Sunnuntain iltapuoli oli minusta aina entisessä elämässäni sangen ikävä,
en tiedä sanoa minkätähden. Silloin olin aina erinomaisen herkkä
vaipumaan synkkämielisyyteen, ja koko elämä tuntui käsittämättömän
värittömältä, kolkolta sekä yhdentekevältä. Hetket, jotka tavallisesti
kantoivat minua keveästi siivillään, kadottivat lentokykynsä ja
vaipuivat sitä lähemmäksi maata, kuta enemmän ilta kului, kunnes ne
vihdoin liikkuivat eteenpäin ainoastaan suurella vaivalla matelemalla.
Vanhan tottumuksen synnyttämä aateyhtymä lienee ehkä osaksi ollut syynä
siihen, että ympäristölläni tapahtuneista tavattoman suurista
muutoksista huolimatta vaivuin tänäkin kahdennenkymmenennen vuosisadan
ensimäisenä sunnuntai-iltanani syvän alakuloisuuden valtaan.
Tällä kertaa oli alakuloisuuteeni jotakin syytäkin. Se ei ollut
epämääräistä surumielisyyttä, kuten aina ennen, vaan omituisen asemani
synnyttämää ja siis sangen oikeutettua mielen synkkyyttä. Herra Barton
oli saarnassaan alituisesti huomauttanut, mikä tavattoman syvä
siveellinen juopa on sen vuosisadan välillä johon oikeastaan kuulun, ja
sen vuosisadan välillä, missä nyt elän. Nämä huomautukset vaikuttivat
luonnollisesti sen, että tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi minua
ympäröitsevän maailman keskuudessa. Hänen maltillisesta ja
filosoofisesta esityksestään huolimatta eivät sanansa voineet olla
herättämättä mielessäni sitä vakaumusta, että minä, inhotun aikakauden
edustaja, synnytin ympäristössäni ainoastaan säälin, uteliaisuuden ja
vastenmielisyyden sekavia tunteita.
Se erinomainen ystävällisyys, jota tohtori Leete ja hänen perheensä
olivat minulle osottaneet, ja ennen kaikkea Editin hyvyys oli tähän
saakka estänyt minua selvästi käsittämästä, että heidän todelliset
tunteensa minua kohtaan olivat luonnollisesti samat, kuin koko sen
sukupolven, jonka jäseniä he olivat. Niin tuskalliselta kuin tämä
havaanto tuntuikin, olisin sen vielä voinut kestää tohtoriin ja hänen
rakastettavaan rouvaansa nähden. Mutta sitä ajatusta en voinut sietää,
että Editkin tunsi samaa kuin hänen aikalaisensa.
Se musertava vaikutus, minkä tämä aivan yksinkertaisen ja luonnollisen
tosiasiain myöhäinen huomaaminen teki minuun, paljasti silmieni eteen
erään seikan, jonka lukija ehkä on jo arvannut -- minä rakastin Editiä.
Olikos tässä sitte mitään kummaa? Tuo tärisyttävä tapaus, jolloin
varsinainen läheisempi tuttavuutemme alkoi, kun hänen kätensä veti minut
takaisin mielipuolisuuden kuilusta, johon olin vaipumaisillani, se
tosiasia, että hänen sääliväisyytensä oli se elinvoima, joka piti minua
yllä tässä uudessa ympäristössä ja teki sen siedettäväksi, tottumukseni,
kun olin aina pitänyt häntä välittäjänäni itseni ja ulkomaailman välillä
aivan toisessa merkityksessä, kuin hänen isäänsä -- kaikki nämä seikat
olivat tietysti omiaan johtamaan samaan tulokseen, johon Editin lempeä
rakastettavaisuus ja ulkonainen kauneus olisivat yksinäänkin riittäneet.
Oli aivan luonnollista, että Edit oli minusta ainoa nainen maailmassa,
vieläpä ihan toisessa merkityksessä, kuin muille rakastuneille
rakastettunsa. Kun nyt äkkiä tulin huomaamaan, kuinka turhia äsken
heränneet toiveeni olivat, kärsin kaikki halveksitun rakastajan tuskat
sekä tunsin sen lisäksi olevani niin toivottoman yksinäinen, niin
täydellisesti hyljätty, ettei kukaan rakastaja, kuinka onneton lienee
ollutkin, ole koskaan voinut sellaista tuntea. Isäntäväkeni huomasivat
nähtävästi alakuloisuuteni ja koettivat parhaansa mukaan huvittaa minua.
Varsinkin oli Edit minun tähteni suruissaan, sen havaitsin selvästi.
Mutta minä olin yhtä mieletön, kuin kaikki muutkin rakastuneet. Kun olin
kerran, typerästi kyllä uneksinut voittavani hänen rakkautensa, ei hänen
ystävyytensä, joka sitäpaitse oli, kuten varmaan tiesin, ainoastaan
sääliä, ollut mielestäni minkään arvoinen.
Vetäysin yksin huoneeseeni ja olin siellä melkein koko iltapäivän. Illan
hämärässä menin puutarhaan kävelemään. Päivä oli ollut pilvinen. Lämmin,
tyven ilma haiskahti syksylle. Jouduttuani lähelle maanalaista
kammiotani poikkesin sinne sisälle ja istuin.
»Tässä on», sanoin minä itsekseni, »ainoa kotini, mitä minulla on. Tänne
tahdon jäädä, enkä poistu täältä enää koskaan».
Tuon tutun ympäristöni avulla etsin jonkunlaista surumielistä lohdutusta
siitä, että koetin palauttaa mieleeni entisaikojen elämää ja manata
esiin tuttuja olentoja sekä kasvoja, joita olin aikaisemmassa elämässäni
nähnyt ympärilläni. Mutta yritykseni olivat turhia. Nuo olennot eivät
eläneet enään. Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit
Bartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille.
Entisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen
pirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa
missään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään.
»Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!»
Katsahdin ylös. Edit seisoi maanalaisen suojani ovella ja katseli minua
hymyillen, mutta hänen silmissään kuvastui osanottava suru.
»Käskekää minut pois jos häiritsen teitä», sanoi hän. »Näimme, että
olette alakuloinen, ja kuten muistatte, olette luvannut sanoa aina
minulle, jos sellaista sattuu. Ette ole pitänytkään sanaanne».
Nousin ja lähestyin ovea. Koetin hymyillä, mutta se onnistui sangen
huonosti, sillä nähdessäni tuon suloisen olennon edessäni, tunsin
asemani kurjuuden vielä selvemmin kuin ennen.
»Tuntui mielestäni vain hiukan yksinäiseltä, siinä kaikki», sanoin.
»Ettekö ole tullut koskaan ajatelleeksi, että olen yksinäisempi olento,
kuin ainoakaan ihminen koskaan on ollut. Tarvittaisiinpa tosiaan aivan
uusi sana jos mieli kuvata minun asemaani».
»Noin te ette saa puhua! -- Ette saa antautua sellaisten tunteitten
valtaan! -- Sitä ette saa tehdä!» huudahti hän kostein silmin. »Emmekö
me ole ystäviänne? Oma on syynne, jos ette pidä meitä sellaisina. Teidän
ei tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi».
»Te olette olleet niin ystävällisiä minulle, etten oikeastaan käsitä,
kuinka se on mahdollista», sanoin. »Mutta luuletteko siis, että
ystävyytenne on vain sääliä, suloista sääliä tosin, mutta kaikissa
tapauksissa kuitenkin ainoastaan sääliä? Olisinhan narri, jos en
tietäisi, että en ole teidän silmissänne samanlainen, kuin oman
sukupolvenne miehet, vaan omituinen, salaperäinen olento, tuntemattoman
meren rannalle viskaama, otus, jonka avuttomuus herättää teissä sääliä
eriskummallisesta ulkomuodosta huolimatta. Olin niin mieletön ja te niin
hyväntahtoisia, että olin melkein unhottaa tämän välttämättömyyden ja
aloin jo uskotella itselleni, että voisin joskus koteutua, kuten meillä
oli tapana sanoa, tähän aikakauteen, tuntea olevani teikäläinen ja
näyttää teidän silmissänne samanlaiselta, kuin muutkin seurapiirinne
miehet. Mutta herra Bartonin saarna on osottanut minulle, kuinka turha
tuollainen toivo on ja kuinka suurelta minun ja teikäläisten välinen
juopa näyttää teidän silmissänne».
»Voi, tuo onneton saarna!» huudahti hän myötätuntoisuuden kyyneleet
silmissä. »Minähän koetin estää teitä kuuntelemasta sitä! Mitä hän
tietää teistä? Hän on lukenut vanhoja, pölyisiä kirjoja teidän
aikakaudestanne, siinä kaikki. Minkätähden välitätte hänestä ja tulette
levottomaksi siitä, mitä hän sanoo? Eikö teidän mielestänne merkitse
mitään, että me, jotka tunnemme teidät, käsitämme asian toisin? Eikö
teistä ole tärkeämpää se, mitä me teistä ajattelemme, kuin mitä hän
ajattelee, joka ei ole koskaan edes nähnyt teitä? Voi, herra West, te
ette tiedä, ette voi aavistaa, kuinka apeaksi mieleni käy, kun näen
teidät noin surullisena! En voi sietää sitä. Mitä minun tulee sanoa
teille, miten voin saada teidät vakuutetuksi siitä, että tunteemme teitä
kohtaan ovat aivan toisenlaiset, kuin te luulottelette?»
Samoin kuin ensimäiselläkin kerralla jolloin hän tuli luokseni kohtaloni
ratkaisukohdassa, ojensi hän apua tarjoavalla liikkeellä kätensä minua
kohti. Minä tartuin niihin samoin kuin silloinkin ja pidin niitä
käsissäni. Hänen kohoileva rintansa ja vapisevat sormensa ilmaisivat,
kuinka syvästi liikutettu hän oli. Hänen kasvoillaan taisteli sääli ja
jonkunlainen jumalallinen uhka niitä esteitä vastaan, jotka uhkasivat
tehdä sen vaikutuksen tyhjäksi. Naisen lempeys ei voi koskaan ilmestyä
kauniimmassa muodossa.
Sellaista suloutta ja hyvyyttä en voinut vastustaa, ja ainoa vastaus,
jonka hänelle voin antaa, oli mielestäni totuuden suora tunnustaminen.
Luonnollisesti ei minulla ollut toivon kipinääkään, mutta toisaalta en
myöskään pelännyt, että hän suuttuu, sillä siihen hän oli liian hyvä.
Sanoin siis hänelle:
»Olen sangen kiittämätön, kun en tyydy siihen hyvyyteen, mitä olette
osottanut, ja nytkin osotatte minulle. Mutta oletteko niin sokea, että
ette näe, miksi se ei riitä saamaan minua onnelliseksi? Ettekö huomaa,
että en tyydy siihen sentähden, koska olen niin mieletön, että rakastan
teitä?»
Viime sanani kuullessaan punastui hän ja loi katseensa maahan, kun
katsoin häntä silmiin. Mutta hän ei koettanut vetää käsiänsä pois minun
käsistäni. Siten hän seisoi hetken hengittäen syvään. Sitte hän punastui
vielä enemmän kuin ennen ja katsoi minuun lumoavasti hymyillen.
»Oletteko varma, että ette ole itse ollut sokea?» kysyi hän.
Muuta hän ei sanonutkaan, mutta siinäkin oli kylliksi. Sillä minä
käsitin, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta ja uskomattomalta, että
tuo kultaisen aikakauden loistava tytär ei lahjoittanut minulle
ainoastaan sääliänsä, vaan rakkautensakin. Luulin kuitenkin vieläkin
puolittain, että näin hurmaavaa unta, vieläpä sittenkin, kun olin
sulkenut hänet syliini.
»Jos en ole tajullani», huudahdin, »niin en tahdo koskaan tullakaan».
»Minä kai lienen teidän mielestänne mieletön», sanoi hän vavisten ja
luisti pois sylistäni, kun olin tuskin koskettanut hänen suloisia
huuliaan. »Mitähän ajattelette minusta, kun melkein heittäyn miehen
syliin, jota olen tuskin viikkoa tuntenut! En tahtonut, että näin äkkiä
saisitte huomata sen, mutta olin niin suruissani teidän vuoksenne, että
en ajatellut, mitä sanoin. Ei, ei, ette saa koskea minuun, ennenkuin
tiedätte kuka olen. Ja silloin, herraseni, pyydätte kauniisti anteeksi
sitä, että luulette minun päätäpahkaa rakastuneen, sillä niin te
kaikissa tapauksissa uskotte nyt. Kunhan saatte tietää, kuka olen,
täytyy teidän myöntää, että minun suora velvollisuuteni oli rakastua
teihin heti ensi hetkestä, kun teidät näin, eikä kukaan muukaan tyttö,
jolla on sydän oikealla paikalla, olisi menetellyt minun asemassani
toisin, kuin minä nyt».
Kuten jokainen voi helposti käsittää, olisin mieluummin lykännyt
selitysten kuulemisen tuonnemmaksi, mutta kun Edit jyrkästi selitti,
ettei hän anna minulle ainoatakaan suukkoa, ennenkuin hän on torjunut
sen epäluulon, että hän on liian nopeasti lahjoittanut lempensä minulle,
ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin seurata tuota rakastettavaa,
arvoituksen kaltaista olentoa sisälle. Kun tapasimme hänen äitinsä,
kuiskasi Edit hänen korvaansa jotakin ja kiirehti punastuen pois,
jättäen meidät kahden.
Oli selvää, että vaikka kohtaloni oli jo tähänkin saakka ollut peräti
kummallinen, saisin nyt tietää ehkä kaikkein ihmeellisimmän puolen
siitä. Rouva Leete kertoi, että Edit oli -- kadotetun morsiameni Edit
Bartlettin pojantyttären tytär. Kun Edit Bartlett oli surrut minua
neljätoista vuotta, oli hän mennyt naimisiin erään miehen kanssa, jota
hän kunnioitti, ja jättänyt jälkeensä pojan, joka oli ollut rouva Leeten
isä. Rouva Leete ei ollut koskaan nähnyt isoäitiään, mutta sen sijaan
kuullut hänestä paljon, ja kun hänelle syntyi tytär, antoi hän sille
nimeksi Edit. Tämä seikka lienee myöskin osaltaan herättänyt kasvavassa
tytössä syvää harrastusta kaikkeen, mikä koski hänen äitinsä isoäitiä.
Varsinkin kiinnitti tytön mieltä surullinen kertomus isoäitinsä
rakastetusta, jonka vaimoksi tämä oli ollut tulemaisillaan, kun sulhanen
paloi talonsa kanssa. Kertomushan oli omiaan herättämään haaveilevassa
tytössä syvää sääliä sitä enemmän, kuin hänen omissakin suonissaan
virtasi tuon onnettoman sankarittaren verta. Perheperujen joukossa oli
eräs Edit Bartlettin kuva ja hänen papereitaan, muiden muassa minun
kirjeeni. Kuva esitti sangen kaunista nuorta naista, jota katsellessa
voi helposti kuvitella mieleensä kaikenlaisia hämäröitä rakkaushaaveita.
Kirjeistäni sai Edit paljon aineksia, joiden nojalla hän muodosteli
mielessään sangen selvän kuvan luonteestani. Seurauksena oli, että tuo
surullinen vanha kertomus juurtui aivan elävänä tytön mieleen. Hänellä
olikin ollut tapana sanoa puoliksi piloillaan vanhemmilleen, ettei hän
mene naimisiin, ennenkuin saa Julian Westin kaltaisen rakastetun, eikä
sellaisia ole enää nykymaailmassa.
Kaikki nämä olivat tietysti nuoren tytön haaveita, jonka sydän ei ollut
vielä koskaan tuntenut omaa lemmentaruaan. Ja ne olivat tietysti
häipyneet itsestään. Mutta sitte löytyi isän puutarhasta eräänä aamuna
maanalainen kammio ja saatiin selville kuka sen asukas oli. Sillä kun
tuo näköjään hengetön olento oli kannettu sisään, löydettiin rinnaltani
kotelo, jossa oleva kuva huomattiin Edit Bartlettin kuvaksi. Tämä sekä
muut sen yhteydessä olevat seikat osottivat selvästi, että minä en
voinut olla kukaan muu, kuin Julian West. Ja vaikkapa ei minun henkiin
herättämisestäni olisikaan tullut totta, kuten alussa oli arveltu, olisi
tapaus rouva Leeten mielestä kaikissa tapauksissa vaikuttanut
ratkaisevasti tytön koko tulevaan elämään. Tunto, että joku salaperäinen
sallimuksen oikku oli sitonut hänen kohtalonsa minun kohtalooni, olisi
kysymyksenalaisissa olosuhteissa vaikuttanut vastustamattoman lumoavasti
melkeinpä keneen naiseen tahansa.
Kun minä sitte myöhemmin olin vironnut, kertoi rouva Leete edelleen,
olin ensi hetkestä saakka ollut Editiin hyvin kiintynyt ja näytin
löytäväni jonkinlaista lohdutusta hänen seurastaan. Nyt voin itse
päättää äidin arvelun mukaan, onko Edit liian hätäisesti lahjoittanut
rakkautensa minulle, huomattuaan merkinkään sinnepäin, että minä
rakastin häntä. Jos asianlaita oli vieläkin mielestäni siten, tulisi
minun ottaa huomioon, että emme elä enää yhdeksännellätoista vaan
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, jolloin rakkaus epäilemättä sekä
syttyy nopeammin että ilmoittaa itsensä vapaammin, kuin ennen.
Rouva Leeten luota lähdettyäni menin etsimään Editiä. Kun tapasin hänet,
otin kiinni hänen molemmista käsistään ja seisoin kauan aikaa katsellen
hurmautuneena hänen kasvojansa. Vaipuessani katselemaan häntä vilkastui
mielessäni toisenkin Editin kuva ja muisto, joka oli kärsinyt ikäänkuin
huumaavan iskun tuon kauhean tapahtuman johdosta, mikä meidät oli
erottanut. Sydäntäni värisytti vieno surumielisyyden ja samalla myöskin
onnen tunne. Sillä hän, joka oli saanut minut niin syvästi käsittämään,
mitä olin menettänyt, oli minulle myöskin korvaava tämän tappion. Tuntui
kuin Edit Bartlett olisi katsellut minua hänen silmillään ja hymyillyt
minulle lohduttavasti. Kohtaloni ei ollut ainoastaan omituisin vaan
myöskin onnellisin, mitä kenenkään miehen osaksi on tullut. Minun
tähteni oli tapahtunut kaksinkertainen ihme. Minua ei oltu viskattu
tälle oudolle rannalle yksin, ilman seuralaista. Rakastettuni, jonka
olin luullut kadottaneeni, oli ilmestynyt uudessa ruumiissa lohduttamaan
minua. Kun vihdoin hellyyden ja kiitollisuuden valtaamana suljin syliini
tuon rakastettavan tytön, sulivat molemmat Editit mielikuvituksessani
yhdeksi, enkä ole koskaan sen jälkeen voinut heitä enää selvästi erottaa
toisistaan. Ennen pitkää huomasin, että Editkin puolestaan oli joutunut
samanlaisen henkilövaihdon alaiseksi. Varmaankaan ei ole koskaan ollut
rakastavain kesken, jotka aivan äsken ovat löytäneet toisensa,
kummallisempaa keskustelua, kuin meidän välillämme sinä iltana. Hän
näkyi mieluummin haluavan, että puhuin Edit Bartlettista, kuin hänestä
itsestään, ja hän tahtoi, että kerroin hänelle, kuinka olin rakastanut
ensimäistä Editiä, mutta ei sitä, kuinka rakastin häntä. Ja hän palkitsi
hellät sanani, jotka koskivat toista naista, kyynelillä, suloisella
hymyllä ja kädenpuristuksilla.
»Sinä et saa rakastaa minua liian paljon minun itseni tähden», sanoi
hän. »Minä tulen hyvin mustasukkaiseksi hänen puolestaan, enkä salli
sinun unhoittaa häntä. Kerron sinulle jotakin, joka tuntuu ehkä sinusta
kummalliselta. Etkö usko, että henget väliin voivat ilmestyä uudelleen
maailmaan täyttämään jotakin työtä, joka on ollut heidän sydämellään?
Minä en sitä varmaan tiedä, sillä emmehän me tietysti voi kukaan varmaan
tietää, _ketä_ oikeastaan olemme, mutta minä tunnen sen. Voitko enää
kummastella, että minusta tuntuu sellaiselta, kun tiedät kuinka syvästi
hän ja sinä olette vaikuttaneet elämääni jo ennen kuin sinä tulit? Näet
siis, ettei sinun oikeastaan tarvitse rakastaa minua laisinkaan, se on
turhaa, kunhan vain olet uskollinen hänelle. Minä en suinkaan tule
mustasukkaiseksi».
Tohtori Leete oli sinä iltana ulkona, joten voin vasta myöhemmällä
puhutella häntä. Ilmoittamani asia ei näyttänyt olevan hänelle aivan
odottamaton, ja hän puristi sydämellisesti kättäni.
»Tavallisissa oloissa sanoisin, herra West, että tämä askel on otettu
liian lyhytaikaisen tuttavuuden perusteella, mutta tässä onkin aivan
erityisiä seikkoja vaikuttamassa. Puhuakseni suoraan», lisäsi hän
nauraen, »voin sanoa, että vaikka suostunkin ilomielin tuumaanne, ei
teidän oikeastaan tarvitsisi ensinkään välittää minun suostumuksestani,
sillä se on vain muotoseikka. Siitä hetkestä saakka, jolloin kaulassanne
oleva kotelo avattiin, oli selvää, että asiat kehittyvät tähän suuntaan.
Ja pelkäänpä todellakin, että jos ei Edit olisi kyennyt täyttämään
äitinsä isoäidin lupausta, olisi vaimoni uskollisuus joutunut kovan
koetuksen alaiseksi».
Myöhemmin illalla valaisi mitä kirkkain kuutamo puutarhan. Kävelimme
siellä Editin kanssa puoliyöhön saakka edestakaisin ja koetimme tottua
onneemme.
»Mitähän minä olisin tehnyt, jos et sinä olisi välittänyt minusta!»
huudahti hän. »Pelkäsin, että niin käy. Mitä olisin silloin tehnyt, kun
tunsin, että kuulun sinulle? Heti kun virkosit elämään, tunsin aivan
yhtä varmaan kuin jos Edit Bartlett olisi sanonut sen minulle, että
minun täytyy korvata sinulle se, mitä hän ei voinut tehdä; mutta sehän
voi tapahtua ainoastaan sinun suostumuksellasi. Voi, kuinka mielelläni
olisin sanonut sinulle sinä aamuna, jolloin tunsit olevasi niin onneton
ja yksinäinen meidän keskellämme, kuka oikeastaan olen. Mutta en
uskaltanut tehdä sitä, enkä myöskään uskaltanut antaa isäni tai äitini
ilmoittaa sinulle salaisuutta -- --».
»Sekö se siis olikin, mitä kielsit isäsi ilmoittamasta minulle!»
huudahdin, kun muistin keskustelun, jonka olin kuullut herätessäni
pitkästä unestani.
»Luonnollisesti», sanoi Edit nauraen. »Vastako sinä nyt arvaat sen?
Isäni, joka katselee asioita ainoastaan miesten kannalta, arveli, että
sinusta tuntuisi paljoa kodikkaammalta, jos tietäisit, ketä me olemme.
Minua hän ei ajatellut ensinkään. Mutta äitini käsitti, mitä minä
tarkoitin, ja sai isäni luopumaan aikeestaan. En olisi ikinä kehdannut
katsoa sinua silmiin, jos olisit tiennyt, kuka minä olen. Silloinhan
minut olisi ikäänkuin suoraan tungettu sinulle. Pelkäänpä, että luulet
sitä nytkin vielä. Mutta vakuutan sinulle, että se ei ollut
tarkoitukseni tänään. Minä tiedän, että tyttöjen täytyi sinun
aikakaudellasi salata tunteensa, ja pelkäsin tavattomasti, että sinä
paheksut käytöstäni tai pidät sen loukkaavana ja sopimattomana. Mahtoi
olla vaikea teidän aikanne tytöille aina salata rakkauttaan kuten
rikosta! Miksi he pitivät niin suurena häpeänä rakastaa jotakin,
ennenkuin olivat saaneet luvan tehdä niin? On kummallista ajatella, että
ei saanut rakastuakkaan ilman lupaa! Pitivätkö miehet siis siihen aikaan
pahana sitä, että tytöt rakastivat heitä? Niin eivät naiset tekisi,
eivätkä miehetkään enää nykyaikana luullakseni. En laisinkaan ymmärrä,
minkätähden meneteltiin siten. Siinäkin on eräs sen ajan naisia koskeva
kummallinen seikka, jonka saat joskus selittää minulle. Mutta enpä usko,
että Edit Bartlett oli yhtä narrimainen kuin muut».
Jo monta kertaa olimme aikoneet lähteä, mutta siitä ei tullut mitään.
Vihdoin Edit vakavasti vaati, että meidän on jo sanottava hyvää yötä
toisillemme. Olin juuri painamaisillani todella viimeisen suudelman
hänen huulilleen, kun hän sanoi tavattoman veitikkamaisesti:
»Yksi seikka minua vielä huolettaa. Oletko täydellisesti antanut
anteeksi Edit Bartlettille, että hän meni naimisiin toisen kanssa?
Niistä teidän aikanne kirjoista päättäen, mitkä ovat säilyneet tänne
saakka, huomataan teidän aikakautenne rakastuneissa mustasukkaisuutta
suuremmassa määrässä kuin hellyyttä, ja sentähden kysyn tätä. Minusta
tuntuisi olo paljoa helpommalta, jos tietäisin varmaan, että et ole
vähintäkään mustasukkainen äitini äidinisälle, vaikka hän naikin
lemmittysi. Saanko sanoa kammioni seinällä riippuvalle Edit Bartlettin
kuvalle, että sinä olet täydellisesti antanut hänelle anteeksi
uskottomuutensa?»
Uskotko, lukija, että tuo viaton, veitikkamainen huomautus, lieneekö
puhuja sitte lausunut sen tarkoituksella vai sattumalta, todellakin
kosketti jonkinlaista narrimaista mustasukkaisuuden vivahdusta, jota
olin tuntenut aina siitä saakka, kuin rouva Leete kertoi minulle, että
Edit Bartlett oli mennyt naimisiin. Vaikka olin pitänyt Edit Bartlettin
jälkeläistä sylissäni, en ollut tähän hetkeen saakka -- niin
epäjohdonmukaisia ovat tunteemme -- voinut selvästi käsittää, että ilman
tuota aikaisempaa avioliittoa en olisi voinut sitä tehdä. Tämä järjetön
tunne katosi samassa silmänräpäyksessä, kun Editin veitikkamainen
kysymys hajoitti sitä ympäröitsevän hämäryyden ja johti minut
ajattelemaan asiaa. Minä nauroin ja suutelin häntä.
»Voit vakuuttaa hänelle», sanoin, »että antaisin hänelle täydellisesti
anteeksi, vaikka asia olisi käynyt toisinkin, kuin nyt, ja hän joutunut
jonkun muun kuin sinun äitisi äidinisän vaimoksi».
Kun tulin huoneeseeni en avannut musiikkitelefoonia tuudittelemaan
itseäni unen helmoihin, kuten olin tavallisesti tehnyt. Nyt olivat
ajatukseni kauniimpaa musiikkia, kuin paraskaan kahdennenkymmenennen
vuosisadan orkesteri olisi voinut tarjota, ja ne kiinnittivät mieltäni
aamupuolelle yötä, jolloin vihdoin nukuin.