nuottilehden, Hän käännähti ja huomasi Ursula tädin, joka seisoi
ikkunan ja hänen välillään ja tarkasteli häntä omituisin katsein.
"Mitä te soititte, herra Perseran?" kysyi täti terävästi. "Neitiseni,"
sanoi soittoniekka ja kumarsi, hymyillen vaatimattomasti, "soitin
marssia, jonka itse olen säveltänyt.
"Marssia? Vai niin, te säveltelette marsseja? Ketä varten?"
"Ensimäisen tiraljöörirykmentin soittokuntaa varten, jonka johtajana
minulla on kunnia olla, neitiseni."
Täti kohotti kätensä taivasta kohti, hänen silmänsä olivat
tunkeutumaisillaan kuopistaan, hän avasi suunsa, vaan ei
kyennyt lausumaan pienintä ääntä. Perseran näki kyllä hänen
mielenliikutuksensa, mutta kun hän ei voinut ymmärtää sen salaisia
syitä, jatkoi hän kohteliaasti:
"Olkaa vakuutettu, neitiseni, että olen omistava kaikki vapaat hetkeni
ollakseni Teille mieliksi."
Nämä sanat palauttivat tädin puhelahjan.
"Ollaksenne minulle mieliksi! Te! Kuinka on uskallettu suositella
teitä, joka kuulutte armeijaan? Ja miksi te itse ette ole siitä
maininnut?
"Mutta neitiseni, ettehän Te ole koskaan sitä kysynyt."
"Bernard!", huusi vanha neiti kiivaasti, "Bernard!"
Ja kun lanko hädissään syöksi huoneeseen, huudahti täti:
"Niin, ihailkaa nyt töitänne. Sillä te valitsitte tämän herran. Noin
harhaan johdatte te minun luottamukseni!"
"Mutta kuka tämä mies sitten on?"
Täti katsahti Perseraniin ja virkkoi halveksien ja inholla:
"Tiraljööri!"
Hän lähti pois huoneesta. Seuraavana päivänä tuli Perseranin sijaan
naisopettaja. Kolme päivää oli Ursula-täti vihoissaan, mutta senjälkeen
näytti hän unohtaneen koko asian ja kaikki tyyntyi entiselleen.
Tämä uusi seikkailu sai herra Bernardin miltei iloiseksi. Hän sanoi
tyytyväisenä vaimolleen:
"Täti on ehdottomasti tullut järkevämmäksi. Hän tyytyi vain ajamaan
Perseranin tiehensä. Ennen muinoin olisi hän lyönyt häntä!"
Tuo kelpo mies erehtyi kuitenkin. Ulkomuodoltaan oli Ursula tyyni,
mutta sisässä kuohui yhä. Ja ennenpitkää antoi eräs kauhea tapahtuma
uutta yllykettä sille vihalle, jonka hän kohdisti armeijaa ja kaikkea
sen yhteydessä olevaa vastaan.
Vuoden 1870 sota syttyi. Vanha neiti luki sen sanomalehdistä. Hän
kalpeni, aikoi nousta seisaalleen, mutta jalat vapisivat ja se suuri
villalankakerä, jota hän kuteessaan käytti, vieri hänen polviltaan
uunin eteen.
"Nyt alkavat nuo hullutukset uudelleen!" huudahti hän. "Eivätkö ihmiset
ole vieläkään väsyneet murhaamaan toisiaan? Kamalat aavistukset
liikkuvat mielessäni — näen hirveitä onnettomuuksia — verivirtoja. Ja
kyynelvirtoja! Oi Jumala!"
Hän alkoi nyyhkyttää, mutta kuivasi kohta kyyneleensä ja poistui
huoneeseensa, johon hän sulkeutui rukoilemaan.
Herra ja rouva Bernard olivat hyvin suruissaan; he eivät ottaneet
vastaan mitään sanomalehteä ja käskivät palvelusväen olemaan vaiti.
Vanha neiti ei kuullut sanaakaan ensi onnettomuuksista. Mutta isänmaan
onnettomuuksia surevan lankomiehen kasvot puhuivat selvää kieltä. Täti
joka oli kauhean levoton, ja joka alati päätti tehdä kysymyksiä, joita
ei uskaltanut, otti viimein kuulusteltavakseen 14 vuotiaan Alinen ja
kysyi kiihkeästi:
"Sano, lapseni, miten on asianlaita? Elä salaa minulta mitään: Me
olemme voitetut?"
"Ah, täti, keisari on vangittu, armeija saarrettu — kaikki on mennyttä,
ja väitetään, että Pariisia aletaan piirittää."
"Piirittää!" huudahti Ursula. "Sotamiehiä kaikkialla, ulkona ja sisällä
— ehkäpä majoituksia — ja tykinjyrinää öin, päivin! Ja sitäkö pitäisi
minun sietää! En koskaan!"
Herra Bernard joka kuuli kälynsä huudahdukset, syöksähti huoneeseen.
"Saksalaiset ovat raakalaisia!" valitti vanha neiti. "Ne ovat
venäläisten liittolaisia ja veljiä, niiden, jotka murhasivat
Ludvig-raukkani. Lähtekäämme tiehemme; Minä en tahdo enään olla täällä.
Pankaamme matkatamineet kuntoon ja paetkaamme — yhdentekevää mihin
maahan, kunhan meidän vain ei tarvitse kuulla aseenkalsketta, uhrien
valituksia ja murhaajien ulvontaa!"
Mutta hän kohtasi odottamattoman kovaa vastarintaa. Herra Bernard
kieltäytyi lähtemästä. Hän selitti aikovansa täyttää velvollisuutensa.
"Millä tavoin?"
"Taistelemalla kunkin kunniallisen ranskalaisen tavoin."
"Te! Teidän ikäisenne mies? Ja missä?"
"Kansalliskaartin riveissä."
"Ja miten on käyvä meidän, teidän vaimonne, tyttärenne ja minun?"
"Vetäytykää turvaan. Se on tuottava minulle suurta helpotusta."
Nyt tapahtui sydäntäsärkevä kohtaus: rouva Bernard vakuutti, ettei hän
aikonut hyljätä miestään. Hän aikoi jakaa hänen kohtalonsa, kärsiä
hänen kanssaan ja, jos vaadittiin, kuolla hänen rinnallaan samana
uskollisena puolisona, jona oli elänytkin.
"Sinä hylkäät siis minut?" sanoi Ursula katkerana.
"Voisinko epäröidä, valitessani sinun ja mieheni välillä? Matkusta,
jätä meidät kovan kohtalomme käsiin. Ota myötäsi Aline ja
kamarineitsyt. Te jäätte silloin ainakin eloon."
Kelpo rouva ei voinut enään jatkaa, hänen omat sanansa liikuttivat
häntä ja hän suli kyyneleihin.
"Hyvä!" sanoi Ursula juhlallisesti. "Olen jakava teidän kohtalonne."
"Oi, miten paljon sinä meistä pidät!" huudahti rouva Bernard.
"Kultainen sydän!" myönsi herra Bernard syvästi liikutettuna.
He heittäytyivät toistensa syliin.
Mutta vaikka täti suostuikin jäämään Pariisiin, ei hän kuitenkaan
halunnut nähdä piiritystä. Hän peitätti seuraavana päivänä ovet ja
ikkunat pehmeillä patjoilla, päästäkseen kuulemasta sotameteliä ja
eli ikäänkuin säkkiin suljettuna. Hän ei kuullut taistelun pauhua
eikä kansanmeteliä, hän ei nähnyt sydäntäviiltävää ja suurenmoista
näkyä: Parisia suruissaan, nälissään ja verta vuotavana. Kysymättä ja
valittamatta uhrasi hän sen, minkä muutkin, mutta hänen silmissään
kuvastui kauhu, hänen aavistaessaan Ranskan kansan kuolintaistelua. Kun
hän Pariisin antaumispäivänä huomasi ympäröivien henkilöiden kasvot
tavallista alakuloisemmiksi ja surullisemmiksi, sanoi hän:
"Kaikki on nyt menetetty, eikö totta?"
Kun hänen läheisensä vastauksen asemasta taivuttivat päänsä alaspäin,
polvistui hän Ludvigin valokuvan eteen, rukoillen Ranskan puolesta.
Piirityksen lakattua meni hän asemalle vaunuissa, joiden uutimet olivat
alas lasketut, ja matkusti yöjunalla Arachoniin, jossa hän oleskeli
aina kommunihallituksen kukistumiseen asti.
Kohtalo näytti niinmuodoin yhä ampuvan nuoliaan tähän sairaaseen
sydänraukkaan; yhä tuotti se uusia kärsimyksiä ja repi säälittä auki
haavat, jotka onnettomuus kerran oli häneen lyönyt.
Miten olisi Ursula-täti voinut unohtaa? Miten olisi hänen vihansa
voinut sammua? Toisten surut kartuttivat yhä hänen omia surujaan.
Kaiken kärsimänsä tuskan oli hänellä oikeus lukea armeijan syyksi.
Ainoastaan tämän murhajoukon vuoksi oli hän vavissut, itkenyt ja
kaivannut. Eikä hänen vihansa sitä kohtaan ollut sittenkään suurempi,
kuin se paha, jonka se oli hänelle tuottanut.
6.
Jyrkästi evättyään sen pyynnön, jonka herra Bernard oli tehnyt kapteeni
Rogerin puolesta, istui Ursula-täti ajatuksissaan, ja koko hänen
surullinen menneisyytensä palasi jälleen hänen mieleensä. Hellyydestä
kummitytärtään kohtaan tutki hän itseään, olivatko hänen kärsimyksensä
olleet niin kovat, että hän saattaisi pysyä lujana päätöksessään,
vaikkapa se loihtisi esiin Alinen kyyneleet.
Tämä itsetutkinto vahvisti häntä. Niin, hänellä oli täysi oikeus
pysyä vastarinnassaan viimeiseen asti. Hänen ja armeijan välillä
oli ollut kaksikymmenvuotinen taistelu, joka alituisesti oli
haavoittanut hänen sydäntään. Ja tämä armeija, joka oli riistänyt
häneltä sulhasen, tahtoi nyt riistää myös kummityttären, Alinen,
hänen jumaloidun lapsensa, antaakseen hänet eräälle kapteenille, joka
kulettaisi häntä linnoituksesta linnoitukseen, kunnes hän jättäisi
Alinen yksin maailmaan leskeksi, ilman nojaa, ilman toivoa, kaipauksen
muserrettavaksi.
Hän tiesi kokemuksesta, miten tuskallinen oli niiden naisten elämä,
joiden rakastettu on taistelutantereella. Ja sitä hän ei suonut
Alinelle. Pitikö tämän kärsiä, niinkuin hän itse oli kärsinyt? Ei
milloinkaan! Aline, lapsi, ei tuntenut asioita, hänen itsepäisyytensä
johtui tietämättömyydestä. Mutta kunhan hän saisi tietää siitä,
mikä häntä vartosi, niistä suruista, joita tämä liitto hänelle
tuottaisi, tulisi hän järkiinsä. Hän oli kiintynyt kauniin, nuoren
miehen uljaaseen asentoon, kullallakirjaillun sotatakin loistoon.
Sotatakki! Miten lapsellista! Mutta kyllä hän kohta käsittäisi näiden
viettelykeinojen tyhjyyden. Ja hänet oli saatava naimisiin jonkun
paksun notaation kanssa, joka oli rehellinen, tyyni, hiljainen ja
erillään kaikista sotakomennoista.
Täti alkoi heti sotajuonensa. Ensin aikoi hän kehoittaa; vasta
senjälkeen oli ryhdyttävä ankaruuteen. Hän tasoitti otsakurtut, loihti
huulilleen hymyn ja meni syömään päivällistä tavalliseen aikaan,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Ruokasalissa odottivat isä, äiti ja tytär, suruissaan ja alakuloisina.
He näkivät kummastuneina tädin aivan tyyneesti istuutuvan tavalliselle
paikalleen. He kuulivat hänen puhuvan vapaasti, vieläpä iloisestikin,
eivätkä olleet uskoa korviaan. Hän ei näyttänyt enään ensinkään
muistavan sitä kohtausta, jonka muisto painoi raskaana heitä itseään.
He hengähtivät vapaammin ja katsahtivat ihastuneina toisiinsa.
Itsekseen ajattelivat he:
"Täti on muuttanut mielensä. Koko asian voi ehkä vielä järjestää."
Mutta he eivät uskaltaneet virkkaa mitään. He pelkäsivät
vaistomaisesti, että yksi sopimaton sana voisi turmella kaiken.
Puolisen jälkeen tarttui täti kummityttärensä käteen ja sanoi hyvin
ystävällisesti:
"Tulethan kanssani pienelle kävelylle puutarhaan!"
Alinea puistatti; hän tunsi, ettei asia vielä ollut päättynyt, vaan
että se päinvastoin alkoi uudelleen. Ilta oli leuto, ja hämärähetken
tuomassa viileydessä tuoksuivat rabattien kukat miltei huumaavasti.
Tyyni hiljaisuus oli kaikkialla, ja jostakin kaukaa kuului kirkonkellon
ääni harvakseen ja surumielisesti. Nuoren tytön hermot, jotka olivat
olleet jännityksessään monta tuntia, heltisivät äkkiä, hän ei voinut
pidättää kyyneliään, vaan vaipui penkille peittäen kasvot käsiinsä.
"No, no, lapseni!" sanoi Ursula täti paljon säikähtäneempänä, kuin itse
olisi halunnut.
"Oi, täti, jospa tietäisit, miten mieleni on paha!"
Sattuma oli tuonut heidät samaan paikkaan, jossa Aline pienenä lapsena
oli tullut tädin tielle, tarttunut pienine lapsenkäsineen hänen
hameeseensa ja riistänyt hänet irti mielenmustuudesta ja ihmisvihasta.
Sinäkin päivänä oli Aline itkenyt, kun hänet niin tylysti työnnettiin
takaisin. Ja vanhan naisen sydän oli heti sulanut näiden kyynelten
vaikutuksesta. Ursula oli yhä kuulevinaan Alinen huutavan: "Täti teki
minulle pahaa!" Ja nyt taas tuotti hän tytölle surua. Oliko hänen
kohtalonsa niinmuodoin kiusata sitä olentoa, jota hän enin rakasti
maailmassa? Hän tarttui Alinen käteen ja sanoi:
"No, niin, pieni rakas ystäväni, tyynnyhän! Sinä et ole kokenut
elämää. Kun toimin tahtoasi vastaan, niin katson siinä vain sinun omaa
parastasi. Sinä tiedät, miten paljon sinusta pidän. Pyydä minulta mitä
tahdot, olen valmis täyttämään toivomuksesi!"
Nuori tyttö pudisti vaaleakiharaista päätään ja sanoi:
"Oi, minulla on vain yksi toivomus: saada mennä naimisiin rakastettuni
kanssa."
"Vakuutan sinulle, että se merkitsisi suoraa onnettomuuden syliin
heittäytymistä!"
Aline loi tätiin kauniit silmänsä ja sanoi tunteellisen vakuuttavasti:
"Ei, täti, sitä en usko."
Täti ajatteli suruissaan: "Miten hän on itsepäinen! Aivan kuin minä
hänen ikäisenään! Minun isäni sanoi samaa minulle, kuin minä äsken
hänelle, mutta en minäkään häntä uskonut. Miten kauheasti olenkaan
sentakia saanut kärsiä!"
"No, katsos nyt", jatkoi vanha neiti, "et ole nähnyt tuota nuorta
miestä, kuin jonkun kerran. Tunnet jotakin haaveellista kiintymystä —
mutta sinähän et tunne häntä. Ei mikään sido sinua häneen. Opetamme
sinut tuntemaan muitakin. Tiedätkö, mitä aijon esittää isällesi?
Hauskaa huvimatkaa! Matkustamme Sveitsiin. Tulet näkemään uusia maita.
Sieltä olet palaava uusin ajatuksin — mitä arvelet siitä?"
Puoli vuotta sitten olisi tämä matkauutinen saanut Alinen hyppimään
ilosta. Hänen sydämensä oli silloin tyhjä ja ajatukset vapaat. Mutta
nyt kuuli hän kummitätinsä ehdotusta kylmänä.
"Kiitän sinua, täti", sanoi hän. "Huomaan että edelleenkin pidät
minusta, vaikka tuotan sinulle mieliharmia. Mutta jos haluat täyttää
toivomukseni, niin salli minun viipyä täällä. Täällä saan edes itkeä
rauhassa, eikä kukaan vieras näe punaisia silmiäni."
Hän puhkesi taas itkuun, ja kyyneleet vuosivat läikkyvinä puroina
pitkin kalpeita poskia. Täti sulki hänet syliinsä, hyväili häntä,
kutsui häntä mitä hellimmillä nimillä ja pyysi häntä luopumaan
rakkaudestaan.
"Tee se minun tähteni, pikku rakkaani. Elä katkeroita minun viimeisiä
elonpäiviäni, syöksemällä minut epätoivoon, jos menet naimisiin, tai
itse suremalla, jollet mene naimisiin hänen kanssaan. Ole järkevä ja
taipuvainen! Elä viitsi ajatella naimiskauppaa tuon sotamiehen kanssa!
Lisään perintöäsi 200,000:lla frangilla. Lapseni, ajattele minun
kohtaloani. Ota oppia minun surullisesta kokemuksestani."
Herättäessään eloon näitä katkeria muistoja, huudahti vanha nainen
äkkiä:
"Oi, Ludvig-parkani! Jumala tiesi, ettei hänellä ollut taipumuksia
sotamiehen ammattiin, ja ettei hän mielellään lähtenyt sotaan! Ja
kuitenkin — oi Jumalani! Nyt olen itkenyt häntä kaksikymmentä kaksi
vuotta!"
"Siitä huomaat itsekin, täti", sanoi Aline hellästi, "että kun kerran
todella rakastaa, ei enään voi rakastaa ketään toista."
Täti nousi nopeasti paikaltaan, eikä sanonut enään sanaakaan. Hän oli
huomannut mahdottomaksi saada aikaan mitään. Hän meni huoneeseensa
pahoillaan, kiusaantuneena ja vakaasti päättäen olla myöntymättä.
"Tyttö on hyvin itsepäinen", sanoi hän langolleen. "Mutta toivon
kuitenkin, että hän palaa järkiinsä. Yö tuo tullessaan hyviä neuvoja.
Hyvästi!"
Ja koiransa seuraamana vetäytyi hän huoneeseensa.
Samaan aikaan joi kapteeni Roger teetä rykmentin huoneustossa,
toverinsa kapteeni Prévillen seurassa. Hän kuunteli hajamielisenä
ystäväänsä, joka piti teknillisillä lauseparsilla höystettyä esitelmää
ranskalaisten kartessigranaattien etevämmyydestä preussilaisten
rinnalla.
"Näetkös", sanoi Préville, "metalli, josta me valamme kuulamme on
pehmeämpää ja hauraampaa ja sentakia hajoaa se helpommin sirpaleihin —
— —"
"Anteeksi, ystäväni, mitä nyt taas sanoitkaan?"
"Sanoin, että — — — poika parka, miten sinua säälin! Olet niin
alakuloisen näköinen ja tuijotat eteesi. Sinun rakkaustarinasi ei taida
oikein menestyä?"
"Ei, siinäpä se", huokasi Roger. "Vanhemmat ovat minun puolellani,
mutta talossa on muuan kirottu täti, jonka oikkujen mukaan koko
talo on tanssinut jo parikymmentä vuotta. Hänellä on kamalan kiero
silmä sotilaita vastaan yleensä ja tykkiväkeä vastaan erittäinkin,
arvelen. Sanalla sanoen, hän ei halua kuulla minusta puhuttavankaan
ja on uhannut sisarentyttärelleen, ei ainoastaan tekevänsä hänet
perinnöttömäksi, mikä ei minua liikuta, vaan myös kirota hänet, mikä
ei ole ensinkään hauskaa. Voitko käsittää, miten voisi mennä naimisiin
sellaisilla ehdoilla?"
"Perinnöttöminä ja kirottuina! Aivan kuin murhenäytelmissä!" huudahti
Préville iloisesti. "Piruko sitä vanhaa naista vaivaa? Tahdotko, että
minä menen puhumaan hänen kanssaan?"
"Ei, ystäväni, et tiedä, mihin leikkiin silloin antautuisit! No niin,
näet, ettei asemani ole juuri erittäin hauska — sinun täytyy asettua
minun kannalleni."
"Otaksun, että aijot pitää puoliasi, Roger", jatkoi Prévlle. "Eikö
linnoitus rupea antautumaan? Entäs sitte? Mehän osaamme piirittää. Ja
sinun on voitettava rykmenttimme kunnian ja oman onnesi takia!"
"Minä olen voittava! Mutta hitto minut vieköön, jos tiedän, millä
tavoin!"
7.
Yhtäkaikki ymmärtää tykkiväki, niinkuin Préville oli sanonut, juuri
piiritystä, ja Roger tunsi jo salateitä, jotka ulottuivat aina
vihollisen varuslinjaan asti. Pieni puutarhan sola juuri antoi parhaan
tilaisuuden Alinen tapaamiseen. Ja nuoren tytön oli tapa nykyjään
entistä enemmän istuutua kiinalaiseen huvihuoneeseen työskentelemään ja
ajattelemaan.
Vastuksista viisastunut Roger ei enään koskaan ratsastanut
puutarhanmuurin ohi, eikä kaunis orhi enään koskaan iloisesti
hirnahtanut, päämaaliin jouduttaessa. Rakastunut nuori mies tuli
sinne jalkaisin, vakoilevin katsein, ollen siksi varovainen, että
pukeutui siviilipukuun. On tunnustettava, että sekin puku sopi hänelle
erinomaisesti, ja ettei hän siinä vaihdossa mitään menettänyt.
Hän oli keksinyt sopivan syvennyksen muurissa huvihuoneen ikkunan
alla, noin metrin korkeudella maasta. Hän nousi siihen molemmin
jaloin ja ylettyi silloin Alinen käteen. Siinä voivat he keskustella
täydessä rauhassa, uskoa toisilleen huolensa ja toiveensa. Heidän ainoa
silmälläpitäjänsä oli Ursula-tädin sylikoira, mutta heitä suojeli
täydellisesti heidän rakkautensa puhtaus.
Sola oli aina tyhjä, eikä kukaan koskaan häirinnyt heidän
keskusteluaan. Mutta neljäntenä päivänä, Rogerin parhaillaan seistessä
syvennyksessä, kuului askeleita puutarhasta.
"Voi, herra Jumala!" kuiskasi Aline, "joku tulee! Teidät nähdään!"
"Ei!" vastasi Roger.
Hän kohottautui käsiensä varassa ikkunaan. Nuori tyttö vetäytyi
taaksepäin ja huudahti heikosti: kapteeni oli hypähtänyt huvihuoneeseen
ja seisoi hänen edessään.
Hetken hämillään olo.
"Nyt ette tehneet oikein", sanoi Aline punastuen.
"En tehnyt sitä teitä säikähdyttääkseni", vastasi kapteeni rukoilevasti.
Tyttö uhkasi häntä hymyillen sormellaan, viittasi hänet istumaan ja
sanoi:
"No, niin, koska te nyt kerran olette täällä — — —."
He istuutuivat keskusteluaan jatkamaan.
Puheltuaan viimeksi sisarensatyttären kanssa, oli Ursula-täti
valmistautunut kohtaamaan hiljaista taistelua, itkettyneitä silmiä ja
alituista pahaa tuulta. Mutta ihmeekseen näki hän nuoren tytön pysyvän
aivan tyynenä. Aivan samallainen, kuin ennen erimielisyyttä, oli Aline
sen jälkeenkin. Hän ei tosin enään laulanut aamusin huoneessaan, häntä
eivät kohdanneet enään mitkään äkilliset ilonpurkauskohtaukset, eikä
hän tanssinut yksintanssia keskellä puutarhaa, kuin varsa keväällä.
Mutta hän ei ollut ensinkään alakuloinen. Hän oli päinvastoin valppaan
ja tyytyväisen näköinen, ja se antoi Ursula tädille miettimistä. Hän
epäili petosta, ja sanoi itsekseen: "Tässä piilee joku salaisuus.
Aline ei ensinkään näytä tytöltä, joka olisi eroitettu rakastetustaan.
Kohtaako hän salaisesti tuota miekanhelisyttäjää? Ei! Hän ei ole ollut
ulkona koko viikolla. Onko hän kirjevaihdossa hänen kanssaan?"
Hän piti vaaria kirjeenkantajasta, ja otti itse vastaan kaikki kirjeet.
Hän ei tavannut mitään epäiltävää, ei mitään, joka olisi haiskahtanut
kasarmille. Ehkäpä rakastaja viskaa kirjeitä muurin yli? ajatteli hän.
Muka pensaiden puhdistamista varten asetti hän puutarhurin vahtiin. Hän
sanoi tälle:
"Lähistön vihanneskauppiaat viskaavat puutarhaan kaikellaista juurta ja
roskaa. Kun näette niiden viskaavan, niin tuokaa se minulle, vaikka se
olisi mitä."
Tämä vakoilu ei hyödyttänyt mitään. Se sola, johon Roger kohdisti
pääpiirityksensä, vältti Ursula-tädin silmän. Hän oli tuntikausia
vakoilemassa jonkun pensaan takaa. Mutta kapteenia, joka hiipi aivan
lähellä muuria, ei näkynyt, ja molempien nuorten salaisuus pysyi yhä
salaisuutena.
Mutta kun Aline palasi kiinalaisesta huvihuoneesta, jossa hän ei
koskaan viipynyt neljännestuntia kauvemmin, koska hän tiesi itseään
vakoiltavan, hyräili hän aina jotakin laulua. Hänen silmänsä säihkyivät
kirkkaina, hänen poskensa punoittivat. Koko loppupäivän oli hän
ikäänkuin jonkunlaisessa onnentilassa. Täti huomasi sen. Ja nyt alkoi
hän tietysti kääntää huomionsa kiinalaiseen huvimajaan.
Eräänä iltapäivänä, jolloin Aline meni tavalliseen pakopaikkaansa,
hiipi täti varpaillaan perästä. Portaiden luo päästyään pysähtyi hän
kuuntelemaan. Hän kuuli hiljaista ääntä suletun oven läpi. Kenen
kanssa oli Aline sinne sulkeutunut? Isänsä? Ei, herra Bernard oli
päivällisen jälkeen lähtenyt tehtaalleen. Rouva Bernard taas oli jäänyt
ruokasaliin. Olisikohan se — —?
Vanha nainen ei tuumaillut enään hetkeäkään; hänen verensä kuohahti.
Kolmella hyppäyksellä juoksi hän ylös portaita, avasi oven ja katseli
ällistyneenä tätä ihmeellistä näkyä: kapteeni Roger istui eräällä
sohvalla, polvillaan Ursula-tädin syvään uneen vaipunut mopsi, ja
puheli Alinen kanssa, joka ompeli.
Kaikki kävi nopeasti kuin unessa. Kun Aline näki kummitätinsä, nousi
hän istualta ja huusi kauhuissaan; Roger syöksähti pystyyn, huolimatta
mopsista, joka vieri lattialle ja haukahti surkeasti. He hävisivät
kuin satujen henget; Aline oven, kapteeni Roger ikkunan kautta. Ja
täti huomasi olevansa yksin huvihuoneessa, ainoana seurakumppaninaan
mopsi, joka katseli häntä ihmettelevin silmin. Raivostunut vanha neiti
syöksähti mopsin kimppuun, joka niin häpeällisesti oli pettänyt hänen
luottamuksensa, pieksi sitä päivänvarjollaan ja huusi:
"Sinä kelvoton, tyhmyri, tolvana, joka lepäilet ja kääntelehdit tuon
murtovarkaan sylissä, etkä hauku, pure ja pane koko taloa liikkeeseen!"
Hän viskasi mopsin jälkeen särkyneen päivänvalonsa varren, riensi
nopein askelin halki puutarhan ja sanoi uhkaavin katsein:
"Vai niin, minua käytetään pilan esineenä! Hyvä! Katsokaamme vain!"
Hän meni vajaan, jossa puutarhuri piti työkalujaan, otti sieltä laudan,
nauloja ja vasaran, ja hetken kuluttua kuuli Aline hänen naulaavan
umpeen huvihuoneen ikkunaa. Nuori tyttö säikähti. Hänestä tuntui, kuin
täti nyt ainiaaksi sulkisi hänet sisään, niin ettei hän enään koskaan
saisi nähdä rakastettuaan. Hänen sydämensä jähmettyi. Hän kauhistui
huomatessaan olevansa yksin, riensi saliin ja heittäytyi äitinsä syliin.
Herra Bernard oli kunnon mies. Sitä oli Ursula täti saanut kokea
kahdenkymmenen vuoden aikana. Mutta hän vihasi vainoja, ja pelkkä
ajatuskin, ettei hänen tyttärensä ollut onnellinen, muutti hänet
kokonaan. Hän oli tyytynyt kaikkeen aina siitä päivästä lähtien,
jolloin hän oli tullut taloon käsi kädessä morsiamineen. Kaikkeen:
urhoollisen Ludvigin marttyriuteen, tädin synkkään luonteeseen, hänen
mielenvika-kohtauksiinsa, jotka olivat järkyttäneet perheen onnea.
Mutta hän ei aikonut kärsiä, että hänen tyttärensä silmät olivat
itkusta punaiset ja ilme alakuloinen. Hän oli hankkinut Alinen, rouva
Bernardin suosiollisella avustuksella, mailmaan vain nähdäkseen hänen
hymyävän ja laulavan.
Hän, joka oli kahdeksan päivää hiiviskellyt kälynsä ympärillä
tunnustaakseen tälle, että hänen tyttärensä rakasti sotilasta, ei
hetkeäkään epäillyt nousta Ursulan vihaa vastaan, saattaakseen Alinen
jälleen iloiseksi.
Hän vei kälynsä syrjään suuren kastanjapuun suojaan ja kävi suoraan
asiaan:
"Täti, me olemme olleet koko viikon mitä ikävimmässä asemassa. Ettekö
arvele olevan syytä tehdä loppua kaikesta tästä."
Hän vaikeni. Vanha neiti, joka alussa oli kuunnellut häntä, silmät
maahan painettuina, oli äskettäin katsahtanut häneen uhkaavasti. Hänen
huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän aikonut jotakin sanoa mutta
hän hillitsi itsensä, ja suuttumuksensa salaten oli hän päättänyt
vastalauseitta kuulla kaiken, mitä hänen lankonsa rohkenisi sanoa.
Bernard oli kalpea ja hämillään, mutta jatkoi rohkeasti: