Olimme luvanneet kohdata naiset ravintolassa päivällisillä. Päivällisten
jälkeen he poistuivat, koska heillä oli jotakin toimitettavaa. Me jäimme
istumaan viinilasien ja sikarien ääreen jutellen kaikenlaisista
asioista.
»Herra tohtori», sanoin keskustelun kestäessä, »siveelliseltä kannalta
katsoen on teidän yhteiskuntajärjestelmänne sellainen, että olisin
mieletön, jos en ihailisi sitä ja pitäisi sitä parempana, kuin kaikki
muut tähän asti maailmassa tavatut yhteiskuntamuodot ja ennen kaikkea
minun oman onnettoman vuosisatani järjestelmä. Jos tänään jälleen
vaipuisin hypnoottiseen uneen, joka kestäisi yhtä kauan kuin
edellinenkin, ja jos aika kuluisi taaksepäin eikä eteenpäin, joten
heräisin unestani yhdeksännellätoista vuosisadalla, myöntäisi varmaan
jokainen ystäväni, jolle kertoisin näkemiäni, että teidän maailmanne on
järjestyksen, oikeuden ja onnen paratiisi. Mutta minun aikalaiseni
olivat sangen käytännöllistä väkeä, ja ihailtuansa aikansa
järjestelmänne siveellistä kauneutta ja aineellista loistoa, alkaisivat
he laskea ja kysellä, mistä olette saaneet rahoja tehdäksenne jokaisen
noin onnelliseksi. Sillä todellakin tarvitaan paljoa suurempaa
varallisuutta, kuin kansa minun aikanani voi luoda, jos mieli hankkia
jokaiselle kansalaiselle niin mukava, jopa ylellinenkin toimeentulo,
mitä kaikkialla näkee. Voisin tosin nyt jo kertoa ystävilleni jotenkin
tarkkaan kaikki muut järjestelmänne puolet, mutta en kykenisi vastaamaan
tätä kysymystä. Silloin he sanoisivat, että olen nähnyt unta, eivätkä
enää uskoisi minua, sillä he olivat erinomaisia laskijoita. Tiedän, että
jos Yhdysvaltojen koko vuositulot olisi minun aikanani jaettu tasan
kaikkien sen asukasten kesken, olisi kukin saanut ainoastaan kolmen tai
neljänsadan dollarin vaiheille, siis juuri sen verran, että se olisi
riittänyt välttämättömiin elämäntarpeisiin, mutta ainoastaan
aniharvoihin tai tuskin mihinkään mukavuuksiin. Miten on mahdollista,
että teillä on niin paljoa suurempi varallisuus käytettävänä?»
»Kysymys on sangen tärkeä ja oikeutettu, herra West», vastasi tohtori
Leete, »enkä moittisi ystäviänne, vaikka he pitäisivätkin kertomustanne
haaveiluna, ellette voisi kysymyksenalaisessa tapauksessa tyydyttävästi
vastata heidän tiedusteluihinsa. Kysymys on kuitenkin niin laaja ja
monipuolinen, etten minäkään voi siihen täydellisesti vastata ilman
pitkiä selityksiä, jotka veisivät paljon aikaa. Muutamista kirjastossani
olevista tilastollisista julkaisuista, jotka teille näytän, saatte
tarkat tiedot tämän yhteydessä olevista seikoista. Mutta olisihan
todella vahinko, jos teidän täytyisi mainitsemassanne tapauksessa jäädä
sanattomaksi vanhojen ystävienne edessä, kun minä voin lyhyidenkin
yleisten selitysten avulla johtaa teidät oikeille jäljille tässä
asiassa.
Aluksi mainitsen muutamia pienempiä teidän aikakautenne menoeriä, jotka
me voimme säästää. Meillä ei ole valtion, kunnan eikä kaupunkien
velkoja, joiden korkoja täytyisi maksaa. Meillä ei ole, kuten jo olen
sanonut, armeijaa eikä laivastoa, siis ei niistä johtuvia menojakaan.
Meillä ei ole veroja eikä siis myöskään koko sitä suurta
virkamiesjoukkoa, joka tarvittiin niitä määräämään ja kokoamaan.
Tuomareita, poliiseja ja vanginvartioita oli teidän aikakaudellanne
yksin Massachusettin valtiossa paljoa enemmän, kuin nyt koko
Yhdysvalloissa. Meillä ei ole enää kuten teillä kokonaista
rikoksentekijäin luokkaa kuluttamassa yhteiskunnan varallisuutta. Niiden
henkilöiden luku, jotka ovat ruumiillisten vammojen tähden enemmän tai
vähemmän kykenemättömät toimimaan tuotannon palveluksessa, kuten
sairaat, heikot ja vaivaiset, oli teidän aikakaudellanne niin suuri,
että he olivat raskaana taakkana työkykyisten hartioilla, mutta nyt, kun
kaikki elävät terveellisissä ja mukavissa oloissa, on heitä ainoastaan
peräti pieni prosentti, joka supistuu supistumistaan polvi polvelta.
Paljon olemme säästäneet myöskin sen kautta, että olemme poistaneet
rahat ja siis myöskin tuhannet raha-asiain yhteydessä olevat toimet,
jotka riistivät summattoman joukon ihmisiä hyödyllisestä työstä. On
myöskin otettava huomioon, että teidän aikakautenne rikasten
persoonallinen ylellisyys ja loisto on kadonnut -- seikka, jonka
merkitystä tosin voidaan liiotellakkin. Edelleen on muistettava, ettei
enää ole rikkaita eikä köyhiä laiskureita -- ei ainoatakaan kuhnuria.
Entisaikojen köyhyyteen vaikutti sen lisäksi sangen tuntuvasti summaton
työn ja aineiden tuhlaus, joka johtui siitä, että kukin laittoi ruuan ja
toimitti pesemisen sekä lukemattomat muut pienet tehtävät kotonansa. Nyt
ne ovat yhteistöitä.
Mutta enemmän kuin missään näistä, vieläpä enemmän kuin kaikissa
yhteensä, säästämme tavarain jaossa. Kaikenlaiset kauppiaat, tukku- ja
vähittäinmyyjät, välittäjät, asioitsijat, kauppamatkustajat ja
lukemattomat muut sellaiset henkilöt tuhlasivat teidän aikakaudellanne
tavattomasti työvoimaa tavarain tarpeettomaan käyttelemiseen ja
käsittelemiseen. Jakamiseen tarvitaan nyt tuskin kymmenes osa entisestä
väestöstä. Työvoimaa ei mene hukkaan vähintäkään, ei ainoakaan pyörä
liiku turhaan. Tunnette jo pääpiirteissään, miten tavarain jako
toimitetaan. Tilastotieteilijämme ovat osottaneet, että jakamistoimeen
tarvitaan nyt kahdeksaskymmenes osa työvoimasta. Teidän aikakaudellanne
se vaati palvelukseensa kansan kahdeksannen osan, joka siis riistettiin
pois varsinaisen tuotannon aloilta».
»Alanpa jo käsittää, mistä varallisuutenne johtuu», sanoin minä.
»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »ette te vielä tiedä sitä.
Säästöt, joista olen maininnut, voisivat ehkä tehdä äsken mainitsemanne
kolmen tai neljänsadan dollarin suuruisen jokaiselle lankeavan
vuosivoiton osan puolta suuremmaksi, jos otetaan lukuun kaikki niiden
kautta saavutettu työn ja aineiden säästö. Mutta nämä menoerät
ansaitsevat tuskin mainitsemista sen rajattoman tuhlauksen rinnalla,
mikä välttämättömästi johtui siitä, että koko kansan tuotanto oli teidän
aikananne yksityisten käsissä. Niin kauan kuin tämä järjestelmä oli
vallalla, eivät aikalaisenne voineet vapautua köyhyydestä ja
kurjuudesta, vaikka olisivat kuinka koettaneet säästää kulutuksen
alalla, ja vaikka olisi keksitty kuinka tehokkaita tuotantoa lisääviä
koneita.
Tuskinpa voitaisiin laatia toista järjestelmää, joka tuhlaisi työvoimia
yhtä suuressa määrässä, kuin teidän aikananne tuhlattiin. Ihmishengen
kunniaksi on kuitenkin mainittava, että teidän järjestelmäänne ei ole
koskaan keksitty, se on vain perintö raakalaisuuden ajoilta, jolloin
yhteiskuntajärjestelmän puute teki kaiken yhteistoiminnan
mahdottomaksi».
»Myönnän kyllä, että tuotantojärjestelmämme oli siveellisessä suhteessa
sangen huono», sanoin minä, »mutta ellemme ota lukuun sen siveellistä
puolta, oli se mielestämme erinomainen kone synnyttämään varallisuutta».
»Kuten jo sanoin», vastasi tohtori Leete, »on kysymys niin laaja, että
emme voi sitä nyt perusteellisesti käsitellä, mutta jos haluatte kuulla
muutamia tärkeimpiä väitöksiä, mitä meillä nykyajan miehillä on teidän
teollisuusjärjestelmäänne vastaan, kun vertaamme sitä meidän
järjestelmäämme, niin mainitsen lyhyesti eräitä niistä.
Tappiot, mitkä johtuvat siitä, että teollisuuden johto on jätetty
yksilöitten käsiin, jotka eivät ole missään suhteessa vastuunalaisia ja
toimivat ilman vähintäkään yhtenäisyyttä, ovat pääasiassa neljää laatua.
Ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämä tuhlaus, toiseksi
kilpailusta ja samalla alalla toimivain keskinäisestä vihamielisyydestä
joutuvat vahingot, kolmanneksi aina uudistuvan liikatuotannon,
taloudellisten ahdinkoaikojen ja niistä aiheutuvain tuotannonhäiriöiden
synnyttämät tappiot, ja neljänneksi käyttämättä jääneen pääoman ja
työvoimain kautta syntyvä tuhlaus. Jokainen näistä neljästä epäkohdasta
voisi yksinäänkin tehdä kansan köyhäksi, vaikka kolme niistä olisikin
poistettu.
Tarkastakaamme ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä
tappioita. Kun tuotanto ja kulutus oli teidän aikananne aivan
järjestämätön ja summittainen, ei voitu mitenkään pitää silmällä, kuinka
paljon jotakin tuotetta tarvittiin ja kuinka paljon sitä valmistettiin.
Sentähden oli jokaisen yksityiskapitalistin liikeyritys aina jossakin
määrässä epävarmaa, uskallettua kokeilua. Kun ei hän mitenkään voinut
saada tarkkoja tietoja alaansa kuuluvain tavarain tuotannosta ja
kulutuksesta, kuten meidän hallituksellamme on käytettävinä, ei hän
koskaan tarkkaan tuntenut yleisön tarpeita eikä myöskään niitä
toimenpiteitä, mihin muut kapitalistit jo olivat ryhtyneet
tyydyttääksensä niitä. Kun otamme tämän huomioon, ei meitä kummastuta
kuullessamme, että jokaisessa liikeyrityksessä oli paljoa suurempi
mahdollisuus joutua häviöön kuin voittaa. Tavallistahan olikin, että
henkilöt, jotka vihdoin onnistuivat, olivat monta kertaa yrittäneet
turhaan. Suutari, joka turmelee neljän tai viiden jalkineparin tarpeet
ennenkuin saa yhdet valmiiksi, on jokseenkin samassa asemassa kuin
teidän aikalaisenne olivat yksityisliiketten vallitessa ellemme ota
lukuun hukkaan mennyttä työaikaa. Yhtä ainoaa onnistunutta liikeyritystä
vastasi tavallisesti neljä tai viisi epäonnistunutta.
Kilpailu oli toinen suuri tuhlauksen ja tappion lähde. Teollisuusala oli
kuin taistelutanner, mikä käsitti koko maailman. Toistensa kanssa
kamppaillessa tuhlattiin työvoimia niin paljon, että ne olisivat
riittäneet luomaan rikkautta kaikille, jos ne olisi käytetty yhteiseksi
hyödyksi, kuten nykyjään. Tässä sodassa ei tullut kysymykseenkään
armahtaminen eikä säästäminen. Kun joku tunkeutui jollekin
tuotantoalalle ja ryhtyi täydellä tarkoituksella hävittämään niiden
liikkeitä, jotka olivat sillä alalla ennen toimineet, perustaaksensa
sitte oman yrityksensä niiden raunioille, oli tämä teko vain urostyö,
jota kaikki ihailivat. Yksin siihen sieluntuskaan ja ruumiillisiin
kärsimyksiin sekä kurjuuteen nähden, mitä teollisuustaistelu tuotti
voitetuille ja heistä riippuville henkilöille, oli se yhtä kauheaa, kuin
varsinainen sota. Kun nykyajan ihminen luo katseen teidän aikakauteenne,
kummastuttaa häntä ensi näkemällä kaikkein enin se tosiasia, että
samalla alalla työskentelevät kansalaiset pitivät toisiansa vihollisina,
joita piti polkea ja hävittää, sen sijaan kuin heidän olisi tullut
samaan päämäärään pyrkivinä työtovereina olla veljellisessä ystävyydessä
keskenään. Tämä näyttää todellakin hulluudelta, ihan mielipuolten
menettelyltä. Mutta kun lähemmin tarkastaa asiaa, käy tuo menettely
aivan selväksi. Hengen kaupalla toistensa kanssa kilpailevat
aikalaisenne tiesivät aivan hyvin, mitä tekivät. Yhdeksännentoista
vuosisadan tavaranvalmistajat eivät työskennelleet ylläpitääksensä
yhteisvoimin yhteiskuntaa, kuten nyt on laita, vaan jokainen koetti
pitää huolta ainoastaan omasta toimeentulostaan yleishyvän
kustannuksella. Jos tehtailijanne tätä tehdessään samalla kartuttivat
kansallisvarallisuutta, tapahtui se aivan tarkoituksetta, sattumalta.
Yhtä usein ja helposti sattui, että he kartuttivat ainoastaan
yksityisomaisuuttaan yhteisten etujen kustannuksella. Samalla alalla
toimivat kilpailijat olivat toistensa pahimpia vihollisia, sillä teidän
järjestelmänne vallitessa, joka asetti yksityisedut tuotannon ainoaksi
vaikuttimeksi, toivoi tietysti jokainen tehtailija, että hänen
valmistamat tuotteensa olisivat hyvin harvinaisia. Hänen etujensa
mukaista oli, ettei niitä valmistanut kukaan muu kuin hän. Ja hän pyrki
tähän ylevään päämäärään, mikäli olosuhteet sallivat, siten että hän
koetti mahdollisimman tarkkaan hävittää kaikki samalla alalla
työskentelevät. Kun hän oli saattanut perikatoon niin monta
kilpailijaansa kuin mahdollista, koetti hän liittyä yhteen niiden
kanssa, jotka olivat taistelun kestäneet, alkaaksensa heidän kanssansa
yhteisen sodan yleisöä vastaan. Tällaiset liitot, joita te luullakseni
kutsuitte renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi, koettivat kohottaa
hinnat niin korkeiksi kuin yleisö suinkin suostui maksamaan, ennenkuin
se lakkasi tuotetta käyttämästä. Yhdeksännentoista vuosisadan
tehtailijan hartaimpana haluna oli saada jonkun välttämättömän tuotteen
valmistaminen yksinomaan huostaansa, voidaksensa sitte kiskoa
summattomia hintoja kansalta, joka ei voinut tulla toimeen ilman
kysymyksenalaista tavaraa. Tätä menettelyä kutsuttiin
yhdeksännellätoista vuosisadalla tuotantojärjestelmäksi! Jätän teidän
päätettäväksenne, herra West, eikö sitä voitaisi muutamissa suhteissa
paljoa paremmalla syyllä kutsua tuotannon-estämisjärjestelmäksi. Joskus,
kun meillä on tarpeeksi aikaa, pyydän teitä tarkasti selittämään minulle
erään kysymyksen, jota en koskaan ole saanut selville, vaikka olen
jotenkin paljon tutkinut sitä. Se kuuluu: kuinka voivat niin
terävänäköiset henkilöt, kuin teidän aikalaisenne monessa suhteessa
todella olivat, antaa koko yhteiskunnan elantotarpeitten ja muiden
tuotteiden valmistuksen sellaisen kansaluokan käsiin, jonka ainoana
harrastuksena oli saada koko yhteiskunta kärsimään puutetta? Vakuutan
teille, että emme ihmettele sitä, ettei maailma moisten olojen
vallitessa voinut rikastua, vaan paljoa enemmän sitä, ettei se tykkänään
kuollut puutteeseen ja kurjuuteen. Sitä paremmalla syyllä voimme tätä
ihmetellä, jos katselemme vielä lisäksi muutamia muita järjestelmänne
synnyttämiä tuhlausmuotoja.
Lukuunottamatta onnistumattomien liikeyritysten aiheuttamaa työn ja
pääoman tuhlausta sekä alituista uuvuttavaa kilpailutaistelua, oli
teidän tuotantojärjestelmänne alituisesti alttiina keikahduksille, jotka
tuottivat yhtä suurta tuhoa viisaalle kuin typerällekin, yhtä suurta
vahinkoa onnelliselle kilpailijalle kuin hänen uhreilleenkin. Tarkoitan
noita viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudistuvia liikepulia,
kriisejä, jotka hävittivät kansan teollisuuden, löivät kumoon kaikki
heikot liikkeet ja saattoivat vahvatkin lamaustilaan. Kriisejä seurasi
pitkällinen, usein vuosikausia kestävä »huono aika», jolloin
kapitalistit vähitellen toipuivat iskusta ja keräsivät voimia,
työntekijät taasen näkivät nälkää ja kapinoitsivat. Sitte taas seurasi
lyhyt kukoistuskausi, kunnes puhkesi uusi kriisi pitkällisine
ahdinkoaikoineen. Samassa määrässä kuin kauppa kehittyi ja saattoi
kansat yhä enemmän toisistaan riippuviksi, kävivät kriisitkin yhä
laajemmiksi, kunnes ne käsittivät koko maapallon. Ja kun kriisien ala
laajeni, jatkui niitä seuraava lamausaika yhä pitemmäksi, kun ei ollut
enää koskematonta alaa, mistä imeä uusia voimia. Kuta enemmän teollisuus
kehittyi ja tuotteiden määrä kasvoi sekä teollisuuteen käytetty pääoma
lisääntyi, sitä tiheämmin sattui ahdinkoaikoja, kunnes vihdoin kaksi
huonoa vuotta vastasi yhtä hyvää, ja koko tuo suuri ja valtava
teollisuusjärjestelmä oli sortumaisillaan oman painonsa alle. Teidän
aikakautenne taloustieteilijät puhuivat asiasta pitkältä ja puoleen jos
toiseenkin, mutta tulivat vihdoin siihen toivottomaan päätökseen, että
kriisejä on yhtä mahdoton estää tai edes rajoittaa, kuin kuivuutta tai
myrskyjä. Ei ollut muuta keinoa, kuin kärsiä tämä välttämätön paha, ja
myrskyn ohimentyä luoda uudelleen hävitetty teollisuus, samoin kuin
asukkaat seuduilla, missä maanjäristykset ovat yleisiä, yhä uudelleen
rakentavat hävitetyt kaupunkinsa entisten raunioille.
Aikalaisenne, jotka väittivät, että häiriöitten syyt ovat etsittävät
itse teollisuusjärjestelmästä, olivat aivan oikeassa. Häiriöt olivat
mitä läheisimmässä yhteydessä itse järjestelmän kanssa ja tulivat sitä
tuhoavammiksi, kuta enemmän liike-elämä laajeni ja kehittyi. Tärkeimpänä
syynä oli eri aloja yhdistävän yhteisen johdon puute, joten tuotanto ei
voinut kehittyä säännöllisesti eikä yhtenäisesti. Tuotanto ei kasvanut
rinnakkain kaikilla aloilla eikä yhtärintaa kysynnän kanssa.
Kysynnän laajuutta ei voitu tuntea, kuten me tunnemme sen jakopaikkojen
välityksellä. Ensimäinen huomattava merkki siitä, että jollakin
teollisuusalalla oli valmistettu tuotteita enemmän kuin tarvitaan, oli
hintojen laskeutuminen, tehtaitten vararikot, tuotannon lakkauttaminen
ja työntekijäin erottaminen. Näin kävi monella tuotantoalalla hyvinäkin
aikoina, vaikka pula syntyi vasta, jos ala oli tavattoman laaja tai
käsitti monta tuotannonhaaraa. Tuotteita oli silloin markkinoilla niin
paljon, etteivät kuluttajat voineet ostaa niitä alennetuillakaan
hinnoilla. Kun näiden tavarain valmistajain palkka tai voitto pieneni,
jopa lakkasi kokonaankin, eivät he enää voineet ostaa eikä kuluttaa
niitäkään tuotteita, mitä ei vielä ollut markkinoilla liiaksi. Näidenkin
menekki siis väheni tai lakkasi kokonaan. Siten syntyi menekin seisahdus
sellaisillakin aloilla, missä ei ollut ylituotantoa. Niidenkin
tuotteitten hinnat laskeutuivat ja valmistajat joutuivat työttömiksi
sekä leivättömiksi. Silloin oli kriisi täydellisesti kehittynyt eikä
mikään voinut sitä estää, ennenkuin koko kansan varallisuus oli
rappiolla.
Eräs oloihinne perustuva yhä uudistuvain ja laajenevain ahdinkoaikojen
syy oli myöskin raha- ja luottojärjestelmänne. Niin kauan kuin tuotanto
oli yksityisten käsissä ja myyminen sekä ostaminen välttämätöntä, jos
mieli saada tarpeensa tyydytetyiksi, olivat rahat tarpeen vaatimia.
Mutta ne olivat luonnollisesti vain ravinnon, vaatetten ja muiden
tarpeellisten tuotteitten sovittuja edustajia. Kun tämä unhotettiin,
sekautuivat käsitteet tavaroista ja niitä edustavista rahoista, ja tämä
synnytti luottojärjestelmän hämmästyttävine petoksineen. Kun ihmiset
olivat tottuneet hyväksymään rahan tavaran asemasta, astuivat he vielä
askeleen kauemmaksi ja hyväksyivät lupauksen rahan asemasta, kunnes
tykkänään unohtivat katsoa, onko edustajan takana laisinkaan
edustettavaa esinettä. Raha oli todellisten tavarain merkki, mutta
luotto oli vain merkin merkki. Kullalla ja hopealla, siis todellisella
rahalla, oli määrätyt rajansa, mutta luotolla ei. Seurauksena oli, että
luotto, s. t. s. maksun lupaus ei ollut enää missään suhteessa rahoihin,
puhumattakaan tavaroihin, joita olisi pitänyt olla luottoa vastaamassa.
Tällaisen järjestelmän vallitessa olivat alituiset ja säännöllisesti
uudistuvat kriisit yhtä välttämättömiä, kuin rakennuksen sortuminen,
jonka painopiste on aseman ulkopuolella. Te luulottelitte sekä
itsellenne että muille, että rahoja saa laskea liikkeelle ainoastaan
hallitus tai sen valtuuttamat pankkilaitokset. Mutta itse asiassa laski
jokainen, ken antoi markan luoton, liikkeeseen saman verran rahoja,
jotka paisuttivat vastaavassa määrässä liikettä, kunnes seuraava kriisi
puhkesi. Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten vuosikymmenien
omituisena tunnusmerkkinä onkin luottojärjestelmän tavaton laajeneminen,
joka vuorostaan selittää suurimmaksi osaksi sen aikuiset alituiset
liikepulat. Mutta vaikka luotto oli näin vaarallinen, ette te kuitenkaan
voineet tulla toimeen ilman sitä, sillä kun maan pääoma ei ollut valtion
tai muun yleisen järjestön hallussa, oli luotto ainoa keino, jonka
avulla voitte koota rahoja ja suunnata niitä teollisuusyritysten
palvelukseen. Täten tuli teollisuusalalla vallitseva
yksityisyrittelijäisyysjärjestelmä vielä vaarallisemmaksi, koska
erityiset liikealat voivat siten anastaa haltuunsa suhteettomasti suuren
osan maan käytettävissä olevaa pääomaa ja siten valmistaa kriisiä.
Liikeyritykset toimivat luottonsa nojalla aina suureksi osaksi vierailla
rahoilla, joita he saivat osaksi toisiltaan, osaksi pankeilta ja
kapitalisteilta. Ja kun luotto heti kriisin ensi oireiden ilmestyessä
lakkasi, oli se omiansa jouduttamaan kriisin puhkeamista.
Aikalaistenne onnettomuus oli, että heidän täytyi rakentaa
teollisuusyrityksensä aineista, jotka paljas sattuma voi millä hetkellä
tahansa muuttaa räjähdysaineiksi. He olivat samassa asemassa kun mies,
joka taloa rakentaessaan käyttää muuraussaven asemasta dynamiittia.
Luottoa ei voi verrata muuhun.
Jos tahdotte selvästi havaita, kuinka tarpeettomia liikehäiriöt, joista
olen puhunut, itse asiassa ovat, ja kuinka ne johtuivat yksinomaan
siitä, että tuotanto oli jätetty järjestämättömäin yksityisyritysten
varaan, niin katselkaa meidän järjestelmämme toimintaa. Ylituotanto
yksityisillä teollisuusaloilla, joka oli teidän aikakautenne pelottavin
kummitus, on nykyjään aivan mahdotonta, sillä kun tuotanto ja tavarain
jakaminen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, määrää kysyntä
tarjonnan aivan yhtä tarkasti, kuin höyryn päästäminen koneeseen määrää
silinterin työn. Mutta otaksukaammepa siitä huolimatta, että jonkun
tuotteen valmistuksessa on virheellisten ilmoitusten tähden syntynyt
ylituotantoa. Silloin valmistaminen luonnollisesti vähenee tai lakkaa
kysymyksenalaisella alalla. Vaan se ei tee ketään työttömäksi. Jouten
jääneet työntekijät saavat heti tointa summattoman suurien työhuoneiden
jossakin toisessa osastossa, ja ainoastaan muuttoon tarvittava aika
kuluu hukkaan. Kansan varallisuus taas voi kestää kuinka suuren
ylituotannon tahansa ja säilyttää liialliset tuotteet varastoissa,
kunnes ne on kulutettu. Ylituotannon sattuessa ei nykyjään enää käy
kuten teidän aikakaudellanne, jolloin tavattoman monimutkainen
tuotantokoneisto joutui kokonaisuudessaan epäkuntoon ja suurenti
alkuperäisen erehdyksen tuhatkertaiseksi. Kun meillä ei ole rahoja, ei
meillä myöskään ole minkäänlaista luottojärjestelmää. Kaikki laskumme
koskevat todellista tavaraa -- jauhoja, rautaa, puita, villoja ja työtä
-- joiden petollisena edustajana teillä oli raha ja luotto. Meidän
arviolaskuissamme ei voi sattua erehdystä. Vuoden tuotteista käytetään
se, minkä kansa tarvitsee, ja samalla järjestetään tarpeelliset työt,
jotta saadaan seuraavana vuonna tarvittavat tuotteet. Työn ja aineiden
ylijäämä voidaan ilman vaaraa käyttää kaikenlaisiin parannuksiin. Jos
pellot antavat tavallista huonomman sadon, on seuraavalle vuodelle
siirtyvä ylijäämä tavallista pienempi -- siinä kaikki. Lukuunottamatta
tällaisia vähäpätöisiä, luonnollisista syistä johtuvia vaihteluja
tuotannossa ei meidän liike-elämässämme voi sattua minkäänlaisia
häiriöitä. Kansan varallisuus kasvaa lakkaamatta polvi polvelta, kuten
virtaava joki, joka alituisesti levenee sekä syvenee».
»Teidän liikepulanne, herra West», jatkoi tohtori Leete edelleen,
»olisivat jo mainitsemaini parin muun suurenmoisen tuhlausmenettelyn
kanssa voineet yksinäänkin pitää teidät alituisessa köyhyydessä kautta
aikojen. Mutta on vielä eräs köyhyytenne syy, josta tahdon mainita,
nimittäin se, että jätitte suuren osan työvoimaa ja pääomaa käyttämättä.
Meillä tulee hallinnon pitää huolta siitä, että jokainen hiukkanen maan
pääomaa ja työvoimaa on alituisesti toimessa. Teidän aikananne ei pääoma
eikä työ ollut yhtenäisen johdon ja valvonnan alaisena, joten suuri osa
niitä aina oli joutilaana. »Pääoma», oli teillä tapana sanoa, »on
luonnostaan arka, se vetäytyy piiloon», ja olisipa todella ollutkin
kevytmielistä, jos se ei olisi »vetäynyt piiloon» aikakaudella, jolloin
oli melkein varmaa, että ei mikään liikeyritys vastaa laskuja. Ei ole
ollut aikakautta, jolloin ei teollisuuteen käytetty pääoma olisi voinut
tuntuvasti lisäytyä, jos yritysten varmuus olisi voitu määrätä.
Teollisuusyrityksiin käytetty pääoma vaihteli alituisesti tavattoman
suuressa määrässä aina sen mukaan, kuinka varmalla pohjalla liike-elämä
kulloinkin oli. Täten vaihteli maan tuotanto tavattomasti eri vuosina.
Epävarmoina aikoina kiinnitettiin teollisuuteen paljoa vähemmän pääomaa
kuin varmoina aikoina, ja samasta syystä jäi suuri osa pääomaa
parhainakin aikoina käyttämättä, »vetäytyi piiloon», koska häviämisen
vaara oli silloinkin kyllin suuri.
Vielä on meidän otettava huomioon, että se suuri määrä pääomaa, joka
aina pyrki käytäntöön, kunhan liikeyritys oli edes jotenkin varma,
kiihoitti tavattomasti kilpailua kapitalistein välillä heti kun ilmestyi
edullinen pääoman käyttämistilaisuus.
Kun pääoma oli joutilaana, joutui tietysti työvoimiakin joutilaaksi
vastaavassa määrässä. Jokainen häiriö liike-elämässä, pieninkin vaihtelu
kaupan tai tuotannon alalla, puhumattakaan lukemattomista konkursseista,
joita hyvinäkin aikoina sattui joka vuosi, tekivät alituisesti ihmisiä
työttömiksi ja leivättömiksi milloin viikoiksi, milloin taas
kuukausiksi, jopa vuosikausiksikin. Suuret joukot työttömiä kierteli
alituisesti ympäri maata työn haussa, joutuen ensin kuljeskeleviksi
jutkuttajiksi, sitte rikoksentekijöiksi. »Antakaa meille työtä!» kuului
melkein lakkaamaton huuto tuosta työttömäin armeijasta, joka paisui
huonoina aikoina niin valtavaksi ja toivottomaksi joukoksi, että
hallitustenkin asema näytti väliin käyvän vaaran alaiseksi. Voiko olla
selvempää ja painavampaa todistusta siitä, kuinka kykenemätön teidän
yksityisyrityksiin perustuva tuotantojärjestelmänne oli rikastuttamaan
kansaa, kuin tosiasia, että kapitalistien täytyi tällaisinakin köyhyyden
ja kurjuuden aikoina taistella keskenään varmoista pääoman
sijoittamistilaisuuksista, ja työntekijäin kapinoida ja polttaa, kun
eivät saaneet työtä?»
»Ja nyt, herra West», jatkoi tohtori Leete yhä, »pyydän teitä pitämään
mielessänne, että olen tähän saakka vain epäsuorasti esittänyt muutamia
kansallisen tuotantojärjestelmän etuja siten että olen paljastanut
yksityistuotannon vallitessa ilmestyviä vaarallisia puutteellisuuksia ja
heikkouksia, joita ei enää ole. Teidän täytynee myöntää, että
mainitsemani seikat riittäisivät yksinään jo selittämään, minkätähden
kansa on nyt niin paljon rikkaampi kuin teidän aikakaudellanne.
Kuitenkaan en ole vielä maininnut laisinkaan monia muita etuja, mitä
järjestelmällämme on teidän järjestelmänne rinnalla.
Otaksukaammepa, ettei yksityistuotantojärjestelmässänne olisi laisinkaan
ollut mainitsemiani puutteita, ei onnistumattomain liikeyritysten
synnyttämiä tappioita, jotka johtuivat kysynnän ja tarjonnan väärästä
arvostelemisesta ja kykenemättömyydestä luoda yleiskatsaus koko
tuotantoon. Otaksukaamme edelleen, ettei olisi ollut lamauttavaa ja
voimia tuhlaavaa kilpailua eikä kriisien, vararikkojen tai pitkällisten
huonojen aikojen kautta syntyviä vahingoita, samoin ei myöskään
joutilasta pääomaa eikä työvoimaa. Otaksukaamme vielä, että kaikki nämä
yksityiskapitalistista tuotantojärjestelmää välttämättömästi seuraavat
epäkohdat olisivat poistuneet jonkun ihmeen kautta, ilman että
järjestelmää olisi siltä ollut tarvis hyljätä. Vaikka näinkin olisi
ollut, olisi nykyisen, koko kansan valvoman tuotantojärjestelmän luomat
tulokset paljon suuremmat, kuin teidän järjestelmänne olisi voinut
saavuttaa otaksumassamme parannetussakaan muodossa.
Teidän aikakaudellannekin oli jo jotenkin suuria kutomoja ja
kehruulaitoksia, vaikka ei niitä voidakkaan verrata meidän laitoksiimme.
Epäilemättä olette käynyt joskus jossakin näissä yhdeksännentoista
vuosisadan suurissa tehtaissa, jotka peittivät laajoja maa-aloja,
käyttivät palveluksessaan tuhansia työntekijöitä ja yhdistivät yhden
katon alle, yhden johdon ohjattaviksi sadottain eri toimia, mitkä
muuttivat esimerkiksi pumpulipaalun karttuunipakoiksi. Olette ihmetellyt
sitä sekä ihmis- että konevoiman säästämistä, joka saavutetaan sen
kautta, että jokainen pyörä, jokainen käsi toimii sopusuhteisesti saman
päämäärän saavuttamiseksi. Olette ehkä myöskin ajatellut, kuinka vähän
sama työvoima voisi saada aikaan, jos se työskentelisi hajallaan, kukin
henkilö yksikseen, välittämättä toisista. Pitäisittekö liioitteluna, jos
teille sanottaisiin, että suurinkin tulos, minkä yksityiset erikseen
työskentelevät työntekijät voivat saada aikaan, vaikkapa he
toimisivatkin täydellisessä ystävyydessä toistensa kanssa, ei ainoastaan
lisäänny prosenteissa, vaan tulee moninkertaiseksi, jos heidän työnsä
järjestetään saman yhtenäisen johdon alaiseksi? No niin, herra West:
siitä saakka kuin koko kansan tuotanto järjestettiin saman johdon alle,
yhdeksi kokonaisuudeksi, missä jokainen pyörä tarttuu toiseen, siitä
saakka on tuotanto kohonnut yhtä paljon teidän aikakautenne tuotantoa
korkeammalle -- vaikka emme ottaisikaan lukuun silloista, äsken
mainitsemaani suunnatonta tuhlausta -- kuin teidän aikanne tehdastyö
kohotti sen yksikseen työskenteleväin työntekijäin tuotantoa
korkeammalle. Niin kauan kuin kansan tuotannon johto on tuhatpäisen
kapitalistiluokan käsissä, on sen valmistuskyky, vaikkapa yksityiset
liikkeet eivät olisikaan toistensa vihollisia, yhdeksi tuotantoalaksi
järjestetyn kansan tuotantokykyyn verraten yhtä suuri kuin tuhansien
itsenäisten päällikköjen komennettavana olevan kansajoukon tai
villilauman sotakyky on hyvin harjoitetun ja yhden kenraalin komennossa
olevan armeijan sotakykyyn verraten -- esim. sellaisen sotakoneen, kuin
Saksan sotajoukko oli Moltken aikana --».
»Kuultuani selityksenne», sanoin minä, »en enää ihmettele, että kansa on
nykyjään rikkaampi kuin minun aikakaudellani. Pikemmin minua alkaa
kummastuttaa, etteivät kaikki teidän kansalaisenne ole rikkaita kuin
Kroisus».
»No onhan meillä jotenkin hyvät olot», vastasi tohtori Leete. »Elämämme
on niin mukavaa ja hyvää, kuin voimme toivoa. Täällä, jossa jokaisen
kansalaisen tulot ovat yhtäsuuret, ei luonnollisesti voi tulla
kysymykseenkään ulkonaisesti pöyhkeilevä, mielettömyyteen saakka
kilpaileva loisto, joka itse asiassa edistää todellista hyvinvoinnin
tunnetta joko sangen vähän tai ei ollenkaan. Me haluamme ainoastaan
sellaista, mikä todella edistää elämän mukavuutta. Meidän kaikkien
vuosiosinkomme voisi olla paljoa suurempi, jos jakaisimme tuotannon
synnyttämän ylijäämänkin. Mutta meidän mielestämme on parempi käyttää se
yleisiin laitoksiin ja huvituksiin, joihin kaikki ovat osalliset, kuten
esim. yleisiin huoneistoihin ja rakennuksiin, taidekokoelmiin,
siltoihin, kuvapatsaisiin, kulkuneuvoihin, kaupunkien kaunistukseen sekä
suuriin soitannollisiin- ja näytelmäesityksiin samoin kuin kaikenlaisiin
huvittelu- ja virkistyslaitoksiin. Te, herra West, ette ole vielä
ensinkään nähnyt, miten me oikeastaan elämme. Kodeissammekin tosin on
mukavuutensa, mutta elämämme esiintyy koko loistossaan vasta sen
ulkopuolella seuraelämässä. Kun tutustutte siihen lähemmin, käsitätte
kyllä, »mihin rahat menevät», kuten teidän aikakaudellanne sanottiin, ja
luulenpa teidän myöntävän, että menettelemme oikein, käyttäessämme niitä
siten».
Kun hetkistä myöhemmin kävelimme hiljalleen kotiin ravintolasta, sanoi
tohtori Leete:
»Luullakseni ei rikkautta palvelevia aikalaisianne olisi voinut mikään
loukata syvemmin, kuin syytös, että he eivät osanneet hankkia rahaa.
Siitä huolimatta lausuu historia heistä tämän tuomion. Teidän
järjestämätön, sisällisten riitojen raatelema teollisuutenne oli
taloudelliselta kannalta katsoen yhtä mieletön, kuin se oli
siveellisesti hyljättävä. Itsekkäisyys oli sen ainoa laki, ja
itsekkäisyys tuotannon alalla on itsemurha. Kilpailu, joka on
itsekkäisyyden ulkonainen muoto, on toisin sanoen voiman hävittämistä,
kun taas yhteistoiminta on hedelmällisen tuotannon ainoa salaisuus.
Mutta vasta sitte kun yksityisvarallisuuden kokoomishalu on väistynyt
yhteisen varallisuuden keräämishalun tieltä, voi todellinen
yhteistoiminta tuotannon alalla syntyä ja varsinainen rikkauden luominen
alkaa. Vaikkapa ei periaate, että kaikkein täytyy samalla tavalla ottaa
osaa sekä työhön että nautinnoihin, olisikaan ainoa inhimillinen ja
järkevä yhteiskunnan perustus, toteuttaisimme sen kuitenkin ainoana
kansallistaloudelliselta kannalta katsoen oikeana periaatteena, sillä
todellista yhteistoimintaa ei voi tuotannon alalle syntyä, ennenkuin
itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnin hajottava vaikutus on lakannut».