Illalla istuin Editin kanssa musiikkihuoneessa kuunnellen muutamia
kappaleita, jotka olivat herättäneet huomiotani päivän ohjelmassa. Erään
väliajan kestäessä sanoin:
»Kysyisin mielelläni erästä asiaa teiltä, neiti Leete, mutta pelkään,
että pidätte minua tungettelevana, jos sen teen».
»En suinkaan», vastasi hän. »Kysykää vain».
»Minä olen samassa asemassa kuin syrjäinen urkkija», jatkoin minä, »joka
on sattunut kuulemaan pari kolme nähtävästi häntä itseään koskevaa
sanaa, vaikka ne eivät olleet aiotut hänen kuultavikseen, ja joka on
kylliksi röyhkeä kysymään loppua siltä, ketä hän on kuunnellut».
»Oletteko kuunnellut salaa?» kysyi Edit ihmeissään.
»Olen kyllä», sanoin, »mutta sellaisessa tilaisuudessa, että tekoni on
anteeksi annettava, kuten tekin luullakseni myönnätte».
»Sehän kuuluu hyvin salaperäiseltä», sanoi Edit.
»Asia onkin niin salaperäinen», vastasin, »että itsekkin olen toisinaan
epäillyt, olenko todellakin kuullut sen, mitä aion kysyä teiltä, vai
onko kaikki ainoastaan unta. Pyydän teitä selittämään minulle, miten sen
laita oikeastaan on. Asia on seuraava:
Kun heräsin satavuotisesta unestani, tunkeutui ensimäisenä tajuntaani
muutamia ympärilläni keskustelevia ääniä. Sittemmin olen huomannut, että
äänet olivat teidän ja teidän vanhempainne. Ensin kuulin, ellen erehdy,
isänne sanovan: »hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän
aluksi näkee ainoastaan yhden meistä». Ellei kaikki ole paljasta unta,
vastasitte te: »Lupaa siis, että et kerro siitä mitään». Isänne tuntui
viivyttelevän lupauksen antamista, mutta kun uudistitte vaatimuksenne ja
äitinne ryhtyi puolustamaan teitä, lupasi hän vihdoin. Ja kun avasin
silmäni, näin ainoastaan isänne».
Olin puhunut totta sanoessani, että en ollut varma, oliko keskustelu,
jonka luulin kuulleeni, ollutkin ainoastaan unta, niin uskomattomalta
minusta tuntui, että nämä ihmiset voisivat tietää minusta -- heidän
esi-isäinsä aikalaisesta -- mitään sellaista, jota en itse tietäisi.
Mutta kun näin, mitä sanani vaikuttivat Editiin, käsitin heti, että
tapahtuma ei ollut unta, vaan uusi salaisuus -- vielä hämärämpi, kuin
kaikki entiset. Sillä heti kun Edit huomasi, mitä kysymykseni tarkoitti,
joutui hän peräti hämilleen. Hän, joka aina ennen oli niin vapaasti ja
avonaisesti katsellut minua suoraan silmiin, loi katseensa alas ja
punastui otsaa myöten.
»Suokaa anteeksi», sanoin heti, kun selvisin hämmästyksestä, mihin
sanojeni omituinen vaikutus oli minut saattanut. »Kuulemani keskustelu
ei siis ollutkaan unta. Te tiedätte jonkun minua koskevan asian, jota
salaatte minulta. Eikö ole mielestänne hiukan kovaa, kun ei minun
asemassani oleva henkilö saa tietää kaikkea, mikä koskee häntä itseään».
»Se ei koske teitä -- tarkoitan ei suorastaan teitä. Ei todellakaan»,
vastasi hän niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla.
»Mutta koskeehan se minua ainakin jollakin tavalla», väitin. »Asia
varmaankin huvittaisi minua».
»Enpä usko edes sitä», vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen
minuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän
kiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun
naurettavan puolen. »En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan
teitä».
»Isännehän olisi sanonut sen minulle», sanoin houkutellen. »Te hänet
siitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se».
Hän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin
yhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden
kysyin vielä:
»Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?»
»Se riippuu eräästä asiasta», vastasi hän pitkän vaitiolon perästä.
»Mistä sitte?» utelin.
»Kysytte liian paljon», vastasi hän.
Sitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat
poskensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän
jatkoi:
»Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu -- teistä itsestänne?»
»Minustako?» kysyin ihmeissäni. »Kuinka se on mahdollista?»
»Herra West, nyt menee kaunis kappale hukkaan». Se oli hänen ainoa
vastauksensa. Hän astui telefoonin ääreen koskettaen sitä, ja kauniin
adagion säveleet täyttivät huoneen. Sitte hän varoi, ettei väliaikaa
päässyt syntymään. Hän ei katsonut minuun, vaan näytti tarkasti
kuuntelevan soittoa. Hänen poskillansa vaihteleva syvä puna osotti
kuitenkin, että hänen ajatuksensa liitelivät muualla.
Vihdoin hän virkkoi, että olin luultavasti kuullut kylliksi musiikkia
siksi kerraksi. Kun nousimme ylös lähteäksemme pois, astui hän luokseni
ja sanoi yhä katsoen laattiaan:
»Herra West, te sanotte, että olen osottanut teille hyvyyttä. Sitä en
tiedä erityisesti tehneeni, mutta jos te todella luulette niin, niin
pyydän, luvatkaa minulle, että ette enää koskaan kysy minulta asiaa,
josta tänään puhuitte, ettekä koeta kysellä sitä keneltäkään muiltakaan
-- esimerkiksi isältäni tai äidiltäni».
Tällaiseen pyyntöön voi tietysti vastata ainoastaan yhdellä tavalla.
»Suokaa anteeksi, että olen pahoittanut mielenne», sanoin.
»Luonnollisesti lupaan täyttää pyyntönne. Jos olisin tiennyt, että
kysymykseni on teille kiusallinen, en olisi puhunut koko asiasta mitään.
Pahastuitteko todellakin, kun olin utelias?»
»En ensinkään».
»Ja kun en kysele teiltä tätä asiaa», jatkoin, »niin sanotte sen minulle
joskus vapaaehtoisesti. Rohkenenko toivoa sitä?»
»Ehkä», kuiskasi hän.
»Eikö sen varmempaa?»
Hän loi syvän, tutkivan katseen minuun.
»Luultavasti sanon sen teille -- joskus».
Siihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää.
Sinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua
nukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin
sattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin
salaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit
Leete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus.
Mitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen
aikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä
tieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin
vaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan
sellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni
arvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu
elävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä
jännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin
jotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo
kaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman
tarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat
posket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta
niin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa
mielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme.
Mutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten
ei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa
ruusunhohtavia unelmia vuoteeltani.