Luulenpa, että jos koskaan on syytä antaa anteeksi ihmiselle, joka on
joutunut »viikkopöllöksi» eikä tiedä, mikä päivä on käsillä, niin oli
minulla niiden omituisten olojen alaisena, joihin olin joutunut, täysi
oikeus vaatia anteeksi-antavaisuutta tässä suhteessa.
Kaiken sen jälkeen, mitä olin sekä kuullut että nähnyt
kahdennenkymmenennen vuosisadan elämästä, ei minua olisi todellakaan
ensinkään kummastuttanut, jos minulle olisi sanottu, että ajanlaskukin
on tykkänään muuttunut ja että nykyjään lasketaan aikaa viisi-, kymmen-
tai viisitoistapäiväisissä eikä enää seitsenpäiväisissä ryhmissä, kuten
ennen. Edellisessä luvussa kertomani keskustelun jälkeisenä aamuna
johtui vasta ensi kerran mieleeni ottaa selkoa mikä viikonpäivä oli
käsissä. Tohtori Leete kysyi nimittäin aamiaista syödessämme, halusinko
kuulla saarnaa.
»Onko nyt siis sunnuntai?» huudahdin.
»On», vastasi hän. »Viime viikon perjantaina löysimme teidän maanalaisen
kammionne, jota löytöä saamme kiittää nykyisestä seurastanne. Lauantaina
heti puoliyön jälkeen heräsitte ensi kerran ja sunnuntaina iltapäivällä
toisen kerran, silloin aivan täysissä voimissa».
»Onko teillä siis vielä jälellä sunnuntait ja saarnat?» kysyin. »Meidän
aikanamme jo oli profeetoita, jotka ennustivat, että maailma on
vapautunut molemmista jo paljoa ennen tätä aikaa. Olen sangen utelias
kuulemaan, kuinka kirkkolaitos soveltuu nykyiseen
yhteiskuntajärjestelmäänne. Kai teillä on jonkunlainen kansankirkko
kansan asettamine pappeineen?»
Tohtori Leete nauroi ja kysymys näytti suuresti huvittavan myöskin rouva
Leeteä sekä Editiä.
»Te mahdatte todellakin pitää meitä sangen omituisina ihmisinä, herra
West», sanoi Edit. »Valtiokirkko oli jo yhdeksännellätoista vuosisadalla
tässä maassa voitettu kanta, ja te luulette, että olemme taantuneet
uudelleen omistamaan sen».
»Mutta mitenkä voivat vapaat kirkkokunnat ja yksityiset pappismiehet
olla mahdollisia maassa, missä kaikki rakennukset ovat kansan omaisuutta
ja missä jokaisen velvollisuus on palvella teollisuusarmeijassa?» kysyin
minä.
»Kansan uskonnonharjoittamis-muodot ovat luonnollisesti muuttuneet
jotenkin paljon vuosisadan kuluessa», vastasi tohtori Leete, »mutta
vaikkapa otaksuisimmekin, että ne ovat pysyneet aivan entisellään,
soveltuisivat ne kuitenkin aivan hyvin nykyiseen
yhteiskuntajärjestelmäämme. Kansa antaa jokaisen yksityisen tai
henkilöryhmän käytettäväksi rakennuksen, kunhan siitä taataan vuokra, ja
he saavat käyttää sitä niin kauan kuin vuokra maksetaan. Mitä taas
pappeihin tulee, on menettely yksinkertaisesti seuraava: Jos joukko
henkilöitä haluaa jonkun yksilön palvelusta erityisiin persoonallisiin
tarkoituksiin, joilla ei ole yhteyttä yleisen kansanpalveluksen kanssa,
voivat he, tietysti edellyttäen, että kysymyksenalainen henkilö suostuu
toimeen, päästä aina tarkoituksensa perille aivan samoin kuin
sanomalehdentoimittajan tarvitsijatkin, nimittäin siten, että he
maksavat luottokortistaan kansalle korvauksen kysymyksenalaisen henkilön
työvoiman menettämisestä. Tämä kansalle jostakin yksilöstä suoritettava
korvaus vastaa palkkaa, joka teidän aikakaudellanne suoritettiin
yksilölle itselleen. Mainittua periaatetta voidaan sovittaa kaikkiin
yksityiskohtiin ja tapauksiin, missä ei valtion johto voi tulla
kysymykseen, ja siten on yksityisyrityksillä näillä aloilla ihan täysi
toimintavapaus. -- Jos haluatte tänään kuulla saarnaa, voitte joko mennä
kirkkoon sitä varten tai kuunnella sitä täällä kotona».
»Kuinka minä voin täällä kuunnella saarnaa?»
»Teidän tulee vain yksinkertaisesti siirtyä määrättynä aikana meidän
kanssamme musiikkihuoneeseen ja etsiä mukava tuoli. On kyllä vielä
nytkin henkilöitä, jotka haluavat kuunnella saarnaa kirkossa, mutta
useimmiten suoritetaan saarnat samoin kuin musiikkiesityksetkin
erityisissä huoneissa, joita rakennettaessa on otettu huomioon kaikki
äänen kuulumiseen vaikuttavat seikat. Nämä huoneet ovat
telefooniyhteydessä tilaajain kotien kanssa. Jos haluatte mieluummin
mennä kirkkoon, tulen kernaasti mukaanne, mutta en tosiaankaan usko,
että voitte missään kuulla parempaa puhetta, kuin täällä kotona.
Sanomalehdestä näkyy, että tänään aamupäivällä saarnaa herra Barton. Hän
puhuu ainoastaan telefoonin välityksellä, väliin
sadanviidenkymmenentuhannen suuruiselle kuulijakunnalle».
»Vaikka ei muita syitä olisikaan, saisi jo kokeen uutuus ja saarnan
kuunteleminen noin oudoissa oloissa minut kuuntelemaan herra Bartonia»,
sanoin minä.
Kun pari tuntia myöhemmin istuin kirjastossa lukemassa, tuli Edit
hakemaan minua musiikkihuoneeseen, jossa tohtori ja rouva Leete jo
odottivat meitä. Tuskin olimme asettuneet mukavaan asemaan kun kello soi
ja hetken perästä alkoi kuulua miehen ääni, joka puhui meille tavallisen
keskustelun tapaan, kuten olisi itse puhuja ollut samassa huoneessa
piilossa jossakin.
_Herra Bartonin saarna._
Ääni puhui:
»Viime viikosta saakka on meidän keskuudessamme ollut eräs arvostelija
yhdeksänneltätoista vuosisadalta, elävä edustaja esivanhempaimme
aikakaudelta. Kummaa olisi, jos tuollainen harvinainen tapaus ei saisi
mielikuvitustamme täyteen lentoon. Ehkäpä olemmekin useimmat jo
koettaneet kuvitella mieliimme yhteiskuntaa sellaisena, kuin se oli sata
vuotta sitte, ja asettua mielikuvituksessamme elämään sen aikakauden
elämää. Kehoittaessani teitä luomaan kanssani katsauksen muutamiin tämän
aikakauden oloihin, joita tämä sattunut tapahtuma on saanut minut
miettimään, luulen pikemmin seuraavani teidän omia ajatuksianne, kuin
johdattavani niitä uusiin asioihin».
* * * * *
Silloin kuiskasi Edit jotakin isälleen, joka nyökäytti päätään ja
kääntyi minuun.
»Herra West», sanoi hän, »Edit arvelee, että teistä ehkä on tuskallista
kuulla sen suuntaista esitelmää, kuin herra Bartonin puheen alku näyttää
viittaavan. Vaikka niinkin olisi laita, niin ei teidän silti tarvitse
jättää saarnaa kuulematta. Jos haluatte, niin Edit yhdistää langan herra
Sweetserin puhehuoneen kanssa. Siinäkin tapauksessa voin vakuuttaa, että
saatte kuulla hyvän puheen».
»Älkää millään muotoa!» vastasin. »Paljoa mieluummin haluan kuunnella,
mitä herra Bartonilla on sanottavaa».
»Kuten tahdotte», vastasi isäntäni.
Kun tohtori kääntyi minuun, kosketti Edit erästä seinässä olevaa nappia,
jolloin herra Bartonin ääni äkkiä vaikeni. Nyt painoi Edit taas nappia
ja samassa alkoi uudelleen kuulua vakava, myötätuntoinen ääni, joka oli
vaikuttanut minuun suosiollisesti ensi hetkestä saakka.
* * * * *
Ääni jatkoi:
»Rohkenen otaksua, että tämä katsaus on vaikuttanut meihin kaikkiin
samalla tavalla, olemme nimittäin kaikki hämmästyneet joutuessamme
ajattelemaan niitä valtavia muutoksia, mitä yksi ainoa lyhyt vuosisata
on saanut aikaan ihmiskunnan sekä henkisessä että aineellisessa
elämässä.
Kuitenkaan ei ole yhdeksännentoista vuosisadan kansan ja maailman
köyhyyden sekä sen nykyisen rikkauden välinen ero suurempi, kuin mitä
ennenkin on huomattu maailman historiassa -- tuskinpa se on suurempi,
kuin esimerkiksi ero Amerikassa seitsemännellätoista vuosisadalla tai
toisin sanoen siirtolaisuuden ensi aikoina vallinneen varattomuuden ja
sen hyvinvoinnin välillä, mihin maa oli kohonnut yhdeksännentoista
vuosisadan lopulla; tuskin suurempi, kuin ero Wilhelm Valloittajan ja
kuningatar Viktorian aikuisen Englannin välillä. Vaikka ei valtion
varallisuus kelvannutkaan silloin kuten nykyjään mittakaavaksi, kun
kansan asema on kysymyksessä, voi se kuitenkin tarjota joitakin
vertauskohtia, kun haluamme arvostella yhdeksännentoista ja
kahdennenkymmenennen vuosisadan välistä eroa yksinomaan aineelliselta
kannalta, katsoen. Mutta kun ryhdymme vertaamaan toisiinsa näiden
kummankin vuosisadan siveellisiä oloja, on edessämme ilmiö, jota
vastaavaa ei ole toista historiassa, etsittäköönpä sitä kuinka etäisiltä
aikakausilta tahansa. Olisi anteeksi annettavaa sanoa: »tässä on
varmaankin tapahtunut ihmetyö». Mutta kun hämmästyksestämme selvittyämme
alamme arvostellen tutkia luuloteltua ihmettä, huomaamme, ettei siinä
olekkaan mitään erinomaista, vielä vähemmän varsinaista ihmettä.
Voidaksemme käsittää tämän ihmeelliseltä näyttävän tosiasian ei meidän
ole laisinkaan tarvis otaksua, että ihmiskunta on siveellisesti
uudestasyntynyt, tai että kaikki pahat on hävitetty ja jätetty
ainoastaan hyvät jälelle. Asia saa aivan luonnollisen ja yksinkertaisen
selityksen, kun otamme huomioon, mitä ympäristön muuttuneet olot
vaikuttavat ihmisten luonteeseen. Ihme johtuu yksinkertaisesti siitä,
että entisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan, joka oli rakennettu
itsekkäisyyden ja väärinkäsitetyn oman edun pohjalle, ja joka vetosi
valitettavasti ainoastaan yhteishyötyä vihaaviin ja eläimellisiin
ihmisluonteen puoliin, on tullut uusi järjestelmä, jonka perustuksena on
järkevän epäitsekkäisyyden synnyttämä todellinen oma etu, ja joka vetoaa
ainoastaan jaloihin ja yhteispyrintöjä edistäviin taipumuksiin
ihmisluonteessa.
Ystäväni, jos tahdotte taas nähdä ihmiset villien eläinten kaltaisina,
jommoisia he näyttävät olleen yhdeksännellätoista vuosisadalla, ei
teidän tarvitse tehdä muuta, kuin asettaa jälleen voimaan vanha
yhteiskunta- ja teollisuusjärjestelmä, joka opetti heidät pitämään
kanssaihmisiään luonnollisina saaliinaan ja etsimään voittoansa toisten
häviöstä. Epäilemättä arvelette, että ei kovinkaan hätä tai puute voisi
pakottaa teitä elämään sillä, minkä voisitte suuremmalla taidollanne tai
voimallanne riistää toisilta, jotka tarvitsevat osansa yhtä hyvin kuin
tekin. Mutta otaksutaanpa, ettei teidän ole pidettävä huolta ainoastaan
omasta elämästänne. Tiedän aivan hyvin, että esi-isäimme joukossa on
täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin
uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin
pitäneet sitä yllä toisten käsistä riistetyllä leivällä. Mutta tätä he
eivät voineet tehdä. Oli rakkaita olentoja, joiden elämä riippui heistä.
Mies rakasti vaimoansa silloin kuten nytkin. Jumala yksin tietänee,
kuinka he uskalsivat tulla isiksi, mutta heillä oli kaikissa tapauksissa
lapsia, joita he epäilemättä rakastivat samoin kuin mekin omiamme --
joita heidän täytyi elättää, vaatettaa, kasvattaa. Lempeimmätkin olennot
tulevat häikäilemättömiksi, kun heidän on huolehdittava sikiöistään, ja
siinä petoeläinten yhteiskunnassa, josta puhun, tekivät juuri hellimmät
tunteet leipätaistelun niin hurjaksi ja julmaksi, kuin se oli. Niiden
tähden, jotka hänestä riippuivat, ei miehellä ollut mitään
valitsemismahdollisuutta, hänen täytyi syöksyä tuohon alentavaan
kamppailuun -- täytyi pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää,
ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää
kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiansa,
houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja
myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään,
kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan. Vaikka olisi kauhusta itkien
koettanut etsiä, olisi tuskin voinut löytää alaa, jolla olisi voinut
ansaita elantotarpeensa ja pitää huolta perheestänsä tarvitsematta
polkea heikompaa kilpailijaansa ja riistää leipää hänen suustansa. Yksin
uskonnon palvelijatkin olivat saman julman välttämättömyyden alaiset. He
varottivat seurakuntaansa rahanhimosta, mutta huolenpito perheestä
pakotti heitä aina pitämään silmällä ammatista johtuvia rahatuloja.
Noilla ihmisparoilla ei todellakaan ollut helppo asema: heidän tuli
saarnata ihmisille jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, vaikka he itse
samoin kuin kaikki muutkin tiesivät aivan hyvin, että nämä hyveet
saattoivat silloisissa oloissa kerjäläissauvan käteen jokaiselle, ken
niitä todella koetti harjoittaa. He saarnasivat siveyslakeja, joita
ihmisten täytyi alituisesti rikkoa itsensäsuojelemisvaiston pakosta.
Katsellessaan kurjaa, epäinhimillistä yhteiskunnallista näytelmää
ympärillään valittivat nämä arvoisat miehet ihmisluonnon turmelusta --
juuri kuin ei itse enkelikin turmeltuisi mokomassa paholaisen koulussa.
Uskokaa minua, hyvät ystäväni, kun vakuutan teille, että ihmisluonteen
jumalallinen alkuperä ei tule näkyviin nykyisenä onnen aikakautena
läheskään yhtä selvästi, kuin noina pahoina päivinä, jolloin ei edes
kovinkaan olemassaolon taistelu, missä armeliaisuus oli sulaa hulluutta,
voinut tykkänään hävittää maailmasta jalomielisyyttä ja hyvyyttä.
Ei ole vaikea käsittää, kuinka epätoivoisesti miehet ja naiset, jotka
toisissa oloissa olisivat olleet lempeyden ja rakkauden perikuvia,
iskivät ja raatelivat toisiansa haaliessaan rahoja. Meidän on vain
muistettava, mitä merkitsi siihen aikaan olla ilman rahaa, mitä merkitsi
köyhyys. Se merkitsi ruumiillisessa suhteessa nälkää ja janoa, vilun ja
kuumuuden tuskia, sairauden sattuessa hoidon puutetta, terveyden päivinä
lakkaamatonta kovaa työtä. Se merkitsi siveellisessä suhteessa sortoa ja
halveksimista sekä alentavan kohtelun kärsimistä, raakaa käytöstä
nuoruudesta alkaen, lapsellisen viattomuuden, naisellisen sulouden ja
miehen arvon menettämistä. Henkisessä suhteessa se merkitsi
tietämättömyyden kuolettavaa vaikutusta, kaikkien niiden ominaisuuksien
kuihtumista, jotka erottavat ihmisen eläimestä, merkitsi elämän
alentumista ainoastaan ruumiillisten toimintain kiertokuluksi.
Ystäväni, jos teidän täytyisi valita joko tällainen kohtalo itsellenne
ja lapsillenne tai alkaa tavoitella kultaa äsken kuvailemallani tavalla,
niin kuinkahan kauan luulette kestävän, ennenkuin olisitte vaipuneet
samalle siveellisyyden asteelle, kuin esi-isänne olivat?
Pari kolme vuosisataa sitte tehtiin Intiassa eräs hirmutyö niin
inhoittavassa ja kauheassa muodossa, että se näyttää aina pysyvän
ihmiskunnan muistissa, vaikka ei siinä surmansa saaneiden lukumäärä
ollutkaan suuri. Joukko englantilaisia vankeja suljettiin vankikoppiin,
jossa ei riittänyt ilmaa kymmenennellekään osalle heistä. Nuo onnettomat
olivat urhoollisia miehiä ja hyviä tovereita, mutta kun kuoleman tuskat
alkoivat kouristella heitä ja he olivat tukehtumaisillaan, unhottivat he
kaiken muun ja joutuivat kauheaan taisteluun kukin yksikseen kaikkia
muita vastaan, raivataksensa itsellensä tien eräässä seinässä olevan
pienen reiän luo, josta voi saada henkäyksen ilmaa. Se oli taistelua,
joka muutti ihmiset metsän pedoiksi. Kun elämään jääneet kertoivat sen
kauhuja, tärisytti se esivanhempiamme niin syvästi, että vielä sata
vuotta myöhemmin näemme tapahtumaa alituisesti mainittavan
kirjallisuudessa kuvaavana esimerkkinä äärimmäisestä inhimillisestä
kurjuudesta, joka on yhtä inhoittavaa ruumiillisessa kuin henkisessäkin
suhteessa. Esi-isämme lienevät tuskin voineet aavistaa, että Kalkuttan
»musta luola» sisään suljettuine, hulluuden rajoille joutuneine
miehineen, jotka raatelivat ja polkivat toisiansa maahan anastaaksensa
itsellensä paikan ilma-aukon vieressä, on meidän mielestämme erinomaisen
sattuva kuva heidän aikakautensa yhteiskunnasta. Kuitenkaan ei kuva
vielä sellaisenaan ole täysin vastaava, siitä puuttuu eräs puoli.
Kalkuttan mustassa luolassa ei ollut hentoja naisia, ei pieniä lapsia,
voimattomia vanhuksia eikä vaivaisia taistelussa osallisina. Siellä
joutuivat kärsimään ainoastaan vahvat miehet.
Kun ajattelemme, että vanha yhteiskuntajärjestelmä, josta olen puhunut,
vallitsi koko yhdeksännentoista vuosisadan, kun taas uusi sen sijalle
astunut järjestelmä jo näyttää meistä vanhalta, koska eivät isämmekään
ole nähneet muuta kuin sen, täytyy meidän ihmetellä sitä nopeutta, millä
tämä perusteellinen muutos on tapahtunut, joka ulottui laveammalle kuin
ihmiskunnan kokemukset millään edellisellä aikakaudella. Mutta jos
katselemme ihmishengen kehityskantaa yhdeksännentoista vuosisadan viime
neljänneksellä, katoaa kummastuksemme. Vaikka emme voikaan sanoa, että
yksikään senaikuinen yhteiskunta olisi ollut yleisesti sivistynyt siinä
merkityksessä, missä tätä sanaa nyt käytämme, voitiin kuitenkin
silloinkin elävää sukupolvea jo kutsua sivistyneeksi edellisiin
verraten. Tämän suhteellisesti alhaisenkin sivistyskannan
välttämättömänä seurauksena oli, että yhteiskuntajärjestelmän puutteita
ja heikkouksia alettiin huomata yleisemmin kuin koskaan ennen. On kyllä
totta, että nämä puutteellisuudet olivat aikaisemmin olleet suuremmat,
paljoakin suuremmat. Mutta kohoava kansanvalistus vasta toi ne selvästi
näkyviin, aivan samoin kuin aamun sarastus valaisee kaikki ympäristössä
vallitsevan saastan, joka pimeässä ehkä vielä näytti siedettävältä. Sen
ajan kirjallisuudessa ilmenee pysyvänä sivusäveleenä sääliväisyys köyhiä
ja onnettomia kohtaan ja suuttumuksen purkaukset, kun
yhteiskuntakoneisto oli niin peräti kykenemätön poistamaan ihmiskunnassa
vallitsevaa kurjuutta. Nämä myötätuntoisuuden ilmaukset osottavat
selvästi, että aikakauden jaloimmat henkilöt jo ainakin silloin tällöin
täysin käsittivät heitä ympäröitseväin olojen inhottavan mädännäisyyden,
ja että elämä kävi tunteellisimmille ja jaloimmille ihmisille tämän
myötätuntoisuuden tähden melkeinpä sietämättömäksi.
Vaikka aate ihmiskuntaperheen elävästä yhteydestä ja veljeysaatteen
toteuttamisesta ei ollutkaan vielä kehittynyt läheskään siinä määrässä,
että yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset olisivat tunnustaneet sen
järkähtämättömäksi siveelliseksi periaatteeksi, kuten nyt on laita,
erehtyisimme kuitenkin, jos otaksuisimme, ettei heillä ollut laisinkaan
tätä vastaavia tunteita. Voisin luetella muutamain sen aikuisten
kirjailijain teoksista useita sangen kauniita kohtia, jotka osottavat,
että jotkut harvat jo käsittivät tämän aatteen aivan selvästi ja
epäilemättä sangen monet sitä hämärästi aavistivat. Sen lisäksi on
meidän muistettava, että yhdeksästoista vuosisata oli ainakin
nimellisesti kristillinen, ja se tosiasia, että yhteiskunnan koko
teollisuus- ja kauppajärjestelmä oli täysin anttikristillisellä
pohjalla, lienee myöskin osaltaan vaikuttanut asiaan, vaikka myönnän,
että tämä vaikutus olikin sangen pieni ainakin niihin, jotka
nimellisesti tunnustivat olevansa Jesuksen Kristuksen seuraajia.
Sangen omituisen ilmiön huomaamme, jos ryhdymme tutkimaan, minkätähden
mainitsemani uskonnollinen puoli vaikutti niin vähän, minkätähden
yhteiskunnallisia epäkohtia yleensä kärsittiin vielä sittenkin, kun
kansan suuri enemmistö oli tullut huomaamaan niiden kohtuuttoman
vääryyden, ja miksi tyydyttiin miettimään ainoastaan pieniä parannuksia
kurjiin oloihin. Sentähden, että parhaimmatkin sen aikakauden henkilöt
uskoivat vahvasti, että pysyvän yhteiskuntajärjestelmän perusteiksi
voidaan asettaa ainoastaan huonoimmat ihmisluonteen taipumukset. Heille
oli opetettu ja he uskoivat, että ihmiskuntaa piti koossa ainoastaan
voitonhimo ja itsekkäisyys, ja että kaikki ihmisten keskinäiset siteet
höltyisivät, jos näiden vaikuttimien kärkeä koetettaisiin katkaista tai
niiden alaa rajoittaa. Sanalla sanoen: ihmiset uskoivat aivan
päinvastoin kuin me -- yksinpä nekin, jotka olisivat halunneet uskoa
toisin -- he luulivat, että yhteiskunnan koossapitävänä voimana olivat
yhteiskuntaelämää hajoittavat eikä sitä edistävät ihmisten taipumukset.
Heidän mielestään oli aivan selvää ja luonnollista, että ihmiset elivät
yhteiskunnissa ainoastaan voidakseen pettää ja sortaa toisiaan sekä
tullakseen vuorostaan itse petetyiksi ja sorretuiksi, ja että
yhteiskunta, jossa nämä pyrinnöt pääsivät esteettömästi vaikuttamaan,
voi menestyä, kun taas kaikkien etua tarkoittavalle
yhteistoiminta-aatteelle perustetulla yhteiskuntajärjestelmällä oli
heidän mielestään sangen pieni menestymismahdollisuus. Näyttää tykkänään
mielettömältä vaatia ihmisiä nykyjään uskomaan, että ihmiskunta on
todellakin joskus pitänyt tuollaisia järjettömiä otaksumisia tosina.
Mutta varma historiallinen tosiasia on, että esivanhempamme uskoivat
niitä, ja yhtä selvästi on todistettu, että juuri tämä nurinkurinen
luulo viivytti niin kauan vanhan yhteiskuntajärjestelmän poistamista
vielä sittenkin, vaikka jo yleensä huomattiin ja tunnustettiin sen
sietämättömät epäkohdat. Tästä myöskin johtuu yhdeksännentoista
vuosisadan viime neljänneksellä kirjallisuudessa ilmestyvä syvä
toivottomuus, runoissa kuvastuva synkkämielisyyden väre ja humorin
kyynillisyys.
Tunnettiin, että ihmiskunnan asema oli sietämätön, mutta ei laisinkaan
käsitetty, miten sitä voisi parantaa. Luultiin, että kehitys oli vienyt
ihmiskunnan umpisokkeloon, josta se ei enää päässyt ulos. Tämän
aikakauden ihmisten mielialaa valaisevat räikeästi muutamat meille
säilyneet kirjoitukset, joita tiedonhaluiset voivat vieläkin tutkia
kirjastoissamme. Niissä koetetaan pitkien ja vaikeiden todistelujen
kautta osottaa, että huolimatta ihmisten kurjasta asemasta, on eräiden
vähäpätöisten syitten tähden kuitenkin parempi elää huonoakin elämää,
kuin lopettaa se! Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he
myöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon
pilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä
valaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa. Surkuteltavalta
mielettömyydeltä näyttää meistä todellakin, että ihmiset epäilivät
häntäkin, jonka henki eli heidän rinnassaan, tai pelkäsivät senkin
kättä, joka heitä talutti. Mutta meidän on muistettava, että lapset,
jotka ovat päivällä rohkeita, ovat väliin yöllä käsittämättömän
pelkureita. Sen jälkeen on jo tullut aamu. Kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla on sangen helppo uskoa, että Jumala on ihmisten isä.
Esitelmän ahtaissa kehyksissä olen luonnollisesti voinut ainoastaan
lyhyesti viitata muutamiin seikkoihin, jotka valmistivat ihmisten mieliä
ottamaan vastaan vanhan järjestelmän muutosta uudeksi. Samoin olen
voinut ainoastaan pääpiirteissään esittää muutamia vanhoillisuuden ja
toivottomuuden ilmiöitä, jotka hetkisen estivät edistyksen kulkua,
vaikka sen aika jo oli tullut. Ne, jotka ihmettelevät muutoksen
äkillistä nopeutta sitte kun sen toimeenpano oli huomattu mahdolliseksi,
unhottavat sen hurmaavan vaikutuksen, minkä toivo tekee ihmismieleen,
joka jo kauan sitten on lakannut toivomasta, vaipunut synkän epätoivon
helmaan. Kun aurinko nousee niin pitkän ja synkän yön perästä, täytyy
sen vaikuttaa huikaisevasti. Siitä hetkestä alkaen, kun ihmiset
uskalsivat uskoa, että ihmiskunta ei ollutkaan määrätty jäämään
kääpiöksi, joka jo oli kehittynyt täyteen kokoonsa, vaan että sillä oli
edessään ääretön kehittymismahdollisuus, lienee vastavaikutuksen
puhkeaminen ollut valtava. Ei mikään voinut vastustaa tätä uuden uskon
synnyttämää innostusta.
Silloin ihmiskunta varmaankin tunsi taistelevansa asian puolesta, johon
verrattuna historian suurimmatkin liikkeet olivat mitättömiä.
Ihmiskunnalla olisi ollut käytettävänä miljoonia marttyyrejä, mutta
juuri sentähden niitä ei tarvittu tällä kertaa ensinkään. Vanhan
maailman pienten valtioitten palatsivallankumoukset olivat useinkin
maksaneet enemmän verta, kuin koko se suunnaton olojen muutos, mikä
vihdoinkin saattoi ihmiskunnan oikealle tielle.
Sen henkilön, kenen on sallittu elää nykyisellä loistavalla
aikakaudella, ei sovi toivoa toisenlaista kohtaloa osakseen. Mutta siitä
huolimatta olen minä ajatellut, että mielelläni luopuisin tästä
valoisasta, kultaisesta nykyisyydestäkin, jos voisin sen vaihtaa tuohon
myrskyiseen, levottomaan murrosaikaan, jolloin sankarit mursivat
tulevaisuuden teljetyt portit ja toivottoman joukon silmien eteen
avautui synkän muurin asemasta, mikä ennen oli sulkenut heiltä tien,
ääretön, lumoava kehittymismahdollisuus, jonka päämäärää emme vieläkään
voi nähdä huikaisevan valonpaljouden tähden. Kukapa voinee väittää,
ystäväni, ettei nykyistä onnen ja nautinnon aikakauttakin kannattaisi
vaihtaa elämään, jossa pienikin vaikutin on vipu, minkä painosta
vuosisadat vapisevat ja nousevat perustuksiltaan?
Tunnemme kaikki tuon viimeisen suurimman ja vähimmän verta vaatineen
vallankumouksen historian. Yhden ainoan miespolven ajalla luopuivat
ihmiset kaikista raakalaisaikakauden tottumuksista ja tavoista sekä
omistivat yhteiskuntamuodon, joka oli kyllin arvokas järkeville,
vapaille ihmisille. He luopuivat ryöstöjärjestelmästään, alkoivat
työskennellä yksimielisesti. He oppivat äkkiä sen viisauden, että
yhteistoiminta ja veljeys on sekä rikkauden että onnen lähde. Niin kauan
kuin kysymykset: »mitä minä syön, mitä minä juon, mitä minä puen
ylleni», koskivat ainoastaan yksilön omaa persoonaa, synnyttivät ne
alituista pelkoa ja huolta. Mutta kun asiaa ei enää katsottu
yksilölliseltä vaan veljelliseltä, yhteiskunnalliselta kannalta -- kun
kysyttiin: »mitä _me_ syömme, mitä _me_ juomme, mitä _me_ puemme
yllemme», raukesivat kaikki vaikeudet itsestään.
Kun ihmiskunta oli koettanut ratkaista elantokysymystä individualismin
kannalta, oli yrityksen seurauksena orjuutta ja kurjuutta ihmisten
suurelle enemmistölle. Mutta tuskin oli kansa tullut ainoaksi pääoman
omistajaksi ja työnantajaksi, kun puutteen sijaan tuli ylellisyys ja
viimeisetkin toistensa nöyryytyksen jäljet katosivat maan päältä.
Orjuus, jota vastaan oli suunnattu niin monta turhaa iskua, käyty niin
monta turhaa taistelua, oli vihdoinkin kuollut.
Naisten ei tarvinnut enää ottaa vastaan elantotarpeitaan armopaloina
miehiltä, ei työntekijäin työnantajilta eikä köyhien rikkailta, vaan
kaikki saivat osansa yhteisestä varastosta kuten lapset isänsä pöydältä.
Ei kukaan enää voinut käyttää kanssaihmistään välikappaleena
hankkiakseen voittoa itselleen. Ainoa persoonallinen voitto, jonka
muilta ihmisiltä voi hankkia, oli heidän kunnioituksensa. Kansalaisten
keskinäisissä suhteissa ei ollut enää tilaa röyhkeydelle eikä
matelevaisuudelle. Ensi kerran sitte luomisen seisoi jokainen ihminen
suorana, pystypäisenä Jumalansa edessä. Puutteen pelko ja voitonhimo
lakkasivat vaikuttamasta ja katosivat, kun jokaiselle taattiin runsas
toimeentulo eikä kukaan voinut haalia itselleen kohtuuttomia
omaisuuksia. Ei ollut enää kerjäläisiä eikä armopalojen jakajia. Oikeus
riisti armeliaisuudelta kaiken toiminta-alan. Kymmenen käskyä kävivät
melkein tarpeettomiksi ja vanheutuneiksi maailmassa, jossa ei ollut
mitään syytä varastaa, ei mitään aihetta valehdella joko sitte pelosta
tai oman edun tähden, ei mitään kadehtimisen syytä, kun kaikki olivat
samanlaisessa asemassa, ja aniharvoja väkivaltaisuuden töitä, kun
ihmiset eivät enää voineet vahingoittaa toisiansa. Vanha, niin monen
aikakauden pilkkaama unelma ihmisten vapaudesta, veljeydestä ja
vertaisuudesta oli vihdoinkin toteutunut.
Samoin kuin jalomielisyys, oikeudentunto ja sääliväisyys olivat entisen
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa vain haitaksi sille henkilölle, jolla
näitä ominaisuuksia oli, samoin joutui kovasydämisyys, voitonhimo ja
itsekkäisyys uudessa yhteiskunnassa ristiriitaan ympäristönsä kanssa.
Kun ei elämänehtojen hankkiminen enää -- ensi kerran koko ihmiskunnan
elämässä -- kehittänyt ihmisluonteen eläimellisiä ominaisuuksia, ja kun
kaikki se hyöty, mikä ennen oli ollut itsekkäisyydestä, oli niin
täydellisesti kadonnut, että nyt päinvastoin oli etua epäitsekkyydestä,
voitiin vasta ensi kerran selvästi huomata, minkälainen turmeltumaton
ihmisluonne oikeastaan oli. Kaikki alhaiset, huonot taipumukset, jotka
tähän saakka olivat rehevästi rehottaneet ja työntäneet hyvät puolet
kokonaan varjoon, kuivuivat nyt kuten kellarissa kasvaneet sienet
päivänvalossa, ja ihmisluonteen jalot ominaisuudet puhkesivat sellaiseen
kukoistukseen, että entiset pilkkaajat alkoivat pitää ylistyspuheita, ja
ihmiskunta joutui ensi kerran eläissään kiusaukseen rakastaa itseään.
Ennen pitkää huomattiin todeksi -- mitä eivät entisaikain papit ja
filosoofit ikinä olisi uskoneet -- että ihmisluonne itse asiassa on
pohjaltaan hyvä eikä paha, että ihmiset ovat luonteeltaan ja
mielenlaadultaan jaloja eivätkä itsekkäitä, sääliväisiä eivätkä julmia,
lempeitä eivätkä röyhkeitä, jumalallisia pyrinnöissään ja pyhän
uhrautuvaisuuden sekä hellyydentunteitten innostuttamina todellisia
jumaluuden kuvia eivätkä sen irvikuvia, kuten he ennen näyttivät olevan.
Alituiset, kautta lukemattomain sukupolvien jatkuneet kurjat olot ja
elantosuhteet, jotka olisivat voineet turmella kuten sanoin itse
enkelinkin, eivät olleet voineet sanottavasti muuttaa ihmisen
luonnollista aateliutta, ja heti kun nämä turmiolliset kahleet
katkaistiin, ponnahti ihmiskunta kuten väkivaltaisesti taivutettu puu
alkuperäiseen ylevään asemaansa.
Pukeakseni koko asian vertauksen ahtaasen muotoon, voin verrata entistä
ihmiskuntaa suohon istutettuun ruusupensaaseen, jonka täytyi juoda sen
mustaa rämevettä, hengittää päivällä sen myrkyllistä, sumuista ilmaa ja
kärsiä yöllä sen kylmiä, kosteita henkäyksiä. Lukuisat puutarhurit
olivat polvi polvelta koettaneet parhaansa, saadaksensa sen kukkimaan,
mutta jos siihen joskus ilmestyikin puoleksi avautunut nuppu, kalvoi
mato jo senkin sisustaa, ja kaikki puuhat raukesivat tyhjään. Useat
väittivätkin aivan todella, että pensas ei ollutkaan ruusu, vaan
vahingollinen kasvi, joka oikeastaan pitäisi repiä irti ja polttaa.
Puutarhurit arvelivat kuitenkin yleisesti, että kasvi kyllä kuuluu
ruusujen sukuun, mutta sitä vaivaa joku salainen, parantumaton tauti,
joka estää kukkaset puhkeamasta ja muutenkin tekee koko kasvin niin
kurjan ja huonon näköiseksi. Oli kyllä muutamia sellaisiakin henkilöitä,
jotka väittivät, että pensas on hyvä, mutta vika on sopimattomassa
maassa, ja jos kasvi istutetaan uuteen sopivaan paikkaan, menestyy se
paremmin. Mutta nämä henkilöt eivät olleet ammattipuutarhureita, ja kun
viimeksimainitut alkoivat soimata heitä haaveksijoiksi ja
tuulenpieksäjiksi, alkoi kansakin enimmäkseen pitää heitä sellaisina.
Alkoivatpa muutamat kuuluisat siveyssaarnaajat vielä väittää, että
vaikkapa täytyykin selvien todisteiden pakosta myöntää, että pensas
mahdollisesti menestyisi paremmin toisessa paikassa, on paljoa
arvokkaampaa ja kasvattavampaa sille itselleen, että se koettaa kukkia
suossa, kuin suotuisemmissa olosuhteissa saavutettu menestys. Nuput,
jotka pääsevät aukeamaan, voivat kyllä olla hyvin harvinaisia ja niistä
puhenneet kukat värittömiä sekä tuoksuttomia, mutta nepä edustavatkin
siveelliseltä kannalta katsoen paljoa suurempaa voimaa, kuin puutarhassa
vaivatta kehittyneet kukkaset.
Ammattipuutarhurien ja siveyssaarnaajain tahto pääsi voitolle.
Ruusupensas sai olla suossa, ja vanhaa menettelyä jatkettiin. Yhtä
mittaa kaadettiin sen juurille uusia lantaseoksia. Matoja koetettiin
tappaa ja kaikkialle ilmestyvää hometta sekä loiskasvia poistaa
lukemattomilla keinoilla, joita jokaista kehuttiin parhaaksi ja
ainoaksi. Siten jatkui sangen kauan. Väliin luuli joku huomaavansa
pensaassa heikkoja ulkonaisia parantumisen oireita, mutta toiset
väittivät päinvastoin, että pensas näytti entistä kurjemmalta. Yleensä
oli mahdotonta sanoa, oliko mitään huomattavaa muutosta tapahtunut.
Vihdoin sitte, kun yleensä epäiltiin, tuleeko pensaasta entisellä
paikalla mitään, otettiin kysymys pensaan muuttamisesta toiseen paikkaan
uudelleen harkittavaksi, ja tällä kertaa siihen suostuttiin.
»Koettakaamme», sanottiin yleensä, »ehkäpä se menestyy muualla paremmin.
Tuossa sitä ei kannata enää hoitaa». Ja niin muutettiin ihmiskunnan
ruusupensas ja istutettiin hyvään, lämpöiseen, kuivaan maahan, jossa
sitä aurinko kylvetti päivällä, tähdet vartioitsivat yöllä, ja lauhkea
etelätuuli hyväili sen lehtiä. Silloin huomattiin, että se todellakin
oli ruusupensas. Madot ja loiskasvit katosivat siitä itsestään, ja sen
oksia peittivät mitä ihanimmat punaiset kukat, joiden tuoksu täytti koko
maailman.
Takuuna meille määrätystä korkeasta tarkoitusperästä on se, että Luoja
on asettanut sydämiimme rajattoman täydellisyyden mittakaavan, jota
käyttäen saavuttamamme voitot aina näyttävät vähäpätöisiltä, eikä
päämäärämme näytä koskaan tulevan sen lähemmäksi. Jos esi-isämme
olisivat voineet aavistaa, että syntyy yhteiskunta, jossa ihmiset elävät
veljesten tavoin sovussa keskenään ilman riitoja, kateutta,
väkivaltaisuuksia ja sortoa, jossa he saavat itse valitsemallaan
ammattialalla suorittamansa kohtuullisen, ei koskaan terveyttä
rasittavan työn palkkioksi ylläpidon, mikä vapauttaa heidät kokonaan
huomispäivän huolista, joten heidän on yhtä vähän tarvis murehtia
toimeentulostaan, kuin puun, minkä juuria vesirikas, kuivumaton puro
kastelee -- jos he olisivat voineet kuvitella tällaisen tilan
mahdolliseksi, olisi se näyttänyt heidän mielestään paratiisilta. He
olisivat sekoittaneet sen yhteen taivaskäsitteensä kanssa eivätkä olisi
voineet uneksiakkaan, että tuon tilan saavuttaneilla olisi enää mitään,
mitä toivoa tai mihin pyrkiä.
Mutta kuinkas on meidän laitamme jotka seisomme sillä huipulla, mikä
heille kaukaa häämötti? Olemmehan jo melkein unhottaneet, ettei
ihmiskunnan asema aina ole ollut samanlainen kuin nyt. Muistamme sen
vasta sitte kun joku erityinen tapahtuma sitä meille erityisesti
muistuttaa, kuten äsken on käynyt. Ja mielikuvituksemme on vaikea enää
luoda silmiemme eteen läheistenkään esivanhempaimme
yhteiskuntajärjestelmää. Se tuntuu meistä omituiselta ja naurettavalta.
Eikä aineellista toimeentuloa koskevan kysymyksen ratkaisu, joka on
poistanut surut ja rikokset maailmasta, kelpaa mielestämme enää
lopulliseksi pyrintöjen päämääräksi. Me pidämme sitä päinvastoin
ainoastaan ihmiskunnan yhä jatkuvan, todellisen kehityksen ensi
askeleena. Olemme vain heittäneet pois hartioiltamme tarpeettoman ja
kiusallisen taakan, joka esti esi-isiämme todenperään pyrkimästä
olemisen lopullista päämäärää kohti. Me olemme yksinkertaisesti
riisuneet vain yltämme liiat vaatteet alkaaksemme kilpajuoksun -- siinä
kaikki. Me olemme kuten lapsi, joka juuri on oppinut seisomaan ja
opettelee kävelemään. Lapsen kannalta katsoen on ensimäinen askel suuri
tapahtuma. Voimme ajatella hänen kuvittelevan mielessään, ettei tämän
voiton jälkeen ole enää paljoa saavutettavissakaan, mutta vuoden
kuluttua hän ei enää muistakkaan, ettei hän ole osannut aina käydä.
Hänen näköpiirinsä vain laajeni, kun hän nousi seisomaan, ja kävi yhä
avarammaksi, kun hän alkoi liikkua. Hänen ensi askeleensa olikin todella
eräässä suhteessa sangen tärkeä: se oli radan alkukohta, ei päämäärä.
Silloin vasta todellinen kehitys alkoi. Kun ihmiskunta vapautui viime
vuosisadalla aineellisen toimeentulon tuottamista huolista, jotka
vaativat palvelukseensa sen kaikki sekä henkiset että ruumiilliset
voimat, voidaan tätä tapausta pitää ikäänkuin jonkunlaisena
uudestasyntymisenä. Jos ei sitä olisi tapahtunut, olisi sen ensimäinen
syntyminen elämään, joka oli yhtämittainen, raskas taakka, ollut suuri
vääryys. Mutta tämä uudestasyntyminen korjasi ensimäisen vääryyden. Sen
jälkeen on ihmiskunta astunut uuteen henkisen edistyksen aikakauteen.
Kehitys on tuonut esiin uusia, korkeampia luonteen ominaisuuksia, joiden
olemassaoloa esi-isämme voivat tuskin aavistaa. Yhdeksännentoista
vuosisadan syvän synkkämielisyyden ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskevan
pimeän toivottomuuden sijaan on nyt astunut meidän aikakautemme
elähdyttävänä aatteena valtava, mahtava käsitys siitä, että meidän
maallinen elämämme tarjoaa ihmisluonteelle tilaisuuden rajattomaan
kehitykseen. Me tunnustamme ihmiskunnan ruumiillisen, henkisen ja
siveellisen, polvi polvelta yhä korkeammalle ja syvemmälle ulottuvan
kehittymisen ja jalostamisen ainoaksi suureksi päämääräksi, joka on mitä
suurimpain ponnistusten ja uhrausten arvoinen. Uskomme, että ihmiskunta
on vasta nyt astunut sille tielle, missä ne aikeet, joita Jumalalla sen
suhteen on, voivat toteutua, ja missä jokainen sukupolvi merkitsee
ylöspäin astuttua askelta.
Jos kysytte, mitä on odotettavissa sitte, kun lukemattomat sukupolvet
ovat syntyneet ja kuolleet, vastaan minä, että pitkä ja avara kehityksen
tie on edessämme avoinna, mutta sen pää katoaa huikaisevaan valoon.
Sillä ihminen voi palata Jumalansa luo, »missä oikea kotimme on», kahta
tietä myöten. Yksilö palaa sinne kuoleman tietä, ihmiskunta
kokonaisuudessaan kehityksensä täydellisentymisen kautta, jolloin
siemeneen kätketty jumalallinen salaisuus paljastuu täydessä
kirkkaudessaan. Kyynelsilmin käännymme synkästä menneisyydestä loistavaa
tulevaisuutta kohti ja silmiämme varjoten kiirehdimme eteenpäin.
Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohi. Sen kesä on tullut. Se on
murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä».