language: Finnish
URSULA TÄDIN ONNETTOMUUS
Novelli
Kirj.
GEORGES OHNET
Ranskankielestä suomentanut
E. S. [Eino Cederberg]
Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911,
Georges Ohnet.
Georges Ohnet syntyi Pariisissa 3 päivänä huhtikuuta 1848. Opiskeltuaan
yliopistossa jonkun vuoden lakitiedettä, ryhtyi hän v. 1870 parin
lehden poliittisen osaston toimittajaksi. Kirjallisen tuotantonsa
alkoi hän julkaisemalla ja esityttämällä pari murhenäytelmää,
"Regina Scarpin" v. 1875 ja "Marthen" v. 1877. Nämä eivät kuitenkaan
saavuttaneet suosiota niiden omituisen, salaperäisen käsittelytavan
takia. Mutta sitä suurempaa huomiota herätti se romaanisarja "Batailles
de la Vie" ("Elämän taisteluja"), jota hän nyt ryhtyi julkaisemaan.
Huomattavimpia ovat "Serge Panin" v. 1881, joka käsittelee venäläistä
aihetta, "Le maitre de forges" (Tehtailija) v. 1882, joka ajaa
kansanvaltaisuuden asiaa, "Lise Fleuron" v. 1884, "Nimrod et Cié" ja
"Comtèsse Sarah" 1883, joka käsittelee ranskalaisen ylimystön elämää.
Kuuluisimmat ovat kuitenkin leikillinen "Le docteur Romeon" ("Tohtori
Romeon") 1889, "La grande madneire" 1885, ("Suuri kalkkikaivos")
järisyttävine kuvauksineen työväestön elämästä, ja "Noir et rose"
("Mustaa ja punaista") 1887, joka kokoelma käsittää myös novellin
"Ursula tädin onnettomuus". — Näiden kuvausten luonteiden käsittely oli
äärimäistä, karrikeerattua ja usein luonnotonta. Mutta kun toiminta
aina oli jännittävä, ahmi yleisö hänen teoksiaan mielenkiinnolla,
vaikkei Ohnet'in kirjallista kykyä kovin korkeaksi arvattukaan. Teokset
levisivät laajalle ehtien korkeita painoslukuja. — Paremmin kuin
hänen ensimäiset draamalliset yrityksensä, onnistuivat ne draamat,
joita hän muodosti mukailemalla omia proosateoksiaan. Yleisö, joka
oli jo romaaneissa tutustunut kuvattaviin henkilöihin, katseli niitä
innostuksella, kun tapasi ne näyttämöllä. — Ohnet sai aikanaan kestää
ankaria hyökkäyksiä, kun uskalsi arvostella äärimäistä realismia, sen
mahtavimmillaan ollessa 1870 luvulla, mutta nauttii nykyjään ansaittua
lepoa ja suosiota.
Ursula tädin onnettomuus.
1.
Tätinsä hymyilevässä puutarhassa, Saint-Mandé'ssa, sipsutti Aline
Bernard pieni kori käsivarrella, suuri ruskea olkihattu takaraivolla
ja leikkeli ruusuja puutarhasaksilla. Hän tarkkasi asuinrakennuksesta
tulevia ääniä, riipi paljaiksi rabatteja vapisevin käsin ja katkaisi
ajatuksissaan yhtä monta nuppua kuin puhjennutta ruusua.
Hehkuva kesäaurinko kohdisti säteensä puutarhaan, saattoi kellertävät
viinirypäleet kypsymään ja persikoiden sinertävän kuoren halkeamaan.
Kuuma ilma värisi, pääskyset lentelivät korkealla ilmassa ajaen
toisiaan viuhuavin siivin. Nuori tyttö oli kuumuuden raukasema, kaula
oli hien kostuttama, katse kirkkaan auringonpaisteen häikäisemä ja hän
puri valkeilla hampaillaan päivänruusun veripunaista terälehteä.
Sydän ahdistuksissaan ja levottomin ajatuksin kuunteli hän eloa
uhkuvassa, vaan hiljaisessa puutarhassa. Mutta kartano oli ikäänkuin
uinahtanut laskettujen uutimiensa taakse, eikä hiljaisinkaan kuiske tai
pieninkään liike ilmaissut, mitä sen asukkaat puuhasivat tänä kauniina
iltapäivänä.
"Miten kauvan tätä kestääkään!" mutisi nuori tyttö. "Tarvitaanko nyt
niin paljon sanoja? Isä aikonee kai pitää puheita — minun olisi itseni
pitänyt puhua tädin kanssa."
Hän huokasi, mutta se ei keventänyt hänen ahdistettua sydäntään.
Ja äkkiä hän oli näkevittään sen pienen huoneen, jossa herra
Bernard vakavan liikutuksissaan — äidin ollessa kumartuneena
työnsä yllä — kunnioittavasti kuvasi Ursula tädille tyttärensä
tulevaisuudensuunnitelmia. Hän kuuli isänsä sanovan juhlallisin äänin,
jonka hän niin hyvin tunsi:
"Avioliitto on vaarallista arpajaispeliä. Vain joka sadas arpa voittaa."
Ursula täti nyökäytti hyväksyvästi päätään ja rouva Bernard kiitti
taivasta kaikesta siitä aviollisesta onnesta, jota hän oli saanut
nauttia.
Lopulta, määrättömien puheharjoitusten jälkeen pääsi Alinen isä siihen
aiheeseen, joka oli saanut aikaan tämän perheneuvottelun; hänen
tyttärensä kättä oli äsken pyydetty. Siinä oli se vaikea pääpykälä,
johon tuon kauniin tytön koko huomio oli suunnattu. Voi Jumala, kuinka
tämä oli päättyvä? Mitä oli Ursula täti sanova?
Hänen pieni sydämensä löi yhä kiivaammin, ja viileä, varjoisa huone,
jossa hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin, vaihtui pian uuteen kuvaan:
nuori, komea mies sinisin silmin ja vaalein viiksin, kauniisti
kantaen tykkiväen mustaa pukua, rinnassa punaseen nauhaan kiinnitetty
kunnialegioonan risti ja kapteeninarvon merkkinä kolme kultapäärmettä
käsivarressa.
Nimi "Roger" liukui tytön huulien yli. Senjälkeen oli hän näkevillään
Vincennes-tien, jonka varrelle hän oli uteliaisuudesta pysähtynyt
nähdäkseen sotilaita eräänä kauniina aamuna, jolloin hän oli lähtenyt
ostamaan kukkia äitinsä nimipäiväksi. Hänen seistessään huumaantuneena
nopeasti ohivierivien tykkien ryskeen ja auringon paisteessa
salamoivien säilien takia, ratsasti kauniin ja sotaisan näköinen
kapteeni hänen ohitseen punasella orhillaan. Aline tunsi hänet, sillä
hän oli edellisenä iltana tanssinut hänen kanssaan monta kertaa eräässä
hyväntekeväisyysjuhlassa. Mutta ikäänkuin patsaaksi jähmettyneenä ei
hän tullut edes päännyökäyksellä vastanneeksi siihen kohteliaaseen
kumarrukseen, jolla nuori kapteeni häntä hymyillen tervehti.
Tykkiväki oli mennyt ohi pauhinalla ja ryskeellä, vieden mukanaan
raskaat mustat tykkinsä ja kuormavaununsa; tomupilveen oli kaunis
upseeri kadonnut ja mennessään vienyt nuoren tytön sydämen.
Siitä oli pian puoli vuotta, ja he olivat usein tavanneet toisensa,
mutta vain matkan päässä; he eivät koskaan puhutelleet toisiaan ja
kuitenkin kertoivat he toisilleen tuhansia asioita katseillaan.
Aina siihen päivään saakka, jolloin kapteeni Roger, ratsastaessaan
pitkin kapeata kujaa puutarhan muurin vieritse, "sattumalta" kohosi
jalustimilleen ja heitti katseen siihen pieneen kiinalaiseen
huvimajaan, jossa herra Bernardin oli tapa kuumina kesäpäivinä maata
päivällisuntansa.
Sinä päivänä ei siellä kuitenkaan nukkunut herra Bernard, vaan siellä
istui ompelemassa nuori tyttö puettuna valkeaan puseroon, ja seuranaan
Ursula tädin sylikoira. Mopsi haukkui vimmatusti, nuori tyttö katseli
uutimien takaa ja sävähti ruusunpunaiseksi.
Senjälkeen istui hän vähäväliä kiinalaisessa huvimajassa, saatuaan
herra Bernardin uskomaan, että kadulta tuleva meteli häiritsi tämän
unta. Ja uskollinen mopsi, josta Ursula täti ylpeänä väitti: "hän
on vahtina voittamaton," kuullessaan kauniin orhin kavion kapseen
katukivitystä vastaan, huiskutti ystävällisesti häntäänsä ja katsahti
Alineen loistavin silmin, jotka sanoivat: "Olkaamme nyt iloiset! Tuossa
tulee ystävämme tuoden kädessään minulle sokeripaloja ja huulillaan
sinulle helliä sanoja."
Ja muutaman minuutin ajan seisoi nuori tyttö ikkunassa kuunnellen
kapteenia, kauniin kellertävän oriin mieluisasti pureskellessa
hajuherneen tuoksuavia terttuja.
Mutta miten taitava nuori tyttö luonnostaan onkin peittämään
ajatuksiaan, painoi kuitenkin rakkaus Alineen erikoisen leimansa. Hänen
isänsä täytyi huomata tyttärensä muuttuneen käytöksen. Nähdessään
hänen liikutuksissaan ja kuumeellisesti tähtäävän hiljaisuuteen, ei
vastaavan puhuteltaessa, tanssivan yksinään keskellä salia, ja äkkiä,
laulaessaan Faustin cavatinaa, purskahtaen itkuun, epäili hän tytärtään
ja kuulusteli häntä.
Aline kertoi kaiken yhdessä henkäyksessä kiltille isälleen, joka
jumaloi häntä, kertoi tanssiais- ja maantiekohtauksen, puhelun
kiinalaisen huvimajan ikkunassa ja sekoitti kertomukseensa helliä
huudahduksia ja mairittelevia rukouksia.
Hän oli niin kunnioitettava, niin hellä ja niin hyvä. Rakkaan, kiltin,
pikkuisän piti tehdä tyttärensä onnelliseksi ja antaa hänet sille, jota
hän rakasti!
Hän oli sulkenut herra Bernardin pään molempiin käsiinsä, kietonut
käsivartensa hänen kaulaansa, rukoillut ja avannut koko sydämensä tänä
hellänä hetkenä. Mutta isä näytti vakavalta, ja kutakuinkin pitkän
vaitiolon jälkeen sanoi hän:
"Ymmärtämätön lapsi, oletko kylliksi harkinnut asiaa, valitessasi
sotilaan?"
"Oi, isä, enhän minä häntä valinnut! Eikä hän ollut noissa
tanssiaisissa univormuun puettuna! Ja sitäpaitsi otti hän minut
hyökkäyksellä yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. Jos sinä tietäisit —!
Se oli aivan kuin salaman isku!"
Mutta herra Bernard ei "tiennyt". Hän oli rakastanut vaimoaan tyynesti,
avioliiton jälkeen enemmän kuin sitä ennen, eikä ymmärtänyt mitään
salamaniskuja. Hän katseli hämmästyksissään kahdeksantoistavuotista
tyttöä, joka oli kasvanut mitä porvarillisimmassa ympäristössä, eikä
koskaan ollut käynyt teatterissa tai lukenut romaaneja, ja joka äkkiä
näytti intohimoista ja hehkuvaa mielikuvitusta. Mistä hän oli ne
saanut? Olikohan rouva Bernard säilyttänyt näitä kuohuvia aineita
naisellisen luonteensa salaisessa syvyydessä ja jättänyt ne perinnöksi
tyttärelleen? Sillä mitä häneen itseensä tuli, niin...
Ymmärtäväisenä isänä viskasi hän järkisyiden jääkylmää vettä Alinen
hehkulle.
"Pikku tyttöni teki aivan oikein, kun ei salannut minulta mitään,
mutta hyvin väärin kun toimi niin varomattomasti. Kuinka? Tuota nuorta
miestä, jota et vähintäkään tunne, puhuttelet sinä muurin yli. Ja kun
minä ajattelen, etten tahtonut lähettää sinua mihinkään pensioniin,
jotta voisin hyvin kasvattaa sinut kotona! Kaunis tulos!"
"Oi isä, tiedänhän, että olen tehnyt väärin, mutta en voinut sille
mitään!"
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän liitti rukoillen kätensä
yhteen. Mutta yhdessä suunreunassa hymyili jo toivo.
Herra Bernard oli tottumaton tyttösensä kyyneleihin. Hän syleili häntä,
lohdutti häntä, melkein pyysi häneltä anteeksi, mutta pysyi lujana
isällisessä päätöksessään:
"Ei mitään kohtauksia, ei mitään merkinantoja, täydellinen
syrjäänvetäytyminen, kunnes saat toisia määräyksiä. Lupaatko minulle
sen?"
"Lupaan, isä!"
Jo seuraavana päivänä alkoi herra Bernard salaisesti sotajuonensa,
hankki tietoja kapteenin perheestä, varallisuussuhteista, periaatteista
ja tulevaisuudesta — koska hänen tielleen nyt oli sattunut kapteeni.
Kahdeksan päivän kuluttua vei hän tyttösensä syrjään ja sanoi hyvin
huolestuneen näköisenä:
"Nyt tiedän sen, mitä halusin tietää. Kapteeni Rogerin äiti, rouva
Dartsnoy, erinomaisen kelpo vanha rouva, on vielä elossa; isä oli
virkamies; 30000 frangin tulot, asuu Bonne-Neuvellen varrella,
sotilaana loistava tulevaisuus. On mahdotonta hyljätä hänet! Herra
Jumala, mitä sanoo Ursula täti?"
Aline ei ryhtynyt mihinkään keskusteluihin; hän heittäytyi isänsä
kaulaan ja suuteli häntä niin, ettei kukaan ollut vielä elämässään
ukkoparkaa niin suudellut ja esitti loppumattomia mietelmiä siitä
kaikkivoimaisesta vaikutuksesta, jolla rakkaus valtaa nuoren tytön
sydämen.
Seuraavalla viikolla sai kapteeni Roger tilaisuuden esittäytyä herra
Bernardille. Hän osottautui rakastettavaksi, yksinkertaiseksi ja
vaatimattomaksi miellyttäen Alinen isää, joka kauvan epäiltyään viimein
kysyi, eikö hän sattumalta haluaisi erota rykmentistä.
Kapteeni innostui; hän jumaloi ammattiaan, hän ei tiennyt sen
ihanampaa. Pitäisikö hänen 28 vuotisena jättäytyä hyödyttömäksi? Herra
Bernard ei uskaltanut sitä pyytää. Päätettiin, että koska kerran kaikki
ennusti nuorille onnellista tulevaisuutta, Ursula tädille puhuttaisiin
heidän tunteistaan.
2.
Ja sill'aikaa kun tätä tärkeätä neuvottelua nyt parhaillaan pidettiin,
jatkoi Aline yhä kukkien leikkaamista, vaipuen suloisiin haaveihin,
joiden päähenkilönä oli iloinen kapteeni.
Näytti siltä kuin tytön ajatukset olisivat vastustamattomalla voimalla
vetäneet luokseen niiden esineen, sillä kullalla kirjailtu kaapu
kohosi samassa puutarhamuurin yli; kujalta kuului kavionkapinaa
kivitystä vastaan ja iloinen tuliaishirnunta. Voittaen halunsa juosta,
sitä pikemmin päästäkseen rakastettunsa luo, kulki Aline tavallista,
välinpitämätöntä kävelyä huvimajan luo, astui portaita ylös ja avasi
ikkunan, seinille maalattujen kiinalaisten ystävällisten katseitten
seuraamana. Ikkunan alla odotti kapteeni Roger paljain päin.
Aline katseli hetken nuoren miehen kauniita, päivänpaahtamia kasvoja,
hänen sinisiä silmiään ja vaaleita viiksiään; sitten huudahti hän
kauhuissaan:
"Pankaa hattu kohta päähänne! Herra Jumala, mitä te ajattelette? Ei ole
koko kujalla varjon näköistäkään. Saatte vielä auringonpiston."
Mutta kapteeni oli tarttunut nuoren tytön valkeaan käteen ja silitteli
sitä kunnioittavan hellästi.
"Saatte viipyä vain hetken," sanoi Aline. "Mutta olen niin iloinen
saadessani tavata teidät. Ette voi käsittää, miten rauhaton olen.
Aamiaisen jälkeen en ole voinut hetkeäkään pysyä paikallani. Isä puhuu
parhaillaan Ursula tädin kanssa. He ja äiti ovat sulkeutuneet tuonne
alakertaan. Herra Jumala, miten heillä riittääkin puhumista? Eihän se
lopu milloinkaan! Kunhan täti ei vain keksisi liian montaa koukkua!"
"Pankoon tiellemme mitä vaikeuksia hyvänsä, me voitamme ne."
"Te puhutte kuin sotilas."
"Minä puhun kuin rakastunut."
"Jos teidän pitäisi odottaa saadaksenne minut?"
"Minä odotan!"
"Kuinka kauvan?"
"Aina!"
Aline pudisti päätään ja sanoi leikillään:
"Te olette ehkä kenraali, ennenkuin pääsemme naimisiin!"
"Rakastaisitteko minua sentakia vähemmän?
"En, mutta tahtoisin mieluummin mennä naimisiin, niinkauvan kuin olette
kapteeni."
He hymyilivät toisilleen ja olivat jo unhottaneet hetken huolet,
varmoina toistensa rakkaudesta ja vahvoina kukoistavassa
nuoruudenvoimassaan.
Aline oli vetänyt pois kätensä. Hän ojentautui kapean ikkunanpielen
yli, aivankuin huumeissaan kukkien tuoksusta ja kaikissa jäsenissään
suloisen raukeuden tunne. Tässä syrjäisessä ja hiljaisessa nurkassa,
joka jäi korkeiden muurien väliin, olivat he kuin erämaassa, saattoivat
kuvitella olevansa kahden koko mailmassa. Ja puhumatta, silmä silmään
kiintyneenä, tunsivat he onnea, kun vain saivat olla toistensa luona.
"Kävin tänään Pariisissa äitiäni tapaamassa, rakas Aline," sanoi
kapteeni, "ja hänen kanssaan sopimassa. Niinpiankuin maaperä on täällä
kyllin muokattu, tulee hän minun laskuuni pyytämään isältänne teidän
kättänne."
"Oi Jumalani!" huudahti Aline, jolle levottomuus taas muistui mieleen.
Hän katsahti huvimajan ovesta rakennukseen päin, joka yhä pysyi
sulettuna ja äänettömänä. "Keskustelu on kestänyt jo yli puolen tuntia.
Mitä siellä tapahtuneekaan. Kahdeksan päivää tarvitsi isä, ennenkuin
uskalsi ryhtyä tuohon kysymykseen, eikö hän uskalla nytkään."
"Onko tuo Ursula täti sitten niin kauhea? kysyi Roger hymyillen.
"Kauhea? Ei! Hän pitää meistä sydämellisen paljon. Mutta te ette voi
oikein käsittää hänen asemaansa —"
Nuori tyttö muuttui perin vakavaksi ja silmät taivaaseen käännettyinä
ja kädet ristissä puhui hän hurskaan hartaasti, ikäänkuin pyhästä
marttyyrista:
"Hän on kärsinyt niin paljon!"
"Mutta mehän kärsimme myös!" huudahti kapteeni. "Ainakin minä kärsin!
Sillä te, neitiseni, tyydytte odottamaan niin tyynesti, että se saa
minut epätoivoon."
Samassa esti muuan ääni nuoren tytön vastauksen. Salin lasiovi avautui,
ja pieni, pyylevä, viisikymmenvuotias kaljupäinen mies, jolla oli
harmahtava poskiparta, näkyi portailla.
"Se on isä!" huudahti Aline. "Nyt on kokous päättynyt! Hyvästi!
Ilmoitan teille tuloksen mahdollisimman pian."
Hän vei sormet huulilleen, viskasi kapteenille lentomuiskun ja ruusun,
jonka Roger tavoitti ilmasta ja kiirehti ulos. Hän kiiti pitkin
puutarhan käytävää ja ohimennessään peloitti mehiläisiä ja perhoja.
"No?" kysyi hän hämmästyneenä, huomatessaan isänsä liikkumatonna
nojaavan kielojen koristamaa rautasuojusta vastaan. "Oletko puhunut
siitä?"
"Olen," vastasi herra Bernard hämillään "olen ilmoittanut tädille
kaikki tuumamme. Hän haluaa puhella kanssasi."
Aline katsahti epäluuloisesti isäänsä, mutta rakkaus ajoi hänet
eteenpäin ja sen enempää kyselemättä syöksyi hän saliin kuin
myrskytuuli.
Ursula täti istui uunin ääressä sylikoira jalkojen juuressa. Hän
oli yksinkertaisesti puettu vanha neiti, pää hiukan kuin hevosen
pää, litteä yläruumis, pitkällisen impenä olon kuivattama, ja pitkät
käsivarret aina liikkuvine käsineen, jotka tekivät taitavasti kaikkia
naiskäsitöitä.
Parhaillaan neuloi hän harmaasta villalangasta puseroita köyhille
lapsille. Kuullessaan sisarentyttären tulevan, nosti hän päänsä
ja katsahti suurilla silmillään, joiden kirkas katse oli mustien
ja paksujen silmäluomien vastapainona miellyttävä. Rouva Bernard,
pieni kulmikas ja hiljainen nainen, joka istui siskoaan vastapäätä
nojatuoliin kyyristyneenä, näytti perin alakuloiselta. Alinea
estääkseen teki hän rukoilevan liikkeen, mutta huomatessaan tämän
päättäväisyyden ja kärsimättömyyden, pudisti hän päätään, huokasi ja
vaikeni. Herra Bernard oli seurannut heti tytärtään, ja seisoi nyt
ovipielessä surkean näköisenä.
Aline silmäili ympärilleen. Hän tunsi, ettei hän ollut tullut sinne
kuulemaan voiton tai tappion sanomaa, vaan mieluumminkin itse
suorittamaan taistelun. Veri kohosi hänen poskiinsa ja vakavin askelin
kulki hän huoneen poikki istuutuen aivan Ursula tädin viereen.
"No, tyttöseni," sanoi vanha neiti terävällä äänenpainolla, "sinun
kuuluu olevan luonamme niin ikävä, että tahdot hylätä meidät? En voi
käsittää, mitä sinulta puuttuu täällä? No niin, kai ne ovat samoja
hullutuksia, kuin kaikilla nuorilla tytöillä. Sinun äitiäsi ne myös
kiusasivat ennenaikaan. Mutta sinähän olet minun mielestäni vielä niin
kovin nuori."
"Täytin viime kuussa kahdeksantoista, täti."
"Tiedän sen. Kahdeksantoista vuotta! Ei sillä ijällä vielä ole mikään
Metusalem," sanoi vanha neiti nauraen.
Kun Aline näki tädin nauravan, ajatteli hän, että asia saattoi päättyä
paremmin, kuin hän oli luullutkaan. Ja rohkaistuna sanoi hän:
"Oi, täti, jospa tietäisit, miten häntä rakastan!"
"Todellako?" sanoi vanha neiti, jolla tuntui olevan yksi parhaimpia
hetkiään. "Ja miten vanha hän on?"
"Pian kaksikymmentäyhdeksän vuotta, täti."
"Vai niini Yksitoista vuotta sua vanhempi."
"Isä on äitiä 12 vuotta vanhempi."
"Missä hän asuu?"
Aline epäröi hetken. Hän arvasi, että hänen vastauksensa oli ratkaiseva
asian. Yhtäkaikki vastasi hän rohkeasti:
"Vincennesissä."
Ursula tädin kasvojen ilme muuttui ankaraksi ja uhkaavaksi.
Näytti ikäänkuin hänen ylleen äkkiä olisi laskeutunut korkeiden
linnoitusmuurien varjo. Hän katsahti sisareensa, joka vapisi,
lankoonsa, joka piiloutui ikkunakomeroon, ja huudahti, kauhean
epäluulon uhrina:
"Mikä hän on viraltaan?"
Aline nosti siniset, rehelliset silmänsä Ursula tätiin ja vastasi,
kasvoissaan sellainen ilme, kuin olisi hän rukoillut armoa
kuolemaantuomitulle:
"Hän on seitsemännentoista tykistörykmentin kapteeni."
Jos salama olisi lyönyt taloon ja sattunut vanhaan neitiin, ei hän
olisi enemmän säikähtänyt, kuin nyt. Hän nousi istumasta, pani pitkät
kätensä ristiin rinnalleen ja huusi, punasena vihasta ja säihkyvin
silmin:
"Upseeri! Siis todellakin upseeri! Ja sinä, sinä Aline, minun
sisarentyttäreni, — minun kummityttöni."
Sanat tukehtuivat hänen kurkkuunsa. Hän astui ulos huoneesta,
pysähtyi kynnykselle kummituksen näköisenä ja änkytti, kasvoiltaan
mustansinertävänä:
"En voinut aavistaa, että onnettomuuteni noin unohdettaisiin! Mutta sen
sanon teille: minun kynnykseni yli ei koskaan pane jalkaansa sellainen
mies, joka kuuluu armeijaan! Mieluummin pakenen itse. Aline pitäköön
kernaasti päätöksensä, onhan hänellä vapautensa. Mutta meillä ei sen
jälkeen enään ole mitään tekemistä toistemme kanssa, ja minä olen
ainakin tehnyt kaikkeni estääkseni, ettei hänen elämänsä turmeltuisi
niinkuin minun!"
Hän pudisti uhkaavasti käsivarttaan, niinkuin onnettomuutta ennustava
Kassandra, ja poistui. Isä, äiti ja tytär katsahtivat toisiinsa. Oli,
ikäänkuin kiinnipaiskattu ovi olisi musertanut kaikki toiveet.
"Johan minä sanoin teille," virkkoi lopulta herra Bernard.
"Onnettomuutensa jälkeen ei Ursula täti saata muuta vastata. Herra
Jumala, miten tästä pulasta päästään? Mitä minä sanon sille nuorelle
miehelle, josta olen kuullut pelkkää hyvää?
"Mutta isä" kysyi Aline harmissaan, aijotko todellakin myöntyä?
"Onko muuta keinoa?"
"Muuta keinoa? Suostut tietysti ennen vaikka niihin! Uhrata minun
onneni haaveellisen oikun, epäoikeutetun vihan takia? Ethän voine
sellaista ajatellakaan? Onko Ursula tädin onnettomuus ehdottomasti
saattava minutkin onnettomuuteen? Täytyykö minulle välttämättä sattua
samaa kuin hänelle? Ei, olen varma siitä — vakuutan sen — voisin vaikka
vannoa sen!"
Pikku Aline innostui, puolustaessaan omaansa ja Rogerin asiaa,
tarmokkaana kuin kapteeni itse.
"Rakas lapseni," huudahti rouva Bernard kauhuissaan, "sinähän tunnet
tädin — minä pyydän sinua, elä vastusta häntä, alistu — —!"
"Mieluummin kuolen!"
Mielenliikutus oli järkyttänyt hermoston tasapainon, hän ei voinut
enään itseään hillitä, vaan purskahti itkuun.
"Aline! Rakkaani!" huusivat herra ja rouva Bernard samalla kertaa.
He ottivat hänet syliinsä, hellittelivät häntä, lohduttivat häntä ja
antoivat mitä hellimpiä vakuutuksia.
Niin, he halusivat tehdä mieluummin vaikka mitä, kuin nähdä hänet
onnettomana. He aikoivat taistella viimeiseen saakka, jotta Aline saisi
miehekseen sen, jonka tahtoi.
Nähdessään vanhempainsa yhdessä hänen kanssaan asettuvan Ursula tätiä
vastaan, hymyili nuori tyttö kesken kyyneleitään.
3.
Ursula täti oli mennyt huoneeseensa. Sulettuaan oven ja turvauduttuaan
kaikkia vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan, seisoi hän ajatuksissaan
keskellä lattiaa.
Koko ympäristö oli sopusoinnussa hänen elämänsä surumielisen
arvokkuuden kanssa: malvanväriset seinäverhot, mustapunaiset
huonekalut, pronssinen kamiinin kannatin, vieläpä kellonheilurikin,
joka kuvasi rukoilevaa enkeliä. Erääseen huoneen nurkkaan oli laadittu
kappelin tapainen, jossa oli samettiverhoinen rukouspalli. Katosta
riippui hopealamppu lyhyissä ketjuissaan. Kaiken tämän jumaloimisen
keskuksena näytti olevan — venäläisten pyhimyskuvien tavoin —
hopeakehyksinen muotokuva.
Se kuvasi nuorta, viiksikästä upseeria, pakollisine hymyineen, jonka
valokuvaaja komentaa esiin, silmät tuijottaen tyhjään ilmaan, ja
puettuna jalkaväen pitkään kaapuun sekä päässä 1854 v:n mallinen
korkea töyhtöhattu. Kuvan alle oli kaiverrettu pieneen metallilevyyn:
"Louis-Silvain-Exupère de Mirieux, kaatunut Sevastopolin piirityksessä.
Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" Kuihtunut kukkavihko oli
kiinnitetty kehykseen.
Ursula täti astui muutaman askeleen muistojen nurkkaan päin. Raskaasti
huoaten vaipui hän polvilleen, suuntasi kuvaan kostean katseen ja
kuiskasi:
"Sotilas sukuun sinun poistuttuasi? Ei, se ei ole tapahtuva!"
Vanhasta neidistä näytti valokuvatun urhon hymy käyvän
ystävällisemmäksi, ja keventynein sydämmin tunsi hän voivansa torjua
kaikki hyökkäykset.
Se mies, jonka kuolemaa Ursula täti itki, oli eläessään ollut
kutakuinkin vapaamielinen herra. Jäätyään 20 vuotiaana isättömäksi
ja äidittömäksi, oli hän alkanut uransa hävittämällä suurimman osan
omaisuuttaan, antamalla kilpa-ajohevosten tavoitella palkintoja, joita
ne eivät koskaan saaneet, ja itse juoksemalla naisten jälessä, jotka
hän sensijaan aina sai käsiinsä. Tällä tavoin oli hän lyhyeen aikaan
ehtinyt kukkaronsa pohjaan ja hänen täytyi turvautua koronkiskureihin.
Hän oli kevytmielinen, vaan hyväsydäminen: hän oli niitä ihmisiä, jotka
ensin tekevät pahaa lähimäisilleen ja senjälkeen katuvat sitä sydämensä
pohjasta, mikä ei kuitenkaan paranna asiaa. Hänellä oli usein kuuma
paikka, holhoojansa, herra Prévôt'in, Ursulan isän, erään entisen
kauppiaan luona joka, ei ymmärtänyt kevytmielisiä syrjähyppyjä ja usein
selitti, että kaunis Ludvig kaikkine rakastettavaisuuksineen vielä
kerran päättäisi uransa huonosti.
Ursula sensijaan, joka oli melkein yhdenikäinen tämän nuoren miehen
kanssa, ei voinut häntä kyllin ihailla ja olisi epäilemättä pantannut
sydämensä voidakseen ylläpitää Ludvigin ylellistä elämää. Hän jumaloi
Ludvigia. He olivat kasvaneet yhdessä ja kaikkein varhaisimmassa
nuoruudessa olivat he leikillään menneet kihloihin. Ursulan täyttäessä
kaksikymmentä vuotta, piti hän yhä kiinni tästä lapsellisesta
lupauksesta, kun taas Ludvig uuden vapautensa huumaamana liiteli
kukasta kukkaan.
Vanhemman tyttären intohimo sai herra Prévôt'in levottomaksi.
Hän koetti puhua Ursulalle järkeä, mutta hänen painavimmatkin
todistuskappaleensa otti tämä vastaan itsepäisesti, kuin espanjalainen
muuli. Viehättävän Ludvigin don-Juan tavat olivat vastustamattomasti
kietoneet pauloihinsa tämän pitkän, laihan ja tummahkon tytön. Mitä
rikollisemmaksi hänet kuvattiin sitä mieltäkiinnittävämpi hän oli
Ursulan mielestä. Onhan miehiä, jotka enemmän valtaavat vikojensa, kuin
toiset hyveillensä kautta.
Ursulan isä sanoi:
"Minä en koskaan anna sinua tuolle lurjukselle. Hän tekisi sinun
elämäsi helvetiksi."
"Minun rakkauteni parantaisi hänet", vastasi Ursula. "Hyvä luonne
keksii aina keinoja."
"Mutta hän on tuhlannut koko omaisuutensa ja hiukan enemmänkin."
"Eikö minulla ole varoja kahdelle?"
"Ei ole rikas silloin enään kun on tekemisissä tuhlarin kanssa."
"Minä teen hänet kelpo ihmiseksi."
"Mistä sen tiedät?"
"Olen varma siitä!"
"Oh, sinä olet hupsu!"
Ursula tyytyi siihen, että häntä pidettiin hulluna, mutta ei luopunut
mielipiteistään. Ja vielä kaksikymmenneljävuotiaana odotti hän yhä
kärsivällisesti sitä hetkeä, joka sallisi hänen ruveta sovelluttamaan
mieheensä moraalisia parannusteoriojaan. Mitä Ludvigiin tulee, kohteli
hän Ursulaa kuin siskoaan ja kun hänen kassansa oli tyhjä, antoi hän
Ursulan tyhjentää säästönsä omaan taskuunsa. Kun hän sitten jonakin
kauniina päivänä oli voittanut pelissä, toi hän Ursulalle kauniita
lahjoja, jotka houkuttelivat kyyneleitä tuon tunteellisen tytön silmiin.
Hänellä ei ollut ensinkään kiire mennä naimisiin Ursulan kanssa, vaikka
hän toisinaan tytön isän rikkauden takia sitä vakavasti ajatteli. Kun
hänen ystäviensä kesken tuli puhe Ursulasta ja hänestä, ja kysyttiin,
milloin hän aikoi viettää häitään, vastasi hän viitaten tytön
laihuuteen: "Ei ole mitään kiirettä. Hän on oleva minun pelastusvyöni."
Ja sitten naurettiin yhdessä. Mutta hänen täytyikin tunnustautua
ennenkuin oli odottanutkaan.
Eräällä iltana oli hän holhoojansa luona niin säikähtäneen näköisenä,
että Ursula arvasi jotakin ikävää tapahtuneen. Hän kuulusteli Ludvigia.
Tämä kieltäytyi sanomasta alakuloisuutensa syytä, mutta Ursula pyysi
niin itsepäisesti, että hän lopulta tunnusti kaiken. Kaikki hänen
suunnitelmansa olivat rauenneet, hän ei tiennyt mitään keinoa, millä
päästä pulasta.
"Oletko vakavasti päättänyt muuttaa elämäsi?" kysyi Ursula.
Kun hän vastaamatta loi silmänsä taivaalle, sanoi tämä:
"Mene isäni luo pyytämään minun kättäni."
Ja Ludvig meni. Mutta herra Prévôt, joka 35 vuoden aikana oli
puuhannut rikkautensa kokoamiseksi, ei ollut ensinkään taipuvainen
äkkiä laskemaan yli neljättä osaa siitä sellaisiin käsiin, jotka aina
olivat avoinna. Herra Prévôt otti vastaan holhokkinsa varustusten
takaa, ja kun hänen tyttärensä sekaantui leikkiin, vannoi hän kaikkien
jumalien ja jumalatarten nimessä, että hän mieluummin tekisi tämän
perinnöttömäksi kuin sallisi hänen mennä naimisiin rakastettunsa kanssa.
"Silloin en mene koskaan naimisiin!" vastasi Ursula itkien.
"Hyvä! Hoida sitten siskosi lapsia!"
"Ja minä menen sotaväkeen!" jatkoi Ludvig samaan tapaan.
"Erinomaista! Silloinpahan teet sinäkin jotain hyötyä."
Nuori mies täytti sanansa. Hän ajatteli:
"Kunhan Ursula on itkenyt kuukauden, hankkivat he sotajoukkoon miehen
minun sijalleni."
Ursula ehti itkeä vain neljätoista päivää. Syttyi sota Venäjän kanssa,
ja Ludvigin rykmentin täytyi matkata Krimin niemimaalle. Oli ikäänkuin
salama olisi iskenyt. Ei voinut ajatellakaan luopumista lippujen alta,
sillä silloin olisi häntä pidetty pelkuriraukkana. Ludvigin täytyi
tyytyä kohtaloonsa ja koettaa nyt vain oppia kunnon soturiksi.
Eräänä päivänä tuli Ludvig holhoojansa luo univormuun puettuna,
nahkatuppinen sapeli uljaasti sivulla, pää kerittynä kuin
elinkautisvangilla ja kädessä pieni kukkavihko Ursulalle. Hetki oli
valtava; Tämä perheen melkein oma poika oli sotaan lähtiessään aivan
mieltäkiinnittävä, ja vaikkei häntä ennen olisikaan rakastettu, niin
nyt hän jo melkein ansaitsi sen. Herra Prévôt itse tunsi silmiensä
kyyneltyvän, niin iloinen kuin hän olikin päästessään tuosta
vaivaloisesta vekkulista.
Ludvigin ja Ursulan jäähyväiset olivat perin liikuttavat. He olivat
salissa kahdenkesken, sanaakaan virkkamatta. Vähitellen pimeni,
niin että he vaivoin saattoivat eroittaa toistensa kasvoja. Tässä
ystävällisessä hämyssä näytti laiha Ursula hiukan tavallista
hauskemmalta; Ludvig sai äkkiä hellyyden kohtauksen, halusi kiinnittää
hänet itseensä katkeamattomilla siteillä ja tarttui hänen käteensä
sanoen:
"Sinä kai ajattelet minua joskus poissaollessani?"
Tyttö vain nyyhkytti.
"Ja jollen minä enään palaa?"
Ursula hypähti pystyyn ja huudahti kiihkeästi:
"Ei koskaan, minä vannon sen! — Ei koskaan ole kukaan toinen — —"
Hän ei voinut jatkaa enempää. Ludvig sulki hänet syliinsä ja suuteli
häntä. Ursula oli ikäänkuin pyörryksissä, hänestä tuntui siltä,
kuin koko sali pyörisi kauheaa vauhtia. Ja hänen onnekseen astui
kamaripalvelijatar samalla hetkellä saliin, kädessään palava lamppu.
Seuraavana päivänä matkusti Ludvig.
Sen päivän jälkeen kulutti Ursula kaiken aikansa sotauutisten
lukemiseen ja pistämällä mustia ja valkeita nuppineuloja sotakarttaan.
Hän matkasi ajatuksissaan yli Asovan meren, nousi maihin Eupatoriassa,
taisteli Alman, Tschernajan ja Traktisin luona ja luki kaikki anastetut
kanuunat ja liput sulhasensa ansioksi. Häneen eivät kuuluneet
Saint-Armond, Pélissier tai lordi Raplon, eivät ranskalaiset,
englantilaiset eivätkä turkkilaiset; ainoastaan Ludvig, joka Akilleen,
tuon kauhua herättävän sankarin lailla, piti kurissa Todtlebenin ja
tsaarin kaikki sotilaat.
Ludvig kirjoitti usein, valittaen pakkasta. Ursula jätti huoneensa
lämmittämisen. Hän tahtoi kärsiä yhdessä rakastettunsa kanssa. Miksei
hän saanut yhdessä Ludvigin rinnalla asettaa rintaansa ampumatauluksi?
Hän haaveili urheista amazoneista, jotka haarniskaan puettuina
seurasivat miehiään taistelutantereelle, ja niistä urheista naisista,
jotka v. 1792 taistelivat tasavallan lippujen alla. Hän olisi
puolustanut Ludvigia, olisi ohjannut itseensä sen kuolettavan iskun.
Hän näki joka yö unta tuon iskun suuntaajasta, kauheasta kasakasta,
jonka punainen parta ja verenhimoinen hymy painui hänen mieleensä. Hän
heräsi kauhuissaan ja kuiskasi:
"Ei, se ei voi olla mahdollista! Jumala on häntä suojeleva, koska en
minä kerran ole hänen luonaan."
Ja hän rukoili hehkuvan hartaasti.
Piiritys oli kestänyt jo puolen vuotta, ja Ludvig voi erinomaisen
hyvin. Hän oli päässyt hengissä "Viheriän kukkulan" valloituksesta, ja
verisistä hyökkäyksistä valkeita piiritysmuureja vastaan; mutta äkkiä
lopetti hän kirjoittamisen.
Ursula kävi äärettömän levottomaksi. Hän odotti aamuin, illoin
kirjeenkantajia kuin Messiasta. Mutta postimestari antoi vain
turhanpäiväisiä kirjeitä. Kului kolme viikkoa. Herra Prévôt kävi
itse levottomaksi. Hän ajatteli: "Olisikohan tuo vekkuli todellakin
päättänyt päivänsä sankarina?" Sotaministeristö sai kaikki uutiset
sotajoukon tilasta. Holhooja meni keskusvirastoon, harhaili tunnin
ajan käytävissä ja löysi lopulla muutaman osaston päällikön luo,
joka, katseltuaan erästä äsken laadittua luetteloa, vastasi aivan
lakoonisesti: "Ludvig-Silvain-Exsupére de Mirieux, hävinnyt yöllä 17
päivää vastaan — — —"
Holhooja oli kuin ukkosen lyömä. Hän oli veripunaisessa pilvessä
näkevinään kalpeat kasvot tuijottavin silmin, jotka katselivat häntä
soimaten, ja hänen omatuntonsa huusi: "Sinä olet sen aiheuttanut!" Hän
koetti ottaa asian järkevältä kannalta ja sanoi: "Hitto vieköön, hänhän
olisi saattanut tyttäreni onnettomaksi!" Mutta kuitenkin palasi hän
kotiin niin liikutettuna, ettei se voinut jäädä huomaamatta.
Ursulan ei tarvinnut ensinkään kysellä saadakseen tietää
onnettomuutensa: katsahtaessaan isän kasvoihin ymmärsi hän kaiken. Hän
huusi sydäntäsärkevästi: "Ludvig on kuollut!" ja pyörtyi, ennenkuin isä
ehti sanoa: "Ei, ainoastaan hävinnyt. Kenties hän vielä löytyy. Ehkä
hänet on vangittu?"
Ursula häilyi elämän ja kuoleman rajoilla. Hän oli paraneva sairas,
kun Invaliidihotellin jyrisevät tykit ilmoittivat Sevastopolin
antautumisen. Toivo heräsi hänessä uudelleen, hän ajatteli, että Ludvig
ehkä kirjoittaisi. Mutta mitään ei kuulunut. Entinen syvä hiljaisuus.
Ja niin luultiin yleisesti, että Ludvig uinui tuntemattomassa haudassa
jonkun kuulien lävistämän vallin juurella.
4.
Nyt piti Ursula itseään leskenä ja vietti suruvuottaan. Turhaan
koetti hänen isänsä lohduttaa häntä, huvittaa häntä. Hän kohteli
isänsä yrityksiä kylmyydellä, joka sai tuon kunnon miehen vetäytymään
takaisin. Itsessään tunsi herra Prévôt kunnioitusta tuota surua
kohtaan, jota ei mikään voinut lieventää. Hän alkoi yhä enemmän
kunnioittaa tytärtään ja tottui pitämään häntä pyhimyksenä. Aina
puhuessaan Ursulan onnettomuudesta, puhui hän matalalla äänellä,
ikäänkuin peläten, että joku kuunteli häntä. Koko talo muuttui
hiljaiseksi ja autioksi. Oli ikäänkuin varjo olisi laskenut sen ylle.
Joka päivä meni Ursula kirkkoon rukoilemaan rakastettunsa sielun
puolesta. Hän palveli häntä pyhimyksenä ja kamarissaan rukoili hän
pitkät rukoukset Ludvigin valokuvan edessä, jonka kehyksellä riippui
viimeinen tämän antama, kuihtunut kukkavihko; hän itki rakkauttaan,
joka oli kuihtunut kukkaansa.
Hän kohteli isäänsä erinomaisen rakkaasti ja hoiti häntä ihmeteltävän
uhrautuvasti hänen viime hetkeensä saakka. Hän vihasi ainoastaan
yhtä — mutta sitä rajattomasti — sotajoukkoa. Se oli riistänyt hänen
sulhasensa. Se oli vienyt Ludvigin hänen käsistään tykkien suihin
ja kuulasateeseen. Se oli muutamien suunnattomien tyhmyyksien takia
yllyttänyt miehiä, jotka eivät olleet tehneet toisilleen mitään
pahaa, teurastamaan toisiaan ja riistäneet häneltä hänen itkemänsä
rakkaan. Oi, koko tuo vihattava, toimeton armeija, tuo tyhmä ja julma
ihmiskoneisto liehuvin lipuin ja tärisevin rummuin. Mitä varten se oli
olemassa? Riistääkseen vaimoilta miehet, nuorilta tytöiltä sulhaset ja
äideiltä pojat!
Ollessaan kävelemässä kaduilla, oikaisi hän yli ajotien, päästäkseen
jalkakäytävällä kohtaamasta sotilasta. Hänessä herätti kauhua
kaikki, mikä käytti punaisia housuja ja rämisevää miekkaa.
Saint-Mandé'ssa, jossa hän asui kesäisin, näki hän kerran vaalin
aikana edusmiesehdokkaan, joka muun ohjelmansa ohella jyrkästi vaati:
"Pois sotajoukot!" Ursula keräsi hänelle ääniä ystäviensä joukossa ja
taivutti puutarhurin äänestämään häntä.
Tämä pitkä, luiseva ja musta vanha neiti oli sisimmältä sydämeltään
kelpo ihminen. Palvelusväki kunnioitti häntä ja sisar jumaloi.
Kymmentä vuotta vanhempana oli Ursula kasvattanut häntä ymmärtävästi
ja hellästi kuin äiti. Kun tämä tuli täysi-ikäiseksi ei hän hetkeäkään
aikonut estää häntä menemästä naimisiin, siten pidättääkseen hänet
yksinomaan itseään varten. Hän oli älykkäästi kyllä itse valikoinut
sisarelleen miehen, mutta kaikkein rauhallisimman. Tämä mies ei ollut
edes täyttänyt asevelvollisuusvaatimuksia, vaan oli vapautettu niistä
likinäköisyytensä takia. Hän oli porsliininappitehtailija, hänen
tehtaansa oli Charentonin luona, ja hänen nimensä oli Emile Bernard.
Tämä hyväntahtoinen, pyöreä nuori mies oli niitä, joista ensi
silmäyksellä voi sanoa: "Tuo ei tee madollekaan pahaa."
Hänen lyhyt, pyöreä persoonansa oli tarkoitettu ilman syrjähyppyjä
tai kolauksia, suoraan ja rauhallisesti pyörimään elämän kaltaita
myöten. Samoinkuin rouvansa, jumaloi hänkin Ursulaa, ja hyväksyi ilman
vastaväitteitä surullisen "onnettomuus "-tarinan.
Hän olisi kyllä voinut väittää, että monet miehet kaatuvat sodassa,
ilman että heidän leskensä tai morsiamensa ainaisesti rupeavat
vihaamaan elämää tai sotajoukkoa. Hänellä esimerkiksi oli serkku,
joka ensin oli ollut naimisissa majurin kanssa, ja tämän kaaduttua,
everstin kanssa. Mutta hän katsoi paremmaksi, sokeasti uskoa legendan
Ludvig-Silvain-Exupères'in hienosta marttyriudesta. Hän totuttautui
näyttämään murheelliselta joka kerran kuin Ursula, onnettomuuden
vuosipäivänä, sai suuren itkukohtauksensa! Hän piti paljon rouva
Bernardista, joka vastasi hänen tunteisiinsa ja tämän rehellisen
tunnesopusoinnun tuloksena oli tytär.
Tytär! Ursula oli suunniltaan ilosta. Hän oli vavissut pelosta,
että siitä tulisi poika, sillä pojathan voidaan pakoittaa kantamaan
sotatakkia. Jo ennenkin oli hän kunnioittanut lankoaan. Mutta tyttären
syntymisen jälkeen muuttui hän yhä kohteliaammaksi. Hän sanoi yhä
uudelleen:
"Tahdikkaita miehiä on harvassa; niitä on pidettävä arvossa.
Bernardilla on tahtia."
Hän oli ollut niin tahdikas, että oli hankkinut itselleen tyttären!
Pienokainen pani koko talon nurin. Ursula täti rupesi kummiksi, ja oli
niin ymmärtäväinen, ettei vaatinut lapsukaiselle Ursula-nimeä. Hänet
kastettiin Aline'ksi. Hän oli vaalea, silmät mustat ja punaiset huulet,
niin että hänestä näytti aikaa myöten tulevan täydellinen kaunotar.
Ursula täti oli ihan rakastunut tuohon pieneen sievään olentoon,
ja unohti vähäksi aikaa Ludvigin valokuvan. Hän tuntui muuttuneen.
Vieraat henkilöt saivat usein keskustelun kuluessa kautta rantain puhua
armeijasta, ilman että vanha neiti nosti mitään myrskyä. Hän rypisti
kulmakarvojaan, puri huuliaan, vaan ei sanonut sanaakaan. Ennen lapsen
syntymistä olisi hän syössyt ylös ja huutanut:
"Armeija! Raakalaisaikojen epäsikiö! Joukko uhrilampaita, joukko
murhaajia!"
Hän piti tästä huudahduksesta, jonka näennäinen kaksimielisyys: samalla
kertoa uhrit ja murhaajat, selvästi osoitti hänen oman mielipiteensä,
jossa oli puoleksi sääliä, puoleksi vihaa.
Kunnon Bernard, joka oli hyvillään kälynsä leppymisestä, sanoi
vaimolleen:
"Olen niin iloinen; minusta näyttää Ursula tyyntyvän; hänen
raskasmielisyytensä on vähenemässä."
Rouva Bernard pudisti päätään ja vastasi:
"Ei, Aline valtaa tällä hetkellä hänen ajatuksensa, mutta onnettomuuden
muisto ei koskaan katoa hänen sielustaan. Hänen vihansa vaanii kuin
salattu tulipalo, mutta ensi tilaisuudessa puhkeaa se esiin."
Rouva Bernard oli oikeassa. Raivo armeijaa vastaan puhkesi monesti
esiin. Ensi kerran vuonna 1859. Vanha neiti oli mennyt Alinen ja
tämän hoitajattaren seurassa Saint-Mandé'in puistoon ja näki kaikki
rakennukset lippujen koristamina. Hän kysyi vihoissaan:
"Mitä tämä merkitsee? Eihän tänään ole elokuun 15 päivä?"
Yhä enemmän juhlapukuisia ja riemukatseisia ihmisiä tulvaili
Pariisista. Suurten puiden varjossa syötiin aamiaista ja nurmikolle
jätettiin rasvaisia papereita ja tyhjiä pulloja. Ursula kysyi Alinen
hoitajattarelta:
"Mitä tämä elämä, tämä liike merkitsee? Vietetäänkö lähistössä jotakin
kansanjuhlaa?"
"En tiedä, neiti!" vastasi nuori tyttö hämillään. "Mutta ehkäpä on
viisainta mennä kotiin. Pienokainen voi yhtä hyvin leikkiä puutarhassa."
"Mennä kotiin? Minkätähden? Selittäkää! Mitä on kyseessä?"
"No hyvä, neiti — voinhan sen kertoa — joukot palaavat tänään
Italiasta, ja armeija kulkee tästä ohi matkalla Saint-Maur'iin."
"Armeija?"
Ursula oli jo pannut käsityönsä kokoon ja käveli nopeasti eteenpäin.
Mutta liian myöhään. Kadut olivat täynnä kansaa. Poliisiketju piti
järjestystä yllä, ja oli perin vaikea päästä eteenpäin. Kaukaa kuului
yhä kasvava meteli; katupojat tulivat juosten, ja lehviä heiluttaen.
Mutta huudon ja metelin voittivat rumpujen tärinä ja torvien toitotus,
jotka ilmoittivat voittajien lähestyvän.
Ursula alkoi juosta. Hän oli ikäänkuin huumauksissaan ja oli vähällä
menettää järkensä. Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki nämä punahousut
vainoaisivat häntä. Hän raivasi ihmisjoukkojen läpi tietä terävin
kyynäspäin, niinkuin laivan etukeula halkoo aaltoja. Ja rumpujen kumean
äänen vainoamana hän pakeni, vetäen mukanaan pikku Alinen.
Tullessaan bulevardin kulmaukseen ja nähdessään talonsa portin, luuli
hän olevansa pelastettu. Hän henkäsi syvään. Vielä muutama askelta;
senjälkeen olisi hän suojassa. Mutta katunurkkauksessa kääntyikin
häntä vastaan suuri ihmisjoukko, täytti katukäytävän ja kapean kadun;
pajunettien teräkset ja nahkalakkien messinkireunat välkkyivät. Siinä
teki Vincennesiin tuloaan jalkaväki, kukkia pyssynsuissa ja lippu
tuulessa liehuen, tomuisena, mustuneena, läpiammuttuna; sen kotkaa
koristi punainen nauharuusu ja kunnialegioonan risti.
Kaikki ikkunat olivat täynnä uteliaita, kaikui kättentaputusten ja
"hyvä" huutojen myrsky; äkkiä alettiin soittaa sähköä täynnä olevaa
rykmentin musiikkia, josta levisi kansajoukkoihin innostuksen aaltoja.
Kirkkaan taivaan alla ja leudon lämpimänä kesäpäivänä marssivat pienet
sotilaat voitonylpeinä, hymyillen ja onnellisina; oli, ikäänkuin he
olisivat kannattaneet koko isänmaan kunniaa.
Täti huudahti ja pani käden silmilleen päästäkseen näkemästä tätä
komeata ja vihattavaa näytelmää; sen jälkeen kalpeni hän ja pyörtyi.
Hänet kannettiin Castenjol'in apteekkarin taloon. Ja tässä tyhjässä
puodissa — apteekkari apulaisineen oli näet parhaillaan isänmaallisesti
huutamassa: "Eläköön armeija!" — tointui Ursula parka. Kaukaa kaikuivat
marssin viime säveleet, melua seurasi hiljaisuus. Ursula tädin silmät
täyttyivät kyynelillä ja puoleksi tukahtuneella äänellä sanoi hän:
"Ne tulevat takaisin! Mutta hän ei tullut koskaan! Äidit, sisaret ja
morsiamet iloitsevat tänään, — mutta minä, minä!"
Hän sai uuden kohtauksen, huusi, huitoi pitkillä käsillään ja pyörtyi.
Tämän tapahtuman jälkeen sulkeutui hän huoneeseensa kuudeksi viikoksi.
Häntä vaivasi hirveä alakuloisuus, hän ei tahtonut nähdä ketään,
vaan lepäsi tuntikausia polvillaan Ludvigin valokuvan edessä,
jonka molemmille puolin hän hartaasti sytytti pieniä, punaisia
vahakynttilöitä.
Ruoka kannettiin hänen huoneeseensa, eikä hän puhutellut sanallakaan
palvelustyttöä, joka sen toi hänelle. Kun huonetta aamusin siistittiin,
käveli hän puutarhassa. Kaukaa näki hänen hitaasti kävelevän
edestakaisin pää painuneena litteätä rintaa vastaan; hän näytti
kummitukselta. Herra ja rouva Bernard alkoivat pelätä hänen terveyttään
ja kysyivät neuvoa lääkäriltä, joka oli perheen hyvä ystävä. Kun tälle
oli tarkasti selitetty Ursulan tila, huudahti hän kiivaasti:
"Mitä lääkkeitä minun pitäisi hänelle määrätä? Hän ei ole ensinkään
sairas! Hän on vain hupsu!"
"Voi, herra tohtori!" huudahti rouva Bernard säikähdyksissään. "Sanokaa
mieluummin: pyhimys!"
"No, olkoon menneeksi! Vaikkapa pyhimyskin, jos se teitä huvittaa, hyvä
rouva Bernard! Mutta tuollaista pyhyyttä ei paranna muu kuin kylmä
kylpy. Viekää sisarenne tohtori Blanchen luo, tai pudistelkaa häntä
vakavasti, niin se virkistää häntä."
Pudistaa häntä — oi, herra Jumala, eiväthän he edes uskaltaneet mennä
hänen huoneeseensa. Mutta virkistääkseen häntä, niinkuin tohtori oli
sanonut, pisti heidän päähänsä lähettää pikku Aline hänen tielleen, kun
hän käveli tavanmukaisen aamukävelynsä. Lapsi juoksenteli puutarhassa
iloissaan kuin vapaaksi laskettu vuohi ja erään pensaan juurella
tarttui hän nauraen kummitätinsä hameisiin. Vanha neiti aikoi avata
pienet kädet, vapauttaa itsensä ja jatkaa matkaansa. Äkillisellä
tempauksella pudisti hän irti Alinen, joka kaatui hiekalle ja rupesi
huutamaan:
"Täti teki minulle pahaa, kun aijoin suudella häntä — täti teki minulle
pahaa!"
Vanha neiti pysähtyi äkkiä, ja nähdessään jumaloimansa lapsen
kasvot kyynelissä, suli hänen sydämensä katkeruus. Hän tarttui
kummityttäreensä kuin haukka kyyhkyseen, puristi häntä rintaansa
vastaan ja suuteli hänen pieniä käsiään, jotka olivat täynnä hiekkaa.
Senjälkeen hän voitettuna puhkesi itkuun ja tuijotti liikkumattomana
lankoaan ja siskoaan, jotka kiiruhtivat paikalle.
Tämän jälkeen herra ja rouva Bernard eivät koskaan voineet
täydellisesti tyyntyä. He pelkäsivät uutta kohtausta. He katselivat
Ursulaa, hänen ollessaan tyyneenä, niinkuin merimies tähyää
liikkumatonta merta, jonka myrsky aivan äkkiä voi pohjia myöten
myllertää.
5.
Peljätty kohtaus läheni, mutta vasta muutaman vuoden perästä ja paljon
vähemmän draamallisissa olosuhteissa.
Kun Aline tuli siihen ikään, jolloin hänen oli alettava soittaa pianoa,
antoi täti, joka itse soitti sitä hyvin, huvikseen opetusta Alinelle.
Hän vihki Alinen sormiharjoitusten tuskallisiin salaperäisyyksiin, ja
sali kaikui Gerny'n ja Bertinin säveliä. Mutta koska Aline edistyi
nopeasti, täytyi harjoitustenkin kehittyä mutkaisemmiksi.
Saint-Mandé'n kruununvouti, rauhaa rakastava mies, oli suositellut
erästä etevää musiikkimiestä, hyvää ystäväänsä herra Perserania,
joka kykeni käsittelemään kaikkia soittoneuvoja, kaikkia yhtä
keskinkertaisesti.
"Säestäessähän tuo monipuolisuus on kylläkin hyvä", sanoi herra Bernard.
Ja kruununvoudin suojatti otettiin ystävällisesti vastaan.
Ensi päivinä oli täti, estääkseen opettajan hämminkiä, hyvin
tahdikkaasti asettunut käsitöineen puutarhan suurten puiden varjoon ja
salin ikkunoiden kautta tulvasi häntä vastaan kaksinlaulujen säveliä
ja huilulla, tenoritorvella, viululla ja pianolla esitettyjä Tulonin
polonesia, Arbanin fantasioja ja Alardin Faust-sävellyksiä. Ja herra
Perseran säesti oppilastaan elävästi ja hartaasti kaikilla näillä
soittoneuvoilla, olivatpa ne sitten puuta, terästä tai messinkiä,
käsiteltiimpä niitä sitten suulla, sormilla tai jousella. Hän polki
jalallaan tahtia, innostui niin, että kasvot kävivät tulipunaisiksi
ja viikset kohosivat pystyyn, ja kun Aline eksyi monien merkkien
sokkeloihin, antoi hän kuulua jyrisevän: "toisella tavoin, saakeli
soikoon!"
Täti, joka kuuli kaiken tämän, kävi levottomaksi. Hänessä heräsi heikko
epäluulo. Minkätähden kiroili tuo soittoniekka? Kun hän kysyi sitä
herra Bernardilta, pani tämä sen musikaalisen innostuksen laskuun.
"Musiikin hengetär hallitsee kunnon Perserania," sanoi hän. "Katseleppa
tarkemmin täti, millainen innostus! Voisi luulla hänen johtavan koko
orkesteria ja väkirynnäköllä hyökkäävän kaikkia musikaalisia vaikeuksia
vastaan."
Täti nyökäytti päätään. "Väkirynnäköllä!" Siinä oli juuri oikea
sana, ja jonkullaisella vaistomaisella vastenmielisyydellä vainusi
hän sotilasta tuossa omituisessa soittoniekassa. Kun hän eräänä
päivänä kuunteli kaukaa tapansa mukaan, kuuli hän pianon ja
eskornetin esiinloihtimia vastenmielisiä sotamarssin säveliä. Aline
houkutteli pianosta jyriseviä akordeja ja herra Perseran puhalteli
tunteellisesti ja vakavasti, niin että sali kaikui tunnettua sävelmää:
"Partant pour la Syrie,
Le jeune et beau Dunois — —"