Samana iltana istuimme tohtori Leeten kanssa vielä hetken yhdessä, sitte
kun naiset olivat menneet levolle. Keskustelimme, mitä seurauksia on
siitä, että kansalaiset vapautetaan työstä neljänkymmenenviiden vuoden
iässä. Keskustelun aiheutti tohtori Leeten äskeinen kertomus siitä,
missä määrässä nämä lepoon asettuneet kansalaiset ottavat osaa maan
asiain hoitoon.
»Neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen», sanoin minä, »on vielä kymmenen
vuotta täysissä ruumiillisissa voimissa ja parikymmentä vuotta täysin
voimakas henkiseen työhön. Eivätkö voimakkaat luonteet pidä pikemmin
rangaistuksena kuin palkintona sitä, että heille jo tässä iässä annetaan
ero, heidät työnnetään syrjään».
»Hyvä herra West!» huudahti tohtori Leete nauraen, »ette aavista, kuinka
omituisilta esittämänne yhdeksännentoista vuosisadan aatteet väliin
tuntuvat meistä, kuinka ne meitä huvittavat! Tietäkää siis, te toisen ja
kuitenkin saman suvun lapsi, että työ, jota jokaisen on osaltaan
suorittaminen, jotta kansa voisi viettää aineellisessa suhteessa
turvattua ja mukavaa elämää, ei ole suinkaan tärkeintä, huvittavinta
eikä arvokkainta, mihin voimme käyttää voimiamme. Me pidämme sitä
velvollisuutena, jota ei voida välttää. Vasta kun se on suoritettu,
voimme tykkänään käyttää voimamme korkeampia tarkoitusperiä varten,
jalostaviin toimiin ja henkisiin nautinnoihin, jotka vasta muodostavat
elämän. Me tosin teemme kaikki, saadaksemme taakan tasaisesti jaetuksi
sekä työn yksityiskohdissaan mahdollisimman viehättäväksi ja vähän
rasittavaksi. Ja olemmehan onnistuneetkin siinä määrässä, että työ ei
ole raskasta muuten kuin suhteellisesti, onpa se usein suorastaan
huvittavaakin. Mutta me emme pidä elämän päätarkoituksena työtä, vaan
korkeampaa ja jalompaa toimintaa, johon voimme antautua työkauden
suoritettuamme.
Luonnollisesti eivät kaikki, eivätpä edes useimmatkaan harrasta
tieteellisiä tai kirjallisia kysymyksiä ja opintoja, jotka tekevät
vapaa-ajan suurimmaksi elämän nautinnoksi sen mielestä, ken niihin on
ihastunut. Useat pitävät elämän loppupuolta huvien aikana, jolloin
matkustetaan, seurustellaan vanhojen ystävien ja työtoverien kanssa tai
puuhataan toimissa, mihin on persoonallista halua. Toiset taasen
rientävät huvista huviin -- sanalla sanoen elämän loppupuolella
nautitaan kaikessa rauhassa kaikkea sitä hyvää, mitä nauttija on itse
ollut luomassa. Mutta huolimatta erilaisista persoonallisista
taipumuksista, jotka määräävät, miten kukin yksilö käyttää elämänsä
vapaa-ajan, olemme kaikki yksimielisiä siitä, että palveluksesta
vapautuminen vasta alkaa sen ikäkauden, jolloin pääsemme täydellisesti
nauttimaan perinnöllisiä oikeuksiamme, -- jolloin vasta tulemme todella
täysi-ikäisiksi ja pääsemme vapaiksi kaikesta pakonalaisuudesta sekä
valvonnasta. Silloin vasta nautimme palkkaa työstämme. Samoin kuin
teidän aikakautenne kärsimättömät nuorukaiset tuskin malttoivat odottaa,
kunnes täyttivät yksikolmatta vuotta, samoin odotamme me päivää, jolloin
tulemme neljänkymmenenviiden vanhoiksi. Yhdenkolmatta iässä tulemme
miehiksi, neljänkymmenenviiden vanhoina uudelleen nuoriksi. Se ikäkausi,
mitä te kutsuitte kypsyneeksi miehuudeksi ja vanhuudeksi, on nykyjään
kadehdittavampi osa elämää, kuin nuoruus. Nykyajan varallisuus ja
täydellisesti huoleton elämä, joka tulee jokaisen osaksi, siirtävät
varsinaisen vanhuudenijän paljoa kauemmaksi ja tekevät sen paljoa
hauskemmaksi, kuin teidän aikakaudellanne. Tavallisen lujarakenteiset
henkilöt elävät keskimäärin kahdeksankymmenenviiden tai yhdeksänkymmenen
vuoden vanhoiksi ja me olemme luullakseni neljänkymmenenviiden vuoden
vanhoina nuorempia, kuin te kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Meistä
tuntuu omituiselta, että te jo neljänkymmenenviiden vuotiaina, jolloin
meillä alkaa elämän nautintorikkain osa, aloitte tuntea olevanne vanhoja
ja katsella taaksepäin elettyyn ikään. Teillä oli aamupäivä, meillä taas
on iltapäivä elämän valoisin osa».
Keskustelumme johtui sitte muistaakseni kahdennenkymmenennen vuosisadan
leikkeihin ja kansanhuveihin, joita vertailimme yhdeksännentoista
vuosisadan vastaaviin ilmiöihin.
»Yhdessä suhteessa niissä on huomattavan suuri ero», sanoi tohtori
Leete. »Meillä ei ole enää ammattiurheilijoita, noita teidän
aikakautenne omituisia olentoja, eivätkä meidän aikamme atleetit
taistele enää hankkiakseen rahaa, kuten teidän. Nykyjään kilpaillaan
yksinomaan maineen tähden. Jalo kilpailu eri ammattialojen välillä sekä
työntekijän kaikkiykseydentunto ammattitovereitansa kohtaan aiheuttavat
alituisesti kaikenlaisia kilpaleikkejä sekä maalla että vesillä.
Palveluskautensa suorittaneet kunniajäsenet ovat yhtä innostuneita, kuin
nuori polvikin. Ensi viikolla on Marbleheadin luona kilpapurjehdus
ammattikuntien kesken. Silloin voitte vertailla tällaisen kilpailun
synnyttämää yleistä innostusta siihen, mitä samanlainen tapaus synnytti
teidän aikakaudellanne. Nykyjään tunnustetaan Rooman kansan huuto:
»leipää ja huvituksia!» täysin järkeväksi sekä oikeutetuksi. Leipä on
elämän ensi ehto, huvitukset toinen aivan yhtä tärkeä, ja kansa pitää
huolen siitä, että molempia on saatavissa. Yhdeksännentoista vuosisadan
amerikalaisten oli yhtä vaikea tyydyttää toista kuin toistakin näitä
tarpeita. Vaikka kansa olisi silloin saanutkin enemmän joutoaikaa, olisi
se luullakseni joutunut ymmälle siinä, miten sitä käyttää. Me emme joudu
koskaan sellaiseen pulaan».