Aamupäivällä alkoi ankarasti sataa. Arvelin katujen olevan siinä
kunnossa, että isäntäväkeni täytyisi luopua tuumastaan syödä päivällinen
ulkona, vaikka olinkin kuullut, että ravintola oli jotenkin lähellä.
Senpätähden hämmästyinkin suuresti, huomatessani naisten päivällisaikaan
olevan valmiina lähtemään, vieläpä ilman kalosseja ja sateenvarjoja.
Kun tulimme kadulle, selveni tämä salaisuus. Pitkin koko katukäytävää
oli laskettu alas yhtäjaksoinen, vedenpitävästä kankaasta tehty katos,
joka muutti katuvieruksen valoisaksi ja aivan kuivaksi käytäväksi.
Siellä kulki joukottain seurustelupuvussa olevia naisia ja miehiä.
Katujen risteyksissä olevat avoimet paikat olivat myöskin ylt'yleensä
katetut. Edit Leete käveli rinnallani. Häntä huvitti ja kummastutti
suuresti, kun kerroin, että minun aikakaudellani oli mahdoton kulkea
sateella, Bostonin katuja, ellei ollut sateenvarjoa ja kummikenkiä tai
vedenpitävää sadetakkia.
»Eikö silloin siis laisinkaan käytetty kattoja katuvieruksilla?» kysyi
hän.
»Sellaisia tosin oli, mutta kun ne olivat yksityisten laittamia, oli
niitä hyvin harvassa ja nekin puutteellisia», vastasin.
Hän kertoi, että nyt ovat kaikki Bostonin kadut sateisella säällä
suojatut samoin kuin sekin katu, jota pitkin kuljimme. Katot kääritään
ylös, kun niitä ei enää tarvita. »Olisihan typerää», arveli hän, »antaa
ilman vaikuttaa ihmisten tapoihin ja jättää heidän toimensa siitä
riippuviksi».
Tohtori Leete, joka käveli edellämme ja oli osaksi kuullut
keskustelumme, kääntyi meihin ja sanoi:
»Individualismin ja yhteistoiminnan aikakausien välistä eroa kuvaa
sangen sattuvasti se tosiasia, että kun yhdeksännellätoista vuosisadalla
satoi, pingoittivat Bostonin asukkaat kolmesataatuhatta sateenvarjoa
yhtä monen pään suojaksi, mutta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla
pingoitetaan vain yksi ainoa sateenvarjo suojaamaan kaikkia».
Kävellessämme eteenpäin sanoi Edit:
»Isäni käyttää sangen mielellään yksityis-sateenvarjoa esimerkkinä,
kuvatessaan vanhoja aikoja, jolloin jokainen eli ainoastaan itseään ja
perhettään varten. Meidän taidekokoelmassamme on eräs kuva
yhdeksänneltätoista vuosisadalta. Se esittää sateessa olevaa
ihmisjoukkoa. Kukin suojelee sateenvarjollaan itseään ja vaimoaan,
tiputtaen vettä naapuriensa päälle. Isä sanoo, että taiteilija on
maalannut taulun ivakuvaksi aikakaudestaan».
Astuimme samalla suureen rakennukseen, johon virtana riensi ihmisiä.
Suojeluskatos esti näkemästä rakennuksen etusivua, mutta jos ulkopuoli
oli sopusoinnussa sisustan kanssa, joka oli paljoa upeampi, kuin
edellisenä päivänä näkemässäni tavaravarastossa, niin oli rakennus
varmaankin erinomaisen muhkea. Edit mainitsi, että sisäänkäytävän
yläpuolella olevaa veistosryhmää ihailtiin erityisesti.
Nousimme suurenmoisia portaita ylös ja astelimme pitkin leveätä
käytävää, jossa oli paljon ovia molemmin puolin. Eräässä oli isäntäni
nimi. Astuimme sisään ja olimme muhkeasti sisustetussa ruokasalissa,
jossa oli neljää henkilöä varten katettu pöytä. Ikkunoista näkyi piha
komeine suihkukaivoineen. Soiton säveleet täyttivät ilman.
»Näytte olevan täällä kuin kotonanne», sanoin kun olimme istuneet pöydän
ääreen ja tohtori Leete oli soittanut erästä kelloa.
»Itse asiassa olemmekin täällä kotonamme», vastasi hän, »vaikka tämä
kotimme osa on vähän erillään muista. Jokainen tähän piiriin kuuluva
perhekunta saa vähäisestä vuotuisesta maksusta käytettäväkseen erityisen
huoneen tässä suuressa rakennuksessa. Toiseen kerrokseen on järjestetty
tilaa matkustaville ja yksityisille henkilöille. Jos haluamme syödä
täällä, tilaamme ruuan edellisenä iltana, valiten silloin haluamamme
lajit joka päivä sanomalehdissä julkaistavain luettelojen nojalla,
joista näkyy, mitä on saatavissa. Aterian saa kukin niin ylellisen tai
yksinkertaisen kuin haluaa, mutta kaikki on luonnollisesti paljoa
halvempaa ja parempaa, kuin kotona valmistaen voidaan saada. Tuskinpa on
toista alaa, joka saa osakseen kansalaisten harrastuksen samassa
määrässä, kuin ruuanlaittotaidon kehittäminen, ja sanonpa suoraan, että
voimme olla ylpeät tällä palvelusalalla saavuttamistamme tuloksista.
Vaikka teidän sivistyksessänne ilmestyikin monta surettavaa puolta,
luulen kuitenkin, herra West, ettei mikään ollut masentavampaa, kuin ne
kurjat ateriat, joihin täytyi tyytyä jokaisen, ken ei ollut hyvin
rikas».
»Tuskinpa olisitte meidänkään aikalaistemme joukosta löytänyt
ainoatakaan, joka ei olisi tässä asiassa ollut samaa mieltä kuin tekin»,
vastasin minä.
Samassa astui palvelija sisään. Hän oli komea nuori mies, yllään
virkapuku, joka erosi ainoastaan hiukan muiden käyttämistä puvuista.
Katselin häntä tarkasti, sillä näinhän vasta ensi kerran
teollisuusarmeijan palveluksessa olevan jäsenen esiintymistä. Päättäen
siitä, mitä olin kuullut, oli edessäni oleva nuori mies täysin
sivistynyt henkilö, kaikissa suhteissa niiden arvoinen, joita hän
parhaallaan palveli. Mutta heti voi aivan selvästi havaita, ettei tämä
suhde synnyttänyt pienintäkään arkailua kummallakaan puolella. Tohtori
Leete puhutteli nuorta miestä sivistyneiden ihmisten tavoin ilman
alentuvaisuutta, mutta myöskin ilman kopeutta. Nuori mies taas
käyttäytyi henkilön tavoin, joka koettaa täsmälleen suorittaa toimekseen
saamansa työn ilman tunkeilevaisuutta tai alamaisuutta. Hänen
käytöksensä oli kuin palveluksessa olevan sotilaan, kuitenkin ilman
sotilasmaista jäykkyyttä ja kaavamaisuutta.
Kun nuorukainen poistui, sanoin:
»En voi lakata ihmettelemästä, että hänen kaltaisensa nuorukainen noin
tyytyväisenä toimittaa palkollisen tehtäviä».
»Palkollisen!» kummasteli Edit. »Mitä sellainen sana merkitsee? En ole
kuullut sitä koskaan ennen».
»Se on nyt jo vanhentunut ja käytännöstä syrjäytynyt sana», selitti
hänen isänsä. »Mikäli minä käsitän, merkitsi se aikoinaan henkilöä, joka
teki toisten edestä erittäin ikävät ja vastenmieliset työt, ja oli
sentähden halveksitussa asemassa. Eikö niin, herra West?»
»Jotenkin», vastasin minä. »Henkilökohtaiset palvelukset, kuten esim.
aterioitsevien palveleminen, olivat palkollisten tehtäviä ja niitä
pidettiin minun aikakaudellani niin alentavina, että sivistyneet
henkilöt mieluummin olivat ilman palvelusta, jopa kärsivät puutettakin,
kuin alentuivat sellaiseen».
»Sepä oli tosiaan omituinen ja luonnoton katsantokanta!» huudahti rouva
Leete kummastellen.
»Mutta tottapa jonkun täytyi tehdä sellaisetkin työt», sanoi Edit.
»Luonnollisesti», vastasin minä. »Mutta me jätimme ne sellaisten
henkilöitten tehtäviksi, joilla ei ollut muuta keinoa kuin joko tehdä ne
tai nähdä nälkää».
»Ja heidän hartioillensa työntämänne taakan teitte yhä raskaammaksi
siten, että osotitte halveksivanne heitä», huomautti tohtori Leete.
»En ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitatte», sanoi Edit. »Ette suinkaan
tarkoittane, että panitte toiset ihmiset tekemään puolestanne töitä,
joiden tähden heitä halveksitte, tai otitte heiltä vastaan palveluksia,
joita ette olisi itse suostuneet korvaamaan samanlaisilla teoilla? Sitä
ette luonnollisesti voi tarkoittaa, herra West?»
Minun täytyi tunnustaa hänelle, että asianlaita oli todellakin ollut
siten. Tohtori Leete tuli avukseni.
»Käsittääksenne Editin kummastusta», sanoi hän, »tulee teidän ottaa
huomioon nykyinen katsantokanta. Meidän siveelliset periaatteemme
kieltävät meitä ottamasta toiselta henkilöltä vastaan palvelusta, jota
emme olisi valmiit samalla tavalla korvaamaan, jos niin tarvittaisiin.
Tämän periaatteen rikkominen on mielestämme samaa kuin lainaaminen, kun
ei aio velkaansa milloinkaan maksaa, Ja jos jotakin koetettaisiin
pakottaa tällaiseen palvelukseen käyttämällä hänen köyhyyttään tai
puutteenalaista asemaansa välikappaleena, pitäisimme sitä samanlaisena
rikoksena kuin ryöväystä. Pahinna vikana sellaisissa
yhteiskuntajärjestelmissä, jotka jakavat ihmiset eri luokkiin tai
sallivat sellaisen jaon, on juuri se seikka, että ihmisten
kaikkiykseydentunne heikkonee. Omaisuuden epätasainen jako sekä
erilainen oppimis- ja sivistymistilaisuus jakoivat teidän aikanne
yhteiskunnan luokkiin, jotka pitivät toisiansa monessa suhteessa eri
rotuina. Mitä tulee nykyiseen molemminpuoliseen toistensa palvelemiseen,
ei teidän aikakautenne olojen ja nykyisyyden välillä itse asiassa ole
läheskään niin suurta eroa, kuin ensi katsahduksella näyttää.
Yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneet miehet tai naiset olisivat yhtä
vähän kuin mekään sallineet vertaistensa tehdä heidän puolestaan töitä,
joiden toimittajia he halveksivat. Köyhiä ja sivistymättömiä he taas
pitivät paljoa halpa-arvoisempina, ikäänkuin alhaisempaan rotuun
kuuluvina olentoina. Tasaisesti jakautuva varallisuus ja yhtäläinen
sivistyskanta, joiden hedelmiä nyt kaikki nauttivat, on tehnyt meidät
kaikki samaan luokkaan kuuluviksi, ja tämä luokka vastaa yleensä teidän
aikakautenne parempiosaisten luokkia. Tämä elämänehtojen yhtäläisyys oli
välttämätöntä, jos mieli ihmisten kaikkiykseyskäsitteen ja
veljeydentunteen tulla todelliseksi vakaumukseksi ja käytännöllisen
toiminnan pohjaksi, kuten nyt on laita. Näitä sanoja käytettiin kyllä jo
teidänkin aikakaudellanne, mutta ne olivat vain sisällyksettömiä
puheenparsia».
»Valitsevatko ravintolapalvelijatkin itse ammattinsa?» kysyin.
»Eivät», vastasi tohtori Leete. »He ovat nuorta väkeä ja kuuluvat siihen
työarmeijan osastoon, jota ei vielä ole jaettu eri aloille. Tähän
osastoon kuuluvat suorittavat kaikki sellaiset työt, jotka eivät vaadi
erityistä ammattitaitoa. Ravintoloissa palveleminen on tällainen toimi,
ja jokainen rekryytti palvelee jonkun aikaa tarjoilijana. Siinäkin olen
noin nelisenkymmentä vuotta sitte palvellut muutamia kuukausia tässä
samassa ravintolassa. Teidän on pidettävä mielessä, että niissä töissä,
joita suoritetaan kansan palveluksessa, ei ole minkäänlaista
arvoasteikkoa. Henkilö, joka palvelee toista, ei pidä itseään hänen
yksityisenä palvelijanaan, eivätkä muutkaan pidä häntä sellaisena. Hän
ei myöskään riipu vähintäkään palveltavastaan. Hän palvelee aina vain
kansaa. Ei ole minkäänlaista erotusta tarjoilijan työn ja minkä muun
toimen välillä tahaan. Tarjoilijan toimi tosin on henkilökohtaista,
mutta se ei merkitse mitään meidän katsantokantamme mukaan. Lääkärin
ammatti on yhtäläistä. Yhtä vähän kuin pelkään, että tarjoilija
halveksuu minua sentähden, että olen lääkärinä palvellut häntä, yhtä
vähän johtuisi mieleeni halveksia häntä sentähden, että hän palvelee
minua tarjoilijana».
Päivällisen jälkeen kuljetti isäntäväkeni minua kaikkialla
rakennuksessa, jonka laajuus ja muhkea rakenne herättivät ihmettelyäni.
Rakennus ei ollut ainoastaan ravintola, vaan samalla myös suuri
huvittelulaitos ja piirikuntansa seuraelämän keskus. Siellä oli
käytettävissä kaikki virkistys- ja huvittelukeinot.
Kun ihmettelin näkemiäni, virkkoi tohtori Leete:
»Täällä näette toteutuneena sen, mitä sanoin teille, kun ensi kertaa
keskustelimme katsellessamme kaupunkia. Huomautin silloin, että
menettelemme päinvastoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset:
koristamme kaikin keinoin julkiset, koko yleisön käytettävissä olevat
paikat, vaikka yksityisessä perhe-elämässämme rakastammekin
yksinkertaisuutta. Välttääksemme tarpeetonta vaivaa pidämme kotonamme
koru- ja taideteoksia ainoastaan sen verran, minkä kodikkaisuus vaatii.
Mutta yhteiselämämme on kehittynyt niin loistavaksi ja upeaksi, ettei
maailma ole koskaan vielä sen veroista nähnyt. Jokaisella ammatti-ja
teollisuusryhmällä on omat klupihuoneustonsa, yhtä suuremmoiset kuin
tämä. Samoin on sellaisia rakennuksia maaseuduilla, vuorilla ja
rannikoilla urheilun harjoittamista ja vapaa-aikojen viettoa varten».
* * * * *
Huom.!
Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain
Yhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien
aikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat
ravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan
ennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti
antautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti
sivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja
osotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he
esimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn
arvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun
aikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan
ammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni
muukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua
työn arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut
yhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen
tavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan
afäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi
työntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla
arvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä
välttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti
jalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu
poistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus
lienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan
rahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan
samoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan
tahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata
aatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän
aikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi
kerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen,
joka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että
olemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään
parhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa
kelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus
siirtynyt kaikille palvelusaloille.