Saman päivän iltapuolella kysyi Edit ohimennen, olinko käynyt katsomassa
puutarhassa olevaa maanalaista makuukammiotani, josta minut oli
löydetty.
»En ole vielä käynyt», vastasin. »Suoraan sanoen en ole vielä uskaltanut
tehdä sitä siitä syystä, että vanhan makuukammioni näkeminen voisi
herättää liian vilkkaita vanhoja muistoja ja järkyttää mieleni
tasapainoa».
»Aivan niin», sanoi hän. »Luullakseni onkin ollut parasta, että olette
pysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua
asiasta mitään».
»Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi», vastasin. »Vaara, jos
sitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä
on minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja
kotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt
iltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle
kaikki kummitukset».
Edit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella
mennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös
perustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia
askeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa
kuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas
löydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen
katolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme
heikosti valaistuun huoneeseen.
Kaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta
sitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken
puhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa
minua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän
tarttui siihen -- hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni.
Vihdoin hän kuiskasi:
»Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi
itseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta».
»Päinvastoin», vastasin, »omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu
kummalliselta».
»Eikö todellakaan!» ihmetteli Edit.
»Ei vähintäkään», sanoin. »Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte
ja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy
ilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä
ympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta
tärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta
kauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut
karkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen
samoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen
pelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka
on pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän
on pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä
liikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton».
»Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?»
»En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat,
mutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä
selvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät
tunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse
asiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan
voi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan
samoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken
eletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä
unestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä,
mutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne
merkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole
enää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut
kokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt
vuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin,
ja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja
himmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?»
»Voin käsittää sen aivan hyvin», vastasi Edit mietteissään, »ja meidän
kaikkien tulisi olla kiitollisia tällaisesta asiain tilasta, sillä siten
on teiltä luullakseni säästynyt paljon kärsimyksiä».
Koettaen selittää omituista mielentilaani sekä hänelle että myöskin
itselleni, sanoin:
»Kuvitelkaapa mieleenne, että joku henkilö on kärsinyt jonkun vahingon
tai esim. kadottanut jonkun rakkaan ystävän, ja saa tietää surullisen
tapahtuman vasta monta, monta vuotta, ehkäpä puoli miespolvea myöhemmin.
Hän tuntee silloin jokseenkin samaa kuin minä nyt. Ajatellessani
lähimpiä ystäviäni, joita minulla oli kauan, kauan sitte, ja sitä
tuskaa, mitä he ovat tähteni kärsineet, tunnen pikemmin vienoa sääliä
kuin polttavaa surua. Ajattelen heitä samoin kuin aikoja sitte
sattunutta surullista tapahtumaa».
»Ette ole maininnut mitään omaisistanne», sanoi Edit. »Joutuiko teitä
moni suremaan».
»Minulla oli, Jumalan kiitos, sangen vähän sukulaisia eikä ketään
läheisempiä, kuin pari serkkua», vastasin. »Mutta oli eräs henkilö, joka
ei tosin ollut sukulaiseni, vaan kuitenkin minulle kalliimpi kuin
ainoakaan sukulainen. Hänenkin nimensä oli Edit kuten teidänkin. Hän
olisi läheisessä tulevaisuudessa tullut vaimokseni».
»Voi. kuinka hän mahtoi surra katoamistanne!» huokasi Edit.
Lempeän tytön osottama syvä tunteellisuus kosketti herkkää kieltä tähän
asti ikäänkuin puutumuksen tilassa olleessa sydämessäni. Silmäni, jotka
olivat niin kauan pysyneet kuivina, täyttyivät kyynelillä. Kun olin
voittanut mielenliikutukseni, huomasin Editinkin olevan kyynelten
vallassa.
»Jumala siunatkoon teidän sääliväistä sydäntänne», sanoin. »Haluatteko
nähdä hänen kuvansa?»
Kaulassani oli kultaketjuun kiinnitettynä pieni kotelo, sisältäen Edit
Bartlettin kuvan. Se oli ollut rinnallani koko pitkän uneni ajan.
Irroitin ketjun, avasin kotelon ja annoin sen seuralaiselleni. Hän otti
sen käteensä syvästi liikutettuna, katseli kauan noita suloisia kasvoja
ja painoi ne vihdoin huulilleen.
»Tiedän, että hän oli kyllin lempeä ja hyvä ansaitakseen kyyneleenne»,
sanoi hän, »mutta muistakaa, että hän on jo kauan sitte lakannut
suremasta. Hän on jo puolen vuosisataa ollut autuaitten majoissa».
Niinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin,
oli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni
katosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti
entisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta!
Ehkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta,
mutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan
niiden nojalla voidaan minua tuomita.
Kun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan
suureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin:
»Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on
useampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos
olisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää,
olisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää
tyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai
millä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee
aika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä
mahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan
keskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin
siitä maksuksi vaununlastin kultaa».
Luonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli.
»Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?»
kysyi hän vain.