Aamulla menin varhain alas toivoen tapaavani Editin yksinään. Näin ei
kuitenkaan käynyt. Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan,
mutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa
kammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni
oli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä
ehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden
sen mukaani, kun menin sisälle.
Aamiaisella kohtasin Editin. Hän punastui tervehtiessään minua, mutta
oli muuten aivan levollinen. Aamiaista syödessämme silmäili tohtori
Leete sanomalehteä, jonka olin hänelle antanut. Samoin kuin kaikissa
muissakin sen aikuisissa lehdissä oli siinäkin joukko uutisia
työväenliikkeestä, työlakoista ja -suluista, työväenpuolueiden
ohjelmista ja anarkistien hurjista uhkauksista.
Kun tohtori Leete luki meille muutamia näitä uutisia, kysyin:
»Minkä verran ovat anarkistit ottaneet osaa uusien olojen luomiseen? He
pitivät aikoinaan tavatonta melua, ainoastaan sen tiedän heistä».
»He eivät ole luonnollisesti ottaneet siihen laisinkaan osaa, vaan
päinvastoin estäneet sitä», vastasi tohtori Leete. »Sen he tekivätkin
sangen tarmokkaasti, niin kauan kuin heitä oli, sillä heidän jyrkät
vaatimuksensa vaikuttivat, ettei tahdottu kuulla maltillisiakaan
yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Näiden hurjapäiden kannattaminen
olikin parannusten vastustajain viekkaimpia keinoja».
»Kannattivatko he anarkisteja?» kysyin kummastuneena.
»Kyllä», vastasi tohtori Leete. »Ei ainoakaan historiantutkija epäile
enää, että kapitalistit maksoivat anarkisteille, jotta he liehuttaisivat
kapinan veristä lippua ja saarnaisivat murhaa, ryöstöä ja murhapolttoa
sekä pelottaisivat siten heikkoja, jotta kaikki todelliset
parannusyritykset tukahdutettaisiin. Onpa ihmeellistä, että te annoitte
niin täydellisesti pettää itsenne!»
»Mitä syytä teillä on luulla, että anarkistit saivat kapitalisteilta
kannatusta?» kysyin.
»Syyt ovat aivan selvät», vastasi tohtori Leete. »Täytyyhän kaikkien
huomata, että anarkistien menettely oli omiaan hankkimaan heidän
ajamalleen asialle tuhat vihollista samalla kuin yhden ystävän. Jos ei
otaksuta, että he olivat palkatuita, täytyisi heitä pitää
rutihulluina.[1] Ei kai ainakaan Yhdysvalloissa voinut mikään puolue
järkisyiden nojalla otaksua pääsevänsä päämääräänsä, ellei se saanut
kansan enemmistöä aatteittensa puolustajaksi, kuten sittemmin
kansanpuolue».
[1] Myönnän, että anarkistien menettelyä on vaikea selittää muuten, kuin
otaksumalla heidän olleen kapitalistien palkkaamia, mutta siitä
huolimatta on tämä otaksuminen aivan väärä. Eikä sitä minun
aikakaudellani uskottukaan, vaikka se nyt loitolta katsoen näyttää niin
luonnolliselta.
»Kansanpuolue, mikä se on?» kysyin. »Se lienee syntynyt vasta myöhemmin.
Oliko se joku työväenpuolue?»
»Ei», vastasi tohtori. »Työväenpuolueet eivät olisi yksinään voineet
saada laajempia ja pysyväisiä muutoksia aikaan. Ne olivat
luokkajärjestöjä, ja siis liian ahtaalle pohjalle rakennettuja
voidaksensa saavuttaa koko kansaa tarkoittavan päämäärän. Vasta sitte
kun tunnustettiin, että talous- ja yhteiskuntajärjestelmän uudestaan
rakentaminen jalommille siveellisille periaatteille ja yhteishyvä,
yleinen varallisuus päämääränä; ei ollut ainoastaan yhden, vaan kaikkien
luokkien, sekä rikasten että köyhien, sivistyneitten ja
sivistymättömäin, vanhojen ja nuorien, heikkojen ja vahvojen, miesten
sekä naisten parasta tarkoittava yritys, vasta sitte voitiin
menestyksellä ryhtyä aatetta toteuttamaan. Syntyi kansanpuolue, joka
toteutti sen valtiollista tietä. Puolue omisti tämän nimen luultavasti
siitä syystä, että sen tarkoituksena oli saada sekä tuotannon eri haarat
että tavarain jakaminen kansan käsiin. Itse asiassa se ei olisi voinut
löytääkkään kuvaavampaa nimeä, sillä koettihan se saada kansan aatteen
toteutumaan laajemmassa ja täydellisemmässä merkityksessä, kuin sitä
koskaan ennen oli käsitetty. Kansaa ei enää katsottu vain ihmisjoukoksi,
joka on liittynyt yhteen ainoastaan määrättyjä valtiollisia tarkoituksia
varten, mitkä vaikuttavat yksilön onneen ainoastaan sangen kaukaa ja
pintapuolisesti. Kansan tuli olla yksi perhe, yksi sisällinen
kokonaisuus, sen tuli olla kuten korkealle taivasta kohti kohoava
mahtava puu, jonka lehdet ovat kansalaisia ja saavat ravintonsa puun
nesteistä, mutta samalla ravitsevat vuorostaan puuta. Kansanpuolue oli
isänmaallisin kaikista puolueista, sillä se koetti jalostaa
isänmaanrakkautta, kohottaa sen vaiston kannalta todelliseksi,
itsetietoiseksi tunteeksi, siten että se teki isänmaan todelliseksi
isänmaaksi, isäksi, joka antaa lapsilleen kaikki, mitä he tarvitsevat
elämän ylläpitoon ja mukavuuteen, eikä ole ainoastaan epäjumala, joka
vaatii, että hänen puolestaan on vastustelematta käytävä kuolemaan».