sisällisiin taisteluihin. Sillä
niin pahasti oli orjuus myrkyttänyt yleistä katsantotapaa, ett'ei edes
jaloimmat henget olleet pystyneet välttämään sen tarttumista.
Saatuaan itselleen asian selväksi, oli Garrison myös samalla valmis
ryhtymään työhön. Yhteydessä erään Lundy nimisen kvääkärin kanssa alkoi
hän julkaista aikakauskirjaa, nimeltä »The genius of Universal
Emancipation» (Yleisen vapautuksen henki). Siihen saakka kaikki
abolitionistit, kuten jo mainittiin, olivat olleet varsin kohtuulliset
vaatimuksissaan. Myös Lundykin kannatti tätä puoluetta. Mutta kun joku
epäkohta on syvälle juurtunut yhteiskuntaan, on tämä samassa tilassa
kuin kauhean nielun partaalla sikeästi nukkuva ihminen. Pelastavan äänen
täytyy huutaa kovaa hänen korvaansa, ennenkuin hän herää vaaraansa
huomaamaan.
Garrisonista tuli tämmöinen ääni tuolle siveelliseen horrokseen
vaipuneelle Amerikalle. Hän sai koko maan hämmästymään paljastamalla
armahtamatta niitä julmuuksia, joita harjoitettiin orjalaivoilla,
orjamarkkinoilla ja kasvimailla, ja herätti yleistä raivostumista koko
Etelässä. Vähän jälkeen ensimäistä esiintymistään syytettiin häntä
»sopimattomasta innosta toisten asioissa»; hän tuomittiin ja viskattiin
vankeuteen. Tämä tapahtui Baltimoressa Marylandin maakunnassa.
Siihen asti oli Garrison arvellut, että Etelä, orjuuden oikea kotimaa,
etupäässä oli hänen vaikutuspaikkansa. Mutta vankeudessaan tuli hän
tajuamaan, että _Pohja_ oli, kun olikin, hänen vaikutusalansa, hänen
ponnistustensa esine. Etelästä hänellä ei olisi mitään apua
odotettavana; siellä liittyivät voitonhimo ja kansan luonne häntä
vastustamaan. Pohjan väestö sitä vastoin, joka jo enimmäkseen oli
lakkauttanut orjuuden, nuo, joiden esi-isät olivat synnyinmaan ja
rauhallisen onnen uhranneet vapauden ja uskon tähden, ne olivat, kun
olivatkin, voitettavat orjain vapauttamisen aatteella. Baltimoren
vankilassa Garrison oppi tuntemaan vapauden arvon. Siellä vannoi hän
pyhittää elämänsä sen asialle.
Tuskin pääsneenä pois vankeudesta erosi hän ystävyydessä
aputoimittajastaan, Lundysta, jonka mielestä hän oli liian
jyrkkämielinen, radikaali, muutti Bostoniin ja alkoi siellä ulosantaa
sanomalehteä »The Liberator» (Vapauttaja).
Tämä lehti soitti heti alusta toista kelloa kuin muut abolitionistien
äänenkannattajat. Sen näytenumerossa kirjoitti Garrison:
-- Nojautuen siihen tiettyyn totuuteen vapauden-julistuksessamme, että
kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja ovat Luojalta saaneet
muutamat luovuttamattomat oikeudet, niinkuin elämän vapauden ja onneen
pyrkimisen luvan, olen minä väsymättä tekevä työtä orjain _heti
toimitettavan vapauttamisen_ hyväksi. Olen tähän asti, samate kuin
muutkin puolueeni jäsenet, tahtonut ainoastaan asteettain tapahtuvaa
vapauttamista. Mutta minä peruutan täten juhlallisesti mitä siinä kohden
olen lausunut ja _vaadin nyt ehdotonta ja heti tapahtuvaa
vapauttamista_. Tiedän, että moni on tekevä muistutuksia jyrkkää
kieltäni vastaan. Mutta minun täytyy olla yhtä tyly kuin totuus, yhtä
lahjomaton kuin oikeus. Tässä asiassa en tahdo ajatella, puhua enkä
kirjoittaa »maltillisesti». En, ja tuhatkertaisesti en! Sanokaa
miehelle, jonka talo palaa, että hänen pitää soittaa hätäkelloa
»maltillisesti.» Sanokaa hänelle, että hänen tulee »maltillisesti»
temmata vaimonsa ryövärin käsistä! Taikka »maltillisesti» temmata
lapsensa liekistä! Mutta älkää käskekö minun semmoisessa kysymyksessä,
kuin tämä on, olemaan maltillinen. Minä tarkoitan täyttä totta
sanoillani. Minä en tahdo käydä »sopimuksiin». En tahdo kuunnella
»puolustuksia». En myöskään tahdo itse tehdä »puolustuksia» taikka
peruuttaa sanaakaan vaatimuksistani. _Ja minä tahdon, että minua
kuullaan._ Meidän kansamme kylmäkiskoisuus tässä asiassa on kylliksi
saattaakseen jokaista muistopatsasta julkisilla paikoillamme astumaan
alas pohjakiveltänsä ja rientämään avukseni.»
Näillä sanoilla Garrison rumputti ihmiset hereille, ja hänen sanansa
kaikuivat kautta koko hämmästyneen kansan. Mies ja hetki oli tullut.
Murtaen kylmäkiskoisten hiljaisuuden, lensivät ympäri koko valtakunnan
nämä sanat eivätkä tau'onneet kaikumasta, ennenkuin Amerikan
vallankumouksen työ oli tehty ja vapaus julistettu jokaiselle maan
asukkaalle.
Tämän herätyshuutonsa lennätti Garrison v. 1831. Kahta vuotta myöhemmin
perusti hän ensimäisen _orjuudenvastustajain yhdistyksen_, jonka
tarkoitus oli taistella tuota mätähaavaa vastaan esitelmillä,
kokouksilla ja lentokirjoilla. Tämä yhdistys omaksui seuraavat
perusaatteet:
Vapauden oikeus on luovuttamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus
ruumiisensa, työnsä hedelmään, lain suojelemiseen sekä niiden etujen
nauttimiseen, joita yhteiskuntalaitokset tarjoovat. Orjuus on laiton.
Maamme lakien mukaan on se varkautta ja ryöväämistä, jos joku ostaa
maassa syntyneen Afrikalaisen ja panee hänet orjuuteen. Se on yhtä suuri
laittomuus, kuin jos joku tekisi maassa syntyneen Amerikalaisen orjaksi.
Jokainen Amerikan kansalainen, joka pitää toista ihmistä orjuudessa, on
ihmisvaras. (Exod. 21:16). -- -- Orjat ovat viipymättä laskettavat
vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. --
Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:
-- Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme
levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa
saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja mykkien
puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että kirkko irtautuu
kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me tulemme voimiamme
säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko kansakuntaa pian katumaan
veristä pahantekoansa. Ja _me_ ehkä tulemme voitetuiksi, kärsimme
tappion, mutta meidän periaatteemme: ei koskaan! Totuus, oikeus,
inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat ja niiden täytyy se saada.
--
Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti paikasta
paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan. Uupumatta
järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja toimitti
sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä siihen
määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin hänen
päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä.
Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein,
erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen kimppuunsa
muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin sivistyneitä miehiä.
Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.
Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen,
että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas
orjain vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oli _Wendell
Phillips_.
Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:
-- Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua
kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin
3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä
rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta
nuorasta. En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut
abolitionisti, ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti
semmoisen koko lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta.
Melkein jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman
täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena seisoin
sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta
väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta
loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja
tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa
kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina
taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva
tehtävänäni elämässä. _Jumalan avulla_, sanoin itselleni, _olen saattava
jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan
orjuuden asiaa._
Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin
Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua
julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia
kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m.
Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan
suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa Bostonin
raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti uppiniskaisten
orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin käsientaputuksilla.
Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli nuori ja
tuntematon, ja useat kaupungin ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet
haluavansa puhua. Mutta arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi
Bostonin vanhimpia ja rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että
nuori mies saisi puhua, jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua,
tuli hänen vuoronsa, ja puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan
kohteliaisuudella. Phillipsin astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä
kärsimättömänä viheltämään, sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä
jonkun lemmikeistänsä. Mutta hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi
kuoleman hiljaisuus. Hän alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä
yleisfiskaalia vastaan.
-- Kun kuulin tuon miehen -- sanoi hän -- lausuvan julki periaatteita,
jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää
valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut huulet
-- hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien kuvia,
jotka koristivat raatitalon seiniä -- aukenisivat kauhistuksesta ja
huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle,
tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.
Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi:
-- Niiden tunteiden tähden, jotka hän lausui kuuluviin tältä paikalta,
jossa maa näyttää kosteelta vapaudensankarien verestä ja on pyhitetty
puritanisten esi-isiemme rukouksilla, näiden tunteiden tähden olisi hän
ansainnut, että maa olisi haljennut ja nielaissut hänet. --
Kilvoitellen keskeytti häntä mitä rajuimmat suostumushuudot, mitä
kimakkaimmat hyssytykset ja vihellykset; ja näiden läpi perille
ponnistaen päätti hän ensimäisen puheensa. Se oli ehkä huonoin ja
vähimmän loogillinen, kuin minkä hän on pitänyt, mutta se oli kuitenkin
suurenmoinen puhe; ja hän oli lavalle noustessaan tuntematon mies, mutta
istui jälleen paikalleen Amerikan -- suurimpana puhujana.
Kun orjakysymys Missourin ottamisella liittovaltioon ensiksi sukelsi
esiin, puski se niin äkki-arvaamatta Amerikan valtiomiehiin, että se --
kuten entinen presidentti Jefferson lausui -- »peljätti heidät hereille
kuin palokello yöllä». Mutta vasta kun Garrison 1833 perusti yhdistyksen
»The National Anti-Slavery Association» (Kansallisyhdistys orjuuden
vastustamista varten), vasta silloin tulivat abolitionistit
tunnustetuksi ja järjestetyksi valtiolliseksi puolueeksi sanan täydessä
merkityksessä. Se haaraantui heti alusta alkain kahteen eri suuntaan.
Toinen oli oppinut ja perustui valtio-oikeuteen. Se arveli, että
orjakysymys oli valtiosäännön ulkopuolella, koska 14:s artikkeli
Yhdys-Valtain valtiosäännössä suojeli kaikkein, siis myös neekerienkin,
vapautta, päin vastoin orjavaltioiden väitettä, että muka valtiosääntö
salli orjuutta. Tämän suunnan etupäässä oli _Charles Sumner_, yksi
Amerikan suurimpia valtiomiehiä ja puhujia, syntyperältään
etelävaltiolainen.
Toinen suunta abolitionismissa myönsi kyllä, että etelävaltiot
tulkitsivat valtiosäännön oikein, mutta arvelivat valtiosääntöä itseä
tässä kohden hyljättäväksi, arvelivat sitä »liitoksi kuoleman kanssa»,
koska se voi sallia orjuutta. Tämän suunnan kannattajat vaativat
perinpohjaista muutosta valtiosäännössä, niin ettei kenkään orjanpitäjä
keksisi turvaa ainoastakaan rivistä sen pykälissä. Tämän käsityksen
pohjusti ensiksi Garrison, ja häneen yhtyi myöskin Phillips. Se antoi,
kuten huomaa, pian syytä johdonvastoisuuksiin, mutta oppimattomat
ihmiset sen helpommasti ymmärsivät, ja senpätähden suurin osa
abolitionisteja liittyi siihen.
Molemmat abolitionistiset suunnat olivat yksimieliset siinä, että
orjakysymys oli Unionin ratkaistava, eikä suinkaan eri valtioiden, kuten
orjuuden kannattajat tahtoivat. Tämä viimemainittu erimielisyys se ehkä
oli, joka teki taistelun kiivaammaksi, sillä kysymys eri valtioiden
oikeuksista Unionin suhteen oli ollut pohjana melkein kaikille
puolueille maassa aina siitä saakka, kuin tasavalta perustettiin. Tätä
kysymystä sanottiin centralisationi- ja decentralisationi-kysymykseksi
(sanasta _centrum_ = keskus; -- _decentro_ = pois keskuksesta), ja sen
kautta oli ratkaistava, olisiko valta yksinomaan pantava
(centraliseerattava, keskukseen saatettava, koottava) Unionin käsiin
vaiko jaettava (decentraliseerattava, keskuksesta saatettava,
hajoitettava) eri valtioille. Tästä erimielisyydestä kasvoivat nuo
molemmat valtiolliset puolueet: _republikaanit_ (tasavaltalaiset) ja
_demokraatit_ (kansanvaltalaiset), jotka ovat olleet olemassa Amerikassa
hamasta vapautussodasta alkaen aina nykyhetkeen asti.
Garrisonin perustama orjuuden-vastustajain yhdistys ja abolitionismin
järjestyminen valtiolliseksi puolueeksi herätti suurta levottomuutta
etelävaltioissa. Melkoinen osa Pohjankin asukkaita arveli, että jokainen
hyökkäys orjuutta vastaan oli hyökkäys valtiosääntöä vastaan. He
sentähden vihasivat abolitionisteja, jotka ainoastaan »tyhmien neekerien
tähden» häiritsivät yleistä rauhaa. Mitä enemmän abolitionistit puhuivat
ja kirjoittivat orjuudesta, sitä raivoisammin valmistausivat sen ystävät
puolustukseen. Yhdistyksiä perustettiin, jotka sitoutuivat maksamaan
suuria palkintoja tunnetuista abolitionisteista, joita kuolleina taikka
elävinä tuotaisiin heidän käsiin. Moniaalla yllytettiin kaupunkien
alhaisin väestö katukahakkoihin, joissa abolitionisteja otettiin kiinni
ja rääkättiin. Humaltuneita, rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi
abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen painokoneet ja paperit,
abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden puhujia pommitettiin
mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä. Viimein jättivät
etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa vaadittiin,
ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja kirjoja
postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.
Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin
hänen puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana.
Neekerit olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen
heidän asiaansa, ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän
kanssansa. Mutta ennen kaikkea oli ens' alussa _abolitionistina oleminen
jumalatonta_. Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa
käsityksensä Uuteen Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli
ristiriitainen; vaikka hän oli rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja
väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia vuodattamasta verta; vaikka hän
aina selitti tahtovansa käyttää ainoastaan henkisiä aseita aatteensa
toteuttamiseksi ja rakasti vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun
kappaleista, -- niin kaikesta tästä huolimatta oli _kirkko_
abolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat Garrisonia vastaan,
sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo syöstä kumoon Jumalan
maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä hänen opistansa, joka muka
ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja kaikkein yhteiskunnallisten
siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät uskonnolliset ennakkoluulot
monta miestä ja naista edes lähenemästä abolitionisteja ja oppimasta
tuntemaan, mitä nämä oikeastaan tarkoittivat.
Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä
uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät
orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on synkimmän
siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia lehtiä
Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa sovittavan
vastapainon orjuuden kauhistuksille.
Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli
kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta
Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja
väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi hän,
mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti tuliseen
sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa näistä saattoi
hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta hän hätyytti
myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita -- kaikkia yhdessä menossa. Hän
uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä tehtävälle: _saada
jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan orjuuden asiaa_. Jyrkkä
ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget tavallisesti ovat isommassa
tai vähemmässä määrässä, näki hän usein kyllä »entisyyden nykyajan
valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan näki hän ainoastaan
sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa vastaan. -- Pohja on
yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, -- Etelä kolmastoista vuosisata
kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.» Sentähden ovat Pohjan ihanteet
istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen kautta joutuisikin perikatoon.
Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen jokaisen miehen, ken opettaa orjaa
lukemaan, ja joka siten estää joka kuudennen ihmisen lukemasta
raamattua, _tuo_ Etelä kukistukoon!
Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät
hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut
centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden
suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla
intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen
tapana sanoa: -- Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta
puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa
tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän
asti.