Edit Leete oli luonnollisesti tehnyt minuun syvän vaikutuksen aina siitä
hetkestä saakka, jolloin olin niin omituisella tavalla joutunut
vieraaksi hänen vanhempiensa kotiin. Oli selvää, että eilis-illan
tapahtumat kiinnittivät ajatuksiani yhä enemmän häneen. Alusta alkaen
oli minua miellyttänyt hänen iloinen avomielisyytensä ja
teeskentelemätön suoruutensa, joka enemmän muistutti jaloa viatonta
poikaa kuin ainoatakaan tuntemaani tyttöä. Halusin saada selville, oliko
tämä miellyttävä piirre hänelle omituinen, vai johtuiko se mahdollisesti
niistä naisten asemaa koskevista yhteiskunnallisista muutoksista, mitä
epäilemättä oli tapahtunut sitte minun aikakauteni. Kun satuin samana
päivänä olemaan kahden tohtori Leeten kanssa, käytin tilaisuutta
hyväkseni ja johdin keskustelun tähän asiaan.
»Kun naisilla ei enää ole taloudenhoidosta johtuvaa taakkaa
kannettavanaan», sanoin, »ei heillä liene nykyjään muuta tointa, kuin
hoidella kauneuttaan ja kehittää luonnonlahjojaan».
»Meidän miesten mielestä», vastasi tohtori Leete, »ansaitsivat he
täydellisesti toimeentulonsa, käyttääkseni teidän aikakautenne
puheenpartta, vaikka eivät tekisikään mitään muuta. Mutta olkaa
vakuutettu, että he ovat liian ylpeitä suostuaksensa ottamaan almuja
yhteiskunnalta, vaikkapa ne annettaisiinkin maksuksi siitä, että he ovat
yhteiskunnan koristuksena. Taloustoimista vapautuminen oli heille tosin
mieluista, koska ne eivät ainoastaan olleet tavattoman raskaita, vaan
myöskin summatonta voimien tuhlausta yhteistoimintaan verraten. Mutta he
halusivatkin vapautua taloudenpidosta ainoastaan voidakseen sitä
tehokkaammin edistää yhteistä hyvää toisella, mukavammalla ja
tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Naiset ovat samoin kuin miehetkin
työarmeijan jäseniä ja luopuvat siitä ainoastaan silloin, kuin äidin
velvollisuudet vaativat. Useimmat naiset ovatkin joko nuorempina tai
vanhempina olleet tuotannon palveluksessa mikä viisi, mikä kymmenen tai
viisitoista vuotta, ja lapsettomat naiset koko palveluskauden».
»Naisen, joka joutuu naimisiin, ei siis tarvitse luopua tuotannon,
palveluksesta»? kysyin minä.
»Ei paremmin kuin miehenkään», vastasi tohtori. »Minkätähden he siitä
luopuisivat? Naimisissa olevalla naisella ei ole enää nykyaikana
taloustoimia, kuten jo kuulitte, eikä suinkaan aviomies liene pieni
lapsi, joka tarvitsee hoitoa».
»Meidän aikanamme pidettiin surkuteltavana epäkohtana sitä, että naisten
täytyi tehdä niin paljon työtä, mutta minusta näyttää, että he tekevät
täällä enemmän työtä kuin meillä», huomautin minä.
Tohtori Leete nauroi.
»Aivan niin onkin asia», sanoi hän. »Naiset työskentelevät nykyjään
samoin kuin miehetkin. Mutta siitä huolimatta ovat he paljoa
onnellisempia, kuin yhdeksännentoista vuosisadan naiset, jotka olivat,
jos voi luottaa aikalaistenne kirjoituksiin, sangen onnettomia. Naisemme
voivat nykyjään paljoa tehokkaammin kuin teidän aikananne auttaa miehiä
ja ovat siitä huolimatta paljoa onnellisempia siitä syystä, että me
seuraamme heidän samoin kuin miestenkin työn suhteen periaatetta, että
jokaisen tulee päästä alalle, mihin hänellä on paras taipumus. Koska
naiset ovat heikkovoimaisempia kuin miehet ja muistakin syistä
sopimattomia eräille tuotannonaloille, ovat heidän työalansa ja ne
ehdot, joita on noudatettava työtä tehdessä, järjestetyt näitä
tosiasioita silmällä pitäen. Kaikkialla ovat raskaimmat työt miesten ja
ainoastaan kevyemmät naisten suoritettavina. Naisten ei sallita missään
tapauksessa antautua toimeen, joka ei niinhyvin työn kovuuteen kuin sen
laatuunkin nähden ole täysin sopivaa hänen sukupuolelleen. Sitäpaitse on
naisten työpäivä tuntuvasti lyhempi kuin miesten, he saavat useammin
lomaa ja sen lisäksi on pidetty huolta siitä, että he voivat levätä, jos
he lepoa tarvitsevat. Nykyajan miehet käsittävät aivan hyvin, että
naisten kauneus ja sulous on elämän suurin nautinto ja tehokkain
kiihotin voimain ponnistukseen. Käsittäen tämän ja tietäessämme, että
kohtuullinen ja säännöllinen, kyvyn mukaan sovitettu työ on
ruumiinvoimain parhaallaan ollessa erittäin terveellistä sekä ruumiille
että sielulle, sallimme naisten ottaa osaa tuotantoon. Olemme
vakuutettuja, että naistemme kukoistava terveys, joka on täydellisenä
vastakohtana teidän aikanne yleiselle kivuloisuudelle naisten
keskuudessa, johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kaikilla on
samanlaista terveellistä ja virkistävää työtä».
»Sanoitte naistenkin kuuluvan »työarmeijaan», sanoin. »Kuinka he voivat
olla saman johdon ja järjestelmän alaisia kuin miehet, kun heidän
työehtonsa ovat aivan erilaiset?»
»Heillä onkin oma johtonsa», vastasi tohtori Leete. »He ovat pikemmin
työarmeijan apujoukkona kuin sen varsinaisena osana. Heidän
ylipäällikkönään on nainen ja muutenkin on johto heidän keskuudessaan
yksinomaan naisten käsissä. Päällikön samoin kuin ylemmät
viranomaisetkin valitsevat ne naiset, jotka ovat suorittaneet
palveluskautensa. Tässä menetellään siis aivan samoin, kuin miesten
päällikköä tai johtajia valittaessa. Naisten järjestön johtaja on
jäsenenä presidentin neuvostossa ja hänellä on kielto-oikeus naisten
työtä koskevien määräyksien suhteen, kunnes kongressi ratkaisee
kysymyksen. Oikeuslaitoksistamme puhuessani en muistanut sanoa että
meillä on sekä miehiä että myöskin naisia tuomareina. Naisten johtaja
nimittää naispuoliset tuomarit toimeensa. Jutuissa, joissa molemmat
riitapuolet ovat naisia, on nainen tuomarina. Jos riitapuolina on mies
ja nainen, tuomitsee silloin sekä mies- että naistuomari, joiden
päätöksen tulee olla yksimielinen».
»Naiset näkyvät siis täällä muodostavan niin sanoakseni valtion
valtiossa», huomautin.
»Niinpä kyllä, ainakin jossakin määrässä», vastasi tohtori Leete. »Mutta
tämä »valtio» ei käy vaaralliseksi kansan kokonaisuudelle, kuten tulette
huomaamaan. Eräs teidän yhteiskuntajärjestelmänne lukemattomia virheitä
oli juuri se, että te ette tunnustaneet eri sukupuolten erilaista
yksilöllistä luonnetta. Miesten ja naisten välinen kiihkoisa taipumus
toisiinsa on liian usein estänyt ihmisiä käsittämästä ja huomaamasta
sitä syvää eroavaisuutta, joka monessa suhteessa tekee eri sukupuolet
vieraiksi toisilleen ja kykenemättömiksi käsittämään toisiansa yhtä
hyvin, kuin samaan sukupuoleen kuuluvat henkilöt. Sen sijaan kuin eräät
teidän aikakautenne parannustenharrastajat nähtävästi koettivat
tukahduttaa eri sukupuolien väliset eroavaisuudet, olemme me antaneet
niiden vapaasti kehittyä, ja siten on sekä kummankin sukupuolen
erityistunteet että myöskin eri sukupuolten välinen tunne-elämä vain
syventynyt ja vahvistunut. Teidän aikananne ei naisilla ollut
ainoatakaan sellaista toimialaa, missä he eivät olisi joutuneet
luonnottomaan kilpailuun miesten kanssa. Me olemme avanneet heille oman
maailmansa omine elämäntehtävineen, pyrintöineen ja kunnianhimoineen,
ja, vakuutan teille, että naisemme ovat näihin oloihin sangen
tyytyväiset ja tuntevat olevansa onnelliset. Meistä tuntuu, että naiset
joutuivat teidän aikakaudellanne sivistyksenne uhreiksi suuremmassa
määrässä, kuin mikään muu kansanluokka. Huolimatta pitkästä ajasta, joka
siitä saakka on jo kulunut, tuntuu vielä nytkin mieltäliikuttavalta
ajatella heidän yksitoikkoista, kehittymätöntä elämäänsä, joka supistui
avioliitossa yhä ahtaammalle, heidän ahdasta näköpiiriänsä, joka
useimmiten ei ulottunut kodin neljää seinää sekä pienten persoonallisten
harrastusten piiriä ulommaksi. Minä en puhu nyt ainoastaan varattomain
kansankerrosten naisista, joiden tavallisesti täytyi työssä raataa
itsensä kuoliaiksi, vaan varakkaista ja rikkaista. Naiset eivät voineet
astua elämän suurten surujen tai pienten vastuksien piiristä ulos
ihmiskunnan yleisten asiain raittiiseen ilmakehään, he eivät voineet
harrastaa muita asioita, kuin perheellisiä. Sellainen elämä olisi tehnyt
miehen tylsäjärkiseksi tai mielipuoleksi. Nyt on kaikki toisin tässäkin
suhteessa. Ei kuule enää kenenkään naisen toivovan, että hän olisi mies,
eikä myöskään kenenkään vanhemman haluavan lapsistaan mieluummin poikia
kuin tyttöjä. Tyttäremme ovat elämänuransa suhteen yhtä kunnianhimoisia
kuin pojatkin. Avioliitto ei ole enää heille kahle eikä se vieroita
heitä vähimmässäkään määrässä suurista yhteiskunnallisista
harrastuksista tai kuohuvasta ulkomaailman elämästä. Ainoastaan silloin,
kuin äitiys täyttää naisen sielun uusilla tunteilla ja harrastuksilla,
vetäytyy hän joksikin aikaa pois ulkomaailmasta. Myöhemmin hän voi
milloin tahansa astua entiselle paikalleen toveriensa keskuuteen eikä
hänen tarvitse koskaan katkaista yhteyttä heidän kanssansa. Naiset ovat
nykyjään sangen onnellisia olentoja, jos vertaamme heidän asemaansa
minkä tahansa entisen aikakauden naisten asemaan. Ja samassa määrässä
ovat he kehittyneet yhä kykenevämmiksi luomaan myöskin miehen onnen.
»Mutta eivätkö tyttöjen monet harrastukset», kysyin, »ole omiaan
vierottamaan heitä avioliitosta? Nythän he työskentelevät innolla
työarmeijassa ja pyrkivät ehdokkaina siellä saavutettaviin
luottamustoimiin, joka kiinnittänee kokonaan heidän mielensä».
Tohtori Leete nauroi.
»Sitä teidän ei tarvitse pelätä, herra West», vastasi hän. »Luoja on
pitänyt tästä asiasta niin hyvää huolta, että mitä muutoksia naisten ja
miesten välisissä suhteissa tapahtuneekin, pysyy se vetovoima, mikä
heillä on toisiinsa, aina muuttumatta. Sitä todistaa jo sekin, että
avioliittoja solmittiin yksin teidän aikakaudellannekin, jolloin
olemassaolon taistelu ihmisten kesken syrjäytti melkein kaikki muut
ajatukset, paitse elantohuolia, ja jolloin tulevaisuus oli niin
epävarmaa, että näytti melkein rikokselliselta uhkarohkeudelta ottaa
kantaakseen vanhempain edesvastuuta. Mitä nykyiseen rakkauteen tulee,
sanoo siitä eräs kirjailijamme, että tämä tunne nyt täyttää miesten sekä
naisten sieluissa koko sen tyhjän tilan, mikä syntyi, kun elantohuolet
loppuivat. Tämä on kuitenkin liiottelua, kuten käsitätte. Mutta yleensä
ei avioliitto laisinkaan häiritse naisen elämän tehtävää. Päinvastoin
asetetaan naispuolisen työarmeijan tärkeimpiin toimiin ainoastaan
sellaisia naisia, jotka ovat olleet sekä aviopuolisoina että äiteinä,
koska he vasta silloin kykenevät täydellisesti edustamaan
sukupuoltansa».
»Annetaanko naisille samanlaiset luottokortit kuin miehillekin?» kysyin.
»Tietysti».
»Mutta naisille kai myönnetään käytettäväksi pienempi summa kuin
miehille, koska perheenäidin velvollisuudet usein keskeyttävät heidän
työnsä».
»Pienempi summako!» huudahti tohtori Leete. »Ei suinkaan! Kaikki
kansalaisemme saavat samanlaisen ylläpidon. Tästä säännöstä ei ole
ainoatakaan poikkeusta, ja jos niin olisikin, vaikuttaisivat
mainitsemanne keskeytykset luonnollisesti, että naisille myönnetty summa
kasvaisi eikä pienenisi, kuten näytte otaksuvan. Voiko olla mitään
palvelusta, josta kansa olisi suuremmassa kiitollisuudenvelassa sen
suorittajalle, kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen kansalle?
Meidän mielestämme ei kukaan maailmassa ole ansiokkaampi kuin hyvät
vanhemmat. Ei löydy toista yhtä itsekkäisyydestä vapaata, yhtä vähän
korvausta itsellensä vaativaa tointa -- vaikka sydän sitä tehdessä
saakin täyden palkinnon -- kuin lasten kasvatus ja hoito, sillä
lapsethan muodostavat maailman, kun meitä ei enää ole».
»Puheestanne päättäen eivät naiset siis toimeentuloonsa nähden riipu
vähintäkään miehistään».
»Eivät tietysti!» vastasi tohtori Leete. »Ja yhtä vähän riippuvat lapset
vanhemmistaan, kun heidän ylläpidostansa on kysymys, vaan kyllä lempeään
hoitoon nähden. Kun lapsi on kasvanut, lisää hänen työnsä
yhteisomaisuutta eikä hänen vanhempainsa varallisuutta, jotka ehkä
silloin jo ovat kuolleet. Sentähden on luonnollista, että myöskin lapset
ylläpidetään kansan varoilla. Jokainen kansalainen, olkoonpa hän mies,
vaimo tai lapsi, saa aina ylläpidon suoraan kansalta, ilman välikäsiä,
vaikka vanhemmat luonnollisesti toimivat jossakin määrässä lastensa
holhojina. Yksilön suhde kansaan, hänen jäsenyytensä siinä oikeuttaa
hänet myöskin saamaan ylläpitonsa kansalta, eikä tämä oikeus riipu
millään tavalla hänen suhteestansa muihin yksilöihin, jotka ovat samoin
kuin hänkin kansan jäseniä. Jos jonkun henkilön aineellinen toimeentulo
riippuisi jostakin toisesta henkilöstä, loukkaisi se meidän siveellisiä
tunteitamme, eikä sellaista menettelyä sitäpaitse voisi puolustaa
minkään järkevän yhteiskuntateoriian kannalta. Mitenkä kävisi
persoonallisen vapauden ja arvon sellaisten olojen vallitessa? Tiedän
kyllä, että te kutsuitte itseänne vapaiksi jo yhdeksännellätoista
vuosisadalla. Mutta tämä sana ei voinut silloin merkitä samaa kuin se
nyt merkitsee. Sillä silloin ette varmaankaan olisi käyttäneet sitä
yhteiskunnasta, jonka melkeinpä jokaisen jäsenen aineellinen toimeentulo
tykkänään riippui toisista henkilöistä: köyhät rikkaista, työntekijät
työnantajista, vaimot miehistä ja lapset vanhemmista. Sen sijaan että
kansa olisi jakanut tuotantonsa tulokset suoraan jäsenillensä, joka
olisi ollut suorin ja yksinkertaisin menettelytapa, näyttää siltä, että
te pinnistitte ajatuskykyänne keksiäksenne mahdollisimman monimutkaisen
kädestä käteen jakamisjärjestelmän, joka toi mukanaan mahdollisimman
syvää persoonallista nöyryytystä kaikille vastaanottaville luokille.
Mitä taas siihen tulee, että naisten aineellinen toimeentulo riippui
miehistä, kuten teidän aikananne oli tavallista, lienee rakkaus tehnyt
tämän riippuvaisuuden edes jotenkin siedettäväksi niissä avioliitoissa,
mitkä olivat tälle pohjalle rakennetut, vaikka tuo tunne lienee aina
tuntunut nöyryyttävältä ajattelevista naisista. Mutta entäs niissä
lukemattomissa tapauksissa, jolloin naisten täytyi joko avioliiton
muotoa noudattaen tai ilman sitä myydä itsensä miehelle, voidaksensa
elää? Yksin teidän aikalaisennekin, niin tunteettomia kuin he olivatkin
liikuttavimmillekin yhteiskunnallisille epäkohdille, näkyvät
aavistaneen, ettei tässä suhteessa ole kaikki siten, kuin olla pitäisi.
He surkuttelivat naisten asemaa ainoastaan sääliväisyydestä eikä heidän
mieleensäkään johtunut ajatella, kuinka suurta julmuutta ja ryöstöä
miehet harjoittivat riistäessään itselleen kaikki maailman omaisuuden ja
pakottaessaan siten naiset pyytelemään ja kerjäämään osaansa heiltä. --
Mutta suokaa anteeksi, herra West, puhunhan asiasta niin kiihkeästi,
kuin kaikki se riistäminen, kaikki kärsimykset ja nöyryytykset, mitä
naisparkojen osaksi tuli, olisi aivan äskeinen tapahtuma eikä vuosisadan
vanha ilmiö. Näyttäähän jo melkein kuin tahtoisin syyttää teitä,
epäkohdista, joita te epäilemättä paheksuitte jo silloin yhtä paljon
kuin minä nyt».
»Luonnollisesti lankeaa minullekin osa edesvastausta silloisen maailman
kurjuudesta», vastasin minä. »Ainoastaan yhden seikan voin tuoda esiin
itseni ja kaikkien aikalaisteni puolustukseksi, sen nimittäin, että
naisten asemaa oli mahdoton perusteellisesti ja pysyväisesti parantaa,
ennenkuin yhteiskunta oli kehittynyt nykyisen tuotanto-ja
jakojärjestelmän kannalle. Heidän asemansa huonous johtui, kuten
mainitsittekin, pääasiassa siitä, että koko heiden aineellinen
toimeentulonsa riippui miehistä, enkä voi kuvitella mitään muuta
yhteiskuntajärjestelmän muotoa kuin teidän toteuttamanne, mikä olisi
voinut vapauttaa naiset miesten holhuunalaisuudesta samoin kuin
miehetkin toisten miesten ylivallan alta. Luulen, että naisen asemaa
koskevat syvälle ulottuvat muutokset eivät ole voineet olla jättämättä
huomattavia jälkiä eri sukupuolten välisiin suhteisiin ja seurusteluun.
Sen asian tutkiminen tulee huvittamaan minua».
»Luulenpa, että tärkein muutos, minkä huomaatte, on täydellinen vapaus
ja suoruus, joka nyt on tässä suhteessa omituisena tunnusmerkkinä
päinvastoin kuin teidän aikakaudellanne, jolloin eri sukupuolten välinen
seuraelämä oli mitä mutkallisinta teeskentelemistä. Eri sukupuolet
seurustelevat nyt täysin tasa-arvoisina tovereina toistensa kanssa eikä
heidän suhteita toisiinsa määrää mikään muu kuin rakkaus. Kun naisen
aineellinen toimeentulo riippui teidän aikakaudellanne miehestä, oli
nainen tavallisesti voitolle joutuvana puolena avioliittoa solmittaessa.
Mikäli voi päättää teidän aikalaistenne kertomuksista, näkyvät alemmat
luokat myöntäneenkin tämän seikan jotenkin avomielisesti ja suoraan.
Mutta hienommat seurapiirit sitävastoin koettivat salata sitä
kaikenmoisten mutkallisten sopivaisuussääntöjen avulla, joiden
tarkoituksena oli esittää asia aivan päinvastaisessa valossa, siis
siten, että avioliiton solmimisesta hyötyy pääasiallisesti mies. Jotta
tätä sovinnaista itsepetoksen varjoa olisi voitu säilyttää, oli
välttämätöntä, että mies aina näytteli kosijan osaa. Senpätähden
pidettiinkin mitä törkeimpänä soveliaisuussääntöjen loukkaamisena, jos
nainen osotti rakastavansa jotakin miestä, ennenkuin tämä oli
ilmoittanut haluavansa saada hänet puolisokseen. Meillä on tosiaankin
kirjastoissamme teidän aikakautenne kirjailijain teoksia, joiden ainoana
tarkoituksena on pohtia kysymystä, tokko ja missä mahdollisissa
tapauksissa nainen voi avomielisesti tunnustaa rakkautensa ennen
kosimista, tuottamatta menettelyllään häpeätä sukupuolelleen. Tämä
näyttää meistä peräti hassunkuriselta, vaikka tiedämmekin, että
kysymyksellä oli teidän oloissanne vakavatkin puolensa. Sillä jos nainen
tunnustaessaan rakastavansa jotakin miestä, itse asiassa vaati tätä
kantamaan hänen ylläpitonsa taakkaa, on selvää että ylpeys ja
hienotunteisuus pakottivat sydämen äänen vaikenemaan. Kun astutte meidän
seuraelämään, herra West, saatte olla valmis vastaamaan joukottain tätä
asiaa koskevia kysymyksiä, sillä nuorisoamme tietysti suuresti huvittaa
tutustua entisaikojen tapoihin tässä suhteessa»[1].
[1] Minun on myönnettävä, että kokemukseni on osottanut todeksi tämän
tohtori Leeten ennustuksen. Nuorisoa ja varsinkin nuoria tyttöjä
huvittaa ja naurattaa nykyjään tavattomasti yhdeksännentoista vuosisadan
»kosimisen kummalliset vaivat», kuten he niitä kutsuvat.
»Tunnustavatko tytötkin siis rakkautensa kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla?» kysyin.
»Tietysti, jos se huvittaa heitä», vastasi tohtori Leete. »Heillä ei ole
suurempaa syytä kuin rakastuneilla miehilläkään salata tunteitansa.
Teeskenteleminen on tytöissä yhtä halveksittavaa kuin miehissäkin. Jos
joku haluaisi näytellä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka teidän
aikakaudellanne harvoin petti rakastunutta, pettyisi kosija nyt
täydellisesti, sillä ei kukaan enää menettele siten».
»Naisten riippumattomasta asemasta seuraa luonnollisesti, kuten oloihin
perehtymätönkin voi huomata», sanoin minä, »että nykyjään ei enää
solmita avioliittoja muista syistä, kuin rakkaudesta».
»Sehän on itsestänsä selvää», vastasi tohtori Leete.
»Kuinka omituiselta tuntuu ajatella maailmaa, jossa kaikki avioliitot
ovat solmitut rakkaudesta! Aivan mahdotonta on teidän, tohtori Leete,
käsittää, kuinka oudolta ilmiöltä sellainen maailma tuntuu
yhdeksännentoista vuosisadan miehestä!»
»Kyllä minä jossakin määrässä käsitänkin sen», vastasi tohtori. »Mutta
siitä ylistämästänne tosiasiasta, että kaikki avioliitot nykyjään ovat
rakkausavioliittoja, on tärkeämpiäkin seurauksia, kuin ehkä ensi
silmäyksellä voitte huomata. Se merkitsee, että sukupuolivalinta, joka
pyrkii säilyttämään ja lisäämään parhaita yksilöitä ja jättää huonot
kuolemaan sukupuuttoon, voi vasta ensimäisen kerran ihmiskunnan
historiassa astua voimaan ilman rajoituksia ja esteitä. Köyhyys ja kodin
tarve eivät enää houkuttele naista hyväksymään lastensa isäksi sellaista
miestä, jota hän ei voi rakastaa eikä kunnioittaa. Rikkaus ja
yhteiskunnallinen asema eivät enää voi estää naista huomaamasta miehen
yksilöllisiä ominaisuuksia. Raha ei enää »kultaa narrin ahdasta otsaa».
Sekä ruumiillinen että hengen ja luonteen etevämmyys, kuten kauneus,
sukkeluus, miellyttäväisyys, ystävällisyys, jalomielisyys, nero ja
miehuullisuus ovat ominaisuuksia, jotka varmasti tulevat säilymään
jälkimaailmalle. Jokainen sukupolvi seulotaan hiukan tiheämmällä
seulalla kuin edellinen. Ominaisuudet, joita ihmisluonne ihailee,
säilyvät, kun taas sille vastenmieliset taipumukset katoavat vähitellen.
On tietysti koko joukko naisia, joiden täytyy saada rakastetuksensa
henkilö, mitä he ihailevat, ja he koettavatkin sentähden päästä
»ylhäisiin naimisiin», kuten teidän aikananne sanottiin. Mutta tässäkin
tapauksessa toteutuu äsken mainitsemani luonnonlaki, sillä tällainen
naiminen ei nykyjään merkitse avioliittoa rahasäkin tai arvonimien, vaan
sellaisten miesten kanssa, jotka ovat kuntonsa tai ihmiskunnalle
suorittamainsa suurten palvelusten kautta kohonneet kansalaisiansa
ylemmäksi. Tällaiset henkilöt muodostavat nykyjään ainoan ylimyskunnan,
ainoan ylhäisön, ja heidän kanssansa solmittu avioliitto tuottaa
kunniaa.
Mainitsitte tuonnottain, että kansamme on ruumiillisessa suhteessa
suuresti kehittynyt sitte teidän aikakautenne. Silloin mainitsin
muutamia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet ihmissuvun parantumiseen.
Mutta tärkeämpi kuin yksikään niistä on pari kolme sukupolvea jatkunut
vapaa sukupuolivalinta. Luulen teidän huomaavan, jahka olette ehtinyt
lähemmin tutustua kansaamme, että tämä etevämmyys ei rajoitu ainoastaan
ruumiillisiin ominaisuuksiin, vaan ilmestyy myöskin henkisellä ja
siveellisellä alalla. Olisi hyvin kummallista, jos ei niin olisi laita,
sillä nykyjään ei sukupolven jalostumista edistä yksistään tuo
mainitsemani, aivan vapaasti vaikuttava valtava luonnonlaki, vaan
myöskin syvä siveellinen vastuunalaisuudentunne. Teidän aikanne
yhteiskunnassa vallinnut individualismi, oman edun etsiminen, ei
ainoastaan tukahduttanut tykkänään todellista veljeyden tunnetta ja
yhteishyvän harrastusta silloisten ihmisten keskuudesta, vaan myöskin
käsityksen nykyisen sukupolven edesvastauksenalaisuudesta tulevaa
kohtaan. Nykyjään on tämä vastuunalaisuudentunne, jota ei ole koskaan
ennen otettu laisinkaan huomioon, kehittynyt aikakauden suureksi
siveelliseksi aatteeksi. Se tukee velvollisuudentunteen koko
vakaumuksella ja voimalla ihmisten luonnollista taipumusta valita
aviopuolisoksensa paras ja jaloin toisen sukupuolen jäsen. Tästä seuraa,
että kaikki ne kiihoituskeinot, joiden avulla me koetamme edistää
ahkeruutta, kykyä, neroa ja kaikkia muita hyviä ominaisuuksia, eivät
vaikuta nuoriin miehiimme läheskään yhtä tehokkaasti, kuin se tosiasia,
että naiset ovat heidän kykynsä ja kuntonsa tuomareina ja lupaavat oman
itsensä palkinnoksi voittajalle. Ei mikään kiihoitus, houkuttelu tai
palkinto vaikuta yhtä tehokkaasti, kuin tieto, etteivät ainoatkaan
säteilevät tytön kasvot hymyile veltolle ja kunnottomalle
velvollisuuksiensa laiminlyöjälle.
Nykyajan naimattomat »vanhat pojat» ovatkin melkein kaikki poikkeuksetta
henkilöitä, jotka eivät ole kunniakkaasti voineet suorittaa
elämäntehtäväänsä. Rohkeutta, vieläpä erityisesti huonoa rohkeutta
vaaditaan naiselta, joka antaisi näitä onnettomia kohtaan tuntemallensa
sääliväisyydelle niin suuren vallan, että se saisi hänet uhoittelemaan
yleistä mielipidettä -- sillä mitään muuta estettä ei ole -- ja ottamaan
jonkun heistä miehekseen. On huomattava, että hänen oman sukupolvensa
arvostelu on tässä tapauksessa ankarampi ja vaativampi sekä vaikeampi
voittaa, kuin miesten. Naisemme käsittävät täydellisesti, että he ovat
tulevan sukupolven vastuunalaiset valvojat, joiden huostaan
tulevaisuuden avaimet on uskottu. Heidän velvollisuudentunteensa tässä
suhteessa muistuttaa melkein uskonnollista innostusta, ja he
juurruttavat tyttäriinsä jo lapsuudesta alkaen saman
vastuunalaisuudentunteen».
Kun illalla menin huoneeseeni, valvoin vielä kauan ja luin erästä
Berrianin romaania, jonka tohtori Leete oli minulle antanut. Se
käsitteli samaa asiaa, mihin hän oli selityksensä lopulla viitannut,
nimittäin vallitsevaa käsitystä vanhempain vastuunalaisuudesta.
Yhdeksännentoista vuosisadan romaaninkirjoittajat olisivat poikkeuksetta
käsitelleet aihetta siten, että lukija olisi tuntenut sairaloista
myötätuntoisuutta rakastavia kohtaan ja vihannut niitä kirjoittamattomia
lakeja, joita he rikkoivat. Minun ei tarvitse lähemmin kertoa -- sillä
kukapa ei liene lukenut »Ruut Eltonia» -- kuinka tykkänään toiselta
kannalta Berrian käsittelee kysymystä ja kuinka valtavan voimakkaasti
hän terottaa lukijan mieleen periaatteen: »meidän valtamme
syntymättömäin ylitse on kuin Jumalan valta, sekä meidän
vastuunalaisuutemme heitä kohtaan yhtä suuri. Samoin kuin me täytämme
velvollisuutemme syntymättömiä kohtaan, samoin menetelköön hänkin meitä
kohtaan».