»Herra West, nyt on jo myöhäisempi, kuin määräämänne herrättämisaika.
Ette herännytkään yhtä helposti kuin ennen».
Sehän oli palvelijani Sawyerin ääni! Hypähdin istumaan vuoteellani ja
katselin ympärilleni. Olin maanalaisessa kammiossani. Himmeä lamppu,
joka paloi aina minun täällä ollessani, valaisi tuttuja seiniä sekä
huonekaluja. Sawyer seisoi vuoteeni vieressä kädessään lasi sherryä,
joka minun tuli tohtori Pillsburyn määräyksen mukaan juoda heti
hypnoottisesta unesta herättyäni saadakseni jäykistyneen elontoiminnan
uudelleen vireille.
»Ottakaa nyt nopeasti tämä, herra West», sanoi hän, kun tylsästi
tuijotin häneen. »Se tekee teille hyvää, herra West, sillä te olette
hyvin uupuneen ja huonon näköinen».
Tyhjensin nopeasti lasin ja aloin miettiä, mitä oli tapahtunut. Asiahan
oli luonnollisesti aivan yksinkertainen! Koko kahdeskymmenes vuosisata
oli ollut vain unelma. Unissanihan minä vain olin nähnytkin tuon
suruttoman ihmiskunnan ja sen nerokkaasti yksinkertaisen
yhteiskuntajärjestelmän, ihanan uuden Bostonin torneineen ja
huippuineen, puistoineen ja suihkukaivoineen sekä kaikkialla esiintyvine
varallisuuksineen. Koko tuo rakastettava perhe, jonka tunsin niin hyvin
ja jota pidin niin suuressa arvossa, ystävällinen isäntäni ja opettajani
tohtori Leete, hänen puolisonsa ja tyttärensä, toinen ja kauniimpi Edit,
minun morsiameni -- kaikki olivat olleetkin vain unikuvia,
mielikuvituksen tuotteita!
Istuin kauan aikaa samassa asemassa, missä olin ollut, huomatessani
tämän tosiasian: istuin vuoteellani selkä suorana ja tuijotin eteeni
koettaen muistella ihmeellisen uneni eri tapahtumia ja kohtauksia.
Sawyer kävi tämän nähdessään levottomaksi ja kysyi huolissaan, mikä
minua vaivaa. Hänen surullinen kysymyksensä sai minut vihdoin täyteen
tajuntaani. Pakotin, vaikkakin vaivaloisesti, ajatukseni tottelemaan
tahtoani, koetin mukautua todellisiin oloihin ja vakuutin tuolle
uskolliselle nuorukaiselle, että minua ei vaivaa mikään.
»Olen vain nähnyt kummallista unta, Sawyer, siinä kaikki», sanoin,
»peräti kum-mal-lista unta».
Puin koneellisesti vaatteet ylleni. Pääni tuntui olevan sekaisin, kaikki
oli niin epävarmaa, että en tahtonut tuntea itseäni. Istuin kahvi- ja
voileipätarjoimen ääreen, jonka Sawyer toi minulle joka aamu, ennenkuin
menin ulos. Aamulehti oli vieressäni, otin sen ja katseeni sattui
päivämäärään: toukokuun 31 päivänä 1887.
Siitä hetkestä saakka, kun olin avannut silmäni, olin tietysti
käsittänyt, että pitkä ja monipuolinen elämäni kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla olikin ollut vain unta. Mutta siitä huolimatta säpsähdin
huomatessani niin ratkaisevan todistuksen siitä, että maailma oli
ainoastaan muutamia tunteja vanhempi kuin maata mennessäni.
Loin katseeni lehden etusivulla olevaan sisältöluetteloon, jossa
mainittiin tärkeimmät päivän uutiset. Se kuului:
*Ulkomailta.* -- Uhkaava sota Saksan ja Ranskan välillä. Ranskan
hallitus vaatii uusia varoja sotajoukkoja varten voidakseen ryhtyä
Saksan armeijan lisäämistä vastaaviin toimenpiteisiin. On todennäköistä,
että koko Europa kietoutuu sotaan, jos se puhkeaa. -- Suurta kurjuutta
työttömien keskuudessa Lontoossa. He vaativat työtä. Joukkomielenosoitus
aijotaan panna toimeen. Virkamiehet levottomia. -- Suuria työlakkoja
Belgiassa. Hallitus varustautuu tukahduttamaan väkivaltaisuuksia. --
Kauheita paljastuksia tyttöjen käyttämisestä Belgian hiilikaivoksissa.
-- Maanvuokraajain joukkohäätöjä Englannissa.
*Kotimaasta.* -- Häikäilemättömiä petoksia jatkuu. Kaksi ja puoli
miljoonaa kavallettu New-Yorkissa. -- Testamenttimääräysten
toimeenpanijat pettäneet. Orvoilta riistetty joka penni. --
Pankinkasööri taitava varas. 250,000 poissa. -- Hiiliparoonit korottavat
kivihiilten hintaa ja vähentävät tuotantoa. -- Keinottelijat kohottavat
vehnän hintaa Chicagossa. -- Kahvin hinta nousee. -- Eräs lännen rengas
valtaa tavattomia maa-aloja. -- Chicagon virkamiehiä häpeällisesti
lahjottu. Varsinainen lahjomisjärjestelmä käytännössä. -- Käräjäjuttu
Newyorkin valtuusmiehiä vastaan jatkuu. -- Monta suurta vararikkoa.
Peljätään pulaa. -- Suuri joukko varkauksia ja sisäänmurtoja. -- Nainen
murhattu rahojen tähden New-Hawenissa. -- Murtovarkaat ampuneet viime
yönä erään täkäläisen talonomistajan. -- Worcesterissä mies ampunut
itsensä, kun ei saanut työtä. Suuri perhe joutuu kurjuuteen. -- Vanha
aviopari New-Yorkissa murhannut itsensä, kun ei tahtonut joutua
vaivaishuoneeseen. -- Suurkaupunkien työläisnaisten surkea asema. --
Tietämättömyys lisäytyy pelottavasti Massachusettsissa. -- Lisää
hulluinhuoneita tarvitaan. -- Puhe seppelöitsemispäivänä. Professori
Brownin esitelmä yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen siveellisestä
suuruudesta».
* * * * *
Todellakin olin siis herännyt yhdeksännellätoista vuosisadalla, siitä ei
epäilystäkään enää. Tuo päivän uutisten luettelohan oli selvä kuva
vuosisadastaan, jopa niin selvä, että siitä ei edes puuttunut
huomattavaa luulotellun itsetyytyväisyyden piirrettä. Tuossa yhtä
ainoata päivää koskevassa lehdessä se ilmestyi sellaisen koko maailmassa
vallitsevaa yhteiskunnallista mädännäisyyttä todistavan syntiluettelon
yhteydessä, että tuo itsetyytyväisyyden ilmaus tuntui ivalta, joka olisi
sopinut itse Mefistofelelle. Mutta siitä huolimatta olin minä sinä
aamuna ehkä ainoa sanomalehdenlukija, joka huomasin tuon ivan, enkä
olisi minäkään huomannut sitä vielä eilen enemmän kuin muutkaan.
Ainoastaan merkillistä untani saan kiittää siitä, että näen asian nyt
toisessa valossa.
Taaskin unhotin ympäristöni pitkäksi aikaa ja kuljeskelin unieni
maailmassa, tuossa ihanassa kaupungissa yksinkertaisine ja kuitenkin
niin mukavine asuinrakennuksineen ja uljaine yleisine laitoksineen.
Ympärilläni näin taas kasvoja, joita ei rumentanut röyhkeys eikä
matelevaisuus, ei kateus eikä voitonhalu, ei tuskallinen suru, eikä
kiihkeä kunnianhimo. Näin komeita miehiä ja naisia, jotka eivät olleet
koskaan tunteneet pelkoa toista ihmistä kohtaan eivätkä koskaan
riippuvaisuutta jonkun toisen suosiosta, vaan olivat aina »seisoneet
suorina, pää pystyssä, Jumalansa edessä», käyttääkseni kuulemani
saarnaajan sanoja, jotka vieläkin kaikuivat korvissani.
Syvästi huoaten ja tuntien kärsineeni suunnattoman vahingon, joka ei
vähentynyt siitä, että kadottamaani onnea ei ollut koskaan
todellisuudessa ollutkaan, riistäydyin vihdoin irti unelmieni maailmasta
ja lähdin kohta senjälkeen ulos.
Matkalla kotoani Washingtonkadulle täytyi minun ainakin kymmenkunnan
kertaa seisahtua kokoamaan ajatuksiani. Uneksumani tulevaisuuden Bostoni
oli niin elävänä mielikuvituksessani, että nykyinen Bostoni tuntui
minusta aivan oudolta. Heti kun astuin kadulle, herätti kaupungin
likaisuus ja sen ilkeä haju huomiotani aivan kuin en olisi koskaan ennen
sitä nähnyt enkä tuntenut. Eilen vielä oli mielestäni aivan
luonnollista, että muutamat kansalaiseni kävivät silkissä, toiset
ryysyissä, että muutamat olivat hyvinvoivan, toiset taas nälkäisen
näköisiä. Nyt minua sitävastoin kiusasi joka askeleella havaitsemani
jyrkkä erilaisuus katukäytävällä toistensa ohitse rientäväin miesten ja
vaimojen sekä puvuissa että ulkomuodossa, ja ennen kaikkea se
täydellinen välinpitämättömyys, jota parempiosaiset osottivat onnettomia
kohtaan. Olivatko nuo olennot, jotka voivat katsella kanssaihmistensä
kurjuutta kasvojen värettäkään muuttamatta, olivatko he ihmisiä? Koko
ajan käsitin kuitenkin aivan hyvin, että minä se olin muuttunut, eivätkä
aikalaiseni. Minä olin nähnyt unta kaupungista, jonka kaikki asukkaat
olivat aivan samanlaisessa asemassa, ja pitivät kaikissa suhteissa
huolta toisistaan, kuten saman perheen lapset.
Toinen todellisen Bostonin omituisuus, joka näytti minusta peräti
oudolta ja kummalliselta, kun katselin sitä nyt uudessa valossa, oli
kaikenlaisten ilmoitusten ja reklaamien tavaton paljous.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonissa ei ollut minkäänlaisia
persoonallisia liikeilmoituksia, sillä niitä ei tarvittu. Mutta täällä
olivat kaikki rakennusten seinät, ikkunat, jokaisen käsissä näkyvä
sanomalehti, yksinpä katukin niitä täynnä. Kaikkialla muualla, mihin
silmäni sattuivat, paitse taivaan laelle, oli lukemattomia ilmoituksia,
joiden avulla yksityiset henkilöt koettivat kaikenlaisia keinoja
käyttäen saada toisilta riistetyksi ylläpitonsa. Sanat kyllä
vaihtelivat, mutta sisältö oli aina sama, melkein tähän tapaan:
»Auttakaa John Jonesta! Älkää huoliko muista! He ovat pettureita. Minä,
John Jones, olen ainoa oikea. Ostakaa minulta! Antakaa minulle työtä!
Tulkaa minun luokseni! Kuulkaa minua, John Jonesta! Katsokaa minua!
Älkää vain erehtykö! John Jones yksinään on mies, eikä kukaan muu.
Antakaa muiden kuolla nälkään, mutta muistakaa Jumalan tähden John
Jonesta!»
En tiedä, kumpiko surunäytelmän puoli, liikuttavako vai inhottava lie
syvimmin vaikuttanut minuun, joka niin äkkiä olin joutunut oudoksi
muukalaiseksi kotikaupungissani. Voi teitä, onnettomat ihmiset, niin
olin huutamaisillani, te ette tahdo oppia auttamaan toisianne ja
sentähden te, alimmasta ylimpään saakka, olette tuomitut kerjäämään
armopaloja toisiltanne! Tämä julkean itsekiitoksen ja toisten
parjaamisen kauhea Babeli, tämä toisiansa vastaan taistelevain
kehumishuutojen, rukousten ja vannomisen sekä kirousten huumaava melu,
koko tämä hämmästyttävän julkea kerjäämisjärjestelmä -- mitäpä se on
muuta, kuin luonnollinen ja välttämätön seuraus yhteiskuntaoloista,
jotka pakottavat kansalaisia tappelulla hankkimaan itsellensä
tilaisuuden palvella yhteiskuntaa, jonka tulisi hankkia tämä etu
jokaiselle jäsenelleen ensimäisenä kansalaisoikeutena!
Tultuani Washingtonkadun vilkkaimpaan liikeristeykseen seisahduin ja
minun täytyi ääneeni nauraa, ohikulkijain suureksi kiusaksi. Vaikka
henkeni olisi ollut kysymyksessä, en olisi voinut tehdä muuta, niin
hullunkuriselta minusta tuntui nähdessäni loppumattoman puotirivin
molemmin puolin katua niin kauas kuin silmä kantoi. Ja jotta
järjettömyys esiintyisi vielä selvemmin, oli kivenheiton pituisella
matkalla kymmenkunta myymälää, joissa jokaisessa kaupattiin samoja
tavaroita. Puoteja, puoteja, puoteja! Puoteja kymmenin tuhansin
jakamassa tavaroita, mitä yksi ainoa kaupunki tarvitsi! Ja unikuvassani
oli tämän tehtävän täydellisesti suorittanut yksi ainoa tavaravarasto,
joka sai määräykset kussakin kaupunginosassa olevista suurista
mallivarastoista. Aikaa tai vaivaa tuhlaamatta voi ostaja yhdessä
ainoassa rakennuksessa nähdä malleja kaiken maailman tuotteista, mitä
hän suinkin halusi. Tavarain jaosta johtuva työ oli niin vähäinen, että
se tuskin laisinkaan kohotti niiden hintaa kuluttajalle. Hänen tarvitsi
oikeastaan vain maksaa valmistuskustannukset. Mutta täällä kohotti yksin
tavarain jako ja kuljettaminen edes takaisin niiden hintaa jo
neljännenosan, kolmannenosan, puolet, jopa enemmänkin kuin puolet.
Kaikki nuo kymmenettuhannet myymälät maksoivat, niiden vuokrat,
hoitajat, summattomat myyjäjoukot, kymmenet tuhannet kirjanpitäjät,
palvelijat ja muut toimimiehet sekä ilmoituksista ja
kilpailutaisteluista johtuvat summattomat menot nielivät tavattomia
summia -- ja kuluttajat saivat maksaa kaikki! Mikä erinomaisen nerokas
menettely saada kansa köyhäksi!
Olivatko nuo ympärilläni hyörivät ihmiset järkeviä miehiä vai lapsia,
jotka hoitavat liikettään moisen järjestelmän mukaan? Voivatko he olla
ajattelevia olentoja, kun he eivät huomaa, kuinka mieletöntä on tuhlata
niin paljon aikaa ja varoja saattaakseen valmiin tuotteen kuluttajan
käytettäväksi? Eikö heidän mieleensä johdu, että jos syödään lusikalla,
joka vuotaa puolet sisällöstään lautasen ja suun välisellä matkalla, on
hyvin todennäköistä, että saadaan nousta nälkäisinä pöydästä?
Olinhan ennenkin kulkenut tuhansia kertoja Washingtonkatua ja huomannut
kauppiasten menettelyn, mutta siitä huolimatta katselin sitä nyt yhtä
uteliaana, kuin en olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Ihmeissäni katselin
myymälöiden näyttelyikkunoita monine tavaroineen, joiden
järjestelemiseen oli uhrattu paljon vaivaa ja taiteellista
kekseliäisyyttä yksistään sitä varten, että ne vetäisivät puoleensa
ohikulkijain huomion. Näin naisten tunkeilevan niiden ympärillä ja
myymälän omistajain jännitettynä seuraavan syötin vaikutusta. Astuin
sisään ja näin liikkeen johtajan terävine haukansilmineen seuraavan
liikettä, vaanivan myyjiä ja kiihoittavan heitä tekemään
velvollisuutensa: myymään, myymään, myymään, rahalla niille, joilla
rahaa oli, velaksi niille, joilla sitä ei ollut, myymään sellaista, mitä
ostaja ei tarvinnut, myymään enemmän, kuin hän tarvitsi, myymään
enemmän, kuin hänen varansa olisivat riittäneet ostaa. Väliin häipyi
johtolanka silmänräpäykseksi pois mielestäni, ja silloin näytti koko
näytelmä aivan käsittämättömältä.
Mitä varten kaikki tuo puuha? Miksi koetetaan saada ihmisiä ostamaan?
Eihän sillä luonnollisesti voinut olla mitään tekemistä sen luvallisen
toimenpiteen kanssa, että tavaroita jaetaan niille, jotka niitä
tarvitsevat. Olihan ilmeistä tuhlausta, kun ihmisille tungettiin
tavaroita, joita he eivät tarvinneet, mutta jotka olisivat olleet
jollekin toiselle välttämättömiä. Kansahan tuli tietysti sitä
köyhemmäksi, mitä useammin tuollainen yritys onnistui. Mitähän nuo
puotipalvelijat oikeastaan ajattelivat?
Mutta sitte johtui mieleeni, että eiväthän kauppiaat olekkaan ainoastaan
tavarain jakajia, kuten unikuvani Bostonin mallivarastojen väestö. He
eivät olleetkaan yhteishyvän palveluksessa, vaan valvoivat omia
yksityisiä etujaan. Heille oli aivan yhdentekevää, mitä heidän
menettelynsä lopullisesti vaikuttaa yleiseen hyvinvointiin, kunhan vain
heidän oma varallisuutensa lisäytyy. Sillä tavarat ovat heidän
omaisuuttansa, ja kuta enemmän he niitä myyvät tai kuta suuremman hinnan
he niistä saavat, sitä suurempi on heidän voittonsa. Kuta tuhlaavampia
ihmiset ovat, kuta enemmän heille voi tunkea tuotteita, joita he eivät
tarvitse, sitä parempi kauppiaalle. Bostonin kymmenientuhansien
myymälöiden varsinaisena tarkoituksena olikin vain tuhlauksen
edistäminen.
Eivätkä kauppiaat tai heidän apulaisensa olleet rahtuistakaan huonommat,
kuin kuka muu Bostonin asukas tahaan. Heidän täytyi hankkia ylläpitonsa
sekä pitää huolta perheistään -- ja mistäpä he olisivat voineet löytää
sellaisen tuottavan ammatin, joka ei olisi pakottanut heitä asettamaan
oman etunsa ensi sijaan, sekä yhteistä että kaikkien muiden yksityisiä
etuja ylemmäksi? Eihän heitä voinut vaatia kuolemaan nälkään
odottaessaan sellaisia oloja, kuin minä olin unissani nähnyt, jolloin
yhteinen etu oli sopusoinnussa yksilön etujen kanssa. Eikä ollut liioin
laisinkaan ihmeellistä tuollaisen järjestelmän vallitessa, että kaupunki
näytti niin huonolta ja likaiselta, että sen asukkaat olivat useimmiten
huonoissa vaatteissa, monet heistä ryysyissä ja nälissään.
Hetkeä myöhemmin olin joutunut eteläiseen kaupunginosaan
tehdasrakennusten keskelle. Olin ollut täällä samoin kuin
Washingtonkadullakin jo satoja kertoja ennen, mutta täälläkin näin vasta
nyt oikeassa valossaan ympärilläni esiintyvät ilmiöt. Ennen olin
ylpeillyt siitä, että Bostonissa oli virallisen tilaston mukaan
nelisentuhatta toisistaan riippumatonta tehdasta. Mutta nyt käsitin,
että kokonaistuotanto oli verrattain vähäpätöinen juuri sen tähden, että
tehtaita oli paljon ja ne olivat toisistaan riippumattomia.
Washingtonkatu oli jo näyttänyt minusta hulluinhuoneelta, mutta vielä
surkeammalta tuntui minusta menettely täällä, sillä olihan tuotteiden
valmistaminen paljoa tärkeämpi yhteiskunnallisen elimistön toiminta,
kuin niiden jakaminen. Sillä nuo neljätuhatta tehdasta eivät ainoastaan
työskennelleet kukin erikseen ilman yhtenäistä johtoa, kuten sanottu,
vaan käyttivät sen lisäksi kaiken kykynsä tehdäksensä tyhjäksi toistensa
pyrinnöt, juuri kuin ei jo yhtenäisyyden puutteestakin johtuva summaton
voimain tuhlaus olisi ollut kylliksi. Tehdasten omistajat miettivät
päivällä ja rukoilivat yöllä keinoja, joiden avulla he voisivat hävittää
toistensa liikkeet.
Kaikilta tahoilta kuuluva vasarain jyske ja pyöräin jytinä ei ollut
rauhallisen teollisuuden humua, vaan vihaisesti toisiansa vastaan
iskettyjen miekkojen kalsketta. Tehtaat ja työpajat olivat samalla
linnoituksia, jokainen oman lippunsa alla, jotka suuntasivat tykkinsä
ympäristön tehtaita sekä työpajoja vastaan ja joiden kunkin sappöörit
olivat lakkaamatta maanalaisessa työssä räjäyttääkseen toistensa
laitokset ilmaan.
Jokaisen näiden linnoituksen sisäpuolella vallitsi mitä tarkin
työjärjestys. Eri liikkeenhaarat toimivat saman yhtenäisen johdon
alaisina, joten ei syntynyt minkäänlaista häiriötä eikä kahteen kertaan
tehtyä työtä. Jokaisella oli oma toimensa eikä kukaan ollut joutilaana.
Mikä aukko, mikä katkennut lenkki ajatusjohdossa vaikutti sitte sen,
että ei huomattu, kuinka tärkeää oli toteuttaa sama periaate koko kansan
tuotannossa. Minkätähden ei käsitetty, että samoin kuin yhtenäisen
johdon puute vahingoittaa yksinäistä tehdasta, samoin se vahingoittaa
koko kansan tuotantoa, vieläpä paljoa suuremmassakin määrässä, koska sen
ala on niin paljoa laajempi ja sen eri osien väliset suhteet paljoa
monimutkaisemmat?
Ihmiset olisivat sangen kärkkäät ivaamaan sotajoukkoa, jossa ei olisi
komppanioja, pataljoonia, rykmenttejä, prikaateja, divisiooneja eikä
armeijaosastoja -- sanalla sanoen ei suurempia ryhmiä, kuin korpraalien
komennettavia joukkoja, ei myöskään ainoatakaan muuta upseeria, kuin
korpraaleja, eikä liioin korpraalia, jolla olisi enemmän sanavaltaa kuin
kenellä muulla toverillaan tahansa. Juuri tällainen sotajoukkohan oli
yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin tehdasliike: se oli neljän
tuhannen itsenäisen korpraalikunnan suuruinen armeija, jonka eri ryhmiä
johti neljätuhatta korpraalia, kullakin oma erityinen
sotasuunnitelmansa.
Kaikkialla näkyi joukottain työttömiä ihmisiä. Toiset olivat jouten
sentähden, että he eivät saaneet mistään työtä, toiset taasen sentähden,
etteivät saaneet kohtuullista palkkaa.
Puhuttelin muutamia viimeksimainittuja, ja he kertoivat minulle
vastauksensa. Mutta sangen vähä minä voin heitä lohduttaa.
»Asemanne on surkuteltava», sanoin heille. »Palkkanne on tosiaankin
aivan liian pieni, se on selvää. Mutta minua ei ihmetytä se, etteivät
liikkeet, joita tuolla tavalla johdetaan, voi maksaa teille suurempia
palkkoja, vaan pikemmin se, että ne voivat maksaa teille palkkaa
laisinkaan».
Palasin takaisin niemellä olevaan kaupungin sydämeen ja jouduin kello
kolmen tienoissa Statekadulle. Katselin kadun varrella olevia pankkeja
ja välityskonttoreita sekä muita rahalaitoksia aivan kuin en olisi
niitäkään koskaan ennen nähnyt. Unessa näkemässäni Bostonissa ei niistä
huomannut jälkeäkään. Nyt kulki niiden ovissa liikemiehiä, prokuristeja
ja juoksupoikia edes takaisin, sillä vielä oli muutamia minuutteja
sulkemisaikaan. Minua vastapäätä oli pankki, jossa minä olin toimittanut
asiani. Menin kadun poikki, astuin ihmisvirtaan ja annoin sen kulettaa
itseni sisään. Asetuin erääseen muurin syvennykseen katsomaan, kuinka
pankin virkamiesjoukko käsitteli rahoja ja kuinka yleisö odotti pitkissä
riveissä rahastonhoitajain paikkojen luona. Muudan vanha herra, jonka
tunsin, eräs pankintirehtööri, kulki ohitseni ja huomattuaan miettivän
katseeni, seisahtui silmänräpäykseksi juttelemaan.
»Huvittava näky, herra West, vai kuinka?» sanoi hän. »Ihmeellinen
koneisto, minäkään en voi olla ihmettelemättä sitä. Seison väliin
katselemaan sitä aivan kuin te nyt. Se on kuin runoa, herra West, runoa
juuri, niin minun täytyy sanoa. Oletteko koskaan ajatellut, herra West,
että pankki on liike-elämän sydän. Täältä ulos ja tänne sisään virtaa
elämää ylläpitävä veri. Nyt se virtaa sisään, aamulla se taasen virtaa
ulos».
Hymyillen ihastuksissaan sukkelalle vertaukselleen asteli vanhus
edelleen.
Eilen vielä olisi tuo vertaus ollut minunkin mielestäni sattuva. Mutta
sen jälkeen olin nähnyt maailman, joka oli paljoa rikkaampi kuin
nykyinen, vaikka siellä ei ollut eikä tarvittu rahaa. Olin oppinut, että
sitä tarvittiin minua ympäröitsevässä maailmassa ainoastaan sentähden,
että kansan elintarpeitten tuotanto oli jätetty yksityisten epävarman
summittaisen yritteliäisyyden varaan, vaikka sen jos minkään olisi
tullut olla kansan huostassa, sillä se on luonteeltaan mitä yleisin ja
yhteisin asia. Tämä erehdys teki loppumattoman välikaupan
välttämättömäksi, jos mieli saada jonkunkaanlaista yleistä tuotteiden
jakoa toimeen. Välikaupan toimitti raha -- kuinka oikeudenmukaisesti
huomasi parhaite, kun käveli köyhien kaupunginosista sen keskustaan. --
Rahaliike taasen vaati palvelukseensa kokonaisen armeijan ihmisiä, jotka
riistettiin pois tuotannon aloilta. Mutta siitä huolimatta joutui
koneisto usein epäkuntoon, syntyi alituisia häiriöitä ja liikkeitä
kaatui joukottain. Raha vaikutti höllentävästi koko ihmiskunnan
siveellisiin käsitteisiin, jonka tähden sitä jo ikivanhoista ajoista
saakka onkin kutsuttu »kaiken pahan juureksi».
Voi vanhaa pankinjohtaja parkaa runoineen! Hän otaksui mätäpaiseen
tykytyksen sydämen sykinnäksi. Se, mitä hän kutsui »ihmeelliseksi
koneistoksi», olikin vain onnistumaton yritys korjata tarpeettomia
virheitä, kömpelö sauva ramman kädessä, joka oli itse laittanut itsensä
rammaksi.
Kun pankit olivat suljetut, kuljeskelin tunnin tai pari kaupungin
liikekeskustassa ilman varsinaista päämäärää, istahdin sitte hetkeksi
eräälle puiston penkille. Minusta oli hauska katsella lukuisia ohitseni
rientäviä ihmisiä. Tarkastelin heitä aivan samoin, kuin vieraan maan
asukkaita tarkastellaan, niin oudoiksi olivat kansalaiseni ja heidän
tapansa muuttuneet mielestäni sitte eilispäivän. Kolmekymmentä vuotta
olin tosin elänyt heidän keskuudessaan, mutta en ollut siitä huolimatta
koskaan ennen huomannut, kuinka surujen uurtamat ja huolestuneet heidän
kasvonsa olivat. Sama ilme näkyi mielestäni yhtä hyvin rikkaissa kuin
köyhissäkin, yhtä hyvin sivistyneitten hienoissa, mielenilmeisissä
piirteissä, kuin oppimattomain veltoilla, tunteettomilla kasvoilla. Ja
niin lienee todella ollutkin, sillä nyt huomasin paljoa tarkemmin kuin
koskaan ennen, kuinka jokaisen täytyi kuunnella takanansa kulkevan
kummituksen, epävarmuuden peikon ääntä. »Tee sinä työtä kuinka paljon
tahaan», kuiskaili kummitus, »nouse anivarhain ylös ja raada myöhäiseen
iltaan saakka, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija -- et
sittenkään voi koskaan olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta
kuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka
suuria rikkauksia tahansa -- et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta
siitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi, tai
ettei tyttäresi täydy joskus myödä itseänsä leivän tähden».
Eräs ohitseni kulkeva mies pisti käteeni ilmoituskortin. Siinä
ylistettiin uusille perusteille järjestetyn henkivakuutusyrityksen
etuja. Tapahtuma johdatti mieleeni ainoan keinon, jonka avulla nuo
väsyneet, uupumukseen saakka kiihtyneet, onnettomat miehet ja naiset
voivat ainakin osaksi turvata itsiään epävarmuutta vastaan. Keino oli
tosiaankin ainoa -- siinäkin siis liikuttava todistus yleisestä hädästä,
jota voitiin huojentaa ainoastaan peräti vailinaisesti. Muistin, että
ainakin varakkaat voivat tätä keinoa käyttäen ostaa edes jonkunlaisen
varmuuden siitä, etteivät toiset ihmiset voi ainakaan heti perheen isän
kuoleman jälkeen polkea hänen rakkaimpiansa jalkoihinsa. Mutta siinä
olikin kaikki ja siitäkin edusta pääsivät osallisiksi ainoastaan ne,
jotka voivat maksaa runsaasti. Kuinka olisivat asukkaat tässä
onnettomassa Ismaelin maassa, missä jokaisen käsi nousee kaikkia muita
vastaan, voineet ajatellakkaan sellaista todellista henkivakuutusta,
jommoisen olin nähnyt unelmieni maan asukasten keskuudessa. Siellä
annettiin jokaiselle kansalaiselle sadan miljoonan kansalaisensa takaama
vapaa henkivakuutus, joka suojeli hänet kaikesta hädästä ja puutteista
yksinomaan sentähden, että hän oli kansan perheen jäsen.
Hetkistä myöhemmin seisoin muistaakseni erään rakennuksen portailla
Tremontkadulla ja katselin sotilasparaatia. Eräs rykmentti kulki
ohitseni. Se oli koko tuona synkkänä, surullisena päivänä vasta
ensimäinen näky, jota katsellessani tunsin muutakin, kuin ihmettelevää
sääliä ja hämmästystä. Siinä ainakin oli järjestystä ja selvyyttä
todistuksena siitä, mitä voimakas, jatkuva yhteistoiminta voi saada
aikaan. Oliko mahdollista, etteivät nuo ihmiset, jotka loistavin katsein
seurasivat miesten liikkeitä, huomanneet asiasta mitään muuta puolta,
kuin ainoastaan kauniin sotilasnäytelmän? Eikö heidän mieleensä
ensinkään johtunut, että ainoastaan täydellisesti yhdenmukainen toiminta
ja luja, saman johdon alle alistettu järjestys teki nuo ihmiset
pelottavaksi koneistoksi, joka kykeni voittamaan ja pitämään kurissa
kymmentä kertaa suuremman järjestymättömän miesjoukon? Ja jos he
huomasivat tämän, niin kuinka he voivat olla vertailematta toisiinsa
sitä tieteellistä tapaa, millä kansa kävi sotaa, ja sitä epätieteellistä
järjestelmää, jonka avulla se teki töitään? Eikö heidän mieleensä
johtunut kysyä, mistä ajasta saakka on ihmisten teurastaminen käynyt
niin paljoa tärkeämmäksi tehtäväksi kuin niiden ruokkiminen ja
vaatettaminen, että ensiksimainittuun toimeen katsottiin tarvittavan
täydellisesti järjestetty ja opetettu armeija, kun taasen aivan
järjestymätön kansajoukko kelpasi suorittamaan viimeksimainittuja
tehtäviä?
Alkoi hämärtää ja kaduilla vilisi myymälöistä, työpajoista ja tehtaista
palaavia työntekijöitä. Kuljin vahvimman ihmisvirran mukana. Pimeän
tullessa huomasin, että olin joutunut keskelle sitä siivottomuutta ja
inhimillistä alennusta, jota voi tavata ainoastaan eteläisessä
kaupunginosassa, South Covessa olevissa työväen kortteleissa. Olin jo
nähnyt tavatonta inhimillisen työvoiman tuhlausta, nyt näin kauneimmassa
muodossaan sen kurjuuden, mitä tämä tuhlaus synnytti.
Kurjien, ylen täyteen ahdettujen asuntojen mustista ovista ja ikkunoista
kummaltakin puolelta katua virtasi ilkeä haju. Kadut ja kujat olivat
täynnä samanlaista haisevaa saastaa, kuin orjalaivojen välikannet.
Ohitse kulkiessani näin ikkunoista vilahdukselta kalpeita pienokaisia,
jotka kituivat turmeltuneessa ilmassa ja haisevissa ryysyissä, sekä
naisia, joiden kasvoilta viimeinenkin toivon säde oli kadonnut.
Alituinen raataminen oli rumentanut heidän ruumiinsa siinä määrässä,
ettei heissä ollut naisesta jälellä muuta kuin heikkous. Muutamista
ikkunoista kurkisteli röyhkeäkatseisia tyttöjä, joiden kasvoille
siveettömyys oli lyönyt leimansa. Pihoja peittävän lian ja töryn
keskellä rypöi ja temmelsi eläimellisiksi muuttuneita lapsilaumoja,
jotka kirkuivat, kiroilivat ja pitivät sellaista elämää, että muistui
mieleen turkkilaisten kaupunkien kodittomat koirajoukot, jotka
ahdistavat kaduilla kulkevaa vaeltajaa.
Kaiken tämän tunsin jo vanhastaan, olin tuntenut aikoja sitte. Usein
olin kulkenut tämän kaupunginosan lävitse ja katsellut siellä esiintyviä
ilmiöitä vastenmielisyydentunteella, johon sekottui jonkunlaista
filosoofista ihmettelyä siitä äärimmäisestä kurjuudesta, mitä
kuolevaiset voivat kärsiä, etsimättä vapaaehtoisesti kuolemaa. Mutta
nähtyäni tuon tulevaa vuosisataa koskevan unikuvan olivat suomukset
pudonneet silmistäni, joten näin nyt sekä tämän aikakauden taloudellisen
mielettömyyden että myöskin sen siveellisen kurjuuden. Nyt en enää
katsellut tunteettoman uteliaasti näitä maan päällä olevan helvetin
asukkaita, joita ennen olin tuskin pitänyt ihmisinä. Näin heissä omia
veljiäni ja sisariani, omia vanhempiani ja lapsiani, lihaa lihastani,
verta verestäni. Täällä havaitsemani inhimillisen kurjuuden mätä ei
loukannut enää ainoastaan tunteitani, vaan synnytti minussa sellaisen
sieluntuskan, että minun täytyi huokailla ja valittaa. En ainoastaan
katsellut, vaan tunsin ruumiillistakin tuskaa kaikesta, mitä näin.
Kun lähemmin tarkastelin noita ympärilläni liikkuvia onnettomia
olentoja, huomasin äkkiä, että he olivatkin kaikki kuolleita. Heidän
ruumiinsa olivat eläviä hautoja. Joka ainoan eläimelliselle otsalle oli
selvästi kirjoitettu: tässä lepää kuollut sielu.
Kun katselin kauhun valtaamana noiden elävien vainajien kasvoja, jouduin
omituisen harhanäyn valtaan. Näin heidän eläimellisten kasvojensa edessä
häälyvät, läpinäkyvät henkiset kasvot, ihanteen, mahdollisen ulkomuodon,
jonka näköisiksi he olisivat voineet tulla, jos henki olisi elänyt, jos
sielu ei olisi sortunut taakan painosta. Vasta sitte, kun huomasin nämä
kummituksen kaltaiset henkiset kasvot ja näin niiden silmissä nuhtelevan
ilmeen, johon en voinut mitään vastata, vasta sitte huomasin, kuinka
sydäntä vihlovaa tapahtunut hävitys oli. Jouduin syvimmän tuskan ja
masennuksen valtaan, sillä olinhan minäkin ollut yksi niitä, jotka
olivat vaieten katselleet hävitystä. Olin ollut yksi niitä, jotka kyllä
hyvin tiesivät, että hävitys tapahtui, mutta eivät viitsineet ajatella
sitä eivätkä tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan, vaan riensivät
ohitse kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan, ja etsivät vain omia
etujaan, omia nautintojaan ja onneaan. Sentähden tuntui minusta nyt,
että minunkin vaatteissani oli näiden suurissa joukoissa murhattujen
sielujen veritäpliä. Heidän verensä ääni huusi maasta syytöksiä minua
vastaan. Jokainen likaisen katukäytävän kivi, jokainen noiden
ruttopesien seinässä oleva tiili huusi minulle, kun kiirehdin niitä
pakoon: »Mitä olet tehnyt veljellesi Abelille?»
En muista enää, mitä sitte tapahtui, ennenkuin huomasin joutuneeni
morsiameni upean kodin komeille, leikkauksilla kaunistetuille
kivirappusille Commonwealth-Avenuen varrella. Tuskin oli muistanutkaan
häntä koko tänä päivänä, jolloin mieleni oli alituisessa kiihoituksessa.
Mutta nyt olivat jalkani sisällistä vaistoa seuraten kuljettaneet minut
hänen asuntonsa ovelle. Minulle ilmoitettiin, että perhe oli aterialla,
mutta minuakin oli pyydetty syömään sen seurassa. Astuttuani sisään
huomasin, että siellä oli paljon vieraita, jotka kaikki tunsin. Pöydällä
välkkyi hopea-astioita ja kallisarvoista porsliinia. Naiset olivat
komeissa puvuissa, yllään jalokiviä kuten kuningattarilla. Edessäni
oleva kuva osotti kaikkein hienointa loistoa ja tuhlaavinta
ylellisyyttä. Seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Sukkeloita,
sattuvia kokkapuheita seurasi sydämelliset naurunpuuskaukset.
Minusta tuntui kuin olisin tullut teloituspaikalta, jonka kauhut olivat
muuttaneet kyyneleeni vereksi, täyttäneet mieleni synkällä surulla,
säälillä ja epätoivolla, ja olisin äkkiä eräässä läheisessä metsän
aukeamassa tavannut joukon iloisia räyhääjöitä. Istuin äänetönnä
paikoillani, kunnes Edit alkoi laskea leikkiä synkästä ulkomuodostani.
Mikä minua oikeastaan vaivasi? -- Toiset yhtyivät heti näihin
vallattomiin hyökkäyksiin, ja minä jouduin heidän leikkinsä sekä
pistopuheittensa esineeksi. Missä olin ollut ja mitä olin nähnyt, kun
minusta oli tullut niin ikävä seuratoveri?
»Olen ollut Golgatalla», vastasin vihdoin, »ja nähnyt ihmiskunnan
ristiinnaulittuna. Eikö ainoakaan teistä tiedä, minkälaista näytelmää
aurinko ja tähdet valaisevat tässä kaupungissa, koska voitte vielä puhua
muusta, ajatella muita asioita? Ettekö tiedä, että summattomat joukot
miehiä sekä naisia, samaa lihaa ja verta kuin tekin, viettävät ihan
ovienne edessä elämää, joka on kehdosta hautaan saakka yhtä ainoata
lakkaamatonta _kuolintaistelua_? Kuunnelkaa! Heidän asuntonsa ovat niin
lähellä, että jos maltatte olla nauramatta, kuulette heidän äänensä, --
kuulette pienokaisten sydäntäsärkevää valitusta, joiden täytyy imeä
kurjuuden kuihtunutta rintaa, kuulette puutteen käsissä eläimiksi
muuttuneiden miesten käheitä kirouksia, kuulette naisjoukon rähinää,
jonka täytyy myydä itsensä leivän tähden. Mitä olette tukkineet
korviinne, kun ette kuule näitä valitushuutoja? Minä en enää kuulekkaan
mitään muuta».
Sanojani seurasi syvä äänettömyys. Puhuessani oli lämmin myötätuntoisuus
vallannut minut. Mutta kun katselin ympärilläni olevaa seuraa, huomasin,
että heidän kasvojensa ilmeet eivät suinkaan osottaneet liikutusta, joka
minut oli vallannut, vaan kylmää, ylpeätä kummastelemista. Edit näytti
sen lisäksi loukkaantuneelta, hänen isänsä suuttuneelta. Naiset
vaihtoivat loukattua viattomuutta osottavia silmäyksiä, ja eräs
herroista asetti silmälasit paremmin nenälleen, katsellen minua
jonkinlaisella tieteellisellä uteliaisuudella. Kun huomasin, että olot,
jotka minusta tuntuivat aivan sietämättömiltä, eivät näyttäneet
laisinkaan vaikuttavan heihin, ja että sanani, jotka liikuttivat
sydäntäni siinä määrässä, että en tahtonut voida niitä lausua,
kiihottivat heitä vain nousemaan minua vastaan, jouduin ensin hämilleni
ja sitten minut valtasi syvä epätoivon ja voimattomuuden tunne. Mitäpä
voivat nuo onnettomat, kurjuuteen vaipuneet ihmiset toivoa, kun heidän
onnettomuutensa ei rahtuistakaan liikuttanut näitä ajattelevia miehiä ja
helläsydämisiä naisia! Silloin johtui mieleeni, että vika on varmaankin
minussa. En ole osannut puhua oikealla tavalla. Epäilemättä olen
esittänyt asian huonosti. He suuttuivat ehkä sentähden, että he luulivat
minun tahtovan syyttää heitä, vaikka olin vain, sen Jumala tietää,
ajatellut yksinomaan tosiolojen kauheutta, koettamatta millään tavalla
etsiä ketään syyllistä.
Hillitsin kiihkeän liikutukseni ja koetin puhua maltillisesti sekä
johdonmukaisesti, poistaakseni äskeisten sanojeni vaikutusta. Sanoin
heille, että en suinkaan ollut aikonut syyttää heitä enkä vetää heitä
yhtä vähän kuin rikkaita yleensä edesvastaukseen maailman kurjuudesta,
vaikka kyllä olikin totta, että se, mitä he tuhlasivat ylellisyyteen,
olisi toisin käytettynä voinut poistaa paljon katkeroita kärsimyksiä.
Nuo harvinaiset herkut, nuo kalliit viinit, hienot kankaat ja säihkyvät
jalokivet riittäisivät jo monen ihmiselämän lunastushinnaksi. Hekin ovat
siis tosin tavallaan syypäitä, samoin kuin henkilöt, jotka elävät
tuhlaavaa, ylellistä elämää maassa, minkä asukkaat kärsivät nälkää.
Mutta vaikka säästettäisiinkin kaikki se omaisuus, mitä rikkaat
tuhlaavat, ei se suinkaan voisi läheskään poistaa köyhyyttä maailmasta.
Varallisuutemme on niin vähäinen, että vaikka rikkaat suostuisivatkin
jakamaan kaiken omaisuutensa köyhien kanssa, saisi jokainen ainoastaan
niukan toimeentulon, jota kuitenkin maustaisi veljellinen rakkaus.
Maailman köyhyyden varsinaisena syynä ei ole ihmisten sydämmettömyys,
vaan heidän mielettömyytensä. Ihmiskunnan kurjuus ei johdu yksityisen
henkilön eikä kokonaisen luokankaan rikoksellisista töistä, vaan
kauheasta, julmasta erehdyksestä, summattomasta, koko maailmaa
pimentävästä sokeudesta.
Sitte osotin heille, kuinka nykyjään tuhlataan neljä viidesosaa ihmisten
työvoimasta keskinäiseen kilpailuun, kun ei tuottajain välillä ole samaa
päämäärää tavottelevaa keskinäistä yhteistoimintaa. Valaistakseni asiaa
paremmin, mainitsin esimerkkinä kuivuutta kärsivän maan, joka voi
tuottaa asukasten elintarpeet ainoastaan siinä tapauksessa, että
saatavissa oleva vesi käytetään mahdollisimman tarkkaan. Huomautin,
kuinka sellaisen maan hallituksen tärkeimpänä tehtävänä on pitää huolta
siitä, että eivät yksityiset saa joko itsekkäisyydessään tai
taitamattomuudessaan tuhlata vettä turhaan, koska siitä olisi
seurauksena nälänhätä. Siitä syystä täytyy veden käyttäminen järjestää
aivan tarkasti, joten ei yksityisten sallita mielensä mukaan ohjata sitä
pois tai sulkea sen juoksua, tai muulla tavalla käyttää sitä väärin.
Ihmistyö on, selitin minä, hedelmällisyyttä synnyttävä virta. Se yksin
tekee maapallon asuttavaksi. Mutta parhaassakin tapauksessa on tuossa
virrassa vähän vettä, jonka tähden täytyy sen käyttämistä varten luoda
erityinen järjestelmä, minkä avulla joka ainoa pisara voidaan tarkkaan
käyttää. Siinä tapauksessa saavat koko maailman asukkaat runsaan
toimeentulon.
Mutta kuinka tykkänään toisella tavalla menetellään käytännössä!
Jokainen käyttää tuota kallisarvoista tavaraa aivan mielensä mukaan.
Hänen toimiansa ohjaa ainoastaan kaksi yhtä voimakasta vaikutinta. Hän
koettaa pelastaa oman satonsa ja turmella naapurinsa kylvön, saadakseen
omasta viljastaan korkeamman hinnan. Tämän itsekkäisyyden ja
vihamielisyyden seurauksena on, että toiset vainiot ovat tykkänään veden
vallassa, kun taas toiset kärsivät kuivuutta, ja puolet vedestä menee
tykkänään hukkaan. Sellaisessa maassa voivat kyllä jotkut yksityiset
hankkia väkivallalla tai viekkaudella itselleen varoja ylelliseenkin
elämään, mutta kansan suuren enemmistön täytyy pakostakin jäädä
kurjuuteen. Heikoimpia ja vähätietoisempia yhteiskunnan jäseniä kalvaa
katkera puute, alituinen nälänhätä.
Mutta jos tuo nälänhädän ahdistama kansa ottaisi täyttääkseen sen, mitä
ennen on lyöty laimin, ja ryhtyisi järjestämään elämää synnyttävän
virran juoksun, päämääränään ainoastaan yhteinen hyöty, niin maa
kukoistaisi kuin puutarha eikä ainoankaan sen lapsen tarvitsisi kärsiä
minkäänlaista puutetta.
Kuvailin sitte heille lähemmin tästä johtuvaa yleistä aineellista
hyvinvointia, henkistä valistusta ja siveellisyyden kohoamista, joka
ilmestyisi kaikkien ihmisten elämässä. Puhuin innostuneena uudesta
maailmasta, jossa oli jokaiselle kyllin kaikkia tarpeita, sen
siunauksesta, puhtaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, sen onnea
synnyttävästä veljellisestä rakkaudesta -- sanalla sanoen maailmasta,
jonka tosin olin nähnyt ainoastaan unessa, mutta jonka olisi voinut niin
helposti toteuttaa.
Olin varmasti odottanut, että nyt luonnollisesti kaikkien ympärilläni
olevain kasvot kirkastuvat ja kuvastavat samoja tunteita, kuin minunkin
sielussani liikkui. Mutta ne kävivät päin vastoin yhä synkemmiksi,
suuttuneemmiksi ja ivallisemmiksi. Innostuksen asemasta osottivat naiset
inhoa sekä pelkoa, ja miehet puhkesivat vastenmielisyyttä sekä
halveksimista osottaviin huutoihin. »Mieletön!» »Narri!» »Haaveilija!»
»Yhteiskunnan vihollinen!» kirkuivat he. Ja se, joka oli tarkasti
katsellut minua silmälasiensa lävitse, huusi:
»Hän sanoo, ettei meillä enää saisi olla ketään köyhiä -- -- ha ha ha!»
»Heittäkää ulos se mies!» ärjäsi morsiameni isä, ja silloin hyökkäsivät
herrat tuoleiltaan ja karkasivat minua kohti.
Luulin sydämeni pakahtuvan tuskasta, kun huomasin kuinka mielettömältä
ja vähäpätöiseltä heistä tuntui kaikki, mikä minusta oli niin selvää ja
tärkeää. Käsitin, että en voi muuttaa heidän mieltänsä. Sydämeni oli
tuntunut äsken niin lämpimältä, että olin luullut voivani sulattaa sen
hehkulla vaikka jäävuoria, mutta nyt tunsin, että ympäristöstäni huokuva
jäätävä kylmyys alkoi levetä minuunkin. En tuntenut pienintäkään vihaa
noita miehiä kohtaan, jotka olivat valmiit hyökkäämään kimppuuni. Säälin
vain heitä ja koko maailmaa.
Vaikka olinkin epätoivon partaalla, en tahtonut vielä luopua asiastani.
Koetin heitä yhä saada vakuutetuiksi. Liikutukselta en voinut enää puhua
selvästi. Rintani huokui, nyyhkytykset ja huokaukset katkasivat ääneni.
-- Silmänräpäystä myöhemmin huomasin istuvani vuoteellani tohtori Leeten
asunnossa olevassa huoneessani. Kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta
sisälle. Vedin syvään henkeäni. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja
jokainen hermoni vapisi.
* * * * *
Kuten on pakenevan rangaistusvangin mieli, joka on nähnyt unta, että hän
on uudelleen saatu kiinni ja suljettu pimeään, kosteaan koppiinsa, mutta
herääkin ja näkee silmänsä avattuaan yllänsä avaran, kirkkaan taivaan,
siten oli minunkin mieleni huomatessani, että palaamiseni
yhdeksännelletoista vuosisadalle olikin vain unta ja elämäni
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla todellisuutta.
Nuo kauheat, tärisyttävät kohtaukset, joita olin nähnyt unissani ja
jotka niin hyvin sopivat yhteen aikaisemman kokemukseni kanssa,
olivatkin Jumalan kiitos, nyt jo ohitse, vaikka ne kerran olivat olleet
todellisia, ja voivat kautta aikojen, kun vain katselemme oloja
taaksepäin, nostaa silmiimme säälin kyyneleitä. Jo aikoja sitte olivat
sortajat ja sorretut, profeetat ja pilkkaajat olleet tomuna. »Rikas» ja
»köyhä» ovat jo monta miespolvea olleet unhotuksiin joutuneita,
merkityksensä menettäneitä sanoja.
Mutta kun vielä sanomattoman kiitollisuuden valtaamana ihailin
suuremmoista maailman vapauttamista ja ylistelin onnea, joka oli
sallinut minun nähdä se, valtasi minut äkkiä, kuten puukonpisto häpeän,
omantunnon vaivojen ja tuskallisten itsesyytösten tunne, joka painoi
pääni alas ja sai minut toivomaan, että hauta olisi kätkenyt helmaansa
minut samoin kuin muutkin aikalaiseni. Sillä olinhan minäkin ollut tuon
kurjan aikakauden jäsen. Mitä olin tehnyt, jouduttaakseni sitä
vapautusta, josta nyt rohkenin iloita? Mitä olin minä, joka olin elänyt
noina julmuuden ja mielettömyyden aikoina, tehnyt saadakseni kurjat olot
hävitetyksi? Olin katsellut yhtä välinpitämättömästi veljieni kurjuutta,
epäillyt yhtä kyynillisesti parempain olojen mahdollisuutta, ihaillut
vallitsevaa sekasortoa ja pimeyttä yhtä innokkaasti, kuin kuka muu
aikalaiseni tahansa. Persoonallista vaikutusvaltaani käyttäen olin
pikemmin koettanut estää kuin edistää sitä ihmiskunnan vapauttamista,
jota silloin jo valmisteltiin. Mitä oikeutta oli minulla riemuita
pelastuksesta, joka oli minun syyttäjänäni, mitä oikeutta oli minulla
nauttia päivän onnea, jonka sarastusta olin pilkannut?
»Parempi olisi ollut sinulle, paljoa parempi olisi ollut», kaikui ääni
sielussani, »jos tuo ilkeä uni olisi todellisuutta ja tämä kaunis
todellisuus unta! Kauniimpaa olisi ollut puolustaa ristiinnaulitun
ihmiskunnan asiaa pilkallista sukupolvea vastaan, kuin juoda täällä
lähteistä, joita et ole ollut avaamassa, ja syödä hedelmiä puista,
joiden hoitajia olet muinoin ollut kivittämässä!»