Tavallisilla kävelymatkoillani pistäysin eräänä aamuna Charlestownissa.
Muutokset, joita vuosisata oli saanut aikaan tässä kaupunginosassa,
olivat liian monilukuiset ja suuret kerrottaviksi. Erityisesti herätti
huomiotani, että vanha valtion vankila oli kadonnut.
»Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan»,
sanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme.
»Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan
sairaalassa».
»Atavisminko tapaukset!» huudahdin ihmeissäni.
»Niin», vastasi tohtori Leete. »Ainakin puoli vuosisataa sitte ja
luullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta».
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte», sanoin. »Atavismiksi kutsuttiin meidän
aikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin
selvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre.
Tarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien
aikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?»
»Pyydän anteeksi», vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi
leikillisesti puoleksi hyvittelevästi, »mutta kun kysytte noin suoraan,
täytyy minun tunnustaa, että niin teemme».
Olin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa
yhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden
välillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista.
Ja jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä
rouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en
varmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin:
»Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta
totta puhuen -- --»
»Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West», kiirehti Edit
keskeyttämään. »Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska
elätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme».
»Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te», vastasin, ja
mieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. »Olenhan sitäpaitse
kasvatettu Kalvinin uskoon», jatkoin nauraen, »joten minun ei tarvitsisi
laisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä».
Tohtori Leete jatkoi:
»Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä
teidän aikalaisiinne -- Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa --
emmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä
lukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat.
Teidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa
rikoksista -- jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme
lukuun kaikki hyljättävät teot -- yksityisten erilaisista
varallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas
suuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden.
Kaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti
rahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista.
Se oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-,
tuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta
sivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden
yksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän
toimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme
toisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä
myrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne
ylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä.
Se suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina
väkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo
teidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä
oloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat
eivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien
yhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä.
Käsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme
rikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta,
mitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä
huolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen
luonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä,
jotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte
vääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte
todellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme
atavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä
asetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi».
»Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ», huomautin. »Kun ei
teillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten
kesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä
myöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä
myöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä
ainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse
tuomareita ettekä asianajajia».
»Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan», vastasi tohtori Leete. »Kun
kansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville,
olisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden
ainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi».
»Kuka sitte puolustaa syytettyjä?»
»Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa
useimmiten syyllisyytensä itse», vastasi tohtori Leete. »Syytetyn
vastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä,
vaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen».
»Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän
väittää olevansa syytön?»
»Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella,
ja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta
näin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän
valhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan
hänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin
syvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua».
»Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!» huudahdin. »Jos
valhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin »uusi taivas ja
uusi maa, jossa vanhurskaus asuu», kuten profeetta on ennustanut».
»Samoin uskovat monet muutkin nykyjään», vastasi tohtori. »He väittävät,
että elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja,
jotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä
ihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole
mitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne
harvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken.
Pelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta
tarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen
taloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja
valhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta
kaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun
nykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei
kenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään
hyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi,
että nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat,
kuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty
kuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan
selittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa
saada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä
miehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja
puolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko
syytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto
on alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen
päätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan
vivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä».
»Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?» kysyin.
»Ovat. He vuorottelevat näissä toimissa. Toisinaan he ovat tuomareina,
toisinaan syyttäjänä tai puolustajana. Mutta olkootpa he missä näissä
toimissa tahansa, tulee teidän aina pysyä puolueettomina. Menettelemme
itse asiassa samoin, kuin oikeusistuin, jossa on kolme tuomaria, kukin
koettaen valaista asiaa omalta näkökannaltaan. Jos he kaikki ovat
asiasta yhtä mieltä, voimme täydellä syyllä otaksua, että päätös on niin
lähellä totuutta, kuin ihmiset yleensä voivat päästä».
»Oletteko siis poistaneet valamiehet?»
»Ne olivat tosin paikoillaan teidän aikakaudellanne, jolloin oli
palkattuja asianajajia, lahjoja ottavia tuomioistuimenjäseniä sekä
tuomareita, jotka usein olivat riippuvassa asemassa. Mutta nyt ovat
valamiehet tarpeettomia. Ei ole enää mitään syytä, joka saisi tuomarin
toimimaan muussa tarkoituksessa, kuin saadakseen selville totuuden».
»Miten tuomarit valitaan nykyjään?» kysyin.
»Hekin ovat kunniakkaana poikkeuksena säännöstä, että kaikki henkilöt
saavat vapauden toimestaan neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina.
Presidentti nimittää joka vuosi tuomareiksi tarpeellisen määrän tämän
ikärajan saavuttaneita henkilöitä. Nimitettyjen lukumäärä on tietysti
aivan vähäinen ja toimesta johtuva kunnia siksi suuri, että sen
katsotaan täysin korvaavan täten syntyvän palvelusajan pitennyksen.
Tuomarintoimesta voidaan tosin kieltäytyä, mutta niin käy ainoastaan
aniharvoin. Valitun toimintakausi on viisi vuotta, eikä häntä voida
valita sen jälkeen uudelleen. Korkeimman tuomioistuimen jäsenet, joiden
on valvottava lakien noudattamista, valitaan tuomarien keskuudesta. Jos
tässä virastossa tulee joku paikka avonaiseksi, valitsevat sinä vuonna
eroamisvuorossa olevat tuomarit siihen jonkun toverinsa, jonka
palveluskausi ei vielä ole lopussa. Se on heidän viimeinen tehtävänsä,
ja he äänestävät toimeen henkilöä, jonka luulevat siihen parhaiten
kykenevän».
»Kun ei kertomuksestanne päättäen ole enää mitään sellaisia toimia,
joissa tuomari voisi käytännöllisesti valmistua virkaansa, niin
ryhtynevät he harjoittamaan ammattiansa suoraan lainopillisesta
tiedekunnasta päästyään», sanoin.
»Ei ole enää lainopillisia tiedekuntia», vastasi tohtori hymyillen.
»Erityistä lakitiedettä ei myöskään ole. Vanha yhteiskuntajärjestelmä
monimutkaisine sotkuisine suhteineen tarvitsi mutkallisia ja venyviä
lakeja, jotka vuorostaan vaativat selityksiä. Mutta nykyisen
johdonmukaisen järjestelmän vallitessa tarvitsemme ainoastaan muutamia
täysin selviä ja yksinkertaisia lakimääräyksiä. Kaikki ihmisten väliset
keskinäiset suhteet ovat paljoa yksinkertaisempia, kuin teidän
aikakaudellanne. Senpätähden emme tarvitsekkaan enää hiuksia halkovia
lakimiehiä, jotka pitivät hallussaan teidän käräjäsalejanne, vääntäen
asioita puoleen ja toiseen. Mutta älkää luulko, että halveksisimme noita
vanhoja kunnianarvoisia herroja, vaikka emme voi heitä enää käyttää.
Päinvastoin me kunnioitamme heitä syvästi, melkeinpä pelkäämme heitä,
sillä he yksin kykenivät selittämään sitä sekavuutta, mihin
omistusoikeus, kauppasuhteet ja persoonallinen riippuvaisuus olivat
saattaneet yhteiskuntanne. Mikäpä voisikaan painavammasti ja
räikeämmästi todistaa järjestelmänne monimutkaisuutta ja sotkuisuutta,
kuin juuri se seikka, että oli välttämätöntä polvi polvelta riistää
kyvykkäimmät henkilöt muilta aloilta ja muodostaa heistä erityinen
opetettu ammattikunta, joka hädin tuskin kykeni edes hiukan
ymmärrettävästi selittämään voimassa olevaa lakia niille, joiden kohtalo
siitä riippui. Teidän suurten juristienne julkaisut, Blackstonen,
Chittyn, Storyn ja Parsonin teokset ovat kirjastoissamme, vierekkäin
Duns Scotus'en ja muiden skolastikoitten kirjojen kanssa todistamassa
inhimillistä kykyä, mitä on tuhlattu asioihin, joilla ei ole vähintäkään
yhteyttä nykyisten harrastustemme kanssa. Meidän tuomarimme ovat aivan
yksinkertaisesti paljon kokeneita, terävänäköisiä ja varovaisia
parhaassa iässä olevia henkilöitä.
Mainitsen vielä teille hiukan alempaan tuomariemme tärkeimmistä
tehtävistä», jatkoi tohtori Leete. »He ratkaisevat kaikki sellaiset
riitakysymykset, missä työntekijä syyttää päällysmiestä väärästä tai
sopimattomasta kohtelusta. Näitä kysymyksiä tutkii ja ratkaisee
ainoastaan yksi tuomari, eikä tuomiosta voida valittaa. Kolme tuomaria
käsittelee ainoastaan raskaampia syytöksiä. Teollisuusarmeijassa tulee
pitää tarkkaa järjestystä, jos mieli sen menestyä, mutta työntekijä on
oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista ja säädyllistä kohtelua, ja tätä
vaatimusta kannattaa koko kansan yleinen mielipide. Päällysmies käskee
ja työntekijä tottelee, mutta ei ainoakaan päällikkö ole niin korkealla,
että hän uskaltaisi osottaa röyhkeyttä alhaisintakaan työntekijää
kohtaan. Eräs nopeimmin ja varmimmin rangaistavia rikoksia onkin
viranomaisen osottama törkeä tai raaka käytös alaisiaan tai yleisöä
kohtaan. Tuomarimme eivät vaadi viranomaisiltamme ainoastaan
oikeudenmukaista, vaan myöskin kohteliasta käytöstä kaikkia kohtaan.
Eivät suurimmatkaan kansalle osotetut palvelukset voi puolustaa
syytettyä, jos hän on käyttäytynyt raa'asti tai loukkaavasti».
Tohtori Leeten puhuessa kiintyi huomioni siihen, että hän aina vain
käytti sanaa »kansa» eikä koskaan puhunut Yhdysvaltojen yksityisten
valtioitten hallituksista. Sen johdosta kysyin, ovatko yksityiset
valtiot hävinneet, kun maasta on muodostettu yksi tuotantopiiri.
»Se oli välttämätöntä», vastasi hän. »Yksityisten valtioitten
hallitukset vaikuttivat häiritsevästi teollisuusarmeijan valvontaan ja
järjestyksenpitoon, jonka tulee olla yhtenäisen ja yhdenmukaisen. Ja
vaikka eivät yksityisten valtioitten hallitukset olisikaan käyneet
sopimattomiksi muista syistä, ovat ne aivan tarpeettomia nykyjään,
jolloin valtion hallinto on niin peräti yksinkertaista teidän
aikakauteenne verraten. Nykyjään on hallituksen melkeinpä ainoana
tehtävänä tuotannon johtaminen. Melkein kaikki ne toimet, jotka olivat
teidän aikakautenne hallitusten huolena, ovat nyt lakanneet. Meillä ei
ole armeijaa, ei laivastoa eikä minkäänlaista sotilaslaitosta. Meillä ei
ole ulkoasiain ministerejä, ei valtion rahastoa, ei tullia, veroja eikä
veron kantajia. Ainoat hallituksen toimenpiteet, mitä teidän
aikakaudeltanne on säilynyt, on oikeuslaitos ja järjestyksen ylläpito.
Olen jo kertonut teille, kuinka yksinkertainen meidän oikeuslaitoksemme
on verrattuna teidän monimutkaiseen koneistoonne. Tuomariemme tehtävä
on, kuten sanottu, niin yksinkertainen sentähden, ettei meillä ole
rikoksentekijöitä, ja niitä taas ei ole, kun ei ole rikokseen
houkuttelevia syitä. Samasta syystä emme tarvitse järjestyksen
valvojiakaan, siis teidän poliisilaitostanne, kuin nimeksi».
»Kun teillä ei ole mitään lakiasäätävää virastoa eikä
yksityisvaltioitten kongresseja ja kun yleinen kongressi kokoontuu
ainoastaan joka viides vuosi, niin mitenkä yleensä voitte säätää
lakeja?»
»Meillä ei ole lainsäädäntöä laisinkaan, tai oikeammin on ainoastaan
nimeksi», vastasi tohtori Leete. »Vaikka kongressi on koollakin, sattuu
harvoin, että siellä esitetään mitään tärkeämpää lakiehdotusta. Jos niin
käy, jätetään ehdotus seuraavan kongressin hyväksyttäväksi, jotta
vältettäisiin kypsymättömät päätökset. Ne periaatteet, joiden nojalle
yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, estävät kaikki riidat ja
väärinkäsitykset, mitkä tekivät lainsäädännön teidän aikakaudellanne
välttämättömän tarpeelliseksi.
Ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia teidän laeistanne oli
säädetty suojelemaan yksityisomaisuutta sekä järjestämään ostajain ja
myyjäin välisiä suhteita. Ellemme ota lukuun persoonallista omaisuutta,
kuten vaatteita ja muita käyttötarpeita, ei meillä ole
yksityisomaisuutta, ei liioin ostajia eikä myyjiä. Sentähden onkin
melkein kaikki entinen lainsäädäntö käynyt tarpeettomaksi. Teidän
aikakautenne yhteiskuntaa voidaan verrata kärjellään seisovaan
pyramiidiin: ihmisluonteen painolaki uhkasi alituisesti kaataa sen, ja
se pysyi oikein- tai paremmin nurinpäin ainoastaan lukemattomien tukien,
kannattimien ja köysien, s. t. s. teidän monien lakienne avulla.
Yhdysvaltojen yksi yhteinen kongressi ja neljäkymmentä
yksityisvaltioitten lainsäätäjäkuntaa, jotka voivat leipoa vuodessa
yhteensä parikymmentätuhatta lakia, eivät siitä huolimatta jaksaneet
asetella riittävää määrää uusia tukia niiden sijaan, joita alituisesti
kaatui ja kävi tehottomaksi, jos niihin nojautuva kuorma hiukankin
muutti asemaa. Nyt sitävastoin on yhteiskunta oikealla pohjallaan eikä
tarvitse keinotekoisia kannattimia enemmän kuin ikivuoretkaan».
»Kai teillä ainakin on kunnallishallinnot toimessa yhteisen hallinnon
ohella?» kysyin.
»Kyllä ja niillä onkin sekä tärkeä että laaja ala hoidettavanaan.
Kunnallishallinnot pitävät huolta yleisön mukavuudesta ja sen
huvittelutilaisuuksista sekä kaupunkien laajentamisesta ja
kaunistamisesta».
»Miten ne voivat toimia näillä aloilla, kun ne eivät voi vaatia
asukkaitansa työhön eikä ole rahoja, millä palkata työntekijöitä
muualta?»
»Jokaisella kaupungilla tai kunnalla on oikeus käyttää omiin yleisiin
tarpeisiinsa määrätty osa siitä työstä, minkä sen asukkaat suorittavat
kansan hyväksi. Tätä työtä, josta kunta saa vastaavan luoton, voi
kunnallishallinto käyttää mielensä mukaan».