Seuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas
portaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme
kohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut.
»Kas vain!» huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme.
»Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle,
joka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin
teitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!»
»Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette,
että kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin»,
sanoin minä.
»Sitäpä puhetta on hauska kuulla», sanoi hän. »Olin tuolla sisällä
sitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin
huomaavani, että hiivitte salaa alas».
»Olette aivan erehtynyt», vastasin. »En edes aikonutkaan mennä ulos».
Vaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli
satunnainen, aloin kuitenkin epäillä -- ja huomasin myöhemmin olleeni
aivan oikeassa -- että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena
viime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa
hoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos
nimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun
hän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen,
mistä hän oli tullut.
»Tiedättekö aivan varmaan», kysyi hän, »että olette nyt päässyt
tykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte
eräänä aamuna?»
»En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin
kummalliselta», vastasin. »Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen
kysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin,
ettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin.
Mutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua
pois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä».
»En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte», sanoi hän.
»Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni», jatkoin minä, »voisin ehkä
löytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte
järkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä
kiitollisuudenvelassa olen».
Puhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä.
»Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota», virkkoi hän. »Mutta sangen hauskaa
on kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän.
Olin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo,
ettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää,
ja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain
ajattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua
pyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä».
»Kyllä sitte», vastasin, »jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä
tukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun
luokseni saapui».
Jos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin
tätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli
suorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä
hetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme
tai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas
lumoavasti punehtuen.
»Pysyäksemme asiassa», jatkoin, »täytyy minun sanoa, että vaikka eivät
teidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi
kuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen
vuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan
jälleen elämään».
»Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän.
»Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja
ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua,
unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle
kävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja
liikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista
ei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty».
»Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän
ääressä, kun tiedätte, kuka olen?»
»Teidän on muistettava», vastasi hän, »että te ette näytä meistä yhtä
vieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei
ole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään,
ennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin
esivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden
teidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja
elantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta
meitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä
ole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne
ajanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette
tuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään».
»Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa», vastasin.
»Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa
helpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta
eteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin
voinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin
tunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?»
»Luulen, että he asuivat».
»Ettekö siis tiedä sitä varmaan?»
»Kyllä», vastasi hän. »He lienevät asuneet täällä».
»Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa», sanoin. »On hyvin
luultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin
heistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä
olisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat
tiedot esivanhemmistanne?»
»Olisihan se hyvin hauskaa».
»Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa
minulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?»
»Kyllä tunnen!»
»No mainitkaapa jonkun nimi?»
Hän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä
vastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut
perheen jäsenet saapuivat luoksemme.
»Ehkä joskus toiste», sanoi hän.
Aamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa
katsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli
minulle kertonut. Matkalla sanoin:
»Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa
asemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole
ennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin
useiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan
kiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä
keskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä,
ja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin.
Sentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani».
»Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani
perheessäni», vastasi tohtori Leete. »Minä aion pitää teidät luonani
vielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja
kainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista
olentoa hevillä lasketa pois».
»Kiitos, tohtori», sanoin. »Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella
äärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun
kuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa
elävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään
tapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos
aion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty
tehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa,
sekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä,
olkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut
raivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän
olisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on
järjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä,
määrätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän
ulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi.
Nykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille
henkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta
samanlaisesta yhteiskunnasta».
Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.
»Myönnän», sanoi hän, »että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa
puutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten
varalle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole
tullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin
luonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme
voi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka
joutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti
luulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin
herätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka
sittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme
parhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että
minä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin,
mihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta
muiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on
ollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä
kykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka
kerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin
ajatella».
»Mitäpä minä voisin tehdä!» huudahdin. »Luuletteko ehkä, että osaisin
jotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin!
Vakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut
dollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta
voisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!»
»Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä,
huomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä
kunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa», vastasi tohtori Leete. »Mutta te
kykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa
paremmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset
olot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on
mielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut
oloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on
teille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme».
»Mainiota, todella erinomaista!» sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi
rinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo
alkanut huolettaa minua.
»Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista
vuosisadan oloihin», jatkoin, »sopii toimi ihan erinomaisesti minulle,
on aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään
toista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni
kehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä».