Katsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet
vastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille
nahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan
erääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka
kirjojen peitossa.[1]
[1] En voi kyllin ylistää sitä suloista vapautta, mikä vallitsee
kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisissä kirjastoissa vastakohtana
yhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneille ohjeille, jotka saiturin
tavoin kätkivät kirjat yleisöltä, joten niitä voi saada käytettäväkseen
ainoastaan suurella ajan hukalla sekä monen puuhan kautta, jotka olivat
omiaan karkottamaan tavalliset kirjallisuuden ystävät loitolle
kirjastoista.
»Edit sanoi minulle», virkkoi rouva Leete, »että olette ollut koko aamun
kirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin
kuolevaisista?»
»Olisipa hauskaa kuulla minkätähden», vastasin.
»Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia», vastasi hän.
»Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte
ensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis
mihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin
novellit».
»Tai Nesmythin», lisäsi Edit.
»Niin, tai Oaten runot tai »Menneisyys ja nykyisyys» tai »Alussa» tai --
voisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin
vuosi elämästä», huudahti rouva Leete innostuneena.
»Kulunut vuosisata lienee siis ollut erittäin runsastuotteinen
kirjallisuuteen nähden».
»Niin on», vastasi tohtori Leete. »Se oli tavattoman voimakkaan henkisen
kehityksen aikakausi. Tuskinpa lienee ihmiskunta koskaan ennen kokenut
niin nopeasti toteutuvaa, mutta samalla niin laajaperäisesti vaikuttavaa
aineellista ja henkistä kehitystä, kuin vanhan järjestelmän muuttuessa
uudeksi. Ihmiset alkoivat käsittää, kuinka suuri onni heille oli
tapahtunut, ja huomasivat, että tapahtuneet muutokset eivät olleet
ainoastaan yksityiskohtaisia parannuksia, vaan olivat omiaan kohottamaan
koko ihmissuvun korkeammalle kehityskannalle rajattomine
kehitysmahdollisuuksineen. Silloin täytti uusi voima ja uusi elämä koko
ihmishengen siinä määrässä, että ainoastaan keskiajan renässansi-aika
voi antaa siitä edes heikon käsityksen. Seurasi kehityskausi, jolla ei
ole koskaan ollut vertaistansa. Koneelliset ja tieteelliset keksinnöt,
taidetten luomiskyky, musiikki ja kirjallisuus kohosivat huippuunsa».
»Koska sattui puheeksi kirjallisuus», lausuin, »niin sallinette minun
kysyä, miten kirjoja nykyjään julkaistaan? Tekeekö senkin kansa?»
»Tietysti».
»Mitenkäs se on mahdollista? Julkaiseeko hallitus kaikki, mitä
kirjoitetaan, yhteisellä kustannuksella, vai pidättääkö se itsellensä
sensuroimisoikeuden ja laskee painosta ainoastaan sen, minkä hyväksi
näkee?
»Se ei tee kumpaakaan», vastasi tohtori Leete. »Painoasiain
viranomaisilla ei ole minkäänlaista sensuroimisvaltaa. Heidän
velvollisuutensa on painattaa kaikki, mitä heille esitetään, mutta he
tekevät sen ainoastaan sillä ehdolla, että kirjoittaja ottaa
suorittaakseen ensimäiset kustannukset. Hän saa maksaa siitä
etuoikeudesta, että häntä julkisesti kuunnellaan, ja jos hänen
sanottavansa on yleisen kuulemisen arvoista, tekeekin hän sen
mielellään. Jos tulot olisivat eri suuret, kuten entisaikoina oli laita,
voisivat asiain näin ollen ainoastaan rikkaat esiintyä kirjailijoina,
mutta nyt, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, on tämä määräys
ainoastaan kirjoittajan vaikuttimien vakavuuden mittana. Tavallisen
kokoisen kirjan julkaisukustannukset voidaan suorittaa yhden vuoden
luotosta, jos hiukan säästetään ja kieltäydytään. Kun kirja on
julkaistu, asetetaan se kansan myytäväksi».
»Tekijä saa luonnollisesti silloin jonkinlaisen prosentin
myyntisummasta, kuten meidänkin aikakaudellamme oli tapana», arvelin.
»Ei juuri niin», vastasi tohtori Leete, »mutta jotenkin sinnepäin.
Kirjan hinta määrätään julkaisukustannusten ja kirjoittajalle
suoritettavan prosentin mukaan. Tekijä määrää prosentin suuruuden. Jos
se on liian korkea, koituu vahinko hänelle itselleen, sillä kirjasta ei
kukaan huoli. Summa, jonka tekijäpalkkio tuottaa, merkitään hänen
hyväksensä, ja hän vapautetaan suorittamasta kansalle jotakin toista
hänen velvollisuutenaan olevaa palvelusta niin kauaksi aikaa, kuin summa
riittää hänen ylläpitoonsa.
Jos kirjalla on edes jonkunlainen menekki, saa tekijä täten vapautta
useimmiksi kuukausiksi, jopa pariksi kolmeksi vuodeksikin, ja jos hän
tällä ajalla luo uusia teoksia, joilla on menestystä, jatkuu hänen
virkavapautensa edelleenkin niin kauan kuin hänen kirjojensa menekki
oikeuttaa hänet siihen. Kirjailija, jonka teoksia luetaan, voi siten
hankkia kautta koko palvelusaikansa toimeentulonsa kynällään. Jokaisen
kirjailijan kyky, jonka yleinen mielipide arvostelee, määrää siis sen
tilaisuuden, minkä hän voi kirjalliselle toiminnalle omistaa. Tässä
suhteessa ei siis meidän järjestelmämme lopputulos eroa sanottavasti
teidän käyttämästänne, mutta siinä on kaksi muuta sangen tärkeää
eroavaisuutta. Ensiksikin on nykyinen sivistys siksi korkea, että kansan
arvostelu kykenee nykyjään tarkasti ratkaisemaan kirjan todellisen
arvon, jota ei teidän aikakaudellanne voinut toivoakkaan. Toiseksi ei
nykyjään ole minkäänlaista etuoikeus- tai suosikkijärjestelmää, joka
voisi olla todellisen ansion tunnustamisen esteenä. Jokaisen kirjailijan
on yhtä helppo saada teoksensa julkisuuteen. Mikäli voi päättää teidän
aikakautenne kirjailijain valituksista, olisivat he varmaan pitäneet
tällaista ehdotonta yhdenmukaisuutta hyvinkin suuressa arvossa».
»Samoja periaatteita noudattaen tunnustatte varmaan ansiot muillakin
aloilla, missä syntyperäisellä kyvyllä on ratkaiseva merkitys, kuten
soitannossa, maalauksessa, kuvanveistossa ja teknillisissä
keksinnöissä», tiedustelin häneltä.
»Kyllä pääasiassa», vastasi tohtori Leete, »vaikka menettely onkin
yksityiskohdissaan erilainen eri aloilla. Taiteen alalla on kansa
ainoana tuomarina, kuten kirjallisuudessakin. Se määrää, mitkä
veistokuvat tai maalaukset asetetaan yleisiin rakennuksiin, ja täten
saavutettu menestys vapauttaa taiteilijan muista töistä, joten hän voi
tykkänään antautua harjoittamaan taidettaan. Teostensa jäljennösten
kautta, joita myydään, saavuttaa hän samat edut, kuin kirjailija
kirjojensa menekin kautta. Kaikilla aloilla, missä syntyperäinen kyky
tulee kysymykseen, seurataan samanlaista menettelyä: kaikille koetetaan
avata vapaa toiminta-ala ja heti kun erityinen kyky ilmestyy, poistetaan
kaikki sitä estävät kahleet ja annetaan sen vapaasti kehittyä.
Vapautusta muista toimista ei tässä tapauksessa pidetä lahjana tai
palkintona. Se on ainoastaan keino, jonka avulla suuremmat ja
arvokkaammat palvelukset käyvät mahdollisiksi. Meillä on luonnollisesti
eri laitoksia tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta varten. Ainoastaan
etevimmät henkilöt pääsevät niiden jäseniksi, ja sitä pidetään suurena
kunniana. Kansan korkein kunnianosotus, korkeampi kuin edes presidentin
arvo, jonka saavuttamiseen vaaditaankin vain tervettä järkeä ja
uskollista velvollisuuksien täyttämistä, on punainen nauha, jonka kansa
äänestyksen kautta antaa aikakauden eteville kirjailijoille,
taiteilijoille, insinööreille ja keksijöille. Sen omistajana voi olla
ainoastaan sata henkilöä yht'aikaa, vaikka jokainen kyvykäs mies maassa
viettää lukemattomia unettomia öitä haaveksien tätä kunniaa. Samoinpa
kävi minullekin».
»Juuri kuin äiti ja minä olisimme sinusta enemmän pitäneet jos olisit
sen saanut!» huudahti Edit, lisäten: »vaikka en suinkaan tahdo kieltää,
ettei sen kantaminen olisi hyvinkin hauskaa».
»Sinulla, lapseni, ei ollut valitsemisen tilaisuuttakaan, vastasi
tohtori Leete. »Sinun täytyi ottaa isäsi sellaisena kuin se oli, ja
koettaa kuvitella häntä niin hyväksi kuin voit. Mutta äitisi sitävastoin
ei suinkaan olisi huolinut minusta, ellen olisi hänelle vakuuttanut,
että varmaan voitan punaisen tai ainakin sinisen nauhan».
Rouva Leete vain hymyili miehensä leikkipuheelle.
»Mitenkäs on sanomalehtien ja aikakauskirjojen laita?» kysyin. »En voi
väittää, ettei kirjankustantamisjärjestelmänne ole monessakin suhteessa
parempi kuin meidän. Ensiksikin se tarmokkaasti auttaa todellisia
kykyjä, mutta yhtä tärkeää on mielestäni, että se riistää rohkeuden
sellaisilta henkilöiltä, joista voi kehittyä ainoastaan huonoja
kynäniekkoja. Tätä järjestelmää ei kuitenkaan liene helppo sovittaa
sanomalehtijulkaisuihin. Yksityinen henkilö voidaan kyllä pakottaa
maksamaan kirjan julkaisusta, sillä se menoerä esiintyy ainoastaan yhden
kerran, mutta kukapa jaksaisi maksaa joka päivä ilmestyvän sanomalehden
kustannukset. Siihenhän tarvittaisiin meidän aikamme
yksityiskapitalistien syvät taskut, ja nekin tyhjentyivät väliin,
ennenkuin yritys alkoi kannattaa. Jos teillä siis laisinkaan lienee
sanomalehtiä, täytynee luullakseni hallituksen julkaista ne yhteisillä
varoilla ja asettaa niihin toimittajat, jotka esittävät hallituksen
mielipiteitä. Tämä menettelytapa lienee kylläkin paikallaan, jos
järjestelmänne on kaikilla aloilla niin täydellinen, ettei yleisten
asiain johdossa ole vähääkään moitteen sijaa, mutta ellei näin ole laita
niin on virallisesta määräyksestä vapaan, riippumattoman sanomalehdistön
puutteesta luullakseni sangen huonoja seurauksia. Tunnustanette kai,
tohtori, että vapaasta sanomalehdistöstä on kaikista puutteellisuuksista
huolimatta ollut paljon hyötyäkin vanhan järjestelmän aikana, jolloin
pääoma oli yksityisten käsissä. Tämä hyöty teiltä on mennyt hukkaan,
vaikka olettekin voittaneet toisella taholla».
»Surukseni täytyy minun riistää tämäkin lohdutus teiltä, herra West»,
vastasi tohtori Leete nauraen. »Ensiksikään ei sanomalehdistö ole
mielestämme ainoa eikä paraskaan keino yleisten asiain vakavassa
arvostelussa. Meistä näyttävät teidän näitä asioita koskevat
sanomalehtikirjoituksenne yleensä kypsymättömiltä ja pintapuolisilta
sekä useimmiten ennakkoluulojen ja katkeruuden värittämiltä. Jos ne
otaksutaan olleen yleisen mielipiteen tulkkeja, saadaan hyvin huono
käsitys kansan silloisesta sivistyskannasta. Jos ne taasen itse loivat
yleisen mielipiteen, ei kansa silloin ollut kadehdittavassa asemassa.
Jos nykyään joku kansalainen haluaa todenperään vaikuttaa yleiseen
mielipiteeseen jossakin yhteisessä asiassa, julkaisee hän kirjan tai
lentokirjasen aivan samoin kuin muutkin kirjat toimitetaan. Näin hänen
ei kuitenkaan tarvitse menetellä siitä syystä, ettei meillä olisi
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, eikä senkään tähden, että niiltä
puuttuisi ehdotonta vapautta. Sanomalehdistömme on nimittäin järjestetty
siten, että se kuvastaa yleisen mielipiteen paljoa tarkemmin, kuin
teidän aikakaudellanne, jolloin pääoma oli niiden valvojana vaatien,
että ne ovat ensi sijassa rahalähteitä ja vasta toisessa sijassa kansan
äänenkannattajia».
»Mutta jos hallitus painattaa lehdet yleisillä varoilla», huomautin
minä, »niin kai sen myöskin täytyy valvoa niiden suuntaa. Eikö hallitus
aseta lehtien toimittajia?»
»Hallitus ei maksa lehden kustannuksia, ei valitse toimittajia eikä
vaikuta vähintäkään niiden suuntaan», vastasi tohtori Leete. »Ne
henkilöt, jotka lukevat lehteä, suorittavat myöskin sen kustannukset,
valitsevat toimittajat ja erottavat heidät, elleivät he ole heihin
tyytyväisiä. Tuskinpa voitte väittää, ettei sellainen sanomalehdistö ole
yleisen mielipiteen avomielinen tulkki».
»En suinkaan», vastasin, »mutta miten on mainitsemanne menettely
mahdollista».
»Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat
naapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo
paikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia.
Silloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että
vuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti
suuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen
vuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua
kärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi
kieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat
sitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän
vapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana.
Hänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan
maksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan
korvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän
johtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta
hänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa
yksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua
valitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin
vuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen
toimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä
lisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin
siten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin
teidän aikanannekin».
»Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?»
kysyin.
»Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta», vastasi
tohtori Leete. »Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän
yksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa
vastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille.
Aikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne
henkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä
niin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi,
valitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin
kuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti
pitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei
toimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla
kirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa
vapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan.
Tahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan
vuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin
pidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa
hänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa
tai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan».
»Jos olen käsittänyt asian oikein», huomautin minä, »ei innokkainkaan
lukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä
velvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken
kuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai
keksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata
kansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri
luku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa».
»On varma», vastasi tohtori Leete, »ettei kukaan työkykyinen mies voi
nykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten
kustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai
tunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on
yhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen
inhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään
toisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla
tavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että
noudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen
kahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron
teollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen
siitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan
hyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja
ylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin».
Kun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle
erään kirjan lausuen:
»Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä
ehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana
teoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia
nykyaikaiset kertomukset ovat».
Istuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin
»Penthesileaa», voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli
lopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten
kaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi
kertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty
pois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat
olisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin
suostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne
kiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja
tietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän
välisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai
kunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa
sekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet --
kirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta
ei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa,
vaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani »Penthesileaa» sai
paremman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan
yhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään
selityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse
tosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat
täyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden
kokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti
kuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi.