surut kanssanne. Jokainen teidän kärsimyksenne on löytänyt vastakaikua
rinnoissamme. Mutta, totta puhuen, ettekö pelkää menevänne hiukan
liiallisuuksiin vihamielisyydessänne? Teillä on epäilemättä tuhat
hyvää syytä pysyä erillänne eräistä henkilöistä, jotka kuuluvat —
sen yhteiskuntaluokan nimeä on turha mainita meidän keskemme. Mutta
kaikki summittaiset hylkäystuomiot ovat epäoikeutetut; täytyy tehdä
poikkeuksiakin. Kunnon ihmisiä löytyy kaikkialla. Ja mitä tulee
sisarentyttärenne sydämenvalintaan, on se järkevämpi kuin näyttääkään.
Sillä tämä nuori mies —"
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Täti kuohui kuin tulivuori ennen
purkausta ja vavistuksella muistaen huvihuonekohtausta, huudahti hän
äkisti:
"Hän on lurjus! Niin, herraseni, lurjus! Hän on uskaltanut hiipiä
talooni kuin rosvo — muurin yli! Tapasin hänet huvihuoneessa — tuolla
puutarhassa — tyttärenne jalkojen juuressa!"
"Ei hänen jalkojensa juuressa, täti", oikaisi herra Bernard. "Hän istui
sohvassa. Aline on kertonut minulle kaiken. He puhelivat, lapsiraukat —
—"
"Surkutelkaa heitä! Asettukaa vihollisteni puolelle! Hyväksykää heidän
käytöksensä, joka on järisyttävän epäsiveellinen!"
"Oma syynne. Ankaruutenne kautta pakoitatte heidät pettämään meitä."
"Herraseni, jalot sydämet eivät koskaan petä, tapahtuipa mitä hyvänsä!"
"Mutta joka tapauksessa on koetettava olla edes hiukan
oikeudenmukainen", jatkoi herra Bernard, joka yhä tulistui. "He
rakastavat toisiaan ja te eroitatte heitä toisistaan. He tekevät
kaikkensa saadakseen tavata toisensa — se on aivan luonnollista. Heidän
asemassaan — — —"
"Tekisitte te samalla tavalla?"
"Hyvin mahdollista!"
"Herraseni, isänrakkaus vie teidät harhaan."
"Ja teidät sokaisee yksipuolinen viha!"
"Yksipuolinen?"
Ensikerran kuuli Ursula-täti epäiltävän hänen mielipiteittensä
oikeutta, ensikerran nousi rohkea ääni tinkimään hänen
"onnettomuuttaan". Luullen herra Bernardin tulleen hulluksi, katsahti
hän häneen levottomasti. Hän huomasi herra Bernardin aivan punaiseksi
kasvoiltaan, mutta olevan täydessä järjessä. Tämä sanoi ainoastaan sen,
minkä halusi sanoa. Täti huomasi olevansa vaarallisessa asemassa ja
että hänen valtansa olisi ainiaaksi mennyt, jollei hän sitä palauttaisi
jollakin taitavalla iskulla.
"Yksipuolinen!" huudahti hän. "Minun vihani! On häpeämätöntä, että
puhutte niin, ja tyttärenne on vetelys, joka on käyttäytynyt niin
sopimattomasti!"
Herra Bernard kuunteli tyyneesti Ursula tädin hyökkäyksiä häntä itseään
vastaan, mutta kun tuli puhe Alinesta, muuttui hän. Lammas sai ensi
kerran elämässään rohkeutta. Hän unohti kaiken punnitsemisen ja huusi
vapisevin äänin:
"Anteeksi, mutta te ette tiedä, mitä sanotte! Minun tyttäreni on
enkeli! Lapsi parka kärsii, on epätoivoissaan, vaikka hänen pitäisi
olla suunniltaan ilosta. Te katkeroitatte tahallanne hänen elämäänsä.
Ja minkätähden? Erään hullun päähänpiston takia, joka ei sovi
järkevälle naiselle. Sillä kerrankin sanon sen nyt teille — teidän
onnettomuutenne on tyhmää pilaa, joka on kestänyt aivan liian kauvan!"
Nämä katkerat sanat kuullessaan huusi täti sydäntäsärkevästi. Hänestä
tuntui, kuin olisi herra Bernard pistänyt tulikuuman raudan hänen
sydämensä läpi. Tuo kunnon mies katui jo sanojaan ja olisi halunnut
peruuttaa ne. Hän meni vanhan neidin luo, mutta tämä ojensi uhkaavasti
kättään, ikäänkuin siinä olisi ollut paljastettu miekka ja poistui
pitkin askelin, sanomatta sanaakaan.
Epäsopu hallitsi nyt talossa yksinvaltiaana, ja näytti aivan
mahdottomalta enään elää yhdessä. Herra Bernard ilmoitti aivan lyhyesti
vaimolleen ja tyttärelleen, että he seuraavana päivänä muuttaisivat
tehtaalle. Siellä oleva pieni huvila, jossa hän oli asunut ennen
avioliittoaan, oli tuleva heidän turvapaikakseni kesän loppuun saakka.
Senjälkeen järjestettäisiin asiat toisella tavoin.
Rouva Bernard ilmoitti sisarelleen, että muutto tapahtuisi kahden
päivän perästä. Täti vaikeni uhkaavasti. Hän ei sanallakaan vastustanut
eroa, joka oli murtava hänen sydämensä. Hän puri huuliaan, heitti
pitkän katseen ja hänen poskensa punehtuivat, kun hän taivutti päätään
suostumisen merkiksi. Sen jälkeen käänsi hän selkänsä sisarelleen, joka
vielä epämääräisesti toivoi anteeksiantavan hyvyyden ja rajattoman
hellyyden kohtausta, ja meni huoneeseensa rukoilemaan.
Senjälkeen kuin oli ryhdytty arvostelemaan sitä palvelusta, jota hän
osoitti Ludvig-Silvain-Exupèrelle, harjotti hän sitä yhä kiihkeämmin.
Vainothan vain kiihoittavat uskonintoa. Ei milloinkaan ollut niin monta
pientä kynttilää palanut valokuvan ympärillä. Ursulan terävät polvet
melkein puhkaisivat reikiä rukousjakkaran samettiin.
Solmu oli siis sekava. Ei näkynyt mitään sovinnonmahdollisuutta.
Sama itsepintainen taipumattomuus molemmin puolin. Ollen kokonaan
rakkautensa vallassa, ei Aline ajatellut muuta kuin vapauttaan. Täti
varustautui vihansa taakse, eikä ensinkään koettanut estää nuorta
tyttöä poistumasta. Muutaman päivän kuluttua olivat nämä kunnon
ihmiset, jotka jumaloivat toisiaan, auttamattomasti eroavat. Ainoastaan
ihme saattoi estää sen.
8.
Oli lähdön edellinen päivä. Tätiä ei vielä näkynyt. Hän kuuli
huoneessaan, miten alakerrassa kuletettiin vaatekoreja ja
matkalaukkuja. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ajatellessaan, että talo
oli huomenna oleva tyhjä. Istuessaan yksin hautakammiossaan, jossa
kaikki puhui kuolleesta rakkaudesta, kysyi hän itseltään tuskallisesti,
oliko hän oikeutettu vaatimaan, että tuon rakastetun tytön tuli
vapaehtoisesti tukahduttaa rakkautensa. Jos Aline olisi astunut
askeleenkin vanhaa loukattua neitiä kohti, jos hän olisi antanut
tädille tilaisuuden osoittaa ylevää jalomielisyyttä suostumalla tuohon
avioliittoon, rukoillut häntä ja myöntänyt hänelle kaiken sotakunnian,
olisi hän ehkä myöntynyt. Mutta ei! Häntä ei enään rukoiltu,
tehtiin kapina, ja hänet jätettiin nurkkaan yksikseen kuin vanha,
loppuunkulutettu vetojuhta! Oi tätä lasta, jota hän niin hellästi oli
kasvattanut, jonka vuoteen ääressä hän oli viettänyt niin monta yötä,
kun hän oli sairas! Tämä vaalea, ruusuposkinen, iloinen pikku olento,
jonka kädet olivat niin pehmeät ja suutelot niin raikkaat, hänen ainoa
lohtunsa elämässä, hänen ainoa toivonsa — hän matkustaisi pois! Kaikki
oli lopussa. Ei milloinkaan enään saisi hän Alinea nähdä!
Epätoivoissaan itki täti huoneensa juhlallisessa hiljaisuudessa, mutta
hän tukahdutti nyyhkytyksensä, sillä hän ei halunnut, että kukaan
arvasi hänen heikkoutensa.
Hän syöksähti rakastettunsa alttarin luo ja huusi kiihkoissaan:
"Sotilas, ei, se on mahdotonta, eikö totta? Ei koskaan!"
Hämärsi jo. Vanha neiti heräsi haaveistaan, kun huoneen ovi avautui.
Hänen kamaripalvelijansa astui sisään.
"Mitä nyt?" kysyi täti tyytymättömänä. "Mitä halutaan?"
"Siellä on eräs herra, joka pyytää saada puhutella neitiä."
"Eräs herra? Mikä herra?"
"Minä en tunne häntä."
"Tuntematon? Heikko toivo heräsi Ursula tädin sielussa. Jospa se
olisi kapteeni Rogerin joku sukulainen tai ystävä? Jospa sovinto
yhdennellätoista hetkellä palauttaisi kaiken entiselle hyvälle
kannalle? Hän vapisi ilosta.
"Hyvä, pyydä hänet astumaan sisään. Minä tulen."
Hän pani tukkansa kuntoon ja meni saliin.
Paksu, punakasvoinen herra, jonka poskiparta oli leikattu saksalaiseen
tapaan ja hiukset kärvennetyt, seisoi uunin luona odottamassa. Hänen
pukunsa oli ulkomaalaisen, ja ulkomuoto perin jokapäiväinen. Vanha
neiti katsahti häneen nopeasti ja pakoitti itsensä hymyilemään:
"Kenen kanssa minulla on kunnia —?"
Paksu herra röyhisti rintaansa, astui askeleen kohden kohden Ursulaa ja
sanoi jovialisin kasvonilmein:
"Olenko minä sitten niin muuttunut, serkku, että te että enään tunne
minua!"
Serkku! Ursula katseli lähemmin näitä pulleita kasvoja, jotka eivät
johdattaneet hänen mieleensä mitään tai ketään. Sentakia sanoi hän
perin hämmästyneenä:
"Herraseni — en kuullut oikein — anteeksi — kuinka sanoittekaan?"
"Serkku — ihan totisesti!" vastasi paksu herra. "Mitä tämä merkitsee
Ursula, etkö todellakaan enään muista minua?"
Kuullessaan tämän "Ursula" nimen ja odottamattoman sinuttelun, meni
täti kalpeaksi kuin ruumis ja hän änkytti, silmissä hirveä ilme:
"O—onko se—se mahdollista?"
"On kyllä — Ludvig!"
Ursula seisoi ikäänkuin patsaaksi muuttuneena, kylmänä ja
liikkumattomana.
"Tämä on helkkarinmoinen yllätys, eikö totta?" huudahti
Ludvig-Silvain-Exupère, ja räjähti nauramaan tavalla, joka herätti
kauhua vanhassa neidissä. "Näin heti, ettet minua tuntenut. Mutta sinä
et ole muuttunut. Ah, Ursula hyvä, ompa perin hauska taas tavata näin
pitkän eron jälkeen."
Täti ei enään kuullut häntä; hän ajatteli: "Nousevatko kuolleet
haudoistaan? Tai onko todellakin edessäni niin katkerasti
itkemäni ystävä? Ajatusten myrsky riehui hänen päässään, joka oli
halkeamaisillaan. Hän horjui kahden aikeen välillä: heittäytyä
sulhasensa syliin, tai kuristaa hänet omin käsin. Häntä halutti purra
hampaita, huutaa, raivota, mutta hän sai pakoitetuksi pysyttäytymään
vaiti Hänet valtasi kauhea uteliaisuus. Ennenkaikkea tahtoi hän repiä
rikki tämän ylösnousemistapauksen salaisen verhon.
"Mutta miten se on mahdollista — —?" änkytti hän.
"Niin, se on koko romaani."
"Tässä pimeässä salissa, silmä silmää vasten sen miehen kera, jolle hän
oli pyhittänyt elämänsä, kohtasi Ursulaa näköhäiriö. Hänestä tuntui,
kuin ei kahtakymmentä vuotta olisikaan kulunut, että hänen surunsa
olisikin ollut vain unelma, ettei Ludvig ollutkaan lähtenyt sotaan,
vaan että hän äskettäin olisi pyytänyt hänen kättään ja että herra
Prévôt astuisi pian huoneeseen lausuen: 'Te rakastatte toisianne,
lapset, minä yhdistän teidät!' Mutta kun huoneessa edelleenkin vallitsi
hiljaisuus, ja kummitus näki Ursulan pysyvän liikkumatta ja mykkänä,
luuli hän, että Ursula odotti vain hänen kertomustaan ja jatkoi, hiukan
murtaen kieltä ulkomaalaisen tavoin. Mutta vanha neiti oli äärimäisen
kiihottunut, hänen korvansa suhisivat ja hän kuuli vain jonkun sanan
sieltä, täältä.
"Ludvig oli kärsinyt kauheasti vallihaudassa jonne satamalla satoi
graniittisirpaleita. Tehtiin suojavalleja kovasta lumesta ja
usein täytyi maata yökaudet vahdissa, sillä venäläiset tekivät
lakkaamattomia, odottamattomia hyökkäyksiä, ampuivat kumoon
etuvarustukset ja panivat toimeen verikylvyn vahtiapitävän
ratsuväenosaston kesken. Ei mitään syötävää, vielä vähemmän juotavaa,
ja niin saatanallinen pakkanen, että kädet jäätyivät kiinni
pyssynperään. Eräänä sumuisena ja jääkylmänä aamuna, jolloin hän loikoi
puoleksi paleltuneena eräässä suojahaudassa, ajatteli hän surulla
rakkaita ystäviään Ranskassa. Hän oli ikäänkuin unessa näkevinään
perheen rauhaisan, valoisan ja lämpimän asunnon. Suloinen lämpö virtasi
hänen suoniinsa ja vähitellen vaipui hän miellyttävään uupumistilaan;
silloin kaikui mielettömiä eläköönhuutoja. Hän aikoi huutaa: 'Aseihin!'
ja ampua, mutta hänen otsaansa kohtasi ankara isku, hän näki tuhansia
valoja, tunsi polttavaa tuskaa — ja senjälkeen oli hänen ympärillään yö.
"Hän heräsi mukavassa sängyssä, eräässä huoneessa, jota lämmitti
suunnaton porsliiniuuni. Kaksi naista istui vuoteen ääressä puhuen
kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, vaan joka oli laulavaa ja vienoa. Hän
oli Jekaterinoslavissa, jonne venäläiset olivat lähettäneet hänet
halaistuin päin muiden vankien mukana. Koska sairashuoneet olivat
täydet, oli eräs rehellinen porvarisperhe saanut käskyn pitää huolta
hänestä, ja äiti ja tytär olivat nyt hoitaneet häntä monen viikon ajan.
"Täti liikahti äkkiä. Hänen kiihtyneessä mielessään alkoi häämöittää
ajatus: heräävä rakkaus nuoren tytön ja haavoittuneen välillä. Hän
vapisi mustasukkaisuudesta ja vihasta.
"Ludvig kertoi edelleen, ja kuvasi mielihyvällä sitä huomaavaisuutta,
jota molemmat naiset olivat hänelle osoittaneet. Hän kertoi isästä,
perin rehellisestä herra Balanoffista, rikkaasta viinikauppiaasta,
joka oli vaivoin saanut sanotuksi: 'Poika parka — kauhea sota — suuri
onnettomuus — haavoitettu — ystävä — — —' Ja heistä oli todellakin
tullut hyviä ystäviä, huolimatta vuotaneesta verestä, tykeistä, jotka
yhä jyrisivät, venäläisten tappioista ja ranskalaisten voitoista — niin
riutuvan suloinen oli talon tyttären, lempeän Maschan silmien ilme,
hänen katsellessaan rakastettavaa potilasta.
"Rauhan tultua olivat vangit saaneet vapautensa. Mutta Mascha oli
ruvennut itkemään niin sydäntäsärkevästi, että hän kiitollisuudesta
siirsi matkaansa tuonnemmaksi. Kesällä olivat kukkatarhat täydessä
kukoistuksessaan ja iltaisin opetti hän tytölle ranskaa ja tämä hänelle
venäjää. Mascha kykeni nyt sanomaan: 'Mon bien aimé', ja hän kykeni
vastaamaan: 'Maschinka'."
Tuliko hänen yhä edelleen selittää ja pyytää anteeksi? Jossakin kaukana
oli ollut pitkä, tummahko tyttö, jota hänelle ei mitenkään tahdottu
antaa, ja aivan hänen äärellään oli nuori, vaaleanverinen kaunotar,
jota hänelle ystävällisesti tarjottiin. Eihän hänellä voinut olla
Ranskassa mitään tulevaisuuden toiveita tai onnea; Venäjällä tarjottiin
hänelle osuus hyvään liikkeeseen ja kelpo tyttö. Hän oli ruvennut herra
Balanoffin liikekumppaniksi ja Maschan mieheksi; oli koettanut unohtaa
kotimaan olot, sysännyt mielestään entisen kotipiirinsä ja hankkinut
itselleen uuden.
Onni oli häntä seurannut; hän oli keksinyt ruveta valmistamaan
sampanjaa valkeasta Krimin viinistä ja kauppa oli luistanut
onnellisesti. Hän asui Odessan hienoimmassa talossa ja hänellä
oli ihastuttava tytär, jonka hän kohta aikoi naittaa eräälle
viljakauppiaalle. Oi, hän oli usein muistellut rakkaita ystäviään
Ranskassa! Hän oli ensi aikoina hankkinut heistä tietoja Pariisissa
olevan asiamiehensä kautta; tämä oli kirjoittanut, että neiti Prévôt
oli mennyt naimisiin herra Bernardin kanssa ja oli hyvin onnellinen. Se
oli ilahduttanut häntä.
Sillä eihän elämässä aina kaikki käy suunnitelmien mukaan, eikö totta?
Hän katsahti Ursulaan, naurahti ja sanoi:
"Me, jotka vannoimme, ettemme koskaan menisi naimisiin muiden kuin
toistemme kanssa — muistatko sitä, serkku?"
Hän olisi voinut jatkaa puhettaan loputtomiin asti. Täti ei enään
kuullut häntä. Hän istui muserrettuna nojatuolissaan, miltei
pyörryksissä ja huomasi kauhulla ja kummastuksella haaksirikon
kohdanneen kaikkea sitä, josta hän oli haaveillut, johon hän oli
uskonut.
Oliko tämä kaikki mahdollista? Eikö kaikki ollut noitatemppuja,
pimeyden juonia? Mitä? Kaikki tunteet riehuivat hänessä. Raunioina
oli se komea ja uljas temppeli, jonka hän oli pyhittänyt
surulleen. Koko hänen onnettomuutensa, hänen elämänsä tarina
oli kädenkäänteellä julistettu valheeksi. Hänen otsaltaan oli
riistetty se ikuisen uskollisuuden sädekehä, joka oli tehnyt hänet
niin mieltäkiinnittäväksi. Koko tämä parantumaton suru oli vain
mielikuvitusta! Hänen polvistumisensa sankarin, kaatuneen marttyyrin
kuvan edessä olivat vain olleet tyhmiä, narrimaisia liikkeitä!
Marttyyri voi prinssin lailla. Ylhäinen sankari oli muuttunut
viinatehtailijaksi ja valmisti väärennettyä sampanjaa. Runollinen
vainaja nousi kuvitellusta haudastaan aviomiehenä ja perheenisänä. Oi
kauhua! Ja hänen täytyi taipua koko tähän nöyryyttävään totuuteen,
tunnustautua poljetuksi, pilkatuksi ja omituiseksi mustine hattuineen
ja epämääräisine surupukuineen!
Hänen mielestään olisi ollut kohtuullista, jos maa äkkiä olisi auennut,
niin että hän olisi voinut sinne heittää tuon inhoittavan olennon,
jonka kuolema oli saattanut hänet epätoivoon, vaan jonka ylösnousemus
koski häneen vielä enemmän.
Mutta Ludvig-Silvain-Exupère istui siinä kömpelönä, paksuna, uhkuen
terveyttä, eikä näyttänyt ensinkään mielellään katoavan, tuottaakseen
entiselle morsiamelleen iloa. Hän kierteli itseään tuolissa joviaalisen
tyytyväisenä, ja se sai Ursulan vihan muuttumaan raivoksi. Hän tunsi
kaiken veren kohoavan päähän ja sen jälkeen syöksevän sydämeen. Hän
luuli saavansa halvauksen, yritti ja onnistuikin pääsemään seisaalleen.
Samassa huomasi hän varjon ikkunassa; se oli Alinen, joka ennen
lähtöään sanoi jäähyväiset vihreille, varjokkaille käytäville,
mielikukkia kasvavalle kukkalavalle ja koko puutarhalle, jossa hän
oli liidellyt onnellisena ja suruttomana. Täti huomasi hänet. Äkkiä
muisti hän, mitä tuo rakas lapsi oli saanut kärsiä viimeisen kahdeksan
päivän kuluessa. Hän oli näkevinään Alinen kalpeana, surullisena ja
rukoilevana. Ja kaikki tämä oli tapahtunut tuon paksun, punaisen,
inhoittavan vanhan herran takia, jonka tukka oli käherretty ja
poskiparta leikattu lihapullan muotoiseksi! Hänen silmiinsä kohosi
katkera kyynelvirta ja hän puhkesi katkerasti itkemään.
"Ursula!" huudahti Ludvig-Silvain-Exupère perin hämmästyneenä ja astui
häntä kohden.
Täti siirtyi taaksepäin ja huusi leimuavin katsein:
"Elkää lähestykö minua!"
"Mutta — — —"
"Menkää tiehenne! En voi teitä enään koskaan nähdä!" huudahti hän.
"Minä inhoan teitä! Isälläni oli kaksi tytärtä: sen te olette
unohtanut, kiittämätön! Minun sisareni meni naimisiin, enkä minä.
Minä olen surrut teitä kaksikymmentä vuotta. Olette todellakin liian
röyhkeä, tullessanne tänne! Mutta nyt olette tehneet kaiken pahan,
minkä _voitte_ tehdä. Menkää tiehenne! Muutoin en vastaa itsestäni!"
Kauhistunut Ludvig-Silvain-Exupère mutisi itsekseen venäjänkielellä:
"Vott diavolskoie prikliutscke nie vesma nepriatnoie!" mikä merkitsi:
"Saakelin ikävä seikkailu!" Ja hän kiiruhti huoneesta sanaakaan
sanomatta, ympärilleen vilkaisematta.
Hänen mentyään syöksähti Ursula salista ja juoksi portaita ylös
huoneeseensa; siellä töytäsi hän raivon hengettären tavoin "muistojen
nurkkaan", kaasi rukoustuolin, repi seinältä valokuvan, tempasi
hopealampun, heitti nämä esineet lattiaan ja polki niitä, ikäänkuin
hän olisi aikonut jauhaa ne siruiksi. Näiden ponnistusten väsyttämänä,
vihasta vavisten ja katsellen ympärilleen, oliko vielä jotakin
särettävää, horjahti hän viimein lepotuoliinsa, liikkumattomana ja
velttona.
Herrasväki ja palvelijat, jotka olivat kuulleet tämän kauhean metelin,
tuijottivat toisiinsa alakerrassa hämmästyneinä. Kun meteli oli
vaijennut, rohkeni herra Bernard hiipiä yläkertaan. Hetkisen kuunteli
hän epätiedoissaan eteisessä. Ei ääntä, ei henkäystä kuulunut, kaikki
oli vaiti ja rauhallista. Hän nakutti hiljaa ovelle. Ei mitään
vastausta. Se sai tuon kelpomiehen levottomaksi, hän ajatteli, että
Ursula oli ehkä sairas — ehkä — — —. Hän ei epäillyt enään, väänsi
lukkoa ja astui huoneeseen. Hän näki kaikki pyhät esineet pirstaleina
ja kälynsä pyörtyneenä. Hän huudahti, syöksähti Ursulan luokse, taputti
hänen käsiään ja huusi:
"Täti! Herra Jumala, mitä täällä on tapahtunut? Ettekö tunne minua?
Vastatkaa!"
Ursula tuntui heräävän ikäänkuin perin syvästä unesta. Hän katsahti
lankoansa ja tultuaan täyteen tietoisuuteen, heräsi hänen vihansa
uudelleen.
"Se on hän! Se on hän!" sanoi hän osoittaen kauvan itkemänsä marttyyrin
kuvaa. "Hän on palannut takaisin! Hän elää!"
Herra Bernard tuijotti häneen ymmärtämättä heti; niin hämmästynyt hän
oli.
"Ludvig?"
Ursula kohosi pystyyn ja sanoi uhkaavalla äänellä:
"Elkää koskaan lausuko sitä nimeä minun läsnäollessani!"
Hän käveli edestakaisin, ajatuksissaan, ikäänkuin tuumien tehdä tärkeän
päätöksen, ja seisahtui herra Bernardin eteen, jota yllätys yhä piti
mykkänä.
"Mitä teihin tulee, rakas ystävä", sanoi Ursula, "niin menkää noutamaan
kapteeni Rogeria."
Aline ja hänen äitinsä olivat arvattavasti seisseet kuuntelemassa oven
takana, sillä tuskin oli täti lausunut nämä odottamattomat sanat, kun
molemmat astuivat huoneeseen iloa säteilevin kasvoin, hymyillen ja
ojentaen kätensä vanhaa neitiä kohden.
"Oi, täti, mikä onni!"
Nyt seurasi itkukohtaus — mutta kyyneleet olivat tällä kertaa
ilokyyneleitä — ja hetken aikaan ei kuulunut muuta kuin huokauksia ja
suudelmia.
Kello oli seitsemän ja perhe kokoutunut saliin, kun kapteeni Roger
astui huoneeseen herra Bernardin saattamana. Hänen kasvoillaan oli
kunnioittava ilme ja vaikka hän oli pukeutunut sotatakkiin, pysyi
Ursula täti tyynenä, eikä rakennus sortunut heidän ylleen.
"Astukaa esiin, herraseni," sanoi vanha neiti, "hauska tutustua teihin."
Täti katsahti häneen ja huomasi hänet kaikin puolin miellyttäväksi
nuoreksi mieheksi.
"Te olette ratsuväen upseeri?"
"Viime talvena tulin kapteeniksi, neitiseni."
"Oletteko kauvan ollut sotapalveluksessa."
"Yhdeksän vuotta. En opiskellut viimeistä vuottani sotakorkeakoulussa,
vaan määrättiin minut Loire-armeijan rykmenttiin ja palvelin kenraali
Chanzyn komennossa."
"Olette toivoakseni taistellut urhoollisesti?"
"Kykyni mukaan, neitiseni", vastasi kapteeni rakastettavasti.
"Oletteko ollut haavoitettu?"
"Kaksi kertaa. Ensikerralla miekanpisto Doulmiersin taistelussa ja
toisen kerran pyssynluoti Vendomesta väistyttäessä."
"Hyvä! Sepä vasta oiva sotilas!" huudahti täti ihastuneena. "Ettekä kai
ole milloinkaan ollut vankina?"
"Kyllä, neitiseni, saksalaiset löysivät minut puolikuolleena
lumihangelta ja veivät minut Mainziin, jossa kaupungin neidot, se on
tunnustettava, hoitivat minua erinomaisen huolellisesti."
"Teitä myös!"
Ja kun kapteeni näytti hiukan hämmästyvän, kun hän ei tiennyt tämän
keskeytyksen merkitystä, jatkoi täti:
"Ja jos joku voittajien tyttäristä — niiden joukossa oli tietysti
nuoria, sieviä tyttöjä — olisi rakastunut teihin ja teille olisi
tarjottu hänen kättään ja suuria myötäjäisiä, niin mitä olisitte
tehnyt?"
"Olisin tietysti kieltäytynyt", sanoi kapteeni ja katsahti hellästi
Alineen, jonka silmät täyttyivät kyynelillä. "Minun sydämeni olisi
sanonut minulle, että minun onneni kukoistaisi ainoastaan Ranskassa."
"Erittäin hyvin, herraseni!" huudahti Ursula täti. "Niin on järkevän
miehen ja kelpo kansalaisen puhuttava!"
Hän katsahti tyytyväisenä Alineen, kääntyi senjälkeen kapteenin puoleen
ja sanoi:
"Suokaa meille se ilo, että jäätte syömään päivällistä kanssamme. Ja
sen jälkeen on teidän, serkkuseni, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi,
kerrottava sotaisia muistelmianne."